Iranin vallankumous: Kuolema šaahille ja Yhdysvalloille

Yhdysvalloille šaahi Mohammed Reza Pahlavi oli mieleinen hallitsija. Iran oli Yhdysvaltojen uskollinen liittolainen ja luja linnake kommunismia vastaan. Pinnan alla kuitenkin kupli tyytymättömyys – ja ajatollah Khomeini odotti kulisseissa.

Yhdysvalloille šaahi Mohammed Reza Pahlavi oli mieleinen hallitsija. Iran oli Yhdysvaltojen uskollinen liittolainen ja luja linnake kommunismia vastaan. Pinnan alla kuitenkin kupli tyytymättömyys – ja ajatollah Khomeini odotti kulisseissa.

Scanpix/Corbis

Presidentti Jimmy Carter piti huolella valmisteltua puhettaan vedet silmissä. Carterin takana presidentin sinetillä koristellun puhujantuolin lähellä seisoi hänen vieraansa kasvot nenäliinalla peitettynä. Hän oli Iranin šaahi, yksi Lähi-idän vaikutusvaltaisimmista miehistä.

Myös Valkoisen talon eteen kertyneet toimittajat kyynelehtivät. Kyynelet johtuivat kyynelkaasusta, jota oli juuri käytetty mielenosoituksen taltuttamiseen.

Yhdysvaltalaisten enemmistö piti šaahin Irania menestystarinana. Iran oli rikastunut öljyllä, ja maa muistutti vuosi vuodelta yhä enemmän modernia länsimaista tasa-arvoista yhteiskuntaa kehittyneine koulutusjärjestelmineen.

Šaahi ja kuningatar Soraya kuvattuna vuonna 1953, jolloin šaahi ryhtyi uudistamaan Irania modernilla, mutta autoritaarisella tavallaan.

© Scanpix

Yhdysvallat ja Englanti tukivat šaahin yksinvaltaa

Mohammad Reza Pahlavi oli lännen uskollinen liittolainen. Se takasi hänelle aseita mutta leimasi hänet poliittisesti.

Šaahi Mohammad Reza Pahlavi (1919–1980) otti kruunun vastaan vuonna 1941, kun liittoutuneet olivat painostaneet hänen isänsä luopumaan siitä. Liittoutuneet uskoivat nuoren šaahin olevan isäänsä yhteistyöhaluisempi, ja se piti paikkansa. Sveitsiläistä sisä-oppilaitosta käynyt Pahlavi oli leimallisesti länsimainen.

Iran oli vuoteen 1953 saakka perustuslaillinen monarkia, jossa kansa valitsi pääministerin. Tuolloin pääministeri Mohammad Mossadegh päätti kansallistaa öljy-yhtiöt. Yhdysvallat ja Iso-Britannia puuttuivat asiaan ripeästi suojellakseen taloudellisia etujaan ja huoltoyhteyksiään. Mossadegh syrjäytettiin ja šaahista tehtiin yksinvaltias.

Yhdysvaltojen liittolaisena šaahi sai ostaa Yhdysvalloista niin paljon aseita kuin tahtoi. Se teki Iranista alueellisen mahdin, mutta kiinteät sidokset länsimaihin altistivat šaahin maan sisäiselle arvostelulle. Häntä oli helppo pilkata lännen talutusnuorassa kulkemisesta.

Mohammad Reza Pahlavi meni naimisiin kolmesti, ja hän sai viisi lasta. Neljä lapsista hän sai kolmannen vaimonsa Farah Diban kanssa. He elivät yhdessä, kunnes šaahi kuoli vuonna 1980.

Kun 4 000 šaahin vastaista mielenosoittajaa 15. marraskuuta 1977 kävi pienen šaahia kannattavan ryhmän kimppuun Washingtonissa šaahin vierailun yhteydessä, amerikkalaisillekin alkoi valjeta, että totuus saattoi olla toisenlainen.

31. joulukuuta 1977 – Teheran

Carter vierailee kiertomatkallaan Iranissa. Hän juhlii uudenvuoden aattoa šaahin seurassa.

Piipahdus Iraniin oli tavallistakin kiireisempi. Carter jatkoi matkaansa jo vajaan vuorokauden kuluttua siitä, kun hänet oli otettu lentokentällä juhlallisesti vastaan. Molemmat osapuolet olivat silti erittäin tyytyväisiä tapaamiseen.

Presidentti Carter oli kuukautta aiemmin moittinut šaahia ihmisoikeuksien rikkomisesta tämän vieraillessa Yhdysvalloissa. Teheranin kaduilla ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään rauhattomuuksista tai mielenosoituksista.

