Tšekan: Punainen terrori

Lenin määräsi vuonna 1917 uuden salaisen poliisinsa Tšekan ryhtymään toimiin. Hän pelkäsi, että vallankumous kukistetaan, joten Tšeka sai vapaat kädet vastavallankumouksellisten tuhoamiseen. Siitä alkoi eräs historian pahimmista vainoista.

Lenin määräsi vuonna 1917 uuden salaisen poliisinsa Tšekan ryhtymään toimiin. Hän pelkäsi, että vallankumous kukistetaan, joten Tšeka sai vapaat kädet vastavallankumouksellisten tuhoamiseen. Siitä alkoi eräs historian pahimmista vainoista.

Imageselect

Lenin oli hyvässä vireessä, kun hän kertoi kiivain äänenpainoin Mihelsonin tehtaalla Moskovassa 30. elokuuta 1918 bolševismin ansioista.

”Meillä on vain yksi tie: voitto tai kuolema”, Lenin päätti puheensa puristaen kätensä nyrkkiin. Työläiset puhkesivat suosionosoituksiin.

Bolševikkijohtaja oli ollut nyt Neuvosto-Venäjän johdossa kymmenen kuukauden ajan sen jälkeen, kun hän oli saanut istuvan hallituksen kaadettua niin sanotussa lokakuun vallankumouksessa vuonna 1917.

”He ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet hänet!” Työläiset Leninin murhayrityksen jälkeen

Bolševikit kuitenkin pelkäsivät, että valta liukuisi heidän käsistään, sillä Venäjä oli täynnä heidän vastustajiaan. Siksi Lenin kiersi säännöllisesti puhumassa tehdastyöläisille, jotka olivat bolševikkien kannattajien ydinjoukkoa.

Kun Lenin puheensa jälkeen lähti kävelemään kohti pihalla odottavaa autoa, eräs nainen veti yhtäkkiä esiin pistoolin. Pihalla kajahti kolme laukausta, minkä jälkeen Lenin lyyhistyi maahan häntä saattaneiden työläisten väliin.

”He ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet hänet!” huusivat työläiset kantaen haavoittuneen puoluejohtajan autolle, joka ampaisi kohti sairaalaa.

Lenin oli matkalla autolleen, kun Faina Kaplan ampui häntä kolmesti. Luodeista kaksi osui.

© AKG-images/Ritzau Scanpix

Sillä aikaa Leninin turvamiehet vangitsivat iskun tehneen naisen, joka oli 28-vuotias Faina Kaplan.

Kaplan julisti tekonsa taustalla olleen poliittiset syyt. Vaikka Kaplanin ampumasta kolmesta luodista kaksi oli osunut kohteeseensa ja haavoittanut Leniniä kaulaan ja olkapäähän, tämä selvisi hengissä kuin ihmeen kaupalla.

Epäonnistuneella murhayrityksellä oli kuitenkin seurauksensa, jotka koskettivat kaikkia Venäjän asukkaita.

Vain muutamaa tuntia murhayrityksen jälkeen bolševikit julkaisivat virallisen julistuksen, jossa tuomittiin ”pelkurimainen yritys tappaa toveri Lenin” ja kerrottiin selkeästi, että seurauksena olisi ”armoton joukkoterrori kaikkia vallankumouksen vihollisia vastaan”.

Kukaan ei enää voinut tuntea olevansa täysin turvassa.

Bolševikkien perustaman salaisen poliisin Tšekan laskelmoivan ja armottoman terrorin oli määrä varmistaa Leninin aloittaman bolševistisen vallankumouksen onnistuminen.

Faina Kaplan kertoi pitävänsä Leniniä petturina.

© Imageselect

Ailahteleva nainen pahensi terroria

Ase, josta 30. elokuuta 1918 oli juuri singahtanut kolme luotia kohti Leniniä, löydettiin Faina Kaplanin käsistä. Hänet vietiin heti kuulusteltavaksi.

”Tein sen aivan itse. En halua paljastaa, kuka antoi minulle aseen. En kerro yksityiskohtia. Olin päättänyt tappaa Leninin kauan aikaa sitten. Hän on pettänyt vallankumouksen”, Kaplan selitti.

Kaplania kuulusteltiin kolme päivää, minkä jälkeen Tšeka ei uskonut saavansa hänestä enää lisää tietoja irti. Useiden lähteiden mukaan Kaplan ei ollut henkisesti täysin terve.

Hän oli keisariaikana viettänyt 11 vuotta vankilassa, ja vapauttamisen aikaan hänellä oli havaittu mielenterveydellisiä ongelmia.

Kaplanin henkinen tila aiheutti epäilyjä siitä, että hän oli vain syntipukki.

Vuonna 1922 sosialistivallankumouksellisista eronnut sotilasjohtaja kertoi tosin, että Kaplan oli ollut puolueen jäsen ja että hän oli valinnut tämän ampujaksi.

28-vuotias Kaplan teloitettiin ampumalla julkisella paikalla Moskovassa vuonna 1918, minkä jälkeen hänen ruumiinsa sullottiin tynnyriin ja poltettiin.

Keisari oli saanut kenkää

Vain puolitoista vuotta ennen Faina Kaplanin yritystä murhata Lenin Venäjä oli ollut aivan toisenlainen maa.

Tuohon aikaan hallitsijana oli keisari Nikolai II. Keisarillinen perhe oli hallinnut maata sukupolvien ajan, ja ihmisten välinen epätasa-arvo oli lähes yhtä suurta kuin valtavan maan pitkät välimatkatkin.

Talonpojat ja tehdastyöläiset olivat ansainneet vuoteen 1916 asti juuri sen verran, että pysyivät hengissä, mutta kun ensimmäinen maailmansota johti elintarvikepulaan, alimmat yhteiskuntaluokat alkoivat kärsiä nälkää.

