Motojiro Akashi istui Hotel Rydbergin hienossa ravintolassa helmikuussa 1904. Japanin keisarikunnan ykkösvakoojalla oli lukuisia yhteyksiä Euroopassa, ja Tukholmassa kuninkaanlinnan lähellä sijaitseva hotelli oli yksi hänen suosimistaan tapaamispaikoista.
Hän saikin pian seuraa, kun häntä vastapäätä istuutui mies, jolla oli muhkea valkoinen parta ja korkea silinterihattu. Akashi mietti kuumeisesti, kuka mies mahtoi olla. Sanaakaan sanomatta vieras työnsi pöydän yli kirjekuoren. Akashi avasi sen varovasti.
”Täällä on liian vaarallista puhua. Tulkaa hotellin eteen huomenna klo 11.” Vallankumouksellinen Konni Zilliacus vakooja Motojiro Akashille
Kirjekuoressa oli paperilappu, jossa oli nimi Konni Zilliacus ja lyhyt viesti:
”Täällä on liian vaarallista puhua. Tulkaa hotellin eteen huomenna klo 11. Ajan silloin paikalle vaunujen kyydissä. Nouskaa vaunuihin.”
Akashi ymmärsi heti, mistä oli kysymys.
Vastapäinen mies oli suomalainen vastarintajohtaja Konrad Viktor ”Konni” Zilliacus. Hän oli naamioitunut, jotta kukaan ei tunnistaisi häntä, mutta hänen viestinsä Akashille oli yksiselitteinen: hän oli valmis yhteistyöhön Akashin kanssa juuri puhjenneen Venäjän–Japanin sodan tiimoilta.
Salaperäinen tapaaminen oli ensimmäinen askel uhkarohkeassa suunnitelmassa, jonka tarkoitus oli aseistaa ja innostaa suomalaiset kapinaan ja lopettaa Venäjän sortovalta Suomessa. Paraskin kapina voi kuitenkin kaatua alkoholiin ja huonoihin valmisteluihin.
Konni Zilliacus matkusteli paljon ja asui mm. Egyptissä, Yhdysvalloissa ja Japanissa.
Keisari luotti valkoisen rodun ylivoimaan
Venäjä ja Japani olivat jo pitkään olleet törmäyskurssilla. Japanissa teollisuus kasvoi kohisten, ja Euroopan maiden tapaan sekin halusi itselleen siirtomaita, joista se saisi raaka-aineita teollisuustuotantoon.
Japani valloittikin Mantšurian vuonna 1895, mutta se jatkoi yhä sapelien kalistelua.
Ajatus yhä voimistuvasta Japanista pelotti Venäjän keisari Nikolai II:ta. Nikolain sukulainen, Saksan keisari Vilhelm II vakuutteli Nikolaille kirjeissään toistuvasti, että ”keltainen vaara” olisi helppo torjua. Olivathan venäläiset Vilhelmin mukaan jo rodullisestikin ylivertaisia, minkä lisäksi heillä oli eurooppalaisia liittolaisia.
Nikolai vakuuttui Vilhelmin sanoista ja siirsi joukkojaan itään. Moinen avoin provokaatio oli Japanille liikaa. Yöllä 8.–9. helmikuuta 1904 japanilaiset sotalaivat hyökkäsivät Venäjän laivastotukikohtaan Port Arthuriin Keltaisenmeren rannalla, ja kaksi päivää myöhemmin Japani julisti virallisesti Venäjälle sodan.
Venäläisessä propagandassa korostettiin Venäjän asemaa kristityn lännen kilpenä idästä uhkaavaa pakanallista Japania vastaan.
Venäjä kiristi otettaan Suomesta
Nikolain odotusten vastaisesti Japani etenikin voitosta voittoon. Samanaikaisesti Japanin johto alkoi pohtia mahdollisuutta nujertaa valtava Venäjä kertakaikkisesti – myös muilla keinoin kuin suorilla sotatoimilla.
Japanilaisten ajatuksena oli tukea kapinallisia voimia Venäjän valtaansa alistamien kansojen keskuudessa. Yksi näistä olivat suomalaiset.
