Paratiisi romahti

Kun Kenian alkuperäisväestö nousi vuonna 1952 aseelliseen kapinaan brittien siirtomaahallintoa vastaan, britit vastasivat ankarasti kidutuksella, kuolemanpartioilla ja keskitysleireillä.

Kun Kenian alkuperäisväestö nousi vuonna 1952 aseelliseen kapinaan brittien siirtomaahallintoa vastaan, britit vastasivat ankarasti kidutuksella, kuolemanpartioilla ja keskitysleireillä.

Corbis/Polfoto & Getty Images

Kenian pääkaupungin Nairobin asukkaat heräsivät aamunkoitteessa 24. huhtikuuta 1954 piiritetyssä kaupungissa. Kaikkia kaupunkiin johtavia teitä vartioivat aseistetut brittiläiset turvallisuusjoukot, jotka estivät afrikkalaista alkuperää olevia ihmisiä poistumasta kaupungista.

Kun aamuauringon säteet läpäisivät kaupungin savusumun, joukot lähtivät liikkeelle. Lähes 25 000 sotilasta, poliisia ja kodinturvajoukkojen jäsentä vyöryi Nairobin kaduille ja alkoi etsiä kaupungissa asuvia noin 55 000:ta kikujuheimon jäsentä, joita britit pitivät kapinallisina.

”Pakatkaa tavaranne yhteen laukkuun ja astukaa kadulle”, kuulutettiin kaduilla ajavista kovaäänisautoista. Jollei käskyä noudatettu riittävän nopeasti, turvallisuusjoukot potkaisivat epäiltyjen oven sisään ja hätistivät kivääreillä osoitellen ihmiset ulos asunnoistaan.

Nuori kikujuheimoon kuuluva mekaanikko Nelson Macharia oli työn ääressä sotilaiden tullessa. Hänet vietiin tuhansien muiden mustaihoisten kanssa keräämispaikalle.

Macharia näki, että monet ihmiset oli hakattu verille. Tuntikausien odottelun jälkeen hänet ja muut kikujut lastattiin kuorma-autoihin, jotka suuntasivat kohti eri puolille Keniaa perustettuja keskitysleirejä.

Brittiläiset kiristivät otettaan

Operaatio Amboltissa, kuten britit kutsuivat Nairobin ”puhdistuksia” vuonna 1954, kulminoitui puolitoista vuotta kestänyt sota kikujujen johtaman mau-mau-kapinaliikkeen ja Kenian brittiläisen siirtomaahallinnon välillä.

Kikujut taistelivat maansa ja vapautensa puolesta, ja vain yhdeksän vuotta aiemmin Euroopassa natseja vastaan taistelleet britit vastasivat armottomalla julmuudella.

Lähes kaikki Kenian 1,5 miljoonaa kikujua suljettiin piikkilankojen ympäröimiin kyliin tai vietiin keskitysleireille, joissa väkivalta, kiduttaminen ja murhat olivat arkipäivää.

Kikujujen kapina oli kytenyt vuosia, kunnes se syttyi lopulta vuonna 1952. Keniassa oli tuolloin noin viisi miljoonaa asukasta, joista noin 40 000 oli maahan 1900-luvun alusta lähtien saapuneita valkoihoisia eurooppalaisia.

Kenia oli eurooppalaisille kuin paratiisi hedelmällisine peltoineen, vehreine luontoineen ja eksoottisine eläimineen.

Kenian viljavat maat houkuttelivat maahan eurooppalaisia.

© AFP/Scanpix

Euroopan keskiluokasta tuli yläluokkaa

Tuhansia keskiluokkaisia eurooppalaisia muutti 1900-luvun alussa Keniaan, jossa he pystyivät hankkimaan itselleen suuret tilukset ja elämään herroiksi paikallisväestön kustannuksella.

Kun mau-mau-kapina puhkesi vuonna 1952, Keniassa asui noin 40 000 valkoihoista siirtolaista. Heidät oli houkutellut maahan Britannian siirtomaahallituksen lupaukset halvasta maasta ja työvoimasta.

Ensimmäiset vuonna 1902 saapuneet eurooppalaiset saivat hankkia itselleen Keniasta jopa 200 hehtaaria viljelymaata pilkkahintaan. Useimmat tulijoista olivat brittejä ja kuuluivat Euroopassa keskiluokkaan, mutta Keniassa he nousivat heti yläluokkaan pelkästään ihonvärinsä perusteella.