”Vaadimme leipää!” väki huusi mielenosoituksissa, joita järjestettiin keisarivaltaa vastaan. Maaliskuussa 1917 painostus oli jo niin suurta, että Nikolai II päätti luopua vallasta.

Maahan nimitettiin väliaikainen hallitus, mutta syksyllä 1917 bolševikit ottivat vallan omiin käsiinsä johtajansa Vladimir Leninin johdolla lokakuun vallankumouksessa.

”Se oli kuin olisi nostanut höyhenen”, Lenin totesi myöhemmin.

”Emme saavuta mitään, jos emme turvaudu terroriin.” Lenin, 1917

Vallan säilyttäminen eri ryhmittymien rikki repimässä maassa ei ollut helppoa.

Koska suurin osa kansasta oli talonpoikia ja tehdastyöläisiä, Leninillä olisi teoriassa voinut olla hyvin laaja tuki.

Bolševikit eivät kuitenkaan suostuneet jakamaan valtaa, mikä synnytti vastarintaa jopa vallankumouspiireissä, ja sosialistivallankumoukselliset, bolševikkien entiset poliittiset kumppanit, sanoutuivat irti Leninin yksinvaltaisista menetelmistä.

Bolševikeilla oli paljon vastustajia, ja Lenin tovereineen julisti kaikki arvostelijansa tuhoeläimiksi, jotka oli nitistettävä.

Vallankumouksen nimissä oli päästävä eroon yläluokkaisista ja porvarillisista kansanvihollisista, joita Lenin usein kutsui ”kapitalismin lapsiksi”, ”rikkaiksi loiseläjiksi” sekä ”hysteerisiksi intellektuelleiksi”.

Uusi neuvostojohtaja ei kaihtanut ottaa kovia otteita käyttöön.

”Emme saavuta mitään, jos emme turvaudu terroriin”, Lenin totesi puoluetovereilleen pian valtaannousunsa jälkeen.

Neuvostojohtajan piti vain enää värvätä verikoirat ja usuttaa ne matkaan.

På propaganda-plakater pralede bolsjevikkerne af, hvor mange fjender de udslettede.

© Ullstein Bild/Ritzau Scanpix

Bolševikit näkivät vihollisia kaikkialla

Lenin ja bolševikit uskoivat kaikkialla yhteiskunnassa vilisevän uhkia, jotka voisivat kaataa vallankumouksen. Vihollisiksi leimattiin siksi muun muassa kaikki, joilla oli jotain etuoikeuksia, ja jopa aiemmat sosialistiset liittolaiset.

Bolševikeilla oli vaikeuksia kulkea kaupungilla näkemättä vihollisia – todellisia tai kuviteltuja – sillä jos henkilö ei kuulunut proletariaattiin tai bolševikkipuolueeseen, häntä pidettiin vastustajana.

Yläluokka ja porvarit olivat ”luokkavihollisia”, poliittiset vastustajat taas ”vastavallankumoukselisia”, ja jos ihminen jostain muusta syystä pisti bolševikkien silmään tai hankaloitti vallankumousta, hän kuului varmasti joka tapauksessa ”valtion vihollisiin”.

Lyhyesti sanottuna Leninin ja hänen tovereidensa oli huomattavasti vaikeampaa löytää yhteiskunnasta ystäviä kuin vihollisia.

Valkoiset

Antikommunistinen rintama
Käsite ”valkoiset” kattoi kaikki antikommunistiset ryhmittymät. Heihin kuului muun muassa porvarillisia demokraatteja, liberaaleja tasavaltalaisia, nationalisteja ja oikeistosiiven keisarivallan kannattajia.

Papit

Rosvot Jumalan nimessä
Bolševikit olivat vannoutuneita ateisteja, ja he inhosivat kirkkoa. Heille Venäjän yli 200 000 pappia ja muuta hengellisen säädyn edustajaa olivat rosvolauma, joka ryösti kansaa uskonnon nimissä.

Kapitalistit

Ahneet porvarit
Yrittäjät kuuluivat yleensä ylempään porvaristoon, ja bolševikit pitivät heitä yhteiskunnan tuhoeläiminä. Yrittäjät pitivät tuotantovälineitä hallussaan ja ansaitsivat omaisuuksia työläisten raadannalla.

Kulakit

Ahneet suurtilalliset
Suurtalonpoikia nimitettiin kulakeiksi, ja Lenin kutsui heitä ”verenimijöiksi”, jotka käyttivät köyhiä talonpoikia hyväkseen. Nimityksen sai kuka tahansa viljelijä, joka kieltäytyi luovuttamasta bolševikeille viljaa.

Keisarimieliset

Menneisyyden matelijat
Kaikki, joilla oli ollut virka keisarillisessa hallinnossa tai jotka olivat tukeneet keisaria, olivat vihollisia, olivatpa he sitten upseereja, virkamiehiä tai tavallisia kansalaisia, jotka olivat palvelleet keisaria.

© Ivan Vladimirov

Sosialistivallankumoukselliset

Vallankumouksen petturit
Sosialistivallankumouksellisen puolueen jäsenet olivat alun perin bolševikkien hengenheimolaisia. Kun Lenin lähti vuonna 1917 tavoittelemaan valtaa yksin, entisistä ystävistä tuli ”vastavallankumouksellisia”.

Intellektuellit

Yläluokkaiset vaikuttajat
Venäjän intelligentsija koostui Leninin mukaan kapitalismin lakeijoista. Sen jäseniä pidettiin uhkana, koska sivistyneistö suhtautui usein kriittisesti vallanpitäjiin eli nyt bolševikkeihin.

© Ivan Vladimirov

Ulkomaiset voimat

Vihollinen rajojen takana
Bolševikit pelkäsivät perustellusti ulkomaisia voimia. Leninin propagandassa ”valkoisia” ohjasivat juuri ulkovallat. Jotkin maat tukivatkin aktiivisesti valkoisten vastarintataistelua.

