Kiinan häpeän vuodet

1960-luvulla Kiinan johtajasta Mao Zedongista tuntui, että hän oli menettämässä maan hallinnan. Hän näki joka puolella kilpailijoita ja ”porvarillista roskaväkeä” ja aloitti historian suurimman puhdistuksen. 50 vuotta sitten ”kulttuurivallankumous” huipentui murhiin, väkivaltaan, vandalismiin ja nälänhätään.

1960-luvulla Kiinan johtajasta Mao Zedongista tuntui, että hän oli menettämässä maan hallinnan. Hän näki joka puolella kilpailijoita ja ”porvarillista roskaväkeä” ja aloitti historian suurimman puhdistuksen. 50 vuotta sitten ”kulttuurivallankumous” huipentui murhiin, väkivaltaan, vandalismiin ja nälänhätään.

Polfoto/ Topfoto

Nainen yritti epätoivoisesti­ pysyä tasapainossa. Hän seisoi huojuvan rakennelman huipulla jakkaralla, joka oli pinottu tuolille opettajanpöydän päälle.

Hän oli kumartunut suorassa kulmassa eteenpäin, käsivarret taakse ojennettuina. Hän piteli toisella kädellään ranteestaan, ja kipu poltteli hänen jalkojaan.

You Xiaoli oli tasapainoillut tuntikausia tässä ”lentokoneeksi” kutsutussa asennossa. Hänen kaulassaan olevaan kylttiin oli kirjoitettu syytöksiä häntä vastaan: vakooja, vastavallankumouksellinen, porvari.

Veri kohisi hänen korvissaan, mutta se ei pystynyt hiljentämään stadionille kerääntyneen väkijoukon huutoja.

”Dadao You Xiaoli!” – Alas You Xiaoli! Yleisö koostui pääosin sen yliopiston opiskelijoista, jossa You oli opettanut kymmenen vuoden ajan, mutta myös lähiseudun työläisiä ja maanviljelijöitä oli tuotu paikalle busseilla.

Tuntui melkein helpotukselta, kun joku potkaisi tuolin hänen altaan. You osui opettajanpöytään ja menetti tajuntansa.

Veri valui pitkin hänen kasvojaan. Joku sanoi hänen kuolleen, ja katsojat poistuivat omiin ­askareisiinsa.

You eli kaarnalla

Oli vuosi 1967, ja Youn kokeman kaltaiset ”itsekritiikkiharjoitukset” olivat Kiinassa­ arkipäivää. Harjoitukset olivat yhdistelmä ­fyysistä ja psyykkistä kidutusta, jonka tarkoitus oli nöyryyttää ja rangaista Maon Kiinassa kielletyistä näkemyksistä.

Itsekritiikki koitui monen­ kuolemaksi, mutta You Xiaoli selvisi selkävammalla. Hän oli selviytyjä: hän oli saanut alkunsa maanomistajan raiskattua piikansa ja oli tottunut vastoinkäymisiin. Nyt hän taisteli selvitäkseen aiemmin innokkaasti tukemansa puolueen hyökkäyksistä.

You oli kannattanut puheenjohtaja Maoa siitä päivästä, kun hänen äitinsä oli kuollut nälkään Shanghain kadulle. You tiesi, että maanomistajat elivät yltäkylläisyydessä samalla, kun tavallinen kansa näki nälkää.

Pekingiin ripustetuissa julisteissa näytettiin mallia siitä, miten ”kansanvihollisia” tuli käsitellä.

© AFP/Getty Images

Maon lupaukset tasa-arvosta ja paremmista oloista köyhille maanviljelijöille houkuttelivat häntä. Mao oli hänelle myös isähahmo, jollainen häneltä oli puuttunut.

Muiden tavoin hän uskoi, että Mao toisi Kiinaan toivoa ja rauhan sodan ja sekasorron leimaamien vuosien jälkeen.

Kun kommunistit julistivat Kiinan kansantasavallaksi vuonna 1949, You oli varma, ettei kenenkään enää tarvitsisi nähdä nälkää. Toisin kuitenkin kävi, koska Mao ­tavoitteli vain valtaa hinnalla millä hyvänsä.