Siirtomaahallinto pyrki pitämään afrikkalaisten päivätyöläisten palkat alhaisina, jotta eurooppalaiset saivat tiluksensa hoidettua mahdollisimman vähin kustannuksin.

Keniassa keskiluokkaiset britit saivat maistaa elämää, jollaisesta maa-aateli oli kotimaassa nauttinut ennen teollistumisen tuomia muutoksia.

Oman käsityksensä mukaan he tekivät afrikkalaisille palveluksen tuomalla maahan sivistystä ja taloudellista kasvua. Afrikkalaiset pitivät heitä kuitenkin ”loisina paratiisissa”, kuten kuuluisa kenialaiskirjailija Ngugi wa Thiong’o asian ilmaisi.

Kenian suurimmalle heimolle kikujuille siirtomaaisäntien tulo oli ollut tuhoisa.

He olivat eläneet Nairobin lähistön hedelmällisillä ylängöillä, jonne valkoiset maanviljelijät siirtomaahallinnon siunauksella saapuivat. Kikujut ajettiin mailtaan ja heidät siirrettiin reservaatteihin, joissa heidän elinolonsa heikentyivät huomattavasti.

Monet kikujut elättivät itsensä työskentelemällä päivätyöläisinä valkoisille viljelijöille, mutta toisen maailmansodan jälkeen maanviljelyn koneistumisen myötä yli satatuhatta päivätyöläistä pakkosiirrettiin ylängöiltä jo täyteen ahdettuihin reservaatteihin. Kikujujen mitta alkoi olla täynnä.

”Tiesimme silloin, ettei kansamme koskaan saisi vapauttaan takaisin rauhanomaisin keinoin”, kirjoitti mau-mau-johtaja Waruhiu Itote myöhemmin kapinasta kirjassaan.

1950-luvun alussa hän ja muut mau-mau-kapinalliset alkoivat vaatia kikujuja vannomaan valalla, että nämä tukisivat tulevaa kapinaa. Mau-mau oli pian valmis sotaan.

Viha purkautui väkivallaksi

Kapinallisten ensimmäiset uhrit eivät olleet brittejä vaan kikujuja, jotka kieltäytyivät vannomasta vaadittua valaa tai jotka tukivat brittien sortopolitiikkaa.

Yksi heistä oli kikujupäällikkö Waruhiu, jota siirtomaahallinto piti yhtenä tärkeimmistä liittolaisistaan. 7. lokakuuta 1952 taksi pysäytti Waruhiun auton Nairobin kadulla. Kaksi miestä avasi auton oven ja ampui Waruhiuta neljästi lähietäisyydeltä.

Murha ravisteli koko Keniaa, ja siirtomaahallinto käsitti, että mau-mau-liike oli paljon suurempi uhka kuin oli oletettu. Vain kaksi päivää murhan jälkeen kuvernööri Evelyn Baring julisti siirtomaahan poikkeustilan ja pidätytti 181 mau-mau-johtajiksi epäiltyä.

Brittimyönteisen kikujupäällikön Waruhiun murha sai britit kokoamaan joukkonsa.

© Getty Images

Yksi pidätetyistä oli merkittävä kikujujohtaja Jomo Kenyatta, josta tuli myöhemmin Kenian presidentti. Kenyatta ei kuitenkaan tukenut mau-mauta. Todellisuudessa hän vastusti kapinallisia ja oli pitkään yrittänyt hillitä kikujujen vihaa.

Britit eivät uskoneet häntä vaan tuomitsivat hänet kuukausia kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen seitsemäksi vuodeksi vankilaan. Siirtomaahallinto toivoi pidätystensä tukahduttavan mau-mau-liikkeen, mutta siinä se oli täysin väärässä.

Seuraavina viikkoina mau-mau-liike murhasi kymmeniä brittimyönteisiä kikujuja. 27. lokakuuta valkoisen Eric Bowker -nimisen maanviljelijän kimpuun hyökättiin ja hänet murhattiin raa’asti. Sitä seurasi useita muita valkoisten maanviljelijöiden murhia.