Rauta-Feliks loi terroriyksikön

Joulukuussa 1917 bolševikkien huippujohto kokoontui pohtimaan, mitä heidän pitäisi tehdä vastavallankumouksellisille. Se oli yksi nimityksistä, joilla kutsuttiin bolševismia vastustavaa kansanosaa.

”Meillä ei ole nyt käyttöä oikeudenmukaisuudelle. Tarvitsemme taistelua kuolemaan asti!” Feliks Dzeržinski, Tšekan johtaja

Kokoukseen osallistui Feliks Dzeržinski, joka järkähtämättömyytensä ja tunteettomuutensa vuoksi tunnettiin ”Rauta-Feliksinä”.

Laiha bolševikki oli osallistunut vallankumoukseen etunenässä, ja hän oli yhä valmis panemaan kovan kovaa vasten, kun kyse oli vihollisista.

”Meillä ei ole mitään käyttöä oikeudenmukaisuudelle. Ehdotan, ei, vaadin, elintä, joka tekee tilit selviksi vastavallankumouksellisten kanssa”, hän jylisi.

Rauta-Feliks sai kokoukselta täyden tuen, ja 20. joulukuuta 1917 Leninin hallitus perusti Yleisvenäläisen erityiskomission vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan.

Tämä salainen poliisi tunnettiin pian nimen venäjänkielisestä lyhenteestä johdetulla Tšeka-nimellä.

Dzeržinskistä itsestään tuli uuden turvallisuuspalvelun johtaja.

Palvelun tehtävä oli muiden poliisiorganisaatioiden tavoin rikollisten ottaminen kiinni, mutta sillä oli laajemmat toimivaltuudet kuin poliisilla.

Sen oli etsittävä luokkavihollisia, kuten pappeja, yrittäjiä, suurtalonpoikia ja porvareita. Sen jäsenillä oli valtuudet takavarikoida omaisuutta ja häätää viholliset kodeistaan.

Feliks Dzerzjinskij nåede at blive arresteret af zarens politi seks gange. Erfaringerne fra fængslet brugte han siden imod revolutionens fjender.

© Imageselect & Shutterstock

Rauta-Feliks loi terrorikoneiston

Tšekan johtaja Feliks Dzeržinski oli väsymätön työnarkomaani, joka ei kaihtanut keinoja taistelussa vallankumouksen puolesta.

Harva Leninin puolueen jäsenistä oli yhtä omistautunut vallankumoukselle kuin Feliks Dzeržinski.

Puolalaissyntyinen bolševikki oli viettänyt radikaalien mielipiteidensä vuoksi yksitoista vuotta keisarillisen Venäjän vankiloissa. Kun hän vapautui vuonna 1917, hän tuki Leninin valtaannousua.

Koska Dzeržinski tunsi vankilataustansa vuoksi syrjäytetyn hallitsijan sortokoneiston paremmin kuin useimmat, Lenin pani hänet organisoimaan bolševikkien omaa salaista poliisia.

Ensimmäisinä vuosina Tšekan johtajana Dzeržinski teki töitä, söi ja nukkui toimistossaan.

Hän matkusti väsymättä ympäri Neuvosto-Venäjää värväten ja kouluttaen salaiselle poliisille paikallisia agentteja.

Koulutus sisälsi kuulustelu- ja kidutusmenetelmiä, jotka entinen vanki tunsi omakohtaisesti liiankin hyvin.

”Meillä ei ole nyt käyttöä oikeudenmukaisuudelle. Tarvitsemme taistelua kuolemaan asti!” hän jylisi.

Dzeržinskin mukaan oli vaara, että proletariaatin ja yläluokkien välinen vanha viha johtaa satunnaiseen verenvuodatukseen:

”Päätin siksi järkiperäistää vallankumousvoimien rankaisujärjestelmän”, hän kirjoitti kirjeessä vuonna 1922.

Dzeržinski sai lisänimen "Rauta-Feliks" sitkeytensä ja kyynisyytensä vuoksi.

Hän itse sanoi oppineensa armottomaksi. Dzeržinskistä tuli yksi pelätyimmistä ja ihailluimmista bolševikeista.

Rauta-Feliks ei sortunut koskaan lahjontaan ja eli aina kurinalaisesti. Hän kuoli vain 49-vuotiaana vuonna 1926.

Omaisuutta takavarikoitiin jo vuoden 1917 lopulla, kun Tšeka alkoi potkia luokkavihollisten kotien ovia sisään.

Neljä viisi ”tšekistiä” tunkeutui varakkaiden ihmisten koteihin ja tyhjensi lipastonlaatikot koruista ja käteisestä.

Toisinaan koko talo tyhjennettiin niin, että korkea-arvoiset bolševikit tai vastaperustetun puna-armeijan upseerit saattoivat muuttaa sinne.

19-vuotias opiskelija Galina Djurjagina oli joulukuussa 1917 käymässä kuolemaisillaan olevan isoisänsä luona Uralvuorten lähellä olevassa kaupungissa.

Perhe kuului yläluokkaan, ja samana päivänä, jolloin isoisä lopulta kuoli, koko talo takavarikoitiin.

Pian myös Djurjaginan oma koti Permissä, jossa hän asui vanhempiensa ja kahden sisaruksen kanssa, tutkittiin kahdesti.

Ensimmäisellä kerralla tšekistit varastivat pöytähopeat ja toisella kerralla heidän lastenhuoneensa otettiin ulkopuolisten käyttöön.

Djurjaginan isä oli lääkäri ja siten osa yläluokkaa, mutta hänen ammattinsa oli niin tärkeä, että perhe sai luvan jäädä asumaan osaan taloa.

Monien muiden yläluokan edustajien kohtalo oli paljon karumpi.