Kelvotonta romua

Vuonna 1958 aloitetun ”suureksi harppaukseksi” kutsutun kampanjan oli tarkoitus luoda maahan raskasta teollisuutta ennätysajassa. Kiinan tavoitteena oli ylittää 15 vuodessa Ison-Britannian vuotuinen teollisuustuotanto.

Suuria ihmisjoukkoja siirrettiin työhön tehtaisiin ja tietyömaille kommunistien perustamilta valtavilta maanviljelyskollektiiveilta. Työvoiman puutteessa elintarviketuotanto romahti.

Te nuoret, täynnä­ tarmoa ja elinvoimaa kuin aurinko kahdeksalta tai yhdeksältä aamulla. Toivomme on asetettu teihin. Maailma kuuluu teille. Kiinan tulevaisuus kuuluu teille Mao Zedong nuorisosta (1957).

Kun kato vielä vei ­sadon, kansa alkoi nähdä nälkää. Raskas teollisuus ei saavuttanut sille asetettuja tavoitteita, koska suurin osa alkeellisissa masuuneissa tuotetusta teräksestä oli niin huonolaatuista, ettei sitä voinut käyttää.

Vuosina 1960–1962 koettu nälänhätä oli Kiinan historian pahin ja vaati ainakin 20 miljoonaa kuolonuhria.

You Xiaoli repi puista kaarnaa ja keitti sitä, kunnes se pehmeni niin että sitä saattoi syödä. Hänen mielestään kansantasavalta oli silti parempi kuin entinen Kiina.

Maon uusi nousu

Maon arvostelukyvyn puute uhkasi päättää hänen poliittisen uransa. ”Suuren harppauksen” epäonnistuttua puheenjohtajasta tuli pelkkä keulakuva ilman poliittista valtaa.

Maata johtivat hänen aiemmat varamiehensä presidentti Liu Shaoqi ja Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) puheenjohtaja Deng Xiaoping.

Toisin kuin Mao, sekä Liu että Deng olivat pragmaatikkoja. He palauttivat osan maasta yksityisomistukseen ja sallivat viljelijöiden myydä tuotteitaan vapailla markkinoilla. Tuotanto alkoi vähitellen kasvaa, ja kiinalaiset saivat taas syödäkseen.

Kansa riemuitsi punakaartilaisten kuljettaessa­ kolmea­ narrinhattuihin puettua vastavallan­kumouk­sellista kaupungin halki.

© Polfoto/Topfoto

Dengin ja Liun valmistellessa uutta viisivuotissuunnitelmaa Maon turhautui entisestään. Hän oli 62-vuotias ja pelkäsi, että hänen päivänsä johtajana olivat luetut. Hän päätti palata puolueen ja maan johtajaksi hinnalla millä hyvänsä.

Mao suunnitteli ennennäkemättömän laajoja puhdistuksia, joilla hän murskaisi vihollisensa lopullisesti. Puhe­mies perusti erityisen komitean, Kulttuuri­vallankumouksen pienen ryhmän, johtamaan taistelua.

Maon vaimon Jiang Qingin johdolla ryhmä käynnisti Suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen, joka vaikutti Kiinassa koko 1960-luvun lopun.

”Iskemme teidät maahan”

Levottomuudet alkoivat Pekingin yliopistosta kesäkuussa 1966. Ryhmä itseään puna­kaartilaisiksi kutsuvia opiskelijoita ripusti esille ­julisteen, jossa oli iskulauseita, kuten ”Hylätkää inhimilliset tunteet!”, ”Haluamme olla raakalaisia!” ja ”Iskemme teidät (Maon viholliset) maahan ja tallaamme teidät jalkoihimme!”

Tempaus näytti spontaanilta, mutta se oli suunniteltu ylimmällä taholla; opiskelijat olisivat ase, joka tekisi selvää kaikista Maon valtaa uhmaavista.

Nuorilla riitti ihanteita ja innostusta, ja he haaveilivat vallankumouksellisista teoista. Monilla heistä oli myös henkilökohtaista kaunaa opettajia ja muita auktoriteetteja kohtaan, mikä vain lisäsi kapinaintoa.

