Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Pakomatka meren yli

Valaanpyyntialus Catalpa lähti Yhdysvalloista kohti Australiaa vuonna 1875. Aluksen kapteenin tarkoituksena oli tavata Australiassa agentti ja auttaa tämän kanssa vankileiriltä pakoon kuusi irlantilaiskapinallista.

Australian National Maritime Museum

John Devoy istui toimistossaan New Yorkissa kesäkuussa 1874 ja nielaisi katsoessaan kädessään olevaa kirjettä.

Hän oikoi tuhruisen paperin ja alkoi lukea:

”Hyvä ystävä, tämä on ääni haudasta.”

Devoy, 31-vuotias irlantilainen sanomalehti New York Heraldin toimittaja, luki huolellisesti läpi kirjeen, jonka oli lähettänyt hänen ystävänsä James Wilson.

Wilson riutui useiden muiden irlantilaisten itsenäisyysaktivistien kanssa Fremantlen vankilassa Länsi-Australiassa.

”Ajattele, että me olemme nyt olleet tässä elävässä haudassa lähes yhdeksän vuotta vangitsemisestamme lähtien.

Taakkamme on jatkuvasti niin suuri, että sekä mielen että ruumiin on sitä mahdoton kestää.

Tässä surkeassa tilanteessa pyydän nyt toverieni ja omasta puolestani sinua auttamaan. En lähestyisi sinua, ellei tämä olisi ainoa mahdollisuutemme päästä tästä pinteestä.”

”Tuhoa kaikki minulta saamasi kirjeet, äläkä missään ­nimessä vihjaa sanallakaan pakosuunnitelmista muille kuin omalle väellesi”
John Breslin varoitti vankina olevaa James Wilsonia.

Kuten moni Fremantlen vangeista, myös Devoy kuului niin kutsuttuihin feeniläisiin eli 1850-luvulta alkaen toimineisiin irlantilaisiin nationalisteihin, jotka halusivat vapauttaa Irlannin 700 vuotta kestäneestä brittimiehityksestä.

1860-luvun alkupuolella Devoy oli vastannut Irlannin tasavaltalaisen veljeskunnan Irish Republican Brotherhoodin (IRB) soluttautumisesta Britannian armeijaan ja värvännyt mukaan sotilaat James Wilsonin, Martin Hoganin, Michael Harringtonin, Robert Cranstonin, Thomas Darraghin ja Thomas Hassettin.

Kiinni jäätyään nuo kuusi olivat saaneet elinkautisen vankeustuomion petturuudesta, kun taas Devoy oli siviilinä selvinnyt viiden vuoden vankeustuomiolla.

Nyt Devoy eli karkotettuna mutta vapaana miehenä Yhdysvalloissa, kun taas sotilaskuusikko oli yhä vankina Australian Fremantlessa.

Devoyn oli pakko auttaa heitä.

Itsekin vankilassa ollut John Devoy laati suunnitelman irlantilaisvankien vapauttamisesta.

© Library of Congress

Valaanpyyntialus lähti vapautusmatkalle

29. huhtikuuta 1875: John Devoy oli valmistellut pelastusoperaatiota kymmenen kuukautta. Irlantilainen John Breslin matkustaisi edeltä valmistelemaan pakoa, ja sitten amerikkalainen valaanpyyntialus toisi vangit Yhdysvaltoihin.

Kaksisataa tonnia painava Catalpa irtautui laiturista New Bedfordissa, Massachusettsissa, Yhdysvaltain tähtilippu keskimastossa liehuen.

Kolmimastoinen parkki oli kuin mikä tahansa amerikkalainen valaanpyyntialus matkalla valtamerille valasjahtiin, mutta sen 32-vuotiaan kapteenin George Anthonyn tehtävä oli aivan poikkeuksellinen.

John Devoy oli palkannut Anthonyn hoitamaan vankien kuljetuksen Australiasta Yhdysvaltoihin.

Anthony ei itse ollut irlantilainen, mutta Devoy oli vakuuttanut hänet asiansa oikeutuksesta ja selittänyt, kuinka pelastettavat vangit olivat vain halunneet taistella Irlannin kansan vapauden puolesta.

IRB aloitti aseellisen kapinan pääsiäisviikolla 1916, mutta Britannian viranomaiset tukahduttivat kapinayrityksen.

© De Luan / Imageselect

Irlantilaiset janosivat itsenäisyyttä

Suuri osa irlantilaisista oli 1800-luvulla kyllästynyt siihen, että heidän asioistaan päätettiin kaukana Lontoossa.

Irlannin itsenäisyyttä ajanut Irish Republican Brotherhood (IRB) valmisteli 1860-luvulla aseellista kapinaa rekrytoimalla Britannian armeijasta irlantilaistaustaisia sotilaita.

Kun vallankumouksen aika tulisi, sotilaiden piti lähteä Britannian armeijasta aseineen ja ryhtyä taisteluun vapaan Irlannin puolesta.

Brittiläiset vakoojat paljastivat kuitenkin suunnitelman, ja niin kapina kukistui ennen kuin se oli alkanutkaan.

Vuosina 1865–1867 Britannian viranomaiset pidättivät kapinajohtajia ja veljeskunnalle uskollisuutta vannoneita sotilaita.

IRB:n siviilijäsenet selvisivät lyhyillä vankeustuomioilla ja maastakarkotuksella, mutta sotilasvalansa rikkoneet ja maanalaiseen liikkeeseen liittyneet sotilaat saivat kovat tuomiot.