”Hävitämme porvariston luokkana.” Martin Latsis, Tšekan johtaja Ukrainassa

Martin Latsis, Tšekan johtaja Ukrainassa, teki alusta asti selväksi, että uusi turvallisuuspoliisi oli ”taisteluorganisaatio”, jolla oli tärkeä tehtävä:

”Hävitämme porvariston luokkana. Emme etsi todisteita emmekä todistajia neuvostovallan vastaisille sanoille tai teoille. Ensimmäinen kysymys, jonka teemme, on, mihin luokkaan ihminen kuuluu. Mikä on hänen taustansa, kasvatuksensa, koulutuksensa ja työnsä? Nämä kysymykset ratkaisevat syytetyn kohtalon. Se on punaisen terrorin ydin.”

Tavallinen kansa ilmiantoi ystäviään tai naapureitaan vastavallankumouksellisina.

© Imageselect

Attentaatit käynnistivät verilöylyn

Huolimatta Tšekan herättämästä pelosta tyytymättömyys bolševikkeja vastaan oli niin suurta, että maa ajautui sisällissotaan vuonna 1918.

Toisena osapuolena olivat ”punaiset”, jotka taistelivat Leninin hallinnon puolesta, ja toisena osapuolena ”valkoiset”, joista moni halusi keisarivallan takaisin.

Lisäksi rajaseutujen ei-venäläiset vähemmistöt kapinoivat ja vaativat itsenäisyyttä, eivätkä kapinallisista talonpojista koostuvat ”vihreät” halunneet valtaan keisaria eivätkä bolševikkeja.

Leninillä oli hallussaan pääasiassa Petrogradin (nykyisen Pietarin) ja Moskovan ympäristö ja alueet niistä etelään Kaspianmerelle, mutta punaisilla ei ollut vaikutusvaltaa Venäjän itäosissa.

Sisällissota kiihdytti terroria, ja talvella 1918 Tšeka teloitti Kiovassa noin 6 000 ihmistä. Uhreista useimmat olivat upseereja, jotka eivät kannattaneet bolševikkeja.

”Siellä alkoi kirjaimellisesti venäläisen upseeriston teurastus. Onnettomia upseereja raahattiin ulos hotelleista ja huoneistoista ja heidät vietiin teloituspaikoille”, kuvaili silminnäkijä.

”Kävellessäni Vladimirinvuoren puistossa törmäsin jatkuvasti uusiin ruumiisiin. Tsaarin puistossa ja Kauppiaiden puistossa lojui kasoissa tuhansia alastomia tai osittain riisuttuja ruumiita.”

”Ottakaa käyttöön joukkoterrori! Aikaa ei ole hukattavana minuuttiakaan!” Lenin sähkeessä 1918

Kesällä 1918, kun Tšekalla oli jo 113 osastoa eri alueilla, Lenin ilmoitti, että turvallisuuspoliisin oli aika siirtyä kovempiin otteisiin:

”Ottakaa käyttöön joukkoterrori! Aikaa ei ole hukattavana minuuttiakaan! Meidän on käytettävä kaikkia keinoja: joukkotarkastuksia, teloituksia aseiden hallussapidosta, epäluotettavan aineksen joukkokarkotuksia”, bolševikkijohtaja määräsi 9. elokuuta 1918 sähkeessään Nižni Novgorodin Tšekan johtajalle.

Leninin ja Tšekan harjoittama terrori herätti vihaa. 17. elokuuta nuori mies ampui hengiltä Tšekan Petrogradin-johtajan Moisei Uritskin.

Alle kaksi viikkoa siitä tähtäimessä oli itse Lenin, kun sosialistivallankumouksellinen Faina Kaplan haavoitti tätä puhetilaisuudessa moskovalaisella tehtaalla.

Attentaatit saivat bolševikit julistamaan sodan kaikille vastustajilleen.

Petrogradissa ilmestyvä bolševikkilehti Krasnaja Gazeta raivosi 31. elokuuta:

”Nyt olemme velvoitettuja toimimaan. Hylätkäämme tunteilijat, jotka pelkäävät vuodattaa viatonta verta!” Kaksi päivää myöhemmin lehti julisti, että bolševikit käyvät kansanvihollisten kimppuun ja että ”porvariston veri täyttää kadut”.

”Varautukaa murskaamaan vallankumouksen viholliset säälimättä!” Kommunistinen Pravda-lehti

Kommunistinen Pravdakin kannusti kansaa: ”Varautukaa murskaamaan vallankumouksen viholliset säälimättä. Kaupungit on siivottava porvarillisesta mädäntyneisyydestä!”

Djurjaginan isä pidätettiin

Yksi niistä, joka vangittiin Uritskin murhaa seuranneina päivinä, oli Galina Djurjaginan isä. Yöllä 20. elokuuta 1918 tšekistit tulivat viemään isän pois ja jättivät perheen kauhun valtaan.

Varhain seuraavana aamuna 19-vuotias Djurjagina kävi tapaamassa kaikkia tuttujaan, joilla oli jotain yhteyksiä Tšekaan. Joukossa oli useita hänen opiskelutovereitaan.

Hän sai lopulta apua isänsä työpaikan portinvartijalta. Tämä järjesti suhteillaan Djurjaginalle ja hänen äidilleen luvan vierailla turvallisuuspoliisin vankilassa kaupungin ulkopuolella.

Järkytyksekseen tytär ja äiti näkivät vankilassa lukemattomia tuttuja kasvoja.

”Vaikutti siltä, kuin kaikki sivistyneistön piiriin kuuluvat olisi pidätetty”, kirjoitti Djurjagina illalla kauhuissaan.

Vierailijat kauhistuivat vielä enemmän, kun he lopulta näkivät perheen isän. ”Emme olleet tunnistaa häntä.

Hänen ulkonäkönsä oli muuttunut niin paljon kahden yön aikana. Äiti alkoi itkeä”, Djurjagina kertoi.