Uudenvuoden aattona šaahi isännöi valtiollista päivällistapahtumaa. Pitämässään puheessa Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carter kiitteli vuolaasti isäntäänsä ja Irania uskollisena liittolaisena sekä vankkumattomana kommunismin vastustajana.

Hän ylisti Irania ”vakauden saareksi eräällä maapallon rauhattomimmista seuduista”. Tätä lausumaa presidentti Carter tulisi vielä katumaan moneen otteeseen.

Carterin kehut šaahin vakaalle hallinnolle näyttäytyivät myöhemmin lähes koomisen huonosti ajoitetuilta.

© PARStimes

Tammikuu 1978 – Iran

Maanpaossa elävä ajatollah Khomeini antaa äänen šaahin vastaiselle tyytymättömyydelle, ja hänen suosionsa kasvaa.

Kasettinauhat näyttivät ensi silmäyksellä aivan samanlaisilta kuin kaikki muutkin kasetit kauppojen hyllyillä. Niiden piti sisältää perinteistä itämaista musiikkia, mutta kannet olivat väärennöksiä, joiden avulla oli tarkoitus saada nauhat tullin ja rajavartioston ohi.

”Kukaan ei vaadi kunnian palauttamista, jos amerikkalainen kokki loukkaa šaahia.“ Ajatollah Khomeini

Todellisuudessa nauhoilla oli ajatollah Khomeinin puheita. Hän oli vaikutusvaltainen uskonnollinen johtaja, jonka šaahi oli karkottanut Irakiin.

Nauhoilla Khomeini puhui muun muassa seuravaa: ”Šaahi on luovuttanut Iranin öljyn ihmisyyden ja islamin vihollisille, jotta he voisivat tappaa urheita muslimeja. Hän on tehnyt iranilaisista koiraakin arvottomampia. Iranilainen saa taatusti rangaistuksen, jos hän potkaisee amerikkalaista koiraa. Vaikka itse šaahi potkaisisi amerikkalaista koiraa, hänkin joutuisi siitä vastuuseen. Mutta kukaan ei vaadi kunnian palauttamista, jos amerikkalainen kokki loukkaa šaahia.”

Iranin yhteiskunta natisi liitoksissaan. Öljyn vienti ja länsimaisten ylellisyystavaroiden tuonti sekä modernien talojen rakentaminen toivat rikkautta ja hyvää asemaa niille, jotka pysyivät hyvissä väleissä maan hallituksen ja yhdysvaltalaisten kanssa.

Vähäisemmät kauppiaat, uskonnolliset johtajat ja alemmat sosiaaliluokat kuuluivat häviäjiin, ja tyytymättömyys levisi vääjäämättä eri puolille Irania.

Viralliset uskonnolliset johtajat pidättäytyivät arvostelemasta šaahia, mutta Khomeini jatkoi työtään. Hänen nauhansa menivät kuin kuumille kiville. Olohuoneissa ja kokoontumispaikoissa kuunneltiin ajatollahin ääntä, joka soimasi šaahia ja tämän länsimielistä hallitusta.

9. tammikuuta 1978 – Qom

Šaahi julkaisee hallituksen kontrolloimassa lehdessä artikkelin, joka mustamaalaa Khomeinia. Se on virhe. Artikkeli saa kansan vihan roihahtamaan ilmiliekkiin.

Suuri joukko vihaisia nuoria miehiä marssi Qomin kaupungin läpi huutojen tahdittamina, kunnes he kohtasivat šaahin poliisit. Huuto ja kiljunta sekoittuvat teräviin paukahduksiin, kun poliisi ampui suoraan väkijoukkoon.

Šaahi kuvaili Khomeinia artikkelissaan muun muassa ulkomaiseksi agentiksi, homoseksuaaliksi ja tanssijattaren (prostituoidun) pojaksi. Niin pahoja loukkauksia ei koskaan annettaisi anteeksi Qomissa, Iranin uskonnollisen enemmistön šiiamuslimien pyhässä kaupungissa.

Kaupunki oli pyhiinvaeltajien kohde ja monien uskonnollisten koulujen kotipaikka. Khomeini oli saanut siellä koulutuksensa, ja siellä pidettiin häntä tukevia mielenosoituksia.

Eräs kaupungin uskonnollisista johtajista vastusti šaahia avoimesti ja leimasi hänet islamin vastaiseksi. Kompromissien ja sovittelun aika oli ohi, ja islamilainen vallankumous alkoi.