Puhemies Mao ilmaisi ”palavan tukensa” punakaartilaisille, ja iskulauseet levisivät radion välityksellä nopeasti kaikkien korviin.

Pian opiskelijat kaikkialla maassa ryhtyivät jäljittelemään Pekingin nuoria: hekin julistautuivat punakaartilaisiksi ja ryhtyivät taistelemaan ”vastavallankumouksellisia” ja ”neljää vanhaa” eli vanhoja ajatuksia, vanhaa kulttuuria, vanhoja tapoja ja vanhoja moraalikäsi­tyksiä vastaan.

Mao keskeytti opetuksen yliopistoissa ja kehotti nuoria hyökkäämään vallankumouksen nimessä auktoriteettien kimppuun.

Punakaartilaiset kiduttivat ja murhasivat, ryöstelivät ja hävittivät – joskus Maon suoranaisella tuella tämän lähetettyä punakaartilaisille listan valtion vihollisten osoitteista.

Nuorten eliittijoukko

Song Wuhao oli vuonna 1966 vain 16-vuotias.

Hänen nimensä on muutettu, koska hän suostui kertomaan ­tarinansa vain nimettömänä – kulttuurivallankumous vainoaa häntä vielä 40 vuoden päästäkin.

Song kävi arvostetun Qinghuan yliopiston yhteydessä toiminutta keskikoulua, ja hänen isänsä oli yliopiston professori. Song halusi ryhtyä isänsä tavoin tutkijaksi.

Hän halusi myös vallankumoukselliseksi puhemies Maon tavoin, mutta kumpikaan haave ei näyttänyt toteutuvan, koska Songin isä oli opiskellut ”imperialistisissa” Yhdysvalloissa, eikä kukaan perheenjäsenistä voinut haaveillakaan kommunistipuolueen jäsenyydestä.

Mao päätti vuonna 1956, että Kiinasta piti tulla moderni teollisuusvaltio, mutta alkeellisten masuunien teräksestä ei ollut mihinkään.

© Getty images

Kulttuurivallankumous muutti kaiken. Qinghuan opiskelijat olivat ensimmäisten joukossa perustamassa punakaartilaisten ryhmää.

He telkesivät koulun rehtorin ja opettajat lukkojen taa ja pakottivat heidät yksitellen kirjoittamaan tunnustuksia petoksestaan Maoa ja vallankumousta kohtaan. Ryhmä sai ylistävän kirjeen ­Maolta, joka totesi, että heillä oli ­”oikeus ryhtyä kapinaan taantumuksellisia vastaan”.

Song kohosi nopeasti arvo­asteikossa ja joutui pian vallan pauloihin. Punakaartilaiset saivat matkustaa ­ilmaiseksi junalla ja asua ­ilmaiseksi kaikkialla.

Punaiset käsivarsinauhat avasivat kaikki ovet: ”Minne ikinä menimmekin, kaikki kuuntelivat meitä ja seurasivat meitä, kun sanoimme, ketkä olivat hyviä ja ketkä pahoja”, Song muistelee.

”Pitkä marssi” pelasti Kiinan kommunistipuolueen tuholta. Pian sen jälkeen Maosta tuli puoluejohtaja.

© AFP/Getty Images

Mao asui vuosia uimahallissa

Mao Zedong oli 18-vuotias, kun Kiinan keisari luopui vallasta 1911. Neljä vuotta myöhemmin uusi hallinto romahti, ja valtaan nousivat paikalliset sotapäälliköt.

1921

Kiinan kommunistinen puolue (KKP) perustettiin, ja Mao liittyi sen jäseneksi. KKP taisteli yhdessä Guomindang-puolueen (GMD) kanssa alueellisia sotapäälliköitä vastaan.

1927

KKP:n ja GMD:n yhteistyö lakkasi kommunistien joukkomurhan jälkeen. Maa ajautui sisällissotaan, jossa GMD oli voitolla.

1934–1935

KKP ajautui Kaakkois-Kiinassa tuhon partaalle. ­90 000 ihmistä pakeni, mutta vain kymmenesosa selvisi elossa 12 500 kilometrin ”pitkästä marssista”. Mao nousi marssin johtajaksi ja myöhemmin myös puoluejohtajaksi.