Isä vastaili kysymyksiin niukasti, ja keskustelu jäi sisällyksettömäksi. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, mitä voitaisiin käyttää heitä vastaan.

”Vierailu on päättynyt. Ulos!” sotilas huusi, ja naiset joutuivat lähtemään kotiin saamatta selville, miten isälle kävisi.

”Hän ei ole enää ihminen, pelkkä varjo vain.” Galina Djurjagina päiväkirjassaan

Seuraavana päivänä paikallinen Tšeka ilmoitti, että useita porvareita ammuttaisiin ”toveri Uritskin vuoksi” Djurjagina perheineen oli suunniltaan: entäpä, jos perheen isä olisi ammuttavien joukossa?

  1. elokuuta kello kaksi yöllä yksi Djurjaginan opiskelutovereista, joka oli liittynyt Tšekaan, ilmestyi perheen kodin ovelle perheen isä mukanaan. Naisen mukaan isä olisi ammuttu, jos hän ei olisi puuttunut asiaan.

”Juoksin kuin hullu ja ehdin perille juuri silloin, kun isäänne oltiin viemässä teloituspaikalle. Pyysin, että hänet vapautettaisiin. Tässä hän nyt on, olkaapa hyvä”, opiskelutoveri selitti.

Isä oli kalmankalpea ja seisoi ovella yöpaidassaan, joka hänellä oli ollut päällään pidätyshetkellä.

Hän palasi töihin jo seuraavana päivänä, mutta hän ei koskaan toipunut.

”Hän ei ole enää ihminen, pelkkä varjo vain. Hän ei sano sanaakaan, emmekä vaivaa häntä kysymyksillä”, Djurjagina kirjoitti päiväkirjaansa.

Under Pariserkommunen henrettede de revolutionære bl.a. Paris’ ærkebiskop, Georges Darboy.

© De Agostini Picture Library/Bridgeman Images

Raa’at pariisilaiset innoittivat Leniniä

Leniniin ja muuhun bolševikkijohtoon oli tehnyt suuren vaikutuksen Ranskassa vuonna 1871 hetken valtaa pitänyt niin sanottu Pariisin kommuuni.

Kyse oli vasemmistolaisista työläisistä, jotka nousivat kapinaan hallitusta vastaan.

Pariisilaiskapinalliset terrorisoivat järjestelmällisesti muita yhteiskuntaryhmiä ja teloittivat satoja vihollisiaan ilman oikeudenkäyntiä.

Ranskan hallitus otti vallan takaisin ”verisen viikon” aikana toukokuussa 1871. Väkivaltaisuuksissa kuoli ainakin 25 000 työläiskorttelien asukasta.

Lenin perehtyi Pariisin kommuuniin, koska työläisten kansannousu muita yhteiskuntaluokkia vastaan oli saanut aikaan vallankumouksen.

Leninin mukaan Pariisin kommuuni kukistui, koska kapinallisissa oli paljon intellektuelleja, jotka suhtautuivat vastustajiin liian hellämielisesti.

Kansan syvät rivit eivät olleet osoittaneet armoa, eikä Leninkään aikonut tehdä sitä.

Tšekistit kiduttivat vankejaan

Galina Djurjaginan isän kaltaisten niin sanottujen valtionvihollisten hiljentäminen oli punaisen terrorin keskeisiä tavoitteita.

Jokaisen porvarin ja etenkin intelligentsijan jäsenten oli oltava jatkuvasti peloissaan henkensä puolesta.

Näin bolševikit varmistivat sen, että vain harva uskalsi nousta hallintoa vastaan.

Tästä syystä oli myös tärkeää, että tšekistit, joiden määrä kasvoi vuoden 1918 kuluessa 12 000:sta 40 000:een, käyttäytyivät karskisti ja julmasti sekä kaupungilla että vankilan seinien sisällä.

Ukrainan Tšekan päällikkö Martin Latsis ei salannut, mitä hän vaati alaisiltaan:

”Tämä on kaikkein likaisinta työtä. Sitä ei tehdä silkkihansikkaat kädessä.”

Latsisin mukaan työ oli niin raskasta, että miehistössä tapahtui jatkuvasti vaihdoksia: ”Työ murtaa nuoret kommunistit, joilla on heikko luonne.”

”Tämä oli rangaistus siitä, että annoit tyttärelleni huonon arvosanan.” Tšekisti Galina Djurjaginan opettajalle

Tšeka houkuttelikin työpaikkana etenkin sellaista väkeä, jolla oli psykopaattisia piirteitä.

Galina Djurjaginan entinen matematiikanopettaja koki omakohtaisesti, kuinka sadistisia tšekistit saattoivat olla.

Ryhmä tšekistejä raiskasi hänet ja vei hänet sitten metsään silmät sidottuna.

Sen jälkeen nainen pakotettiin polvistumaan valmiiksi kaivetun haudan viereen. Yksi miehistä veti liipaisimesta, mutta aseesta kuuli vain ”klik”.

”Tämä oli rangaistus siitä, että annoit tyttärelleni huonon arvosanan”, tšekisti sanoi ennen kuin vapautti naisen.

“”Tšeka koostui perversseistä.” Belgialainen bolševikki Victor Serge

Bolševikkipiireissäkin tiedettiin hyvin, millaiset ihmiset hakeutuivat turvallisuuspoliisiin töihin.

”Tšeka koostui perversseistä, jotka näkivät salaliittoja kaikkialla. Tiedän varmuudella, että Feliks Dzeržinski piti heitä ’puolimätinä’”, kertoi belgialaissyntyinen Victor Serge, joka liittyi bolševikkeihin Petrogradissa vuonna 1919.

Tjekaen havde frie hænder til at torturere og myrde enhver modstander af revolutionen – også uden beviser.