8. syyskuuta 1978 (”Musta perjantai”) – Jalehin aukio, Teheran

Tuhannet liittyvät mielenosoitukseen, joka on suurin monista kokoontumisista. Šaahi on julistanut maahan sotatilan, mutta sillä ei tunnu olevan mitään vaikutusta.

Vehreiden puiden ja uusien tornitalojen ympäröimä Jalehin aukio edusti modernia Irania. Aukio olisi voinut olla missä tahansa kuhisevassa metropolissa. Tuona päivänä suurkaupungin vilkkaudesta ei ollut tietoakaan, kun raskaasti aseistetut sotilaat asettuivat aukiolle johtavien katujen varrelle hiljaisuuden vallitessa.

Ensimmäiset mielenosoitukset syntyivät spontaanisti aiemmissa mielenosoituksissa kuolleiden muistopäivinä, mutta tämä oli hyvin organisoitu. Aukiolle tuli joka puolelta nuorehkoja miehiä, monet farmareihin ja väljiin paitoihin pukeutuneina. He huusivat nyrkkejään puiden šaahin vastaisia herjauksia.

Sotilaat käskivät ihmisiä poistumaan, mutta parinkymmenen tuhannen ihmisen joukko ei totellut.

Monilla sotilaista ei ollut mitään kokemusta vastaavista tilanteista, joten he menivät paniikkiin ja ryhtyivät ammuskelemaan. Ihmisten huudot muuttuivat pelokkaaksi kirkumiseksi, kun haavoittuneet kaatuivat asfalttiin ja väkijoukko pakeni kauhuissaan.

Šaahin vastaiset mielenosoitukset muuttuivat usein sekasorroksi, kun sotilaat ryhtyivät ampumaan väkijoukkoja.

© Corbis

Jotkut yrittivät auttaa haavoittuneita pakenemaan tulilinjalta, kun taas toiset kääntyivät uhmakkaasti poliiseja ja panssarivaunuja kohti ja jatkoivat iskulauseiden toistamista nyrkkejään heristellen. Huudot sekoittuivat ambulanssien sireeneihin ja helikopterin meteliin.

Kun hiljaisuus lopulta laskeutui kaupunkiin, aukio oli peittynyt satojen kuolleiden ja tuhansien haavoittuneiden vereen.

Lokakuu 1978 – Nauphle le Chateau lähellä Pariisia

Khomeini karkotetaan Irakista. Hän muuttaa Ranskaan.

Khomeini asui erään toisen iranilaisen maanpakolaisen niukasti sisustetussa talossa, jonka seinillä oli poliittisia julisteita. Yhdessä julisteista luki, että ”35 miljoonaa muslimia vastustaa šaahia”.

Toisessa oli kuvia Jalehin aukiolla kuolleista. ”Tätä šaahin uudistustoimenpiteet tarkoittavat”, kertoi teksti slummikylän kuvan yläpuolella.

Eri puolilta maailmaa saapuneet toimittajat piirittivät taloa. Khomeini istui pihalla suuren puun alla tummassa kaavussa ja mustassa turbaanissa kuten aina hovinsa ympäröimänä. Jalkansa hän oli sujauttanut halpoihin muovisandaaleihin.

Iran juhlii edelleen Khomeinia islamilaisen valtion perustajana ja ensisijaisena ideologina.

© Corbis

Khomeinin seuraajat

Ruhollah Khomeini (1900–1989) syntyi uskonnollisten johtajien sukuun. Hän sai hengellisen koulutuksen ja opetti myöhemmin islamilaisessa seminaarissa šiiojen pyhässä kaupungissa Qomissa.

Khomeini meni vuonna 1926 naimisiin vasta 11-vuotiaan Batoul Saqafin kanssa, ja he saivat seitsemän lasta. Näistä kaksi kuoli ennen aikuisikää. Monet Khomeinin lapsenlapsista ovat poliittisesti aktiivisia Iranissa, mutta eivät välttämättä ajatollahin toivomalla tavalla.

Esimerkiksi Zarah Esraghi on feministi, joka on yhdysvaltalaisissa tiedotusvälineissä arvostellut kärkevästi Iranin hallitusta naisten syrjimisestä. Hän ei kannata konservatiivista islamilaista diktatuuria, joka oli Khomeinin päätavoite.

Lehdet ja televisiokanavat levittivät päivästä toiseen kuvia hänen synkistä kasvoistaan ja pitkästä harmaasta parrastaan koko maailman olohuoneisiin.

Khomeini tunsi yleisönsä. Demokraattisessa islamilaisessa valtiossa olisi tilaa kaikille, ja Khomeini vakuutti, ettei hän halunnut itse mukaan tulevaan Iranin hallitukseen.