Petturuus oli brittiläisen imperiumin sotilaan pahin mahdollinen synti, ja 62 petturia joutui vuonna 1869 astumaan laivaan, joka otti kurssin kohti kaukaista kruunun rangaistussiirtokuntaa Länsi-Australiassa.

Moni vangeista armahdettiin jokusen vuoden kuluttua, mutta vuonna 1874 Fremantlen vankilassa oli yhä pieni joukko vankeja, joille armahdusta elinkautisesta ei ollut näkösällä.

Yhdysvaltalaisena Anthony ymmärsi irlantilaisten palavan halun päättää itse omista asioistaan – olivathan hänen omat sukulaisensa olleet taistelemassa Yhdysvaltoja irti Britannian kahleista.

Kapteeni oli aluksella ainoa, joka tunsi heidän todellisen tehtävänsä.

Ensin Catalpa kuitenkin pyytäisi kuuden kuukauden ajan valaita Pohjois-Atlantilla hankkiakseen sekä rahaa että uskottavuutta.

Sitten se ottaisi kurssin kohti Länsi-Australiaa, missä agentti John Breslin jo odottaisi.

Tuntematon maanostaja saapui Fremantleen

16. marraskuuta 1875: John Breslin oli matkannut höyrylaivalla ensin San Franciscosta Sydneyyn ja sieltä edelleen Länsi-Australiaan Fremantleen. Hän alkoi tutustua alueeseen ja valmistella pakoa.

Korkea silinteri, moitteeton vaatetus ja runsaat matkatavarat – kaikesta huokui tyyli ja ylväys, kun tuntematon herrasmies astui laivasta Fremantlessa.

Kolmentuhannen asukkaan kaupungissa oli harvoin nähty moista.
”Mr. James Collins”, herrasmies esittäytyi majoittuessaan erääseen kaupungin hotelleista.

Pian huhu jo kertoi, että Mr. Collins oli yhdysvaltalainen miljonääri, joka oli tullut katsastamaan ostettavia maita Länsi-Australiasta.

Kaupungin silmäätekevät alkoivat hyöriä tyylikkään herrasmiehen ympärillä toivoen, että rahaa päätyisi myös heidän taskuihinsa.

Todellisuudessa ”Mr. Collins” oli irlantilainen John Breslin, joka pystyi peitetarinansa turvin tutkimaan Länsi-Australian rannikkoa metri metriltä herättämättä epäilyksiä.

Devoy oli valinnut 42-vuotiaan Breslinin auttamaan Fremantlen vankeja, koska tämä oli aiemmin järjestänyt vankien pelastusoperaation Irlannissa.

Rauhallinen, älykäs ja sitkeä Breslin oli todellinen irlantilainen patriootti, joka sopi tehtävään täydellisesti.

IRB:n lipussa oli keltainen aurinko vihreää taustaa vasten.

Veljeskunta tavoitteli itsenäistä Irlantia

  • KETKÄ?

    Irish Republican Brotherhood (IRB) oli ­nationalistinen järjestö, jonka jäseniä kutsuttiin feeniläisiksi. Nimitys ­viittasi irlantilaisen ­mytologian sotureihin.

  • MITÄ?

    Nationalistisen liikkeen päämääränä oli itsenäinen Irlanti.

  • MISSÄ?

    Järjestön pääpaikka oli Dublinissa, mutta moni sen jäsenistä joutui muuttamaan ­Yhdysvaltoihin, jonne ­syntyikin liikkeen yhdysvaltalainen haara.

Hän oli asunut Bostonissa ja osasi siksi tekeytyä yhdysvaltalaiseksi aksenttia myöten.

Äveriäs Mr. Collins oli ollut Fremantlessa vasta lyhyen aikaa, kun vankilanjohtaja Joseph Doonan kutsui hänet vierailulle vankilaan, joka kohosi kuin jättimäinen laatikko mäellä kaupungin takana.

Breslin kiitti kutsusta, ja Doonanin esitellessä vankilaa hän painoi mieleensä jokaisen yksityiskohdan.

Doonan ylpeili sillä, että vain yksi vanki oli onnistunut pakenemaan vankilasta. Karkulainen oli noussut yhdys­valtalaiseen valaanpyyntialukseen, ja siksi vartijat ja poliisi ­pitivät erityisesti silmällä ulkomaisia valaanpyyntialuksia.

Kun Mr. Collins parin tunnin vierailunsa jälkeen oli ­lähdössä, hän vakuutti Doonanille Fremantlen vankilan vaikuttavan ”erittäin turvalliselta ja hyvin vartioidulta”.

Breslin oli tyytyväinen. Hän oli saanut valtavasti tärkeää tietoa kuin tarjottimella, ja hän oli jopa tavannut vapautet­tavista vangeista kaksi, Cranstonin ja Harringtonin.

Doonan oli kertonut heidän olevan ”entisiä brittisotilaita, jotka ­olivat kavalasti yrittäneet kaataa kuningattaren”.

Breslin oli myös saanut selville useiden vankien sellien sijainnin sekä sen, että vangit olivat usein työpalveluksessa vankilan ulko­puolella. Tehtävä eteni mainiosti.

Vangit saivat vihdoin uutta toivoa

Joulukuu 1875: Avunpyynnön lähettänyt James Wilson ei aavistanutkaan, että apu oli jo lähellä. Hänen ja viiden muun vapautettavan vangin arki rullasi tavalliseen tapaan kovan työn merkeissä.

James Wilson odotti hermostuneena vankilan tallissa, jonne hänet oli komennettu töihin. Hän oli pari päivää aiemmin saanut kuulla, että joku tulisi tapaamaan häntä työn lomassa.

