Haitin vallankumous: Orjien kallis voitto

Kaksisataa orjaa, joilla oli tunnustettu asema Saint-Dominguen puolen miljoonan mustan joukossa, oli hakeutunut siirtokunnan pohjoisrannikolle Bois Caïmaniin eli ”alligaattorimetsään”. He valmistautuivat voodooseremoniaan.

Saint-Dominguen ranskalaiset siirtomaaherrat eivät juuri perustaneet voodoosta. He kavahtivat afrikkalaistaustaisten pakanallisten seremonioiden villiä menoa mutta pitivät silti voodoota melko harmittomana orjien ajanvietteenä.

Tuona päivänä, sunnuntaina 14. elokuuta 1791, se ei kuitenkaan ollut harmitonta. Kaksi vuotta aiemmin pariisilaiset olivat rynnänneet Bastiljiin ja käynnistäneet Ranskan vallankumouksen, ja nyt Ranskan alistettujen massojen viesti vapaudesta oli kiirinyt myös Saint-Domingueen.

Saaren musta väestö oli ollut ensin espanjalaisten ja sitten ranskalaisten siirtomaaherrojen sorron alla siitä asti, kun italialainen löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus oli kolmesataa vuotta aiemmin saapunut Hispaniolan saarelle, jonka länsiosa Saint-Domingue oli. Nyt saisi vihdoin riittää.

Voodoopappi Dutty Boukman johti seremoniaa papitar Cécile Fatimanin kanssa.

”Haluatteko te voittaa? Kieltäkää siis valkoinen jumalanne ja omaksukaa afrikkalainen henki, niin teistä tulee vapaita”, huusi Dutty Boukman suuren nuotion piiriin kokoontuneille kuulijoilleen.

Papitar Cécile Fatiman kutsui voodoohenki Erzulie Dantoria, joka kehotti metsään saapuneita nousemaan kapinaan vapauttaakseen siten iäksi Saint-Dominguen mustat orjuudesta.

Rituaalin aikana papitar leikkasi auki villisian kurkun, joka symboloi esivanhempien henkiä. Hän pyysi läsnäolijoita juomaan verta ja vahvistamaan siten uskollisuutensa vallankumoukselle.

Orjien salainen kokoontuminen Bois Caïmanissa on saanut nykypäivän Haitissa myyttiset mittasuhteet, mutta kaikki kuvaukset siitä on kirjattu vasta myöhemmin ja niihin ovat vaikuttaneet kirjoittajien etniset taustat.

Siksi alligaattorimetsän tapahtumista tuona päivänä on erilaisia versioita. Kokoontumisen seuraukset sen sijaan tunnetaan.

Voodooseremonian jälkeen orjakapina lähti muutamassa päivässä leviämään siirtokunnassa kulovalkean lailla. Kapinalliset valtasivat Dutty Boukmanin johdolla plantaasin toisensa jälkeen Saint-Dominguen pohjoisosassa ja vapauttivat niillä pidetyt orjat. Suurin osa näistä lähti mukaan kapinaan.

Muutamassa viikossa orja-armeijaan oli liittynyt jo yli 100 000 miestä. Lähes 2 000 plantaasia oli poltettu maan tasalle, ja tuhatkunta orjaa oli kuollut.

Se oli kuitenkin vasta alkua orjien valkoisen ylivallan vastaiselle veriselle kapinalle.

Vuonna 1791 Saint-Domingue oli ranskalaisille suoranainen kultakaivos, ”Antillien helmi”, joka tuotti valtavat määrät edullista sokeria, puuvillaa ja kahvia – enemmän kuin mikään muu paikka maailmassa tuohon aikaan.

Saint-Dominguesta oli tullut virallisesti Ranskan siirtokunta vuonna 1697, ja siitä asti Ranskan talous oli nojannut monilta osin siellä tuotettuun halpaan sokeriin ja kahviin.

Siirtokunnan noin 7 000 plantaasilla raatoi mustia orjia auringonnoususta auringonlaskuun kuutena päivänä viikossa.

Ensimmäiset orjat vangittiin Afrikasta, mistä heidät laivattiin Karibianmeren siirtokuntaan valtavilla orjalaivoilla.

Afrikan maat, joista orjia tuotiin, olivat kulttuureiltaan hyvin erilaisia, ja ensimmäiset orjat esimerkiksi puhuivat lukuisia eri kieliä.

Ajan mittaan orjille kehittyi siirtokunnassa yhteinen kieli ja kulttuuri, joissa sulautui yhteen erilaisia afrikkalaisia kieliä, perinteitä ja tapoja. Näin syntyivät uusien sukupolvien myötä paikalliset kreolit.