Marraskuu 1978 – Teheran

Khomeini saa Teheranin modernin automaattisen puhelinkeskuksen välityksellä yhteyden luotettuihin miehiinsä Iranissa, joten hän voi ohjailla tapahtumien kulkua.

Khomeinilla oli Teheranissa kaksi luotettavaa tukijaa, Behesti ja Taleghani. He olivat myös ajatollaheja ja kuuluivat siten šiiamuslimien tärkeimpiin teologeihin. Heidän avullaan moskeijat saatiin vallankumouksen asialle.

Khomeini määräsi lokakuun lopussa maahan yleislakon. Se rampautti varsinkin öljyntuotannon, joka laski viikossa 5,8 miljoonasta 1,1 miljoonaan tynnyriin päivässä. Yksi toisensa jälkeen kaupat sulkeutuivat ja tehtaat ajettiin seisokkiin.

Sotilaat vartioivat öljykenttiä sabotaasien estämiseksi. Autot katosivat kaduilta, jotka muistuttivat sotatoimialuetta. Konekiväärien sarjatuli säesti šaahin kuolemaa vaativia ja Allahia ylistäviä iskulauseita.

Ihmiset sytyttivät kaduille nuotioita ja polttivat niissä šaahin kuvia. Armeija kokosi panssarivaunuja ja tykkejä šaahin palatsin ympärille. Teheranin ilma oli sakeana kyynelkaasusta ja palavista autonrenkaista nousevasta savusta.

2. marraskuuta 1978 – Valkoisen talon tilannekeskus, Washington

Iranin tilanteesta keskustellaan ensimmäistä kertaa muodollisesti korkeimmalla tasolla.

Pimeä oli laskeutunut jo aikaa sitten Washingtonin hallintorakennusten ylle, kun turvallisuusneuvonantaja Zbigniew Brzezinski kutsui puolustus- ja ulkoministeriöiden sekä CIA:n korkea-arvoisia virkamiehiä ja eri aselajien esikuntapäälliköitä tapaamiseen Valkoisen talon kellarikerroksen tilannekeskukseen.

Tummilla puupaneeleilla sisustetussa huoneessa luotetut työntekijät seurasivat maapallon konfliktialueita viikon jokaisena tuntina auki levitettyjen karttojen ja tietoa vilisevien televisioruutujen keskellä. Iran oli tuolloin palopesäkkeiden listalla ensimmäisenä.

Presidentti Carterin neuvonantajat eivät ymmärtäneet tai kyenneet hallitsemaan Iranin kriisiä. He olivat koko ajan askeleen jäljessä.

© Corbis

Amerikkalaiset olivat neuvottomia. He olivat saaneet kymmenen vuoden ajan tietonsa käytännössä vain šaahin hovista, länsimaisesti koulutetulta eliitiltä ja virallisista sotilas- ja tiedustelulähteistä.

Vain harvat lähetystön työntekijöistä puhuivat persiaa, eikä heillä ollut mitään yhteyttä tavalliseen kansaan tai uskonnollisiin johtajiin.

Iranin kriisi puhkesi huonoimmalla mahdollisella hetkellä. Aseistariisuntaneuvottelut Neuvostoliiton kanssa, Kiinan suhteet ja rauhanneuvottelut Israelin ja Egyptin välillä kuormittivat hallituksen johtoa, joten presidentti Carter tai ulkoministeri Curys Vance eivät kumpikaan ehtineet tilannekeskukseen.

Brzezinski tunnettiin kylmän sodan kannattajana hallituksessa, ja hän halusi pitää šaahin vallassa, jotta Iran toimisi jatkossakin puskurina Neuvostoliiton suuntaan. Ulkoministeriö oli kiinnostuneempi ihmisoikeuskysymyksistä.

Brzezinski kertoi kuitenkin jo saaneensa ulkoministeriön tuen linjalleen, jonka mukaan Yhdysvaltojen piti julistaa varaukseton tukensa šaahille. Ulkoministeriön edustaja näytti hämmentyneeltä, sillä hänen papereissaan luki, että šaahia täytyisi painostaa uusiin myönnytyksiin.

3. marraskuuta 1978 – Valkoinen talo, Washington

Turvallisuusneuvonantaja Brzezinski soittaa šaahille. Hän haluaa šaahin siirtyvän sotilashallintoon. Yhdysvaltojen politiikka ei ole yksiselitteistä, joten turvallisuusneuvonantaja ei voi puhua asiasta suoraan.