1945

Toinen maailmansota hillitsi sisällissotaa, mutta ­japanilaisten miehitysjoukkojen antauduttua kommunistipuolueen ja Guomindangin välinen sota leimahti uudelleen.

1949

Kommunistit ottivat Kiinan haltuunsa. Maasta tuli kansantasavalta ja Maosta sen presidentti. Sodan hävinneen Guomindangin kannattajat pakenivat Taiwaniin.

Elokuussa 1966 noin miljoona punakaartilaista marssi puhemies Maon ohitse tämän kuunnellessa ylistyshuutoja­ Taivaallisen rauhan palatsin parvekkeella Pekingissä.

Nuoret heiluttivat kädessään Maon pientä ­Punaista kirjaa ja huusivat yhteen ääneen: ”Kauan eläköön puhemies Mao!”

Tilaisuus oli punakaartilaisille merkittävä, sillä se merkitsi heidän uuden eliittiasemansa tunnustamista.

Deng ja Liu vankeuteen

Mao seisoi parvekkeella yhdessä vastustajiensa Liu Shao­qin ja Deng Xiaopingin kanssa vilkuttamassa kansalle. Liun ja Dengin päivät Kiinan johdossa olivat kuitenkin lue­tut.

Puhemies käytti heistä pilkkanimiä ”kapitalismin lakeijat numero 1 ja 2”, ja heidät pakotettiin harjoittamaan itsekritiikkiä ”suuren harppauksen” jälkeen toteuttamansa vastavallankumouksellisen politiikan takia.

Deng lähetettiin uudelleenkoulutukseen kaukaiseen provinssiin, jossa hän joutui työhön traktoritehtaaseen. Hänen vanhinta poikaansa Deng Pufangia kidutettiin, ja ryhmä punakaartilaisia työnsi tai pakotti hänet hyppäämään ikkunasta alas. Pufang selvisi hengissä, mutta hänen alaruumiinsa halvaantui.

Massat ovat todellisia sankareita, kun taas me olemme usein tietämättömiä. Jos ei ymmärrä tätä, on mahdotonta saavuttaa alkeellisintakaan­ tietoa. Mao suhteesta kansaan (1945). Samana vuonna hän kirjoitti, että ”kansa – ja vain kansa – on maailmanhistorian tapahtumien kantava voima”.

Vaikka ruokaa oli vähän ja työ raskasta, Dengillä oli verraten helppoa. Hiljaisesta miehestä tuli pian suosittu työtoverien keskuudessa. He antoivat hänelle ruokaa ja auttoivat häntä piileskelemään, kun punakaartilaiset tulivat hakemaan häntä kuulusteluihin.

Kapitalismin lakeija numero 1, presidentti Liu Shaoqi, vangittiin kesällä 1967. Häntä lyötiin ja potkittiin lastensa silmien edessä, ja sen jälkeen hänet suljettiin vankilaan, eikä hän saanut hoitoa diabetekseensa.

Hänen vuoteensa ylle oli ripustettu julisteita, joissa oli lueteltu hänen rikoksiaan, ja jokainen lääkärikäynti muuttui kuulusteluksi. Liu kuoli kahden vuoden päästä alastomana ja nälkiintyneenä syrjäisen vankilan sementtilattialle.

Kuolintodistuksessa kuolinsyyksi ­ilmoitettiin ”sairaus”.

Suuri puhdistus

Liu Shaoqilla ja You Xiaolilla­ oli useita kohtalotovereita. Ympäri Kiinaa miljoonia ihmisiä – opettajia, kirjailijoita, näyttelijöitä, tehtaanjohtajia, puolueväkeä ja virkamiehiä – pahoinpideltiin, vangittiin ja monissa tapauksissa surmattiin säälimättä.

Toiset heistä olivat joskus uskaltaneet kritisoida Maoa, toisten elämä muuttui painajaiseksi aivan sattumalta; nyt heidän päälleen kaadettiin kiehuvaa vettä, heitä pisteltiin puukoilla, heitä piestiin vyönsoljilla, rautaputkilla tai ketjuilla. Luokkahuoneista tuli kuulustelu­huoneita ja sairastuvista kidutuskammioita.