Orjia omistivat valkoiset ranskalaiset sekä gens de couleur eli ”värilliset ihmiset”, jotka olivat sekä eurooppalaista että afrikkalaista verta omaavia vapaita ihmisiä.

Yhteiskunnan ylimmällä tasolla olivat valkoiset, ja heistä seuraavina olivat gens de couleur. Nämä ihmisryhmät saivat omistaa ja pyörittää plantaaseja. Tiukan hierarkian pohjimmaisina olivat mustat orjat, joilla ei ollut juuri mitään oikeuksia.

Saint-Dominguen plantaasien omistajille oli halvempaa näännyttää orja työnteolla kuoliaaksi ja ostaa uusi Afrikasta kuin kohdella orjia kunnolla, ja siksi orjia pidettiin epäinhimillisissä olosuhteissa ja heidän kuolleisuutensa oli valtavaa.

Kärsittyään vuosikausia kovaa kohtelua, kuten kidutusta ja raiskauksia, orjakapinalliset uhkuivat nyt valtavaa vihaa orjanomistajia kohtaan.

Kapinan ensimmäisinä kuukausina tapettiin yli 4 000 valkoista. Mustia orjia oli tuolloin puoli miljoonaa, kun valkoisia siirtolaisia ja gens de couleur -väestöä kumpiakin vain 30 000. Siirtomaaherrat olivat siis todella pahasti alakynnessä.

Vuoden 1792 alussa kapinalliset olivat saaneet hallintaansa yli kaksi kolmannesta Saint-Dominguesta.

Silloin Ranska lähetti saarelle tuhansia sotilaita, mutta kapinalliset olivat organisoituneet paljon odotettua paremmin.

Siitä oli pitkälti kiittäminen Toussaint Louverturea. Hän oli entinen orja, joka oli saanut vapautensa vuonna 1776. Hänestä oli tullut vallankumouksen vaikutusvaltaisin johtaja sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat tappaneet vallankumouksen käynnistäneen Dutty Boukmanin pari kuukautta kapinan alkamisesta.

”Emme kaipaa vapautta vain itsellemme vaan ehdotonta sitoutumista siihen periaatteeseen, että yksikään ihminen, oli hän sitten syntyjään punainen, musta tai valkoinen, ei voi olla toisen ihmisen omaisuutta”, sanoi Louverture, joka oli sekä lahjakas sotastrategi että karismaattinen puhuja.

Orjat saivat yllättäen apua Espanjan ja Britannian siirtomaavaltioilta, jotka sotivat Ranskaa vastaan Euroopassa vuonna 1792 puhjenneissa Ranskan vallankumoussodissa. Ne toimittivat kapinallisille aseita, ammuksia ja elintarvikkeita vahvistaakseen näitä taistelussa yhteistä vihollista vastaan.

Vuonna 1793 Ranska teki paineen alla merkittävän päätöksen: se lopetti virallisesti orjuuden siirtomaissaan. Niin Saint-Dominguen vallankumouksesta tuli maailmanhistorian ensimmäinen onnistunut orjakapina. Voittoon liittyi kuitenkin katkera jälkinäytös.

Orjien voiton jälkeen Toussaint Louverture vaihtoi puolta ja taisteli menestyksellä Ranskan puolella Espanjaa ja Britanniaa vastaan.

Lopulta Louverture sai keskittyä perimmäiseen tavoitteeseensa: hän halusi vakuuttaa Ranskan siitä, että rauha ja taloudellinen edistys saarella olisivat mahdollisia ilman orjuutta.

Seuraavina vuosina Louverture vakautti asemansa Haitissa voittamalla poliittiset kilpailijansa ja käynnistämällä taas maataloustuotannon.

Sokerin ja kahvin viljely vauhdittui, sillä hän ylipuhui – ja osin pakotti – entiset orjat palaamaan plantaaseille tekemään entisille omistajilleen töitä mutta nyt vapaina ja kiinteää, joskin matalaa, palkkaa vastaan.

Vuoden 1800 lopussa Louverture hyökkäsi omin päin Espanjan Santo Domingon siirtokuntaan (nyk. Dominikaanisen tasavallan pääkaupunki) ja vapautti orjat sielläkin.

Seuraavana vuonna hän laati Saint-Dominguelle uuden perustuslain, jonka myötä hänestä tuli sen elinikäinen kenraalikuvernööri ja siirtokunnasta autonominen alue.

Uusi perustuslaki raivostutti Napoleonin. Hän oli noussut Ranskan johtoon vallankaappauksessa vuonna 1799, ja tammikuussa 1802 hän oli valmis vastaamaan Haitin vallankumoukseen.

Napoleon lähetti lankonsa, kenraali Charles Leclercin, ja noin 30 000 sotilasta Saint-Domingueen kaatamaan Louverturen ja palauttamaan siirtokunnan Ranskan hallintaan.