Palatsin vartija ilmoitti šaahin saapuneen puhelimeen ilmoittamalla sekä hänen nimensä että koko tittelinsä persiaksi useaan kertaan. Brzezinski hämmästeli menettelyä. Hänen silmissään šaahi oli omituinen sekoitus modernia älykästä johtajaa ja vanhanaikaista itämaista hirmuhallitsijaa. Brzezinski alkoi kuitenkin ladella huolellisesti valmisteltuja vakuuttelujaan:

”Yhdysvallat tukee teitä tässä kriisissä täysin varauksetta”, hän kertoi ja jatkoi vielä: ”Yhdysvallat ei pyri mihinkään tiettyyn ratkaisuun, ja tätä haluan korostaa.”

Šaahi vastasi ymmärtäneensä, ettei Yhdysvallat halua hänen ryhtyvän käyttämään äärimmäisiä keinoja. Hänen äänensä kuulosti puhelimessa omituisen kalsealta.

Brzezinski vastasi hapuilevasti: ”No, itse asiassa minun nähdäkseni ongelmanne on se, että teidän pitää tehdä jotakin, joka vetoaa tavallisiin ihmisiin. Tietynlaisia tekoja, jotka edustavat vahvaa johtamista.”

”Kyllä”, šaahi vastasi.

Brzezinski jatkoi pienen tauon jälkeen: ”Tilanne on tietyllä tavalla tulenarka, eivätkä pelkät myönnytykset todennäköisesti riitä osoittamaan tarpeeksi vahvaa johtajuutta.”

Šaahi pyysi häntä toistamaan viimeisen monitulkintaisen lauseen ja kysyi sitten, tietääkö Yhdysvaltojen Teheranin suurlähettiläs asiasta. Brzezinski vakuutti, että suurlähettiläälle oli kerrottu asiasta. Sitten hän päätti puhelun, joka kesti kaikkiaan kuusi minuuttia.

Šaahin kysymys suurlähettiläästä oli ymmärrettävä. Hän tiesi hyvin, että Yhdysvaltojen ulkoministeriö, jonka alaisuuteen suurlähetystöt kuuluvat, vastusti Brzezinskin kovaa linjaa.

Šaahin mielestä olikin joskus vaikea tietää, mitä yhdysvaltalaiset oikeaastaan halusivat hänen tekevän. Hän päätti kuitenkin uskoa Brzezinskin neuvoa ja turvautua sotilaallisiin toimiin turvatakseen hallintonsa.

27. marraskuuta 1978 – šaahin palatsi

Väkivaltaiset yhteenotot jatkuvat kaduilla. Yhdysvaltalaisille käy selväksi, että šaahi on menettämässä otteensa. Suurlähettiläs Sullivan lähtee vierailulle palatsiin.

Šaahi kävi yhä katkerammaksi yhdysvaltalaisille, sillä hän koki heidän tukensa riittämättömäksi. Lounaalla palatsissa tunnelma oli piinaava.

Joulukuussa 1978 länsimaitten kansalaisia tungeksi Teheranin lentokentällä. He halusivat päästä yleislakon lamaannuttamasta maasta.

© Corbis

Alakulo ja toivottomuus painoivat šaahia eikä hän syönyt eikä osallistunut keskusteluun. Hän istui jäykkänä tuolissaan ja katsoi koko ajan tiukasti kattoon.

Vain Farah-vaimon kohteliaat huomautukset pitivät keskustelua yllä. Šaahi oli täyttänyt vain muutama päivä aiemmin 60 vuotta, ja ikä näytti jo painavan miestä. Hänen tuhkanharmaissa kasvoissaan oli syviä uurteita.

16. tammikuuta 1979 – Mehrabadin lentokenttä Teheranin lähistöllä

Šaahi luopuu vallankahvasta ja lähtee maasta ”pidennetylle lomalle”.

Jäätävän kylmä tuuli piiskasi kiitoratoja, joiden vieressä seisoi riveittäin lentokoneita. Lentokenttä oli vielä muutamaa kuukautta aiemmin ollut vilkas kansainvälinen solmukohta niin kotimaan kuin ulkomaidenkin lentoliikenteelle.

Sitten yleislakko lamautti Iranin miltei tyystin, ja öljyntuotanto käytännössä pysähtyi. Sähköt olivat poikki, öljyä säännösteltiin ja kadut täyttyivät roskista. Myös lentokentän liikenne halvaantui, ja hiljaisuus laskeutui lennonjohtotornien sekä kiitoratojen ylle.

Vasta nimitetty pääministeri Shahpour Bakhtiar odotti muiden johtajien kanssa šaahin lentokoneen portaiden vieressä sanoakseen hyvästit.