Venäjä oli vuonna 1809 valloittanut Suomen Ruotsilta, ja Suomen suuriruhtinaskunnan suhteellisen autonomisen alkuvaiheen jälkeen Venäjä oli vuosisadan lopulla kiristänyt otettaan ja kaventanut suomalaisten itsemääräämisoikeutta. Vuonna 1904 ensimmäisen sortokauden toimet olivat jo ajaneet Suomen kieliä ja kulttuuria ahtaalle.
Edvard Iston maalauksessa Hyökkäys (1899) Venäjän kotka hyökkää Suomi-neidon kimppuun yrittäen riistää tältä lakikirjan. Maalauksesta tuli tärkeä symboli suomalaisten taistelussa Venäjää vastaan.
Venäläistämistoimia vastustanut Konni Zilliacus asui maanpaossa Tukholmassa. Hän oli jo useiden vuosien ajan salakuljettanut vallankumouksellisia kirjoituksia Suomeen. Kun Venäjän ja Japanin välinen sota puhkesi, hän näki tilaisuutensa ryhtyä konkreettisempiin toimenpiteisiin.
Tapaamisessa Akashin kanssa Zilliacus lupasi auttaa Japania salakuljettamalla aseita Venäjän-vastaiselle kapinaliikkeelle. Zilliacus oli asunut myös jonkin aikaa Japanissa ja kirjoittanut maasta kirjan Japanesiska studier och skizzer. Hän häkeltyi, kun Akashi alkoi kysellä häneltä kirjasta, sillä se oli julkaistu vain ruotsiksi.
”Japanissa luemme kaiken, mitä maastamme kirjoitetaan”, Akashi vastasi.
Pian tapaamisen jälkeen Akashi sähkötti ylemmilleen Zilliacuksen ehdotuksesta. He suhtautuivat myötämielisesti ja antoivat Akashille 100 000 jeniä suunnitelman toteuttamiseen.
Peitenimien ja salaisten yhteyksien avulla Zilliacus ja Akashi hankkivat rahoilla 15 500 sveitsiläistä kivääriä, 2,5 miljoonaa panosta, 2 500 brittiläistä revolveria ja kolme tonnia räjähteitä. Välikäsien kautta Akashi osti myös lähes 50 metriä pitkän höyrylaivan, SS John Graftonin.
Lähes 20 000 ihmisen arvioidaan kuolleen levottomuuksissa vuonna 1905, kunnes keisarin oli pakko myöntyä poliittisiin uudistuksiin.
Venäjän vallankumous alkoi jo vuonna 1905
Japanin-vastainen sota nosti ruuan hintaa Venäjällä niin, että vuonna 1905 Venäjä oli vallankumouksen partaalla. Keisari piti kuitenkin tiukasti kiinni vallankahvasta.
1900-luvun alun Venäjällä kansa oli jakautunut pieneen yläluokkaan sekä rutiköyhiin työläisiin ja maalaisiin. Kun elintarvikkeiden hinnat kohosivat entisestään Venäjän–Japanin sodan seurauksena, tuhannet työläiset kokoontuivat 22. tammikuuta 1905 Nikolai II:n palatsin edustalle aseettomaan mielenosoitukseen.
Heidän huutoihinsa vastattiin luotisateella. Satoja mielenosoittajia kuoli, ja yli kuusituhatta pidätettiin.
Tuo ”verisunnuntaiksi” kutsuttu päivä sytytti kansan keskuudessa kyteneen vallankumouksen kipinän, mikä johti seuraavina kuukausina lakkoihin, talonpoikaiskapinoihin ja yleiseen kaaokseen.
Lopulta keisari joutui myöntymään uudistuksiin, kuten sensuurin lieventämiseen ja poliittisten puolueiden toiminnan sallimiseen. Se rauhoitti levottomuuksia mutta ei poistanut niiden taustalla olevia perimmäisiä yhteiskunnallisia ongelmia. Seuraavina vuosina keisari perui useita tekemistään uudistuksista.
Seuraava vallankumous puhkesi vuonna 1917, ja sillä kertaa kansa ei tyytynyt, ennen kuin keisari perheineen oli kuollut ja kuopattu.
Lastina oli aseita ja alkoholia
Suunnitelmana oli lastata John Grafton täyteen aseita ja räjähteitä, purjehtia sillä Englannin kanaalista Guernseyn saarelta Venäjän linjojen taakse Suomen vesille ja purkaa aseet salaa maihin paikallisen vastarintaväen kanssa sovituissa paikoissa.