Tammikuun 24. päivän vastaisena yönä vuonna 1953 mau-mau teki eniten huomiota herättäneen murhansa. Valkoinen maanviljelijä Roger Ruck, hänen vaimonsa ja heidän 6-vuotias poikansa murhattiin julmasti veitsillä.

Tutkimuksissa selvisi, että murhaan oli osallistunut ilmeisesti myös Ruckin perheen omia kikujupalkollisia.

Lehdet julkaisivat kuvia perheen pojasta, joka makasi tunnistamattomaksi pahoinpideltynä ja silvottuna sängyssään veristen lelujensa ympäröimänä.

Valkoihoiset vaativat kostoa

Ruckin perheen murha sai Kenian valkoisen vähemmistön raivoihinsa. 1 500 kiihtynyttä ihmistä marssi pääkaupunkiin Nairobiin vaatimaan hallitukselta kostotoimenpiteitä.

Maltillinen eurooppalaistaustainen poliitikko Michael Blundell yritti rauhoitella tilannetta, mutta hänen muistelmiensa mukaan raivostunut väkijoukko ei suostunut minkäänlaisiin kompromisseihin.

”Sinusta ei ole tämän ongelman ratkaisijaksi! Lähettäkää armeija heidän kyliinsä ja tappakaa 50 000 – naisia ja lapsia säästämättä!” yksi mielenosoittaja huusi Blundellille.

Toisten mielestä siirtomaahallinnon olisi pitänyt yksinkertaisesti tuhota koko kikujuheimo. Kovan painostuksen alaisena kuvernööri Baring kutsui kolme pataljoonaa sotilaita muista imperiumin osista Kenian armeijan avuksi.

Lisäksi hän vahvisti Kenian täydennyspoliisia, KPR:ää. Puolisotilaalliseen KPR:ään värvättiin jäseniä Kenian valkoihoisista, ja se kasvoi lähes 7 000 mieheen.

Kuvernöörin varsinainen valttikortti olivat kuitenkin brittimyönteisistä kikujuista, niin sanotuista lojalisteista, perustetut kodinturvajoukot, jotka KPR:n ohella taistelivat mau-mauta vastaan suorastaan fanaattisesti.

Kuulusteltavia kidutettiin armotta

Kevään 1953 kuluessa britit lähettivät joukkoja Mount Kenyaa ympäröiviin metsiin, joita noin 20 000 mau-mau-kapinallista piti tukikohtanaan. Kapinallisten löytäminen sankasta metsästä osoittautui kuitenkin erittäin vaikeaksi.

Seuraavaksi britit alkoivat hyökätä järjestelmällisesti kapinallisten siviili-tukijoita vastaan. Siirtomaahallinto hyödynsi maassa vallitsevaa poikkeustilaa muun muassa julistamalla kuolemantuomion aseiden hallussapidosta, uskollisuudenvalan vannomisesta mau-maulle ja kaikenlaisesta kanssakäymisestä sissiarmeijan jäsenien kanssa.

Britit lähettivät erikoisjoukkoja metsiin taistelemaan mau-mau-kapinallisia vastaan.

© Imperial War Museum

Siirtomaahallinnon hiljaisella hyväksynnällä KPR:n ja lojalistien partiot aloittivat kylissä mau-maun kannattajien löytämiseksi joukkokuulustelut, joissa käytettiin usein kidutusta ja jopa tapettiin ihmisiä.

Esimerkiksi alkuvuonna 1953 yksi lojalisti ja yksi KPR:n mies toivat kaksi mau-maun jäsenyydestä epäiltyä miestä paikalliselle poliisiasemalle Kandaran kaupunkiin. Kaksi sisarusta näki tapahtumat kotinsa ikkunasta.

Heidän kertomuksensa mukaan poliisit kiduttivat ensin toista epäiltyä antamalla hänelle sähköiskuja auton akulla. ”Sähköiskut saivat hänen koko ruumiinsa sätkimään”, muisteli nuorempi tytöistä, Muthoni Waciuma, myöhemmin.

Sitten miehet kytkivät vangin poliisilaitoksen voimakkaaseen sähkögeneraattoriin ja tappoivat hänet sähköiskulla. Seuraavaksi toinen vanki sidottiin auton perään pitkällä köydellä. ”He vetivät häntä auton perässä ympäriinsä, kunnes hän oli täysin ruhjoutunut ja kuoli vammoihinsa.”