Viestin oli välittänyt entinen vanki, irlantilainen William Foley, joka asui Fremantlessa ja jolla oli tapana jutella vankien kanssa näiden työskennellessä vankilan ulkopuolella.

Viestin todellinen lähettäjä oli Breslin.

Odotettuaan kärsimättömänä tuntikausia Wilson näki ­lopulta tallin takaovella pitkän vieraan miehen.

”Lähtisittekö kanssani kävelylle, kapteeni Anthony?”
John Breslin kysyi ensitapaamisella kapteeni George Anthonyn kanssa.

Hyvin ­pukeutunut herra nyökkäsi Wilsonille ja katosi jälleen. Kun Wilson astui ovensuuhun, hän näki miehen muutaman metrin päässä. Mies sanoi nimekseen John Breslin.

Breslin selitti nopeasti Wilsonille, että vankikuusikko oli tarkoitus ­vapauttaa ja viedä maasta valaanpyyntialuksella.

Foley oli luvannut toimittaa yhteyksiensä avulla vangeille kirjeitä, joissa kerrottaisiin paon yksityiskohdat.

”Tuhoa kaikki minulta saamasi kirjeet, äläkä missään ­nimessä vihjaa sanallakaan pakosuunnitelmista muille kuin omalle väellesi.”

Wilson lupasi olla varovainen vaikka odottikin jo innolla pääsevänsä kertomaan asiasta tovereilleen.

Vapauttajat saapuivat Australiaan

31. maaliskuuta 1876: Kapteeni George Anthony saapui lopulta Catalpalla Australiaan lähes kolme kuukautta suunniteltua myöhemmin.

Kuukausien merillä olon jälkeen miehistö oli iloinen nähdessään maata, kun Catalpa lähestyi Bunburyn kaupunkia Fremantlen eteläpuolella.

Merimiehet eivät oikein ymmärtäneet, mitä valaanpyyntialus teki Australiassa, mutta ­kaikki kysymykset unohtuivat heidän päästyään maihin ja saatuaan eteensä ensimmäisen kylmän oluensa.

Anthonylla ei ollut aikaa ryypiskelyyn. Hän lähti etsimään John Bresliniä, joka hänen piti tavata kaupungissa.

Anthony ja Breslin eivät olleet koskaan nähneet toisiaan, mutta Breslin tiesi odottaa Anthonya.

Kun Anthony lähestyi erästä kaupungin hotelleista, hän kuuli takanaan rauhallisen matalan äänen lausuvan kysyvästi hänen nimensä.

Anthony kääntyi ympäri, näki pitkän parrakkaan herrasmiehen ja nyökkäsi.

”Lähtisittekö kanssani kävelylle, kapteeni Anthony?” Breslin ehdotti miesten käteltyä. Hän oli helpottunut, sillä hän oli jo pelännyt Catalpan uponneen. Illan hämärässä Breslin kertoi Anthonylle suunnitelmastaan.

“Teen täsmälleen sen, mitä minulta vaaditaan.”
Kapteeni George Anthony lupasi noudattaa pakosuunnitelmaa tarkalleen.

Kuusi irlantilaisvankia työskentelivät useimmiten vankilan muurien ulkopuolella, joten he voisivat kukin livahtaa työporukastaan sovitulla hetkellä.

Breslin järjestäisi kahdet hevosvaunut tapaamispaikalle kaupungin laidalle, mistä matka etenisi pikavauhtia Rockinghamin rantaan noin 35 kilometrin päähän Fremantlen eteläpuolelle.

Siellä kapteeni Anthony ottaisi miehet veneeseen ja veisi heidät kauempana odottavalle Catalpalle.

Jos valaanpyyntialus pysyttelisi viiden kilometrin päässä rannikolta, se olisi kansainvälisillä vesillä, missä briteillä ei ollut oikeutta nousta laivaan ja estää sen kulkua.

Breslin suositteli silti, että Anthony jättäisi Catalpan vähintään 22 kilometrin päähän, jotta se ei enää näkyisi edes Fremantlen majakasta, sillä hän tiesi brittien pitävän yhdysvaltalaisia ­valaanpyyntialuksia silmällä.

Pakopäiväksi Breslin oli päättänyt pääsiäismaanantain 17. huhtikuuta.

Anthony kuunteli tarkasti ja lupasi miesten erotessa toimia täysin saamiensa ohjeiden mukaisesti.

Joseph McGarrity oli Clan na Gael -järjestön kantavia voimia ja järjesti irlantilaisten kokoontumisia Yhdysvalloissa.

© Villanova Digital Library

Irlantilaismielisyys eli ulkomailla

Britanniassa oli tapana karkottaa tuomitut irlantilaiset maasta heidän rangaistusaikansa päätyttyä, jotta he eivät tekisi enää uusia rikoksia Britteinsaarilla.

Irlantilaisten vapaustaistelijoiden haave itse­näisestä Irlannista ei kuitenkaan haihtunut ulkomaillakaan, ja ­Yhdysvalloissa syntyikin ­irlantilaisten kansanliike nimeltä The Fenian Brotherhood.

Siitä nousi New Yorkissa ­vuonna 1867 vielä radikaalimpi ryhmä Clan na Gael (Gaelilaisten klaani).

Virallisesti Clan na Gael oli Pohjois-Amerikassa asuvien irlantilaisten koti­seutuyhdistys, mutta kulissien takana se valmisteli suunnitelmia Irlannin vapautta­miseksi.