Jotta laiva ei herättäisi venäläisten huomiota, se rekisteröitiin englantilaiselle vallankumousmieliselle viinikauppiaalle Robert Richard Dickensonille. Niin se sai purjehtia rauhassa Britannian lipun alla.
Alukseen värvättiin monikansallinen miehistö Lontoon pahamaineisen Eastendin kaupunginosan satamakapakoista.
Kun kaikki oli valmista, Zilliacus ja Akashi luovuttivat aluksen latvialaisen kapteeni Janis Strautmanisin huomaan ja vetäytyivät itse taustalle koordinoimaan operaatiota.
Sitä ennen Zilliacus teki kuitenkin kohtalokkaan päätöksen: koska aluksen virallinen omistaja Dickenson ei halunnut maksua avustaan, Zilliacus päätti tukea hänen yritystään ostamalla häneltä suuren määrän viiniä, viinaa ja muuta tavaraa ja lastata myös ne John Graftonin lastiruumaan.
John Graftoniin oli lastattu muun muassa 15 500 Sveitsin armeijan vuosina 1869-1890 käyttämää Vetterli-kivääriä, mallia 1869/71.
Tuskin alus oli päässyt Pohjanmerelle, kun miehistö jo alkoi vaata osaansa lastista. Miehistön muona koostui pääosin niin suolaisista lihasäilykkeistä, että ne oli miesten mukaan pakko huuhdella alas runsaalla määrällä viiniä tai väkevämpää.
Strautmanis oli jo iäkäs ja helposti hermostuva, ja hän arveli parhaaksi suostua miesten vaatimukseen. Kuten arvata saattaa, miesten ryyppäämisestä seurasi pian levottomuuksia. Kun alus lähestyi Suomenlahtea, latvialaiset merimiehet joutuivat pelon valtaan ja vaativat päästä maihin.
Levottomuudet olivat johtaa jopa kapinaan, kun yksi merimiehistä sai käsiinsä pistoolin. Päällystö onnistui kuitenkin riistämään sen häneltä, ja niin tilanne rauhoittui ja alus saattoi jatkaa matkaansa.
Lähes 50 metriä pitkään, 315 nettorekisteritonnin höyrylaiva SS John Graftoniin lastattiin tuhansia kiväärejä ja muita aseita.
Uusi kapteeni järkyttyi
Ongelmia tuli kuitenkin lisää. 19. elokuuta John Grafton saapui Suomenlahdelle Pien-Tytärsaareen, mutta proomu, jolla aseet piti kuljettaa eteenpäin, ei koskaan saapunut paikalle. Strautmanis päätti suunnata Tukholmaan keskustelemaan Zilliacuksen kanssa siitä, jatkettaisiinko suunnitelmaa.
”Kapteeni oli niin hermostunut, että hän kerjäsi minulta uusia määräyksiä”, Zilliacus kirjoitti Akashille.
Zilliacuksen ei auttanut muu kuin vaihtaa aluksen kapteeniksi kokenut suomalainen merenkävijä John William Nylander.
Nylander kirjoitti myöhemmin järkyttyneensä saapuessaan John Graftonille. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin saastaista alusta – eikä nälkiintynyt miehistö ollut juuri sen paremmassa kunnossa.
Uusi kapteeni sai miehistön ajamaan laivan takaisin Suomeen, mutta joka ikisessä sovitussa tapaamispaikassa ilmeni ongelmia. Joko suomalaisveneitä ei saapunut lainkaan tai ne olivat aseiden kuljetukseen liian heiveröisiä.
Akashi Motojiro on Taiwanin japanilaisista kuvernööreistä ainoa sinne haudattu. Monet kävivät kunnioittamassa hänen arkkuaan, kun sitä siirrettiin vuonna 1999.
Japanin James Bond oli yli 10 divisioonan arvoinen
Akashi Motojiro oli aikansa merkittävimpiin kuuluva vakooja, jonka toimet osaltaan siivittivät Japanin voittoon Venäjästä. Hänestä tehdyt kirjat ja elokuvat ovat tuoneet hänelle lisänimen ”Japanin James Bond”.
Akashi Motojiro syntyi vanhaan samuraisukuun. Hän opiskeli Tokiossa keisarillisessa sotilasakatemiassa ja valmistui vuonna 1889. Hänen todelliset kykynsä osoittautuivat kuitenkin pian olevan vakoilun puolella.