Eräs KPR-poliisi kertoi avoimesti, miten hän oli piessyt yhden kolmesta vangista, jotka hänen joukkonsa oli pidättänyt. Kun vanki kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin, poliisi tunki pistoolin hänen suuhunsa ja painoi liipaisinta.

”Miehen aivojen kappaleita lensi kaikkialle”, kertoi poliisi, joka tappoi ampumalla myös kaksi muuta vankia. Toinen poliisi kertoi tapahtumista poliisin erityisessä kuulustelukeskuksessa:

”Homma lähti vähän käsistä. Kun leikkasin [kuulusteltavan] kiveksen irti, hänellä ei ollut enää korvia ja hänen silmämunansa – se taisi olla oikea – roikkui poskella. Sääli, että hän kuoli, sillä saimme häneltä paljon tietoja.”

KPR:n julmuudet tunnettiin lopulta niin hyvin, että jopa brittisotilaat kieltäytyivät luovuttamasta sille vankeja. ”Heti luovutuksen jälkeen alkoivat lyönnit ja potkut. Vain Jumala tietää, mitä he tekivät noille piruparoille lukittujen ovien takana”, kertoi eräs brittisotilas.

Toki myös brittisotilaat osallistuivat joskus julmuuksiin. Vuoden 1953 lopulla esimerkiksi havaittiin, että yksi brittirykmentti piti pistetaulukkoa siitä, kuinka monta kapinallista kukin sotilas oli tappanut. Todisteeksi teostaan sotilaat leikkasivat uhriltaan käden ja toivat sen nähtäväksi.

Nairobin kikujut karkotettiin

Huhtikuussa 1954 britit päättivät lopulta iskeä Nairobiin, jossa asui yli 50 000 kikujua. Britit epäilivät, että näistä suurin osa oli mau-mau-liikkeen tukijoita, jotka salakuljettivat aseita ja ruokaa metsissä piileskeleville sisseille.

Niinpä lähes 25 000 turvallisuusjoukkojen sotilasta lähetettiin 24. huhtikuuta piirittämään kaupunkia ja etsimään mau-mau-liikkeen tukijoita.

Kun operaatio kuukauden päästä päättyi, yli 24 000 kikujua eli lähes puolet Nairobin kikujuväestöstä oli viety vankileireille ilman oikeudenkäyntiä. Loput yli 30 000 karkotettiin jo täpötäysiin reservaatteihin.

Nuori mekaanikko Nelson Macharia päätyi niin sanotulle siirtoleirille Langataan, jossa kaikkia vankeja ensin kuulusteltiin. Kolmen viikon päästä hänet ja satoja muita vankeja siirrettiin Manyaniin vankileiriin täyteen ahdetuissa suljetuissa junanvaunuissa.

Kaikki mau-mau-yhteyksistä epäillyt vietiin Langatan leirille kuulusteltaviksi. Sieltä heidät lähetettiin edelleen muille leireille.

© Getty Images

Vangit ajettiin piikkilankojen ympäröimään leiriin afrikkalaisten sotilaiden muodostaman pitkän kujan lävitse. ”Kulkiessamme ohi he hätistivät meitä eteenpäin lyömällä meitä kummaltakin puolelta pampuilla”, Macharia kertoi myöhemmin.

Kujanjuoksun jälkeen Macharia ja muut vangit pakotettiin desinfiointi-aineella täytettyyn altaaseen, jollaisessa yleensä tapettiin syöpäläisiä karjasta. ”Monet eivät osanneet uida, eivätkä he selvinneet syvässä altaassa. Joitakuita sotilaat hukuttivat painamalla heitä väkisin pinnan alle.”

Kuolemanpartiot jahtasivat sissejä

Nairobin operaatio oli vain alkusoittoa brittien vastaaville toimille muualla maassa. Seuraavina kuukausina tuhansia mau-mau-liikkeen tukijoiksi epäiltyjä henkilöitä internoitiin noin viiteenkymmeneen nopeasti perustettuun keskitysleiriin, joissa vangit joutuivat näkemään nälkää, väkivalta oli jokapäiväistä ja taudit rehottivat.