© Zuri Swimmer/Imageselect

Tšekan paikallisosastot kilpailivat siitä, kuka keksi julmimmat kidutuskeinot. Niistä kertoivat bolševikkien viholliset ja vainoamat, jotka usein propagandasyistä liioittelivat. Monesta menetelmästä on silti sittemmin löydetty todisteita.

© Shutterstock

Rotta-ansa

Kiovassa tšekistit laittoivat rotan rautaputkeen, jonka toinen pää painettiin vankiin kiinni. Sitten putkea kuumennettiin niin, että rotta yritti nakertaa tien uhrin läpi päästäkseen pakoon.

© Shutterstock

Luusaha

Tsaritsynin eli nykyisen Volgogradin Tšeka sitoi vangit laverille. Sitten uhrien lihaa ja luita leikeltiin luusahalla, kunnes nämä tunnustivat mitä tahansa.

© Shutterstock

Skalpeeraus

Etenkin Ukrainassa Harkovassa tšekistit käyttivät veristä kidutuskeinoa: kuulusteluissa uhri skalpeerattiin ja käsistä kuorittiin iho partaveitsellä.

© Shutterstock

Raaka kylpy

Mustanmeren rannalla Odessassa Tšeka vei vangit rannalle. Siellä heidät pakotettiin vuoron perään lähes kiehuvaa vettä sisältävään ammeeseen ja sen jälkeen kylmään meriveteen.

© Shutterstock

Piikkitynnyri

Voronežissa Lounais-Venäjällä Tšekan uhrit tungettiin alasti tynnyriin, jonka laidan läpi oli isketty nauloja. Sitten tynnyriä vieritettiin.

© Shutterstock

Hautaaminen

Kiovan sadistiset tšekistit saattoivat toisinaan laittaa uhrinsa puoleksi tunniksi arkkuun, jossa oli mätänevä ruumis.

© Shutterstock

Sulatusuuni

Odessan pyöveleillä oli tapana kiduttaa uhria sitomalla tämä lankkuun, jota siirrettiin vähitellen yhä lähemmäs sulatusuunia.

© Shutterstock

Kruunaus

Voronežissa salaisella poliisilla oli tapana ”kruunata” papit ja muut kirkonpalvelijat piikkilangalla, jonka piikit painuivat päänahkaan.

Sadistiset tyypit olivat hyödyllisiä pidätyksissä ja vankilassa toimitetuissa kuulusteluissa, joihin liittyi aina kiduttamista.

Vangit yritettiin kiduttamalla saada ilmiantamaan muita vastavallankumouksellisia, ja lisäksi kidutus oli hyvä pelotuskeino.

Moniin Tšekan kidutusmenetelmiin oli haettu innoitusta Espanjan 1400-luvun inkvisitiolta.

Pidätettyjä esimerkiksi roikutettiin pitkiä aikoja pää alaspäin tai heidät pantiin ”kallonmurskaajaan”, joka puristi päätä. Bolševikit kehittivät itsekin julmia keinoja uhrien piinaamiseen.

Orjolissa Venäjän länsiosassa tšekistit sitoivat vankinsa kiinni paaluun ja kaatoivat näiden päälle pakkasessa vettä niin, että näistä tuli eläviä jääpuikkoja.

Vologdassa Moskovan pohjoispuolella vain 20-vuotias Tšeka-päällikkö kuulusteli talvella 1920 vankejaan niin, että nämä oli upotettu hyiseen jokeen.

Mies joutui myöhemmin mielentilatutkimukseen ja hänet todettiin mielisairaaksi.

Tšekistit pitivät huolta, että vankeja kidutettiin säännöllisesti, jotta muut vangit kuulivat kidutettujen huudot.

Galina Djurjaginan isää, joka vietti vankilassa viisi vuorokautta elokuussa 1918, ei kidutettu, mutta muiden huutojen aiheuttama henkinen terrori pelotti hänet järjiltään.

Hän näki selleihin palaavilla palovammoja, piiskan jättämiä haavoja ja kohtia, josta iho oli revitty irti.

Leninin vastustajien kärsimykset kasvoivat koko ajan. Syksyllä 1918 neuvostohallinto laajensi terroriohjelman vuoksi Tšekan valtuuksia.

Varsinaiset tappo-orgiat olivat vasta edessäpäin.

Tšeka riehaantui entisestään

Leniniin ja Uritskiin kohdistuneiden attentaattien jälkeen terrori muuttui koko ajan ankarammaksi.

Kaikkialle kiinnitettiin julisteita, joissa luki ”Kuolema porvareille! Alas kapitalismi!”, ja tšekistit saarsivat kokonaisia kaupunginosia pidättäessään vastavallankumouksellisia.

Tähän asti valtionvihollisille olivat voineet jakaa kuolemantuomioita niin sanotut vallankumoustribunaalit.

Ne eivät suinkaan koostuneet lainsäädäntöä tuntevista juristeista vaan bolševikeista, jotka langettivat tuomiot oman ”vallankumouksellisen omatuntonsa” käsityksen perusteella.

Vaikka tribunaalien eteen joutuminenkaan ei taannut pidätettyjen oikeusturvaa, tilanne paheni syksyllä 1918.

Tuolloin Tšeka sai oikeudet tuomita epäiltyjä omin päin ja rangaista heitä kuolemalla tai työleirillä.

Tšekistit toimivat tämän jälkeen niin poliiseina, etsivinä, syyttäjinä, vanginvartijoina ja pyöveleinä kuin tuomareinakin.

Työleirit syntyivät Leninin aloitteesta. Luokkavihollisia voitiin ”eristää neuvostotasavallan suojelemiseksi”, kuten asiasta todettiin hallituksen päätöksessä syyskuussa 1918.