Akashi puhui kahdeksaa kieltä ja punoi käytännössä kaikkiin Euroopan suurkaupunkeihin ulottuvan laajan vakoojien ja tietolähteiden verkoston. Kun Japanin ja Venäjän välinen sota alkoi vuonna 1904, hän sai käyttöönsä häkellyttävät miljoona jeniä (yli 16 miljoonaa nykyeuroa) tukeakseen paikallisia kapinallisia ja järjestääkseen aseita Venäjän vastustajille. Todennäköisesti hän oli myös Venäjän sisäministerin Vjatšeslav von Plehwen murhan takana.
Akashin merkitystä vakoojana kuvaa hyvin se, että kenraali Yamagata Aritomo kertoi keisarille Akashin olevan ”arvokkaampi kuin 10 divisioonaa Mantšuriassa”.
Vuonna 1918 Akashi nimitettiin Japanin vuonna 1895 miehittämän Taiwanin kuvernööriksi. Akashi käynnisti siellä jättimäisen keinokasteluprojektin, jonka ansiosta saari sai valtavasti lisää viljelymaata.
Akashi haudattiin Taiwaniin, jossa hän on yhä erittäin arvostettu.
Zilliacus pettyi katkerasti
Kaikesta huolimatta John Grafton jatkoi matkaansa. Sitten Nylander sai varoituksen merellä liikkuvista venäläisistä, joten aluksen oli piilouduttava Pietarsaaren pohjoispuolen saarien lomaan. Se onnistui, ja laivasta saatiin siirrettyä hieman aseita paikallisille. 8. syyskuuta kello neljä aamulla John Grafton nosti jälleen ankkurin ja otti kurssin kohti etelää.
Reilun vartin kuluttua John Graftonin köli raapi pohjaa.
”Olemme ajaneet karille”, kannelle rynnännyt perämies huusi.
Jonkin ajan kuluttua konemestari ilmoitti, että aluksessa oli vuoto. Tilanne oli toivoton: John Graftonia ei pystyttäisi enää pelastamaan. Nylander laski pelastusveneet vesille, ja miehistö souti pois. Peittääkseen salakuljetusyrityksen jäljet Nylander päätti räjäyttää aluksen lasteineen. Se olikin helppoa, sillä jäljellä oli yhä kolme tonnia räjähteitä. Sen jälkeen Nylanderkin jätti laivan.
”Täti on kuollut, hän halkesi.” John Nylanderin sähke kumouksellisille Helsingissä
Epäonninen suunnitelma sai päätöksensä valtavassa pamauksessa, joka kuului 50 kilometrin päähän. Paikalle saapuneet venäläissotilaat pystyivät nopeasti päättelemään, mitä oli tapahtunut.
Seuraavien kuukausien aikana sotilaat etsivät rannikolta kätkettyjä aseita ja tekivät runsaasti pidätyksiä, mutta koko John Graftonin miehistö oli jo saatu kuljetettua Ruotsiin turvaan. Nylander lähetti räjäytyksen jälkeen sähkeen Helsinkiin.
”Täti on kuollut, hän halkesi”, kuului kumma teksti, joka kertoi, että alus oli menetetty.
Akashille tapahtuma ei ollut katastrofi. Venäjä ja Japani olivat allekirjoittaneet rauhansopimuksen kolme päivää ennen John Graftonin räjäytystä, joten nyt japanilaisille oli tärkeintä pitää yhteistyönsä suomalaisten kanssa salassa.
Zilliacus sen sijaan pettyi katkerasti suunnitelmansa epäonnistuttua kaikilta osin. Myös Nylander oli pahoillaan.
”Tuntui katkeralta ajatella, että koko asetuontisuunnitelma, joka oli vaatinut niin paljon ajatustyötä, vaivaa ja rahaa, oli mennyt pieleen”, hän kirjoitti myöhemmin.
Venäläiset löysivät John Graftonin jäännökset läheltä Luodon saarta pian räjäytyksen jälkeen.
Epäonninen yritys tuoda aseita Venäjän sortovallan vastustajille oli kuitenkin tärkeä askel kohti itsenäistä Suomea. Reilu vuosikymmen myöhemmin Venäjällä puhkesi vallankumous, jonka vanavedessä Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917.
Pohjanlahdessa makaa yhä John Graftonin osia sekä aseita, joilla piti käynnistää suomalainen vallankumous.