Pekingin punakaarti oli erityisen tunnettu raakuudestaan. Yliopiston alueella sijaitsi järvi, joka oli täynnä turvonneita ruumiita, mutta kuolonuhreja oli paljon enemmän: kun väkivaltaisuudet olivat pahimmillaan, Pekingin kaduilla ajoi säännöllisin väliajoin kuorma-autoja keräämässä ruumiita.

Ne koottiin kaupungin krematorioihin, jotka toimivat koko ajan täydellä teholla. Pelkästään elo-syyskuussa 1966 Pekingissä murhattiin 1 772 ihmistä.

Punakaartilaiset saapuivat eri puolilta maata Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla pidettyihin joukko­kokouksiin. Mao seisoi parvekkeella Kielletyn kaupungin portin yläpuolella ja nautti kansan ylistyksestä.

© scanpix/corbis

Poliisi sulki kaikelta silmänsä, sillä poliisin ylijohtaja Xie Fu-Zhi oli teroittanut alaisilleen: ”Jos ihmisiä hakataan kuoliaaksi, se ei kuulu meille. Jos pidätän niitä, jotka hakkaavat ihmisiä kuoliaaksi, teen suuren virheen.”

You Xiaoli joutui vankilaan, koska hän oli ”porvarillista” syntyperää: sen lisäksi että hän oli maanomistajan tytär, hän rakasti klassista musiikkia ja arvosti kiinalaista antiikkia.

Kehotus itsemurhaan

Moni vanki harkitsi itsemurhaa. Vankeja varoitettiin kuitenkin tappamasta itseään: se tulkittiin merkiksi siitä, että heillä oli jotain salattavaa.

Toisaalta vankeja kehotettiin epäsuorasti tekemään itsemurha. Kun You eräänä aamuna heräsi, hänen vieressään oli hirttoköysi silmukoineen. Jotkut vangit löysivät sellistään unitabletteja.

Osa itsemurhista oli naamioituja murhia: ihmisiä hirtettiin niin, että se näytti itsemurhalta, tai heidät ajettiin kuolemaan fyysisen tai psyykkisen kidutuksen avulla.

Kansa jumaloi puhemies Maoa. Hänen iskulauseensa vetosivat varsinkin nuoriin.

© scanpix/corbis

Mao asui vuosia uimahallissa

Mao pesi itsensä harvoin eikä hampaitaan koskaan. Hän kutsui usein nuoria naisia tanssimaan, ja lähes aina he päätyivät hänen sänkyynsä.

Sissisodan ajoista aina kuolemaansa asti vuoteen 1976 Mao pysytteli vallassa käyttämällä hyväksi ja surmauttamalla lähipiiriinsä kuuluvia. Hän vaati ankaria rangaistuksia pienistäkin verorikkomuksista, mutta käytti valtion varoja kuin omiaan.

Hän hankki itselleen suuria maa-alueita ja rakennutti itselleen yli 50 taloa. Talot olivat pomminkestäviä, sillä Mao oli vainoharhainen ja näki salaliittoja kaikkialla.­ Siksi hän varoitti muita puoluejohdon jäseniä liian läheisistä suhteista.

Mao käytti luksusasuntojaan vain harvoin. Kymmenen vuoden ajan hän asui mieluummin erään uimahallin pukuhuoneessa, koska vain siellä hän oli varma, ettei häntä salakuunneltu.

Maolla oli neljä lasta, mutta hän ei halunnut tavata­ heitä. Avioliitto Jiang Qingin – neljännen vaimon – kanssa­ kesti vuodesta 1939 vuoteen 1976. Pari eli kuitenkin pitkiä aikoja erillään, koska puhemies ei sietänyt nähdä vaimoaan.

Sen sijaan hänellä oli lukemattomia rakastajattaria. Puolue valitsi nuoria naisia viikottaisiin ”tanssi-iltoihin”, joiden päätteeksi puhemies vei aina ­yhden tai useampia tyttöjä sänkyynsä. Hyvin harvat kieltäytyivät.