Šaahi nimitti juuri ennen lähtöään pääministeriksi Shapour Bakhtiarin (vasemmalla). Tehtävä oli toivoton, ja šaahi vältteli Bakhtiarin katsetta.

© Corbis

Šaahi kätteli saattajansa ja kehotti hallituksen jäseniä olemaan varovaisia. Kun lentokone kaarsi kiitoradalle, hän näki vielä viimeisenä heidän kireät ja surulliset kasvonsa.

Kukaan ei puhunut mitään kruunusta luopumisesta, mutta šaahi otti mukaansa rasiallisen Iranin multaa.

Tammikuun loppu 1979 – pääministeri Bakhtiarin työhuone, Teheran

Kaikki tietävät šaahin lähteneen lopullisesti, mutta uusi Iran etsii vielä muotoaan.

Seinällä riippui kaksi kuvaa. Toisessa oli Mossadegh, joka oli Iranin pääministeri ennen kuin joutui luovuttamaan vuonna 1953 kaiken vallan šaahille. Toinen kuvista esitti šaahia, mutta se oli peitetty Iranin lipulla.

Työpöydän ääressä istui puku päällä ja solmio kaulassa Shahpour Bakhtiar, ujo mutta ystävällinen keski-ikäinen mies, joka oli opiskellut Ranskassa Sorbonnen yliopistossa.

Entinen monivuotinen maltillisen opposition edustaja oli nyt Iranin pääministeri. Ameija tuki vielä Bakhtiaria, mutta hän ei silti ollut uuden Iranin keulakuva.

1. helmikuuta 1979 – lentokenttä, Teheran

Bakhtiar avasi Khomeinin kannattajien painostamana lentokentän, jotta ajatollah voisi palata Iranin maaperälle peräti 14 vuoden maanpaon jälkeen.

Teheran kiehui. Kaduilla oli yli miljoona ihmistä. Kaikki halusivat nähdä Khomeinin Mercedeksen, joka mateli ihmismassojen keskellä. Ajatollahin lento oli laskeutunut vain hetkeä aikaisemmin.

Khomeinille tämä oli voiton päivä. Bakhtiar oli ehdottanut tapaamista ja uuden perustuslain laatimista yhdessä, mutta Khomeini hylkäsi tarjouksen. Bakhtiarin oli luovuttava vallasta, kuului ajatollahin viesti.

Autojen torvet soivat taukoamatta uskonnollisen johtajan monimetristen muotokuvien alla. Loputtomalta näyttävä ihmismeri aaltoili edestakaisin rytmikkäiden ylistyshuutojen tahdissa. Ihmiset pakkautuivat puhujakorokkeen ympärille, kun Khomeini piti myöhemmin samana päivänä puheen.

Ajatollah Khomeini kuorrutti ärhäkän lännenvastaisen retoriikkansa marxistisilla lainasanoilla, mutta sisältö oli islamia mitä konservatiivisimmin tulkittuna.

© Scanpix/Corbis

Ajatollahin kasvoilla välähti silmänräpäyksen ajan hymynkare, kun hän ojensi kätensä ja kosketti sormenpäillään lähimpänä seisovien kurottavia käsiä. Ihmiset olivat hurmiossa.

Khomeinin koskettaminen on kuin koskettaisi miestä, joka puhuu Jumalan kanssa, kertoi eräs haltioitunut mies länsimaiselle toimittajalle.

11. helmikuuta 1979 klo 11 – pääministeri Bakhtiarin työhuone, Teheran

Asevoimien päällikkö ei saavu sovittuun tapaamiseen, ja Bakhtiar aavistaa pahaa.

Pääministeri Bakhtiar laski puhelimen kädestään. Hän oli jo toista päivää huolissaan Khomeinin kannattajien ja šaahille uskollisten joukkojen välisistä taisteluista. Taisteluissa oli kuollut jo satoja. Sotilaat, joihin Bakhtiar oli luottanut, karkasivat joukoittain.

Soitto sotavoimien esikuntapäällikölle vahvisti pahimmat pelot. Armeija oli juuri julistautunut puolueettomaksi. Se tarkoitti, että Bakhtiarin hallituksella ei ollut enää tukijoita.

Hän oli menettänyt valtansa, ja Khomeini oli voittanut. Bakhtiar kuuli konekiväärin laukauksia rakennuksen ulkopuolelta. Hän lähti toimistostaan rauhallisesti ja poistui rakennuksesta takakautta.

11. helmikuuta 1979 iltapäivällä – Teheran

Kaupunki on sekasorron vallassa. Khomeinin aseistetut kannattajat hyökkäävät vastarintaa yhä jatkavien joukkojen kimppuun.