Merkittävä osa toimintaa oli varojen kerääminen irlantilaisten vapaustaisteluun, ja esimerkiksi vuosina 1874–1875 Clan na Gaelin noin 7 000 jäsentä saivat kasaan rahat vankien vapautusoperaatioon Australiassa.

Sen onnis­tuminen kasvatti Clan na Gaelin arvostusta Yhdysvalloissa.

Vangit livistivät työvuoroistaan

Maanantaina 17. huhtikuuta 1876 kello 7.30: Wilson oli kertonut muille viidelle, että heidän pitäisi livahtaa työvuorostaan ja hakeutua Fremantlen ­laidalle suuren kumipuun luo ennen yhdeksää.

Wilsonin sellin ovi aukesi metallisesti narahtaen. ”9915!” karjahti vanginvartija joka-aamuiseen tapaansa, ja Wilson vastasi: ”Paikalla!” Seuraavana aamuna hän ei enää olisi vastaamassa huutoon.

Vangit kulkivat jonossa pihalle, missä heille jaettiin päivän työvuorot.

Kuten usein aiemminkin, Wilson komennettiin satamaan yhdessä muun muassa 51-vuotiaan Michael Harringtonin kanssa, joka kuului myös vapautettavaan irlantilaiskuusikkoon.

Miehet kulkivat hieman kahdeksan jälkeen ryhmän muiden vankien ja yhden vartijan kanssa Fremantlen halki kohti satamaa.

Päivän urakkana oli siirtää kiviä eteläiselle satama-alueelle.

Vähän ennen kuin vangit saapuivat perille, Robert Cranston juoksi heidän peräänsä vankilasta. 33-vuotias Cranston oli nuorin Fremantlen irlantilaiskuusikosta.

Nimellä ”Big Bob” tunnettu Cranston oli vankilanjohdon luottovanki, joka sai usein kuljettaa viestejä eri puolilla kaupunkia työskentelevien vankiryhmien välillä.

”Minut lähetettiin hakemaan Wilson ja Harrington ­kuvernöörin talolle siirtämään huonekaluja”, Cranston ­selitti viattoman oloisesti vartijalle.

”Totelkaa vain käskyjä, niin kaikki käy hyvin.”
Kapteeni George Anthony miehistölleen pakomatkan aikana.

”En voi antaa molempia”, vastasi vartija yllättäen.

Cranstonin yritti kaikin tavoin vakuuttaa vartijan siitä, että kyse oli tärkeästä tehtävästä ja että käsky oli tullut ylimmältä taholta.

Lopulta vartija äyskähti: ”Wilson, Harrington! Painukaa Cranstonin mukaan!”

Kolme irlantilaista lähtivät määrätietoisesti kävelemään kohti kuvernöörin taloa, mutta päästyään vartijan katseilta piiloon he kääntyivät kohti etelää.

Kilometrin päästä he saapuivat kumipuun luo, missä Breslin odotti heitä. Breslin nyökkäsi toisissa vaunuissa olevaa vaatekasaa kohti, ja miehet vaihtoivat vanginpukunsa tavallisiin vaatteisiin.

Vaunuissa oli myös kiväärejä ja pistooleja.

Vartin kuluttua myös kolme muuta vankia saapuivat kohtauspaikalle.

Martin Hogan oli aamulla komennettu maalaamaan erästä kuistia, ja hän oli livahtanut tiehensä väittäen lähtevänsä hakemaan petrolia pensseleiden pesemistä ­varten.

Thomas Darragh ja Thomas Hassett taas olivat olleet kaksin perunanistutuksessa erään virkamiehen tilalla.

Kuusikko oli varovaisen riemuissaan hevosvaunujen ­lähtiessä kohti Rockingham Beachin rantaa.

Wilson tiesi kuitenkin, ettei kukaan heistä olisi turvassa, ennen kuin he olisivat poistuneet brittiläiseltä maaperältä.

Myrskyt ja muut ongelmat hidastivat matkantekoa

Purjehdus New Bedfordista Länsi-Australiaan kesti odotettua kauemmin. Valaanpyyntialus Catalpalla riitti ongelmia, ja matkaan meni kaikkineen lähes vuosi.

Royal Museums Greenwic & Shutterstock

Laiva lähti kohti itää

Kun kapteeni George Anthony lähti New Bedfordista, Massachusettsista, hän laski olevansa Bunburyssä, Länsi-Austra­liassa tammikuun alussa vuonna 1876.

Royal Museums Greenwic & Shutterstock

Valaanpyynti oli pettymys

Suunnitelman mukaan Anthonyn piti purjehtia Pohjois-Atlantilla syksyyn asti pyytäen valaita, sillä matkaa piti osittain ­rahoittaa valaanrasvan myynnillä.

Catalpan saalis jäi kuitenkin odotuksia pienemmäksi.

Royal Museums Greenwic & Shutterstock

Miehistöä häipyi matkalla

Kun Anthony maksoi miehistölleen ja antoi heille lomaa maissa, yli puolet ­miehistä ei enää palannut palvelukseen, ehkä huonon pyyntionnen vuoksi.

Anthonyn oli palkattava alukselleen uutta väkeä.

Royal Museums Greenwic & Shutterstock

Laitteet pettivät

Navigointilaitteiden ongelmien vuoksi Anthony ajoi lähes ohi Teneriffasta, mistä oli tarkoitus hakea ­ruokavaroja loppumatkalle.

Tähystäjä onneksi huomasi saaren Catalpan ollessa jo matkalla sen toisella puolen.