Joulukuussa 1954 leireille oli suljettu jo yli 71 000 vankia. Siirtomaahallinnon oikeuslaitos kävi ylikierroksilla. Vuoden 1954 loppuun mennessä yli 700 kikujua oli hirtetty mau-mau-yhteyksiensä vuoksi.

Britit alkoivat myös perustaa uusia reservaatteja niiden lisäksi, joissa jo satatuhatta kikujua eli kurjissa oloissa. Varmistaakseen, että kaikki ulkopuolinen tuki mau-mau-liikkeelle saataisiin kitkettyä, britit pakkosiirsivät kikujuja reservaatteihin eri puolelta maata.

15 kuukaudessa yli miljoona kikujua siirrettiin 854 kylään, jotka ympäröitiin ojilla ja paalu- ja piikkilanka-aidoilla ja joita lojalistit vartioivat.

Virallisen selityksen mukaan näin ihmisiä suojeltiin mau-maulta, mutta todellisuudessa näin rangaistiin liikkeen niin oletettuja kuin todellisiakin tukijoita ja pyrittiin tekemään liikkeen toiminta mahdottomaksi.

Brittien suunnitelma toimi, sillä mau-mau-kapinallisten huoltolinjat katkesivat ja liikkeen toimintaedellytykset heikentyivät. Vuoden 1954 lopussa mau-mau menetti yli 600 jäsentä kuukaudessa yhteenotoissa brittijoukkojen kanssa, ja vuoden 1955 kuluessa lähes kaikki metsäsissit oli lyöty.

Päästäkseen käsiksi loppuihinkin brittiläiset panivat asialle kikujulojalisteista kootut mau-mau-kapinallisiksi tekeytyneet erikoisjoukot.

Ne olivat todellisuudessa kuolemanpartioita, jotka etsivät metsistä kapinallisia ja tappoivat heitä sumeilematta. Viimeinen mau-maun metsäsissien johtaja, Dedan Kimathi, vangittiin lokakuussa 1956.

Kiinnijäädessään Kimathi oli pukeutunut leopardinnahkaan.

© Corbis/Polfoto

Metsäsissien loppu

Vuonna 1955 brittijoukot onnistuivat löytämään ja tuhoamaan useimmat mau-mau-joukkojen Kenian sankoissa metsissä piileskelleet yksiköt. Sissijohtaja Dedan Kimathi ei kuitenkaan tuolloin jäänyt kiinni, vaan hän jatkoi taistelua pienen sissijoukon kanssa.

Lokakuussa 1956 brittien erikoisyksikkö löysi Kimathin ja vangitsi hänet lyhyen tulitaistelun jälkeen. Kimathin kiinnijääminen merkitsi metsäsissisodan loppua. Kimathi tuomittiin kuolemaan ja hänet hirtettiin.

Ruma totuus aiheutti skandaalin

Vaikka sissisota oli ohi, poikkeustila jatkui. Mau-maun epäiltyjä kannattajia oli edelleen leireissä, joissa vangit joutuivat ankaraan pakkotyöhön ja joissa heiltä kiristettiin tunnustuksia rikoksista nälkäkuoleman uhalla.

Monissa leireissä oli kolme kertaa niiden kapasiteettia enemmän vankeja, ja huonon sanitaation vuoksi tautiepidemiat riehuivat. Keskitysleirit ja niiden olosuhteet olivat jyrkässä ristiriidassa Brittiläisen imperiumin allekirjoittamien ihmisoikeussopimusten ja Geneven sopimusten kanssa.

Britanniassa kuitenkin vain vaihtuvien konservatiivisten pääministerien pieni lähipiiri aluksi tiesi, mitä Keniassa todella tapahtui. Joillakin oppositiossa olevan työväenpuolueen jäsenillä oli kuitenkin vahvat epäilyksensä.

Työväenpuolueen parlamentin jäsen Barbara Castle totesi vuonna 1955, että Kenia oli poliisivaltio, jossa ”eurooppalaiset rankaisematta kiduttavat ja murhaavat afrikkalaisia”.

Castle kutsui useita ministereitä neuvotteluun ja vaati leirien olosuhteiden tutkimista, mutta ei saanut enemmistöä vaatimuksensa taakse. Vasta maaliskuussa 1959 totuus siirtomaahallinnon toimista tuli ilmi.

Kenyatta lupasi briteille, että menneet julmuudet unohdetaan.

