Jean-Paul Marat’n murha

Ranskan vallankumous johti 1790-luvun alussa armottomaan toisinajattelijoiden vainoon, jonka erityisen julmaa haaraa johti toimittaja Jean-Paul Marat. Hänen kohtalokseen koitui maltillisten girondistien murhista suivaantunut idealisti.

Ranskan vallankumous johti 1790-luvun alussa armottomaan toisinajattelijoiden vainoon, jonka erityisen julmaa haaraa johti toimittaja Jean-Paul Marat. Hänen kohtalokseen koitui maltillisten girondistien murhista suivaantunut idealisti.

Nantes Museum of Arts

Charlotte Corday lähti ­kotoaan Caenin kaupungista Ranskan Normandiassa heinäkuun 9. päivänä vuonna 1793.

24-vuotias Corday matkusti hevosvaunuissa 234 kilometriä Pariisiin, missä hän vuokrasi huoneen Hôtel Providencesta kaupungin keskus­tassa. Siellä hän paneutui murha-suunnitelmaansa.

Corday kuului girondisteihin eli Ranskan vallankumouksen maltil­liseen siipeen, joka oli vastikään ­jou­tunut äärivallankumouksellisen vasemmistolaisen vuoripuolueen (La Montagne) hampaisiin.

Corday piti vuoripuolueen johtajiin kuuluvaa Jean-Paul Marat’ta syyllisenä muun muassa edellisvuonna tapahtuneisiin niin sanottuihin syyskuun murhiin, joissa oli kuollut 1 200 girondistia, ja kun Marat kesäkuussa 1793 antoi vangita 29 johtavaa girondistia, Corday oli saanut tarpeekseen: Marat oli pysäytettävä, maksoi mitä maksoi.

Viekas kirje avasi ovet

Corday koputti 13. heinäkuuta Marat’n kodin oveen Rue des Cordelier -kadulla. Hänellä oli hameensa alla piilossa vastikään ostamansa keittiöveitsi, jossa oli 15 senttiä pitkä terä.

Cordayta ei kuitenkaan päästetty sisään. Marat’n vaimon Simonne Evrardin sisko Catherine Evrard ­kertoi, että Marat ei voinut hyvin eikä siksi ottanut vieraita vastaan.

Corday ei antanut periksi vaan kirjoitti Marat’lle annettavaksi kirjeen: ”Kansalainen. Minä tulen Caenista. Koska sinä rakastat maatasi, minä uskon, että sinua kiinnostaa kuulla surullisista tapahtumista tasaval­tamme tuossakin osassa. Palaan illalla kello 19 ja toivon, että voit silloin ystävällisesti ottaa minut vastaan, jotta voimme keskustella hetkisen.”

Kun Corday sitten palasi viestinsä mukaisesti illalla, Simonne Evrard päästi hänet Marat’n käskystä sisään.

Corday löysi Marat’n makaamasta kylpyammeessa, jonka ylle oli heitetty peite. Lämpimät kylvyt lievittivät ­Marat’n ihosairautta, joka aiheutti kutinaa ja rakkuloita. Kylpy­ammeen päälle asetettu lauta toimitti kirjoitusalustan virkaa, joten Marat saattoi työskennellä ja ottaa vastaan vieraita ammeessa maaten.

Marat tarttui kynäänsä ja pyysi kiinnostuneena Cordayta paljastamaan vallankumouksen vihollisia. Tämä luettelikin joukon nimiä, jotka Marat kirjoitti muistiin.
”He päätyvät pian giljotiiniin”, Marat totesi, kun Corday lopetti.

”Tapoin yhden miehen pelastaakseni 100 000.” Charlotte Corday, 1793

Tuskin Marat oli saanut sanansa sanottua, kun Corday nosti hameenhelmaansa, vetäisi veitsen esiin ja iski Marat’ta rintaan.

Murha johti terrorin aikaan

Veren purskahtaessa rinnastaan Marat huusi vaimolleen tai tämän siskolle: ”Auta, rakas ystävättäreni!”

Marat’n vaimo ryntäsi huoneeseen ja alkoi kirkua nähdessään verisen veitsen ja Marat’n tuskaiset kasvot. Pian paikalle saapui myös naapureita ja muita ihmisiä, jotka kävivät ­Cordayn kimppuun.

Hän pelastui lynkkaukselta vain parin paikalle ­kiirehtineen santarmin ansiosta. Santarmit veivät Cordayn La Conciergerien vankilaan, missä hän kertoi auliisti, mitä oli tehnyt.

”Tapoin yhden miehen pelastaakseni satatuhatta”, Corday ­selitti katumatta tekoaan. Corday tuomittiin kuolemaan, ja 17. heinäkuuta, neljä päivää murhan jälkeen, hän nousi kello 19 mestauslavalle Vallankumouksen aukiolla, Place de la Révolutionilla.

”Kalamuijat ja muu markkinaväki yrittivät repiä häntä vaatteista ja syytivät hänen niskaansa kirouksia niin, että santarmien oli suojeltava häntä”, kuvailtiin lontoolaisessa sanoma­lehdessä The Timesissa.

Hetkeä myöhemmin Cordayn lyhyt elämä päättyi giljotiinissa. Toisin kuin Corday oli toivonut, Marat’n murha ei suinkaan vähentänyt väkivaltaa vaan päinvastoin kiristi poliittista vastakkainasettelua.

Se johti lähes vuoden kestäneeseen niin kutsuttuun terrorin aikaan, ­jolloin ainakin 17 000 ihmistä kuoli poliittisissa teloituksissa syyskuusta 1793 kesäkuuhun 1794.