Royal Museums Greenwic & Shutterstock

Alus kamppaili myrskyssä

Epäsuotuisat sääolot viivästyttivät ­Catalpaa Etelä-Atlantilla.

Afrikan eteläpuolella alus joutui keskelle ”kauheimpia ja uhkaavimpia aaltoja”, joita Anthony oli koskaan nähnyt, ja alus oli vaarassa tuhoutua.

Royal Museums Greenwic & Shutterstock

Catalpa saapui myöhässä

Catalpa saapui lopulta Bunburyyn ­Länsi-Australiaan lähes kolme kuukautta ­suunniteltua myöhemmin.

Royal Museums Greenwic & Shutterstock

Vartijat ilmoittivat vankien kadonneen

Kello 10.00: Vankilanjohtaja Joseph Doonanin aamu vankilassa oli ollut leppoisa.

Joseph Doonan istui toimistossaan, kun hän kuuli kimeän pillin vihellyksen ja huolestui.

Jokin oli ilmeisesti vialla.

Pian yksi vartijoista seisoi Doonanin edessä ja kertoi ­nolona, että vanki Martin Hogan oli kadonnut:

Hogan oli ollut maalaamassa kuistia kaupungilla ja lähtenyt hakemaan petrolia palaamatta enää työpisteeseensä.

Doonan kavahti. Yrittikö Hogan karata?

Vastaus selvisi pian, kun muutkin vartijat tulivat ilmoit­tamaan kadonneista vangeista.

Kyseessä oli selvästi suun­niteltu joukkopako.

Anthonylla oli vene lähtövalmiina rannalla

Kello 10.30: Catalpa oli noin 22 kilometrin päässä rannikolta. Kapteeni Anthony ja viisi miestä olivat soutaneet laivalta rantaan valasveneellä, jota käytettiin tavallisesti valaanpyynnissä lähdettäessä harppunoimaan havaittua valasta.

Kivi vierähti rannalla odottavan Anthonyn sydämeltä, kun hän näki kaksien hevosvaunujen lähestyvän.

Hän komensi miehensä tuuppaamaan valasveneen valmiiksi veteen, jotta he pääsisivät vaunujen saavuttua lähtemään mahdollisimman nopeasti.

Miehistön jäsenet eivät vieläkään tienneet, mitä oli ­tekeillä, ja he pelästyivät, kun vaunuista ryn­täsi veneeseen aseistautuneita miehiä.

”Totelkaa vain käskyjä, niin kaikki käy hyvin”, Anthony sanoi yrittäen rauhoitella miehiään, vaikka ilmauksen saattoi tulkita myös uhkaukseksi.

Miehistö ymmärsi, että oli miten oli, niin nyt ei ollut oikea aika esittää kysymyksiä.

”Kapteeni, selviämmekö tästä yön yli?”
Irlantilainen kapinallinen pakomatkan aikana.

”Antaa mennä miehet, nyt vauhtia!” kapteeni huuteli ­veneen ­perästä airojen loiskahtaessa veteen.

Miehet joutuivat kuitenkin soutamaan voimakasta merituulta vastaan, eikä vastatuuleen voinut myöskään nostaa purjetta.

Vaikka miehet huhkivat kuin henkensä edestä, vene oli tunnin kuluttua vasta parin kilometrin päässä rannasta.

Silloin he näkivät, että rannalle saapui ratsastajia.

Univormupukuiset miehet laskeutuivat hevostensa selästä ja tutkivat rannalla seisovia vaunuja.

Pian vartijat huomasivat myös rannasta loittonevan veneen.

Vapautensa kynnyksellä olevat vangit ymmärsivät, että takaa-ajo oli alkanut.

Vangit nousivat rannassa veneeseen, jolla heidät vietiin valaanpyyntialukselle.

© Australian National Maritime Museum

Valasvene kesti myrsky-yön

Kello 17.30: Miehet olivat matkanneet seitsemän tuntia kohti Catalpaa pääasiassa soutaen, sillä purjetta oli voitu käyttää vain hetkittäin. Kenenkään ei kuitenkaan ollut nähty seuraavan venettä. Maissa viranomaiset yrittivät kuumeisesti saada jostain käyttöönsä höyrylaivan takaa-ajoa varten.

Valasveneestä tähystävä James Wilson näki lopulta Catalpan aalloilla.

Se oli kuitenkin vasta pieni piste horisontissa, ja miehillä oli vielä kilometrikaupalla matkaa jäljellä. Kaiken kukkuraksi taivaalle oli kerääntynyt synkkiä pilviä.

Illan hämärtyessä merenkäynti oli jo melkoista, ja miehet kastuivat läpimäriksi pienen valasveneen heittelehtiessä ­rajusti aalloilla.

”Kapteeni, selviämmekö tästä yön yli?” Wilson kuuli erään maanmiehensä kysyvän.

”Voi kyllä. Olen kokenut paljon pahempiakin öitä”, Anthony huikkasi paikaltaan veneen perästä, missä hän piteli tiukasti peräsintä. Anthony oli oikeassa.

”Voimmeko nousta laivaan ja tutkia sen?”
Poliisipäällikkö John Stone saavutettuaan Catalpan.

Kun aurinko nousi ja myrsky oli laantunut, valasvene keikkui yhä aalloilla.

Aamunkoitto toi kuitenkin mukanaan uusia ongelmia. Catalpa ei enää ollutkaan ainoa alus, jonka Wilson ja kumppanit merellä näkivät.

Nyt he erottivat lähempänä höyry­laivan, joka oli aivan varmasti ajamassa takaa karkureita.