Jotkut rakastajattarista etenivät ajan myötä Maon uskotuiksi sairaanhoitajiksi ja saivat käskyn olla päästämättä Jiang Qingiä hänen kotiinsa.

Naissuhteet eivät kuitenkaan tarkoittaneet, että Mao olisi huolehtinut hygieniastaan: hän ei koskaan harjannut hampaitaan eikä käynyt kylvyssä 25 vuoteen.

Joitakuita kuulusteltiin päiväkausia, ja sitten heidät pakotettiin tasapainoilemaan korkean rakennuksen katolla. Jos uupunut ja sekava uhri putosi, tapaus luokiteltiin ­itsemurhaksi.

Oli niitäkin, jotka valitsivat vapaaehtoisesti kuoleman välttyäkseen nöyryytyksiltä ja kidutukselta tai joutumasta itse pyöveliksi. Eräässä yliopistossa seitsemän ihmistä hyppäsi ikkunasta yhden ainoan päivän aikana.

Pojat isien kimpussa

Vastavallankumouksellisten asuntoihin tehdyt koti­etsinnät olivat arkipäivää. Elo-syyskuussa 1966 punakaartilaiset ratsasivat Pekingissä peräti 33 695 asuntoa.

Rahaa, antiikkiesineitä ja kirjoja ryöstettiin ja vietiin puoluejohtajille tai tuhottiin. Jos asukkaat selvisivät hengissä punakaartilaisten käynnistä, heille jätettiin vain yksi huone ilman kalusteita. Vallankumoukselliset ottivat haltuunsa asunnon muut huoneet.

Tärkein tiedonvälityskanava olivat seinälehdet, joihin­ oli kirjoitettu iskulauseita.

© polfoto/topfoto

Myös Song Wuhao osallistui kotietsintöihin, eikä hän arkaillut käyttää väkivaltaa – hänhän tiesi uhriensa olevan ”huonoja ihmisiä”.

Vuoden 1967 alussa Songin omat vanhemmat vangittiin. Hänen isäänsä syytettiin vastavallankumoukselliseksi, kapitalistiksi ja amerikkalaisten vakoojaksi. Songin äidin väitettiin auttaneen häntä.

Myös Song itse joutui epäsuosioon ja aleni yhtäkkiä ”Maon pienestä vallankumouksellisesta” – kuten puhemies itse punakaartilaisia kutsui – vastavallankumouksellisen ­roskaväen pojaksi.

Song oli ymmällään. Hän meni vankilaan, jossa hänen vanhempiaan pidettiin, ja vaati selitystä. Sitä hän ei saanut vaan joutui itsekin selliin.

Kiinan tyttärien mieli tähtää korkealle. He rakastavat univormuja eivät silkkejä. Maon runon ”Sotilasnaiset” (1962) loppusanat.

Sieltä hänet haettiin isänsä kanssa yhteiseen kuulusteluun. Pari punakaartilaista otti vyöt ja alkoi hakata Songin isää ja sen jälkeen Songia raskailla vyönsoljilla.

Kaartilaiset kertoivat Songille lopettavansa pieksämisen, jos tämä ottaisi vyön ja löisi sillä isäänsä. Kapinointi­ vanhempia vastaan ei tullut kiinalaisessa perinteessä kuuloonkaan, ja isän lyömisestä rangaistiin kuolemalla.

Song heittäytyi itkien kiduttajiensa jalkojen juureen ja aneli heitä lopettamaan. Hän ei saanut armoa, vaan häntä lyötiin, kunnes hän lopulta otti vyön ja iski sillä isäänsä. Teon aiheuttama syyllisyys kalvaa häntä yhä.

Maoa palvottiin jumalana

Kulttuurivallankumous hyökkäsi tietoisesti kiinalaiseen kulttuuriin kuuluvaa vanhempien kunnioittamista vastaan. Toisaalta Mao nostettiin isähahmoksi. ”Puhemies Mao on meille rakkaampi kuin vanhempamme”, laulettiin eräässä suositussa laulussa.

Maon henkilökultti saavutti lähes uskonnolliset mittasuhteet, kun kiinalaiset korvasivat vanhat kotialttarinsa Maon kuvalla ja hänen kootuilla teoksillaan.