”Kädet ja koko ruumis jäätyivät kalikaksi purevassa kylmyydessä.” Vanki leirioloista Siperiassa

Alun perin leirit oli ajateltu uudelleenkoulutusleireiksi, joissa internoiduille syötettäisiin propagandaa, mutta niistä muodostui orjatyöleirejä.

Niukkoja ruoka-annoksia saaneet vangit raatoivat 12–14 tunnin työpäiviä, esimerkiksi kaatoivat puita hyisillä Solovetskin saarilla Vienanmerellä tai Siperian ankarassa kylmyydessä.

”Lunta oli polviin asti niin, että oli vaikea liikkua. Jättimäiset rungot, jotka hakattiin kirveellä poikki, kaatuivat joskus vankien päälle surmaten alle jääneet.

Nälkiintyneet vangit, jotka pukeutuivat ryysyihin ja joilla ei ollut käsineitä eikä muita jalkineita kuin virsut, eivät usein pysyneet kunnolla edes pystyssä.

Kädet ja koko ruumis jäätyivät kalikaksi purevassa kylmyydessä”, kuvaili yksi vangeista.

Vuoden 1920 alussa leirejä oli vasta 34 kappaletta, mutta vain puolessatoista vuodessa niiden määrä nousi 117:een. Tšekalla oli niissä yli 60 000 internoitua.

Overalt i Rusland udførte Tjeka-enheder uhyggelige massakrer til skræk og advarsel.

© History and Art Collection/Imageselect

Myös teloitusten määrä kasvoi jyrkästi. Syksystä 1918 murhien määrä lisääntyi kolmessa vuodessa voimakkaasti, kun tšekistit panivat parastaan karsiakseen bolševistiseen yhteiskuntaideaaliin sopimattomat kansalaiset.

Yksi eniten vainotuista ryhmistä olivat papit ja muut hengellisen säädyn edustajat, joita piti rangaista siitä, että kirkko oli vuosisatoja ryövännyt kansalta suuria omaisuuksia.

Tšekistit suorastaan kilpailivat siitä, kuka keksi karmeampia tapoja rangaista kirkon väkeä. Petrogradissa ryhmä tšekistejä havaitsi papin suorittavan muistopalvelusta bolševikkien uhreille.

Joukot ajoivat kaikki tilaisuuden osanottajat meren rannalle. Sen jälkeen pappi pakotettiin antamaan jokaiselle viimeinen voitelu, minkä jälkeen heidät ammuttiin ja työnnettiin veteen.

Permissä paikallisen Tšekan jäsenet etsivät käsiinsä papin, jonka he väittivät suosivan valkoisia.

Tšekistit kaivoivat papilta silmät päästä ja laittoivat hänet harhailemaan kaduille pelotukseksi ja varoitukseksi kaupungin asukkaille.

Arvioiden mukaan vuosina 1918–1921 tapettiin jopa 9 000 pappia, joista osan surmasi puna-armeija taistellessaan valkoisia vastaan.

”Emme tarvitse todisteita, ristikuulusteluja tai epäilyjä oikeuttaaksemme ampumisen.” Tšekisti Kungurin kaupungissa

Samoin enemmän tai vähemmän raa’alla tavalla surmansa saivat lukuisat muut korkeasti koulutetut ja korkeassa asemassa yhteiskunnassa olleet.

Usein tšekistit ajoivat vankinsa metsään, missä uhrit joutuivat kaivamaan itselleen haudan, minkä jälkeen he saivat kuulan kalloonsa.

”Emme tarvitse todisteita, ristikuulusteluja tai epäilyjä oikeuttaaksemme ampumisen”, totesi eräs Kungurin tšekisti.

Usein ihmisiä ammuttiin ilman kunnollista syytä tai koska he sattuivat olemaan jonkun epäillyn kaimoja.

Syksyllä 1918 Galina Djurjagina kuuli tuttavaltaan tšekistien epäinhimillisistä menettelytavoista.

”Tänään tapasin insinöörin tyttären kadulla. Hän näytti aivan kuolleelta. Hänen isänsä ja kolme veljeään oli vangittu. Heidät oli ruoskittu ja sitten heitetty sulaan rautaan tehtaassa, jossa he olivat olleet töissä. En voi uskoa, että koskaan aiemmin historiassa on tapahtunut jotain niin kaameaa kuin tämä ”punainen terrori”, joksi bolševikit sitä kutsuvat”, Djurjagina kirjoitti päiväkirjaansa, jota hän piilotteli ilmastointikanavassa: ”Jos se löydetään minulta, kuolen varmasti.”

Vuoden 1918 lopulla Djurjagina uskoi päiväkirjalleen, että perhe eli ”jatkuvassa ammutuksi tulemisen pelossa”. Kun tilaisuus tarjoutuisi, he pakenisivat.

De hvide styrker havde intet tilovers for deres modstandere og deres støtter, som de massakrerede i stor stil.

© SZ Photo/Scherl/Bridgeman Images

Vastustajat olivat yhtä raakoja

Valkoiset levittivät pelkoa punaisia kohtaan esittelemällä näiden hirmutöitä julisteissaan. He eivät kuitenkaan olleet itse sen parempia.

Lenin ei ollut ainoa, joka turvautui terroriin vihollisen pelästyttämiseksi.

Vastavallankumouksellisetkin käyttivät estotta väkivaltaa ja teloituksia osoittaakseen kansalle, että valkoisten vastustamisella oli kova hinta.

”Mitä pahempi terrori, sitä suurempi voitostamme tulee”, julisti valkoinen kenraalimajuri Lavr Kornilov, kun siperialainen kenraali Artemjev kuvaili valkoisen armeijan sotilailleen, miten bolševikkien tukijoita oli kohdeltava.

”Jos talonpojat nousevat aseelliseen vastarintaan, koko heidän kylänsä on poltettava, kaikki miespuoliset ammuttava ja kaikki omaisuus takavarikoitava”, Artemjev määräsi.