”Päätökseni tuhota mustien auktoriteetti Saint-Dominguessa ei perustu niinkään kauppaan ja rahaan kuin tarpeeseen pysäyttää iäksi mustien esiinmarssi maailmassa”, Napoleon perusteli.

Louverture tiesi, ettei hänen orja-armeijansa voisi voittaa kokeneita ranskalaissotilaita, joten hän linnoittautui miehineen sisämaahan.

Hän luotti siihen, että mitä pidempään ranskalaiset oleilisivat saarella, sitä useampi sotilas kuolisi luonnon biologisten aseiden, trooppisten sairauksien, voimasta. Kun Ranskan joukot olisivat heikentyneet riittävästi, Louverture käynnistäisi hyökkäyksensä.

Trooppiset taudit kaatoivatkin monia Leclercin sotilaita mutta eivät sittenkään niin paljon, että joukot olisivat täysin passivoituneet. Siksi Louverturen oli useiden viikkojen kovien taistelujen jälkeen pakko taipua neuvottelemaan rauhasta Napoleonin kanssa.

Louverturelle luvattiin, että vastineeksi aseiden laskemisesta ja uskollisuuden vannomisesta Ranskalle hän saisi pitää vapautensa. Kesken neuvottelujen Louverture kuitenkin yllättäen vangittiin, ja jonkin ajan kuluttua hänet lähetettiin laivalla Ranskaan.

Louverture kuoli vuotta myöhemmin Fort de Joux’n vankilassa Ranskassa. Kapinajohtaja oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että vallankumous jatkuisi myös ilman häntä, sillä hän kirjoitti vankisellistään:

”Kaatamalla minut olet vain katkaissut mustien vapauden puun rungon Saint-Dominguessa – mutta puu versoo uudestaan juuristaan, sillä niitä on paljon ja syvällä.”

Alku Napoleonin uuden hallinnon alla sujui melko rauhallisesti, mutta kun hän palautti orjuuden Ranskan Guadeloupen siirtokuntaan, Saint-Dominguessa ymmärrettiin, että olisi vain ajan kysymys, ennen kuin heidätkin palautettaisiin taas kahleisiin, ja niin he tarttuivat taas aseisiin.

Napoleonilla piti kuitenkin kiirettä sotien kanssa Euroopassa, joten kenraali Leclerc joukkoineen jäi pitkälti omilleen. Kesällä 1802 Leclercin sotilasta 10 000 oli kuollut keltakuumeeseen ja hänellä oli jäljellä enää 8 000 miestä.

Vuonna 1803 Ranskan joukot ajettiin Saint-Dominguen pohjoisiin satamakaupunkeihin. Kapina-armeijaa johti nyt Jean-Jacques Dessalines, joka oli ottanut ohjat käsiinsä Toussaint Louverturen vangitsemisen jälkeen.

Dessalines sai voiton viimeisistä ranskalaisjoukoista vuoden lopussa, ja 1. tammikuuta 1804 hän julisti Saint-Dominguen itsenäiseksi Haitin valtioksi.

”Rohkaistuimme hankkimaan vapautemme. Rohjetkaamme nyt olla vapaita omillamme ja itseämme varten”, Dessalines sanoi.

Haitin julistautuminen itsenäiseksi valtioksi herätti pelkoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Jos musta orjakapina onnistui kaatamaan siirtokuntahallinnon Haitissa, se voisi onnistua muuallakin.

Euroopan orastavat demokratiat olivat valmiita unohtamaan tasa-arvon ja ihmisoikeudet, jos ne tarkoittaisivat rahantulon ehtymistä siirtokunnista ja mustien ihmisten nousemista valkoisia siirtomaaherroja vastaan.

Vallankumouksen onnistumisesta huolimatta itsenäinen Haiti on aina kärsinyt heikosta taloudesta, rikollisuudesta, levottomuuksista ja mielivaltaisista diktaattoreista.

Vaikka demokratia ei ole vahvistunut Haitissa, sen vallankumous on innostanut miljoonia orjia ja alistettuja ympäri maailman taistelemaan vapaudestaan ja tasa-arvosta kaikille ihonväriin katsomatta.

Haiti-tutkija Laurent Dubois kirjoitti kirjassaan Avengers of the New World: The Story of the Haitian Revolution:

”Haitin vallankumous muutti maailmaa peruuttamattomasti synnyttämällä yhteiskunnan, jonka kaikista ihmisistä ihonväristä riippumatta tuli vapaita kansalaisia. Se oli keskeinen tekijä orjuuden lopettamisessa Amerikassa ja siten ratkaiseva hetki demokratian historiassa – se loi pohjan jatkuvalle taistelulle ihmisoikeuksien puolesta kaikkialla.”