Kirjoja painettiin enemmän kuin Kiinassa oli asukkaita. Maassa tuotettiin miljardi Maon kuvaa ja 4,8 miljardia Mao-rintanappia.

Nuoret punakaarti­laiset kiduttivat ja surmasivat Maon siunauksella hänen vastustajiaan.

© Scanpix/AKG-images

Hänen kuvansa komeili joka­ikisessä Kansan päivälehden numerossa, ja kauppojen ikkunoita koristivat myytävien tuotteiden sijasta Maon kuvat ”kimaltavan punaisina hohtaen”, kuten puolue määräsi.

Jokainen keskustelu kaupassa, kadulla tai puhelimessa alkoi tervehdyksellä ”Kauan­ eläköön puhemies Mao”. Tehtaissa ja kollektiiveissa ­luettiin päivän aluksi ja lopuksi puhemiehen rakentavia kirjoituksia, ja kaikki pitivät keskellä päivää tauon ylistääkseen häntä.

Punakaartilaiset tottelivat­ Maon pienintäkin vihjettä. Kun hän kritisoi heitä elokuussa 1966 ”liian sivistyneiksi”, he murskasivat ­Pekingin Kesäpalatsissa sijaitsevan Buddhan patsaan.

Vuonna 1966 Maon opeista koottu ”Punainen kirja” jaettiin Kiinan kaikille asukkaille. Heidän oli pidettävä kirjaa mukanaan kaikkialla, ja he lukivat päivittäin ääneen kirjan lauseita.

© getty images

Sitä seurasi monia hyökkäyksiä historiallisia ja uskonnollisia muistomerkkejä vastaan. ­Punakaartilaiset hajottivat ­lasimosaiikkeja ja repivät ristiinnaulitun kuvat kristillisten kirkkojen seiniltä. Myös Kungfutsen kotikaupungin Kiinan muurin rakentamisen ajoilta peräisin oleva temppeli tuhottiin.

Kokonaisia kirjastoja, joissa oli klassisia teoksia Kiinasta ja Euroopasta, poltettiin tuhkaksi. Korvaamattomia Ming- ja Qing-kauden maljakoita tuhottiin. Kaikki kulttuuriin ja historiaan viittaava piti raivata tieltä – jopa osia Kiinan muurista hajotettiin.

Kumous riistäytyi käsistä

Vallankumouskiihkoilu nakersi elintarvike- ja teollisuustuotannon voimavaroja niin, että Kiinan talous pysähtyi, ja kesällä 1968 maa oli romahduksen partaalla: tehtaat ja kollektiivitilat toimivat vain ajoittain ja koulutus­järjestelmä oli ajettu alas.

Punakaartilaiset olivat jakautuneet ryhmittymiin, jotka taistelivat Maon suosiosta. Quinghuan yliopisto, jossa Songin isä oli aikoinaan opettanut, oli lähes sota­tilassa toukokuusta kesäkuuhun, kun kahden ryhmittymän jäsenet tappoivat toisiaan järjettömässä kilpailussa siitä, kumpi oli vasemmistolaisempi.

Mao ja uskollinen Lin Biao. Lin joutui epäsuosioon 1971 ja yritti paeta Neuvostoliittoon. Hänen lentokoneensa syöksyi maahan.

© scanpix

Julmuudet saavuttivat noina kuukausina uskomattomat mittasuhteet; punakaartilaisten huhuttiin syyllistyneen jopa rituaaliseen ihmissyöntiin. Mao yritti hillitä levottomuuksia lähettämällä yliopistoihin niin sanottuja ”työläisten ja sotilaiden joukkoja”.

Kesäkuussa hän komensi armeijan taistelemaan punakaartilaisia vastaan. Rauhoittaakseen radikalisoituneita nuoria ja lievittääkseen maatalouden työvoimapulaa Mao käynnisti joulukuussa 1968 ”uudelleenkoulutus maaseudulla” -kampanjan.

Kampanjan virallinen tarkoitus oli perehdyttää nuoria­ maanviljelijöiden elinoloihin, ja sen puitteissa pakkosiirrettiin noin kuusi miljoonaa punakaartilaista kaupungeista maaseudulle.