Hupuilla ja huiveilla naamioituneet miehet ajoivat kaapatuilla sotilasajoneuvoilla pitkin kaupungin katuja pitäen kovaa meteliä. Koulupojilla ja valkopartaisilla vanhuksilla oli aseinaan rynnäkkökiväärejä ja jopa sinkoja.

Ilman ampuma-aseita jääneet tarttuivat keittiöveitsiin tai muuhun kättä pidempään. Kaupunkiin levisi mustaa savua palavista autoista ja rakennuksista, ja siellä täällä oli hiekkasäkeistä tehtyjä barrikadeja.

Konekiväärit rätisivät ja ambulanssien sireenit ulvoivat taukoamatta, kun kaupungin verilöylyn uhreja kuljetettiin hoitoon.

11. helmikuuta 1979 klo 9.40 (17.40 Teheranissa) – Valkoinen talo, Washington

Kriisihallinto keskustelee Brzezinskin johdolla Yhdysvaltojen vaihtoehdoista Iranissa. He ovat kuulleet Bakhtiarin menettäneen sotavoimien tuen mutteivät tiedä armeijan sisäisestä hajaannuksesta.

Keskustelu eteni haparoiden ja keskeytyi tuon tuosta. Iranin tulevaisuus kävi minuutti minuutilta epämääräisemmäksi. Brzezinski alkoi jo aavistella, että lopullinen totuuden hetki oli käsillä.

Hän toisti, että Yhdysvaltojen täytyi tukea sotilaallista vallankaappausta, mikäli se oli mahdollista. CIA:n toiseksi korkein virkamies vastusti Brzezinskin ehdotusta. Hänen mielestään armeijan täytyi vielä yrittää neuvotella ja pyrkiä siten vaikuttamaan Khomeiniin.

”Armeija antautuu. Khomeini on voittanut. Tuhoamme kaiken salaisen materiaalin.” Yhdysvaltojen puolustusattasea Teheranissa

Tilannekeskuksesta saapui kokoukseen tieto, että Teheranin sotilaskuvernöörin kimppuun oli hyökätty. Kuvernööri oli vankina Khomeinin päämajassa.

Muutamaa minuuttia myöhemmin saatu lehdistöraportti kertoi, että armeijan panssarivaunut olivat vetäytyneet Iranin radio- ja televisiokeskuksesta, joka oli nyt mellakoitsijoiden hallussa.

Yhdysvaltojen puolustusattasea, eversti Tom Schaefer, kirjoitti päivän raporttinsa loppuun: ”Armeija antautuu. Khomeini on voittanut. Tuhoamme kaiken salaisen materiaalin.”

15. helmikuuta 1979, (”Kenraalien yö”) – Khomeinin päämaja, Teheran

Khomeini on ryhtynyt sotilaiden, poliitikkojen ja muiden silmäätekevien joukkoa šaahin kannattajista.

Neljä kenraalia seisoi yhtäkkiä yö pimeydessä Khomeinin päämajana toimivan koulun katolla. He odottivat surmanluoteja oikeudenkäynnin irvikuvan jälkeen. Yksi miehistä huusi teloittajilleen vihaisena jotain juuri ennen kaatumistaan.

Khomeini ei armahtanut vihollisiaan. Tässä teloitetaan šaahin upseereja ja kurdikapinallisia.

© Scanpix/Corbis

Sanat peittyivät laukausten jylinään, mutta teloitusta läheltä seurannut nuori toimittaja uskoi kuulleensa sanat ”javid shah” – eläköön šaahi. Kuvat neljästä verissään maassa makaavasta kenraalista levisivät ympäri maailmaa.

Khomeinin kannattajat tunnistivat erään šaahin kenraaleista, kun tämä yritti paeta. Islamistit lynkkasivat kenraalin heti, kun hänet oli saatu kiinni.

© Corbis

31. maaliskuuta 1979 – Iran

Maassa järjestetään vaalit, mutta puhdistukset ja summittaiset teloitukset jatkuvat.

Äänestyslipuke oli jaettu vihreään ja punaiseen puoliskoon, ja siinä oli seuraava teksti: ”Kannatatko aiemman hallitusmuodon vaihtamista islamilaiseksi tasavallaksi, jonka perustuslaista päätetään myöhemmin kansanäänestyksellä?”

Kyllä-äänet piti merkitä lipukkeen vihreään osaan, sillä vihreä oli islamin väri. Ei-äänten paikka oli punaisella puolella, ja punainen oli kielletyn kommunistipuolueen tunnusväri.