Maaseudun väestön joukkosurmia tapahtui usein etenkin Taka-Baikaliassa, jonne kertyi joukkohautoja rautatien varrelle.

Yhdysvaltalainen luutnantti John F. McDonald teki asiasta havaintoja kesällä 1919. McDonald, joka kuului valkoisten tueksi saapuneisiin yhdysvaltalaisiin tukijoukkoihin, löysi joukkohaudan, jota peitti vain ohut kerros maata.

Ruumiita oli paljon, ja villikoirat olivat raadelleet osaa niistä:

”Osalta puuttuivat jalat, yhdellä ei ollut päätä, yhdeltä oli leikattu sukuelimet. Kyse saattoi olla koirista, mutta jäljet eivät näyttäneet koirien jäljiltä”, luutnantti kirjoitti.

Vaikka valkoista terroria ei harjoitettukaan yhtä laajalla alueella kuin punaista, sen uhreja oli arviolta satatuhatta.

Perhe jätti kaiken taakseen

Vuonna 1919 sisällissota raivosi yhä punaisten ja valkoisten välillä.

Valkoiset näyttivät hetken olevan voitolla keväällä, kun antibolševikit saivat haltuunsa muun muassa Permin, mutta sitten Leninin punaiset joukot pääsivät taas voitolle.

Kesäkuun alussa oli selvää, että Djurjaginan kotikaupunki jäisi taas Tšekalle.

Djurjaginalla ei ollut kuin päällään olevat vaatteet ja päiväkirja, kun perhe hyppäsi viimeiseen junaan Permistä pois.

”Jos punaiset saavat meidät kiinni, on parempi kuolla kuin jäädä heidän käsiinsä.” Galina Djurjaginan isä

Yhdessä tuhansien muiden kanssa he matkustivat tavaravaunuissa kohti Siperiaa, jota bolševikit eivät olleet vielä saaneet haltuunsa. Vaunussa Djurjaginan isä kaivoi esiin viisi pientä pulloa.

”Tämä tässä on syankaliumia. Jos punaiset saavat meidät kiinni, on parempi kuolla kuin jäädä heidän käsiinsä”, hän selitti perheelleen.

Vaunu löyhkäsi, koska moni menehtyi matkalla, ja vasta kuukauden matkanteon jälkeen perhe saapui Irkutskiin Kaakkois-Siperiaan.

Vapaus jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo syksyllä 1919 isot osat Siperiaa joutuivat punaisille, ja Djurjaginan perheen kohtalo oli jälleen bolševikkien käsissä.

Isää ei kuitenkaan likvidoitu, koska lääkäreistä oli pulaa, eikä kukaan perheestä ottanut syankaliumia.

Perhe majoitettiin vanhoihin junanvaunuihin Omskiin, missä isä määrättiin työskentelemään lääkärinä.

Uudessa yhteiskunnassa kansalaisilla ei ollut oikeuksia eikä omia mielipiteitä.

I juli 1926 døde Tjeka-grundlæggeren, Feliks Dzerzjinskij, som siden blev hædret med utallige statuer. Blandt kistebærerne var Josef Stalin, som havde lært meget af Feliks.

© Laski Diffusion/Getty Images

Tšeka syntyi uudestaan eri nimellä

Vuoden 1920 lopulla bolševikit lopulta saivat valkoiset lyötyä ja sisällissota päättyi.

Vasta vuonna 1922 heidän onnistui tuhota viimeiset kapinallisten työläisten ja talonpoikien muodostamat pesäkkeet, sillä osa näistä oli noussut vastustamaan hallintoa, joka alun perin oli julistanut olevansa työläisten puolella.

Hallinnon suhde kansaan oli huonontunut sisällissodan aikana vallinneen talouspolitiikan vuoksi, sillä valtio oli kansallistanut kaiken teollisuuden ja kieltänyt yksityisen kaupankäynnin.

Bolševikit myös takavarikoivat pakolla maatalouden tuotteet, ja jos talonpojat tai tehtaanomistajat kieltäytyivät luovuttamasta tuotteitaan, niskuroinnista rangaistiin vankileirillä tai kuolemalla.

Lakkoilevat työläiset, jotka olivat tyytymättömiä oloihinsa, turvallisuuspalvelu pakotti uhkailemalla allekirjoittamaan julistuksia, joissa nämä lupasivat ”tulevaisuudessa tehdä töitä tunnontarkasti”.

Terrori oli murtanut kansan vastarinnan tehokkaasti ja varmistanut bolševikeille vallan maassa, joka vuodesta 1922 alkaen tunnettiin Neuvostoliittona.

On mahdotonta sanoa, kuinka paljon terrorin uhreja kaikkiaan oli, mutta historioitsijoiden arvioiden mukaan Tšeka ehti tappaa vuosina 1917–1922 ainakin satatuhatta ihmistä.

Kun Lenin vuonna 1922 hajotti Tšekan, organisaatiossa työskenteli kolmesataatuhatta ihmistä.

Tšeka ei kadonnut kokonaan, vaan siitä tuli Valtion poliittinen hallinto, GPU, joka jatkoi valtiota vastaan rikkoneiden ihmisten pidättämistä ja teloittamista.

Myöhemmin palvelusta tuli osa pelättyä KGB:tä. Neuvostokansalaiset eivät koskaan päässeet irti hallinnon rautaisesta otteesta.

Galina Djurjagina oli yksi harvoista pakoon päässeistä. Vuonna 1925 hän muutti pois Neuvostoliitosta itävaltalaisen aviomiehensä kanssa.

Tämä oli sotavanki, jonka hän oli tavannut saavuttuaan Omskiin. Djurjagina kuoli vuonna 1991 muutamaa kuukautta ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Galina giftede sig i 1921 og fik en søn. Den lille familie forlod fire år efter Rusland.

© Salzburgwiki