Koska matkustamiseen Kiinan provinssien välillä vaadittiin virallinen kutsu, monet eivät koskaan päässeet palaamaan kotiin.

Tammikuussa 1969 Mao julisti kulttuurivallankumouksen päättyneeksi. Hän oli hankkiutunut eroon lähes kaikista arvostelijoistaan ja kilpailijoistaan.

70 miljoonaa kuolonuhria

Maon kuoltua vuonna 1976 Kiinassa alettiin selvittää kulttuurivallankumouksen rikoksia: noin 36 miljoonaa ihmistä oli vainottu ja 3 miljoonaa surmattu. Lukutaidottomuus oli moninkertaistunut, sillä opetusta ei käytännössä annettu kymmeneen vuoteen opettajapulan takia.

”Olin Maon koira”, Maon leski­ Jiang Qing kertoi oikeudessa. ”Kun puhemies Mao käski purra, minä purin.” Jiang teki itsemurhan vuonna 1991.

© scanpix/corbis

Leski sai maksaa

Miljoonista uhreista ja epäonnistuneista kampanjoista huolimatta myytti Maon neroudesta elää yhä.

Mao hausi tehdä Kiinasta Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton veroisen suurvallan. Mutta vaikka Kiina onnistuikin vuonna 1964 räjäyttämään ensimmäisen atomipomminsa, köyhästä maasta ei pystytty tekemään teollisuusvaltiota.

”Suuren harppauksen” epäonnistuttua Mao joutui luovuttamaan presidentin viran Liu Shaoqille vuonna 1959, ja kulttuurivallankumouksen seurauksena kommunistipuolueesta loppuivat poliittiset kyvyt.

Siksi Maon oli pakko palauttaa karkotettu Deng Xiaoping takaisin maan johtoon. Deng ­osoitti julkisesti Maolle kunnioitusta, mutta odotti tilaisuutta palauttaa kulttuurivallankumousta edeltäneet olot.

Viimein Mao joutui tunnustamaan, ettei Kiinasta tulisi suurvaltaa hänen elinaikanaan. ”Voimme vain ampua tyhjillä tykeillä... ja kiroilla”, hän sanoi Yhdysvaltain presidentti ­Gerald Fordille, joka vieraili maassa 1975.

Seuraavana vuonna­ Mao kuoli sairaana ja katkerana. Pian puhemiehen kuoltua alkoi kulttuurivallankumouksen jälkipyykki.

Maon leski Jiang Qing ja kolme muuta korkea-arvoista kommunistia, ”neljän kopla”, tuomittiin vankeuteen. ­Oikeudenkäynnissä Jiang Qing korosti olleensa Maon tahdoton työkalu.

Dengistä tuli Kiinan johtaja 1977. Hän perusti vapaita ­talousvyöhykkeitä, jotka houkuttelivat ulkomaista pääomaa. Kiinan nykyisen teollisuusmahdin siemenet oli kylvetty.

Deng kuitenkin kieltäytyi demokraattisista uudistuksista.­ KKP johtaa maata edelleen, ja vielä nykyäänkin Maon ­muotokuva koristaa Pekingin Taivaallisen rauhan aukiota.

Kaiken kaikkiaan Maon valtakauden (1949–1976) ­arvioidaan vaatineen 70 miljoonan kiinalaisen hengen väkivallan, vangitsemisten ja nälänhädän uhreina.

Kulttuurivallankumouksen jälkeen sekä Song Wuhao että You Xiaoli palasivat yliopistoon. You Xiaoli alkoi taas opettaa, ja Song otettiin opiskelijaksi samaan yliopistoon, jossa ­hänen isänsä oli aikanaan työskennellyt.

Valmistuttuaan Song toteutti haaveensa ruveta tutkijaksi. Mutta sieluun jääneet haavat eivät parane koskaan.

Song Wuhao tiivistää sekä vainoajien että vainottujen yhteisen kokemuksen: ”Kulttuurivallankumous tuhosi nuoruuteni. En saa niitä vuosia koskaan takaisin.”