”Purje alas! Irti airoista! Kaikki veneen pohjalle!” komensi Anthony heti kun he äkkäsivät höyrylaivan.

30 sekunnissa kaikki makasivat veneen pohjalla kuin ­sillit suolassa. Kukaan ei rohjennut kurkistaa veneen laidan yli, ja he kuulivat vain veden loiskeen venettä vasten.

Wilson ei ollut uskoa heidän epäonneaan. Hän päätti, että jos heidät huomattaisiin, hän ennemmin hukuttautuisi kuin palaisi vankilaan.

Brittejä ei päästetty valaanpyyntialukseen

Tiistaina 18. huhtikuuta 1876 klo 7.30: Viranomaiset olivat ottaneet käyttöönsä reittiliikenteen höyry­laivan Georgetten ja lähteneet poliisipäällikkö John Stonen johdolla ajamaan takaa karkureita.

John Stonen kärsivällisyys oli käymässä vähiin.

Oli kulunut 14 tuntia siitä, kun hän oli lähtenyt Georgettella Fremantlesta mukanaan 26 miestä – 18 entistä sotilasta ja kahdeksan poliisia.

Höyrylaiva puski eteenpäin aalloilla, mutta miehistö ei ollut vielä nähnyt mitään merkkejä karkureista.

Yhtäkkiä Stone kuuli jonkun huutavan ”Alus näkyvissä!”, ja hän tunsi adrenaliini­ryöpyn kehossaan. Hän kohotti ­kaukoputkensa ja erotti sen avulla selvästi kaukana olevan laivan mastot ja purjeet.

Valaanpyyntialus! Juuri sellainen alus, joita poliisien oli käsketty pitää silmällä vankilapakojen varalta.

Kun Georgette puksutti ­lähemmäs, Stone näki, että valaanpyyntialus oli vieläpä amerikkalainen – siis erittäin epäilyttävä.

”Oletteko nähneet venettä, jossa on paljon ihmisiä?” Stone huusi Georgetten saavuttua Catalpan rinnalle.

Kapteeni Anthonyn ollessa poissa komento oli Catalpalla perämies Sam Smithillä, ja hän vastasi Stonelle kieltävästi.

”Onko teillä ketään vieraita laivassa?”

”Me taistelemme viimeiseen mieheen”
Irlantilaiskapinalliset pakomatkan aikana.

”Ei”.

”Missä valasveneenne on?”

”Kapteeni on mennyt maihin.”

”Miksi?”

”Sitä minä en tiedä”, Smith vastasi.

”Voimmeko nousta laivaan ja tutkia sen?”

”En tiedä, en ole saanut ohjeita, mutta parempi varmaan olisi, että annatte olla”, Smith vastasi.

Catalpa oli kansainvälisillä vesillä, eikä Stonella ollut ­oikeutta nousta laivaan ilman lupaa.

Hänen ei auttanut muu kuin palata tyhjin käsin Fremantleen. Hän ei kuitenkaan antanut periksi.

Museoidun Fremantlen vankilan toiminta päättyi vuonna 1991.

© Steve Taylor ARPS/Imageselect

Poliisivene lähti vuorostaan jahtiin

Kello 10.00: Anthony näki hämmästyksekseen Georgetten lähtevän takaisin kohti Fremantlea.

”Tie on selvä!” Anthony ilmoitti, kun höyrylaiva oli ehtinyt silmänkantamattomiin.

Miehet olivat maanneet lähes kaksi tuntia kippurassa veneen pohjalla, ja nyt he oikoivat nautinnollisesti jäseniään. Tuuli oli suotuisa, joten he nostivat purjeen.

Catalpa oli valitettavasti kadonnut näköpiiristä, mutta kahden aikaan iltapäivällä he näkivät sen jälleen kaukaisuudessa purjehtivan kohti valasvenettä.

Vangit olivat tuskin saaneet karjaistua ilmoille ilonhuutonsa, kun yksi miehistä näki aalloilla toisenkin aluksen.

”Herraisä! Se on rannikkopoliisi! Koko laiva on lastattu poliiseilla! Pankaa kiväärit jakoon!”

Poliisivene oli samankokoinen kuin valasvene, mutta siinä oli purjeen lisäksi myös pieni moottori.

Anthony näki seitsemän tai kahdeksan aseistautunutta poliisia ja tiesi, että nyt heidän oli pakko ehtiä Catalpalle, ennen kuin poliisivene saisi heidät kiinni.

”Me taistelemme viimeiseen mieheen”, vakuuttelivat irlantilaiset toisilleen – kaikki kuolisivat ennemmin kuin palaisivat Fremantleen.

”Ampukaa varoituslaukaus laivan yli, mutta älkää osuko ­siihen!”
Poliisipäällikkö John Stone saatuaan Catalpan kiinni.

Poliisivene puksutti tasaisesti kohti valasvenettä, mutta ­Anthonyn vene kulki onneksi hyvää vauhtia.

Poliisit eivät ehtineet tavoittaa valasvenettä ennen kuin Anthony pääsi ohjaamaan veneensä Catalpan toiselle puolelle.

Kun purjelaiva oli karkureiden ja poliisien välissä, ­poliisit eivät voineet ampua karkureita etäältä.

Valasvene iskeytyi rajusti Catalpan kylkeen, mutta nyt ei ollut aikaa varovaisuuteen.

Miehistön jäsenet kiipesivät ­rivakasti ylös laivalta laskettuja köysiä pitkin, mutta tottumattomien vankien oli paljon vaikeampi kavuta laivaan vieläpä aseet olalla roikkuen.