© Getty Images

Menneet painettiin villaisella

Vuonna 1959 britit päättivät lakkauttaa Keniassa vallinneen poikkeustilan ja myöntää maalle itsenäisyyden. Poliittinen aktivisti Jomo Kenyatta, joka oli vuonna 1952 tuomittu väärin perustein vankeuteen mau-maun johtajana, lähti Lontooseen neuvottelemaan itsenäistymisen ehdoista.

Kenyatta tarjoutui unohtamaan menneet julmuudet vastineeksi omasta ja Kenian vapaudesta. Hän lupasi taata valkoisten maanviljelijöiden turvallisuuden sekä näiden oikeuden viljelemiinsä maihin.

Britit hyväksyivät tarjouksen, ja vuonna 1964 Keniasta tuli itsenäinen tasavalta ja Jomo Kenyattasta sen ensimmäinen presidentti.

Tuolloin muuan kenialainen lakimies otti yhteyttä Castleen ja kertoi, että eräs leirin komentaja oli viranomaisten määräyksestä antanut piestä yksitoista vankia hengiltä Holan vankileirillä muiden vankien pelotukseksi.

Myöhemmin siirtomaahallitus oli antanut tapahtumasta lehdistötiedotteen, jossa se ilmoitti, että vangit olivat kuolleet juotuaan pilaantunutta vettä.

Totuus Holan verilöylystä sai niin työväenpuolueen, lehdistön kuin konservatiivisen pääministerin Harold Macmillanin puoluetoveritkin raivoihinsa. Britannian hallitus kesti skandaalin, mutta pääministeri määräsi Kenian siirtomaahallituksen lakkauttamaan leirit ja aloittamaan Kenian itsenäistymisen valmistelut.

Tuolloin yli tuhat mau-mau-kapinallista oli hirtetty, ja noin 12 000 oli virallisten tilastojen mukaan kuollut taisteluissa. Historioitsijoiden arvioiden mukaan totuus on pikemminkin yli 20 000.

Siviiliuhrien määrää ei tarkoin tiedetä. Historioitsija Caroline Elkins, joka sai vuonna 2006 Pulitzer-palkinnon kapinasta kertovasta kirjastaan, on arvioinut siviiliuhrien määräksi noin 100 000

Salaiset asiakirjat kertoivat mau-mau-vankien järjestelmällisestä kiduttamisesta.

© AP/Polfoto

Uhrit vaativat korvauksia

Lähtiessään Keniasta britit tuhosivat kaikki raskauttavat asiakirjat. Säilyneet salaiset arkistot kuitenkin avattiin kenialaisten vaatimuksesta.

Kenialaiset kidutuksen uhrit nostivat vuonna 2009 syytteen Britannian valtiota vastaan. Kaikkiaan 5 228 henkilöä vaati Britannian Kenian siirtomaahallintoa vastuuseen muun muassa raiskauksista, kastroinneista ja kidutuksesta mau-mau-kapinan aikana.

Britannian hallitus kieltäytyi aluksi ottamasta vastuuta julmuuksista. Kantajien kannalta ikävää asiassa oli se, että britit olivat ennen Keniasta lähtöään tuhonneet kaikki siirtomaahallituksen arkistot ja siten todisteet systemaattisesta kidutuksesta.

Vuonna 2013 kantajien asianajajat saivat pitkän painostuksen jälkeen Britannian hallituksen julkistamaan Britannian tiedustelupalvelun salaisessa arkistossa säilytettyjä asiakirjoja.

Niissä oli muun muassa kuvauksia siitä, miten mau-mau-vankeja oli hakattu kuoliaaksi, kastroitu ja poltettu elävältä. Lopulta brittihallitus solmi kantajien kanssa sopimuksen, jossa näille luvattiin korvaukseksi 14 miljoonaa puntaa (n. 16. miljoonaa euroa).

Britannian hallitus ei kuitenkaan koskaan ole pyytänyt virallisesti anteeksi uhreilta. Britannian ulkoministeri tyytyi sen sijaan toteamaan: ”Britannian hallitus valittaa tapahtunutta. Kidutus ja pahoinpitelyt ovat vastenmielisiä loukkauksia ihmisarvoa kohtaan, ja tuomitsemme ne jyrkästi.”