Khomeinin vallankumouskaartilaiset valvoivat äänestystä kaikilla äänestyspaikoilla. Yli 98 prosenttia vaaleihin osallistuneista äänesti kyllä.

Naiset partioivat vallankumouskaartissa siinä missä miehetkin, mutta toki eri ajoneuvoissa. Sukupuolten välinen erottelu oli taas alkanut.

© Corbis

29. heinäkuuta 1980 – Kairo, Egypti

Syöpään kuollut šaahi haudataan. Hän vietti viimeiset hetkensä Egyptin presidentin Anwar Sadatin vieraana, ja tämä järjesti šaahille valtiollisiset hautajaiset.

Hautajaissaattue mateli kilometrien pituisena Kairon kaduilla. Šaahin arkku lepäsi hevosten vetämällä tykkilavetilla, ja sitä peitti Iranin lippu.

Šaahi oli kiertänyt likimain kansainvälisenä hylkiönä maasta toiseen sen jälkeen, kun hän puolitoista vuotta aiemmin oli lähtenyt Iranista maanpakoon. Entiset ystävät ja liittolaiset eivät muistaneet häntä hänen kuollessaankaan: yksikään korkea-arvoinen Yhdysvaltojen hallituksen edustaja ei osallistunut hautajaisiin.

Arkun takana käveli Egyptin presidentti Anwar Sadat. Reilun vuoden kuluttua hänenkin elämänsä päättyi väkivaltaisesti länsimielisen politiikan ja Israelin rauhansuunnitelmien vuoksi. Lähi-idässä puhalsivat uudet tuulet.

Panttivankeja esiteltiin heti suurlähetystön valtaamisen jälkeen kädet selän taakse sidottuina ja side silmillä.

© Corbis

444 pitkää päivää ajatollahin panttivankina

Suurlähetystön valtaamisella, panttivankien nöyryyttämisellä ja Yhdysvaltojen voimattomuudella oli poliittisia seurauksia.

Yhdysvaltojen suurlähetystö Teheranissa joutui vallankumouksen aikana usein hyökkäysten kohteeksi, mutta se pidettiin auki vuoden 1979 marraskuun neljänteen päivään saakka.

Tuolloin mieltään osoittaneet opiskelijat valtasivat lähetystön ja ottivat sen työntekijät panttivangeiksi. Valtauksen syy oli se, että presidentti Carter oli antanut vakavasti syöpäsairaalle šaahille luvan matkustaa hoitoon Yhdysvaltoihin.

Yhdysvallat oletti, että Iranin hallitus puuttuisi asiaan aivan kuten aiemmillakin kerroilla. Niin ei kuitenkaan käynyt. Maltillinen pääministeri Mehdi Bazargan hallituksineen vetäytyi taka-alalle välittömästi valtauksen jälkeen, ja Khomeini antoi vain kaksi päivää myöhemmin valtaajille täyden tukensa.

Hermoja raastaneita diplomaattisia neuvotteluja käytiin tämän jälkeen yli vuosi. Carter ja hänen hallituksensa yrittivät kaikin keinoin neuvotella 52 panttivangin vapauttamisesta. He ottivat yhteyttä jopa Palestiinan vapautusjärjestöön PLO:hon ja Yhdyvaltojen arkkiviholliseen Libyaan.

Neuvotteluyhteys katkesi huhtikuun alussa, ja Carter näytti vihreää valoa sotilaalliselle pelastusoperaatiolle. Operaatio kärsi teknisistä ongelmista ja päättyi täydelliseen epäonnistumiseen.

Yhdysvaltalaiset sotilaat eivät päässeet koskaan edes lähelle panttivankeja. Yhdysvaltojen joukkojen lentokone törmäsi helikopteriin, ja kahdeksan sotilasta kuoli.

Kuvat käsistään sidotuista panttivangeista side silmillä levisivät ympäri maailmaa, ja yhdysvaltalaisten nöyryytyksellä oli poliittiset seurauksensa. Selkkaus sinetöi Khomeinin yksinvaltiuden, ja Jimmy Carter hävisi vuoden 1980 marraskuussa presidentinvaalit kilpailijalleen Ronald Reaganille.

Panttivangit vapautettiin lopulta pitkällisten ja uuvuttavien neuvottelukierrosten jälkeen 20. tammikuuta 1981 eli samana päivänä, kun Ronald Reaganin presidenttikausi alkoi.

© Corbis

Jälleen yksi sotilaallinen pelastusoperaatio päättyi yhdysvaltalaisten nöyryyttävään epäonnistumiseen.