Lopulta kaikki pääsivät kannelle, ja Anthony nostettiin ylös valasveneen mukana.

Kapteenin hypätessä kannelle Catalpan miehistö oli jo täydessä touhussa nostamassa purjeita ja valmistelemassa lähtöä. Valaanpyyntialuksen ja poliisien välillä oli etäisyyttä enää viitisenkymmentä metriä.

Poliisit tuijottivat pettyneinä vankeja, jotka he ­tunnistivat hyvin nähtyään nämä usein kaupungilla työkomennuksella. He tiesivät, ettei mitään ollut tehtävissä.

Kahdeksan hengen voimin heidän ei kannattanut edes yrittää nousta laivaan, vaikka laki olisi sen sallinut.

”Tämä ei jää tähän!” huusi yksi poliiseista turhautuneena.

Kapteeni Anthony ei vastannut, mutta John Breslin lähetti ivallisesti poliiseille lentosuukon.

Pako oli pitkä ja monivaiheinen

Vangit pakenivat hevos­vaunuilla, valasveneellä ja purjelaivalla ja pääsivät lopulta nauttimaan vapaudesta vasta kahden vuoden kuluttua.

Shutterstock

17.4. KLO 8:

Eri puolilla kaupunkia töissä olleet kuusi vankia livahtivat pakoon aamusella.

Shutterstock

17. 4. KLO 8.30:

Vangit tapasivat irlantilaisen John Breslinin kaupungin ulkopuolella ja lähtivät kaksilla hevosvaunuilla noin 30 kilometrin päähän Rockingham Beachin rantaan.

Shutterstock

17.4. KLO 10.30:

Kapteeni George Anthony odotti rannalla valasveneessä, jolla vangit vietäisiin valaanpyyntialus Catalpalle ja kansainvälisille vesille.

Shutterstock

18.4. KLO 15: ­

Vietettyään valasveneessä yli 28 tuntia vangit pääsivät lopulta nousemaan Catalpaan. He välttivät juuri ja juuri heitä takaa ajaneen brittiläisen poliisiveneen.

19.4. KLO 8:

Brittialus saapui Catalpan luo ja vaati vankien luovuttamista aseilla ­uhaten. Anthony kieltäytyi vedoten siihen, että he purjehtivat Yhdysvaltain lipun alla eikä briteillä ollut oikeutta nousta laivaan kansainvälisillä vesillä. Britit antoivat periksi, ja Catalpa lähti kohti Yhdysvaltoja.

Shutterstock

Poliisipäällikkö ampui varoituslaukauksen

Keskiviikkona 19. huhtikuuta 1876 kello 7.00: ­Irlantilaiset olivat juhlineet koko yön kauan ­kaivattua vapauttaan. Catalpa oli yhä lähellä ­Fremantlea, sillä tuuli oli ollut liian heikko ­purjehtia länteen. Laivalla ei osattu aavistaakaan, että poliisipäällikkö John Stone ei suinkaan ollut ­valmis luopumaan takaa-ajosta vaan oli lastannut ­Georgetteen tykin ja palaisi pian.

John Stone tuijotti komentosillalta Catalpaa. Etsittyään ­alusta seitsemän tuntia pimeässä hän oli lopulta saanut sen silmiinsä aamunkoitteessa.

Edellispäivänä Fremantleen palanneen poliisiveneen miehistö oli kertonut, että heikon tuulen vuoksi Catalpa olisi voinut edetä vain hitaasti kohti pohjoista, ja niin olikin käynyt.

Yhdysvaltalainen valaanpyyntialus oli vasta noin kahdeksan kilometrin päässä Rottnest Islandin saaresta ­Fremantlen länsipuolella.

Stonella olisi vielä yksi mahdol­lisuus palauttaa vapauttaan juhlineet vangit kaltereiden taakse, mutta se vaatisi oveluutta.

Kun Georgette oli päässyt riittävän lähelle, Stone ja hänen 20 aseistautunutta miestään näkivät Catalpalla tohinaa.

Poliisipäällikön suureksi hämmästykseksi kannella seisoi myös Fremantlesta maata ostamaan tullut Mr. Collins!

Stone oli tavannut tämän viehättävän herrasmiehen useaan kertaan, mutta nähdessään tuon parrakkaan ”miljonäärin” valaanpyyntialuksessa hän käsitti, että Mr. Collins oli huijannut kaikkia Fremantlessa ja järjestellytkin maakauppojen sijasta vankilapakoa.

Kun Stone tajusi, kuinka heitä kaikkia oli vedetty ­nenästä, hänen halunsa saada karkulaiset takaisin kiihtyi entisestään, mutta hänen oli pelattava korttinsa oikein.

Stone käski tykkimiesten ladata Georgetteen lastatun Arm­strong-tykin. Miehet sujauttivat putkeen 76 millin ­kranaatin ja ­jäivät odottamaan tulikäskyä.

”Ampukaa varoituslaukaus laivan yli, mutta älkää osuko ­siihen!” kuului Stonen käsky.

”Tämä on Yhdysvaltain lippu. Minä olen kansainvälisillä vesillä, ja minun lippuni suojelee minua. Jos te ammutte tätä alusta, te ammutte Yhdysvaltain lippua!”
Kapteeni George Anthony brittien uhatessa tulittaa laivaa.

Yhdysvaltain lippu oli avain pakoon

Kello 8.00: Vangit olivat piiloutuneet Breslinin ohjeiden mukaan Catalpan lastiruumaan, jotta heitä ei voitaisi havaita Georgettelta. Kannella olivat Anthony, Breslin ja miehistö.

Catalpalla kapteeni Anthony, Breslin ja kaikki muutkin odottivat, mikä olisi brittien ratkaisu.

Yhtäkkiä Georgettelta kuului pamaus, jota seurasi suhina tykinkuulan lentäessä valaanpyyntialuksen lähelle veteen. Anthony katsoi kysyvästi Bresliniä.

”Seurataan tilannetta eikä kiinnitetä äskeiseen mitään huomiota”, ohjeisti Breslin.

Niinpä Catalpalla vain odotettiin, että Georgette liukui sen rinnalle tykki selvästi näkyvillä.

”Mitä te haluatte?” huusi Anthony.

”Onko teillä vankikarkureita laivassa?” kysyi Stone.

”Ei täällä mitään vankeja ole!”

”Minä tiedän, että miehet, joita ajan takaa, ovat aluk­sessanne. Jos ette luovuta heitä minulle, saatte vastasta ­seurauksista”, poliisipäällikkö uhkaili.

Anthony oli vaiti ja katsoi Bresliniin, joka tokaisi yli­mielisesti: ”Kaveri yrittää bluffata!”

Australiasta paenneet vangit elivät loppuelämänsä vapaina

Pakonsa jälkeen vapautetut vangit saivat oleskeluluvan Yhdysvaltoihin ja asuivat siellä kuolemaansa asti.

  • © Thomas Larcom

    James Wilson (1836–1921):

    Perusti ­Yhdysvalloissa perheen ja asettui Rhode Islandille. Kuoli 84-vuotiaana ­vuonna 1921 Fremantlesta karanneen vankikuusikon viimeisenä.

  • © Thomas Larcom

    Michael Harrington (1825–1886):

    Meni naimisiin kaksi kuukautta Yhdys­valtoihin saapumisensa jälkeen. Toimi New Yorkissa poliisina ja asui siellä ­kuolemaansa saakka vuonna 1886.

  • © Thomas Larcom

    Thomas Hassett (1841–1893):

    Asettui asumaan New Yorkiin ja nai amerikanirlantilaisen naisen. Kuoli 52-vuotiaana vuonna 1893.

  • © Thomas Larcom

    Martin Hogan (1833–1901):

    Muutti Chicagoon, meni naimisiin ja sai tyttären. Hoganin oli vaikea tottua vapauteen, ja ­hänestä tuli alkoholisti.

  • © Thomas Larcom

    Thomas Darragh (1834–1912):

    Asettui Philadelphiaan ja ­työskenteli Clan na Gaelissa. Kuoli 78-vuotiaana vuonna 1912.

  • © Thomas Larcom

    Robert Cranston (1842–1914):

    Meni pian Yhdysvaltoihin saavuttuaan naimisiin. Asettui Philadelphiaan ja työskenteli poliisina. Kuoli 72-vuotiaana vuonna 1914.

”Saatte 15 minuuttia aikaa tehdä päätöksenne, ja vastaatte itse sen seurauksista. Minulla on keinoni upottaa alus. Jos yhä kieltäydytte, ammun teidät tuusan nuuskaksi”, kajahti Georgettelta uhkaavasti.

Nyt kapteeni Anthony ei enää epäröinyt. Hän ei voinut uskoa brittiläisen poliisipäällikön ottavan niin suurta riskiä, että tämä ampuisi kohti yhdysvaltalaista alusta kansain­välisillä vesillä.

Anthony osoitti merkitsevästi yhden maston huipussa ­liehuvaa Yhdysvaltain tähtilippua ja huusi paatoksella:

”Tämä on Yhdysvaltain lippu. Minä olen kansainvälisillä vesillä, ja minun lippuni suojelee minua. Jos te ammutte tätä alusta, te ammutte Yhdysvaltain lippua!”

Silloin Stone ymmärsi, että peli oli menetetty. Vastapuoli oli katsonut hänen korttinsa, eikä hänellä todellisuudessa ollut mitään keinoa pakottaa valaanpyyntialusta takaisin ­Britannian aluevesille.

Hänen oli tyydyttävä kohtaloonsa.

Anthony näki Stonen luovuttaneen, ja samassa nousi tuuli, joka pullisti Catalpan purjeet.

Valaanpyyntialus lähti kiitämään aalloilla kohti länttä – ja vankien vapautta – ­tähtilipun liehuessa.

Jälkikirjoitus:

Kapteeni George Anthony ei enää palannut merille vaan ryhtyi poliisiksi ja eli rauhallista elämää ­vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa New Bedfordissa kuolemaansa asti vuonna 1913.

John Breslin asettui ­kotiinpaluun jälkeen New Yorkiin ja sai töitä Irish Nation -lehdestä. Hän toimi kuolemaansa asti vuonna 1887 vapaan Irlannin puolesta.

John Devoy sai vapautusoperaatiollaan suuren ­yleisön mielipiteen Yhdysvalloissa kääntymään itsenäisen Irlannin puolelle.

Hänestä tuli yksi vapaan Irlannin huomattavimmista puolestapuhujista, ja hän oli ainoa vapautusoperaatioon osallistuneista, joka ehti nähdä Irlannin lopulta itsenäistyvän vuonna 1922.

Lue myös:

Vallankumous

Kommunistit palvoivat pyhää hedelmää

12 minuuttia
Vallankumous

Venäjä joutui kärsimään kaaosta, nälkää ja sotaa

14 minuuttia
Nikolai Mikhaylovich Kochergin Storming the Winter palace on 25th October 1917.
Vallankumous

Venäjän vallankumous oli yhden miehen aikaansaannos

23 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota