Fidel Castron kapinalliset kaatoivat Kuuban diktaattorin

Matka ei sujunut suunnitelmien mukaan. Merimatka oli ankara 18-metriselle Granma-veneelle, joka oli tarkoitettu vain 12 matkustajalle.

Vene oli lastattu pullolleen aseita ja ammuksia, ja raskaassa lastissa vauhti oli niin hidas, että Castro tovereineen saapui 48 tuntia suunniteltua myöhässä.

Radio ei toiminut, eikä yhteyttä maissa odottaviin liittolaisiin saatu. Koska polttoaine oli vähissä, kapteeni Norberto Collado Abreu ohjasi veneen lähimpään rantaan, las Coloradasiin, vaikka se oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen maihinnousupaikka.

Ranta oli rämeinen ja kaislikkoinen, eivätkä uupuneet kapinalliset jaksaneet raahata raskaita aseita maihin.

He tiesivät, että hallituksen joukot olivat heidän perässään, joten he kiiruhtivat veneestä sisämaan suojiin ja suuntasivat kohti köyhässä itäprovinssissa sijaitsevaa Sierra Maestran vuoristoa ja Santiago de Cuban kaupunkia.

Epätasa-arvo kukoisti

Santiago de Cuba oli Kuuban toiseksi suurin kaupunki, mutta ei yhtä vauras kuin Havanna. Pääkaupungissa Havannassa oli lääkäreitä, kouluja ja ruokaa.

Sen vaurautta pitivät yllä rikkaat amerikkalaisturistit, jotka tuhlasivat rahojaan kasinopeleihin, rommiin ja sikareihin.

Presidentti Batistalla oli hyvät suhteet niin Yhdysvaltain hallitukseen kuin alamaailmaankin. Gangsteri Meyer Lansky loi Havannasta Karibian vastineen Las Vegasin huvikeskuksille.

Pääkaupungin ulkopuolella köyhyys kukoisti. Kun Batistan kätyrit ajelivat kiiltävillä amerikanraudoillaan Havannan kaduilla, köyhä työväki raatoi maaseudulla amerikkalaisten omistamissa sokeri­tehtaissa.

Kansa näki nälkää, lapsikuolleisuus oli suuri ja pelloilla rehkittiin pienestä pitäen.

Batistan hallintokausi hyödytti vain harvoja, ja lopulta moni alkoi saada tarpeekseen kenraalista, joka oli järjestänyt sotilasvallankaappauksen ja ryhtynyt diktaattoriksi vuonna 1952.

Batista oli alunperin valittu vaaleilla presidentiksi kaudelle 1940–44, ja hän olikin tuolloin melko pidetty virassaan.

Hän asettui uudelleen ehdolle vuonna 1952, mutta vaalien edellä julkaistu mielipidemittaus kertoi hänen suosionsa laskeneen. Vaalien häviämisen pelossa Batista kaappasi vallan.

Fidel Castro puolestaan työskenteli asianajajana pienessä havannalaistoimistossa ja aikoi myös asettua ehdolle vaaleissa.

Hän toimi vuonna 1947 perustetussa oppositiopuolue Partido Ortodoxassa, joka oli perustamisestaan lähtien taistellut valtion hallinnossa laajalle levinnyttä lahjontaa vastaan ja ajoi maaseutuväestön oloja parantavia uudistuksia.

Batistan vallankaappaus romutti Castron poliittiset aikeet.

Ensimmäinen yritys epäonnistui

Havannassa Castro tutustui muihin Batistan vastustajiin. He päättivät tarttua aseisiin ja kukistaa diktaattorin.

Ensimmäinen isku tehtiin 26. heinäkuuta 1953, jolloin kapinalliset hyökkäsivät Moncadan kasarmeille Santiagossa ja toiseen sotilaskohteeseen Bayamossa tarkoituksenaan varastaa aseita.

Kumpikin aamunkoitteessa tehty isku epäonnistui.

Kun yllätysiskun piti alkaa, sissit huomattiin. Kevyet käsiaseet olivat hyödyttömiä avoimessa taistelussa, ja kapinallisia oli liian vähän.

Hallituksen sotilaat surmasivat 61 kapinallista.

Loput, mukana Fidel Castro ja hänen veljensä Raúl, pakenivat vaikeakulkuiseen Sierra Maestran vuoristoon, mistä hallituksen joukot pian löysivät ja vangitsivat heidät.

Fidel olisi todennäköisesti ammuttu, ellei hänellä olisi ollut tuttuja armeijan joukoissa. Välikohtausta seuranneessa oikeudenkäynnissä Castro puolusti itseään.

Ennen tuomion julistusta hän piti kuuluisan neljätuntisen puheensa, joka tunnetaan nimellä ”Historia on minut vapauttava”.

Puheessaan hän esitteli näkemyksensä tulevaisuuden Kuubasta, jossa työläiset saisivat osuuden yritysten voitoista ja amerikkalaisten omistamat sokeri­plantaasit jaettaisiin maanviljelijöiden kesken.

Castro perusteli iskuja kasarmeihin sillä, että Batista oli tyranni. Hän väitti, että mahdollista tuomiota muisteltaisiin myöhemmin suurena virheenä.

Kaunopuheinen Castro vältti kuolemantuomion, mutta hänet passitettiin 15 vuodeksi vankilaan.

Rangaistus oli määrä suorittaa vankilassa Isla de Piñosin saarella (nykyinen Isla de la Juventud). Castro ja muut kapinalliset kuitenkin armahdettiin, ennen kuin tuomiota oli kulunut kahta vuotta. Castro matkusti Meksikoon.

KGB eväsi tukensa

Epäonnistuneet iskut opettivat Castrolle, että vallankumous vaati huolellista valmistelua. Niinpä hän ryhtyi välittömästi toimeen.

Kapinajohtaja kokosi samanmielisistä ryhmän, jolle hän antoi kasarmeihin tehtyjen iskujen mukaan nimen ”Movimiento 26 de Julio” eli heinäkuun 26. päivän liike. Avuksi saatiin sotaveteraaneja, jotka opettivat kapinallisille aseiden käyttöä.

Ryhmä otti myös yhteyttä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n agenttiin toivoen saavansa taloudellista apua aseiden ja varusteiden hankintaan. KGB:ltä ei apua herunut, mutta ryhmä sai kerätyksi rahaa Yhdysvaltoihin muuttaneilta kuubalaisilta.

Castro ymmärsi, että avoin sota Batistan vahvaa armeijaa vastaan olisi toivotonta. Ainoa tapa kukistaa sotilashallinto oli sissisota. Harkitut iskut heikentäisivät vähitellen hallituksen joukkoja ja painostaisivat Batistan hallintoa.

Kapinalliset olivat varmoja, että he saisivat pian kansan ja varsinkin Kuuban köyhien itäosien väestön tuen puolelleen.

Fidel Castro alkoi valmistella paluutaan kotimaahan. Matka oli ensin tarkoitus tehdä Catalina-vesitasolla, mutta siihen ei ollut varaa.

Kapinalliset saivat hankittua hieman ränsistyneen Granma-moottoriveneen, ja merimatka Kuubaan alkoi 26. marraskuuta 1956.

Kapinan alkuhetket

Kapinallisten piti saapua Kuubaan yleislakon aikaan, mutta merimatka kestikin arvioitua kauemmin. Selviytyäkseen pitkästä matkasta kapinallisilla oli mukanaan 8 000 litraa diesel­öljyä, ja koska veneessä oli lisäksi valtavasti aseita, ammuksia, muonaa ja 82 kapinallista, se ui syvällä vedessä.

Heikko moottori kykeni hädin tuskin kuljettamaan venettä aallokossa, ja kapinalliset pääsivät perille vasta kaksi vuorokautta suunniteltua myöhemmin.

Maissa heitä odotti viitisenkymmentä muuta Batistan vastustajaa, joilla oli mukanaan jeeppejä, kuorma-autoja, polttoainetta, ruokaa ja aseita kapinaa varten. Veneen radio oli kuitenkin rikki, eikä tapaamispaikkaa voitu sopia. Sekasortoisen maihinnousun jälkeen 82-miehisen kapina­joukon tilanne vain paheni.

Ensin he saivat odotetusti apua paikallisilta maanviljelijöiltä, jotka antoivat nälkäisille sotilaille ruokaa ja reittiohjeita. 5. joulukuuta onni kääntyi.

Kapinalliset vuoriston halki johdattanut opas paljasti heidät viranomaisille, ja Batistan sotilaat jäljittivät kapinalliset.

VIDEO: Fidel Castron haastattelu vuonna 1959

Ilman veneeseen jääneitä järeämpiä aseita kapinalliset eivät mahtaneet hallituksen joukoille mitään. He yrittivät epätoivoisesti paeta, mutta suurin osa jäi luotisateeseen.

Pakoon päässeet haavoittuivat pahoin.

Tulitaistelun myllerryksessä monet joutuivat eroon toisistaan, ja he onnistuivat löytämään toisensa vasta päiviä myöhemmin. Enää 20 miestä oli hengissä. Heidän joukossaan olivat Fidel ja Raúl Castro, heidän ystävänsä Camilo Cienfuegos sekä Che Guevara, jolla oli pahoja ampumahaavoja.

Ruokaa ei ollut, ja Batistan sotilaat olivat heidän kannoillaan. Mikäli heidät löydettäisiin, viimeinenkin toivo vallan­kumouksen onnistumisesta olisi mennyttä. Fidel Castro ei kuitenkaan lannistunut. ”Me voitamme tämän sodan! Taistelu on vasta alussa”, vakuutti kapinajohtaja tovereilleen.

Uupuneet kapinalliset parantelivat ensin haavojaan vuoristossa, mutta seuraavien viikkojen aikana moni oli valmis liittymään taas Castron joukkoihin.

Pian oli toiminnan aika. Taktiikkana oli hyökätä vuoristoalueen pieniin sotilasleireihin, joista voisi varastaa aseita, ja ottaa vähitellen alue hallintaan. Ensimmäinen kohde oli La Plata -joen varrella ollut pieni sotilastukikohta, johon oli sijoitettu noin 15 armeijan sotilasta.

Kapinallisia oli nyt 32. Aseina heillä oli 17 kivääriä, kaksi kone­pistoolia, yksi haulikko, muutama käsikranaatti ja jokunen dynamiittipötkö. Sotilasleirissä oli konekivääriasema, ja 15 sotilaalla oli amerikkalaiset M1 Garand -kiväärit.

17. tammikuuta 1957 kello 14.40 kaksi Fidel Castron Thompson-konepistoolin laukaussarjaa ilmoitti hyökkäyksen alkaneen. Moni kapinallisista oli vasta saanut aseen käteensä, mutta kaikki ampuivat vimmatusti kohti yllätettyjä hallituksen sotilaita.

Lisäksi kapinalliset pommittivat leiriä käsikranaateilla ja dynamiittipötköillä. Hyökkäyksen teho jäi kuitenkin vähäiseksi. Ampuma-aseet toimivat erinomaisesti, mutta räjähdysaineet osoittautuivat viallisiksi.

Ruudinsavun hälvettyä kapinalliset olivat surmanneet viisi sotilasta ja ottaneet kolme vangiksi. Loput seitsemän sotilasta pääsivät pakoon.

Saaliikseen hyökkääjät saivat kahdeksan M1-kivääriä, Thompson-konepistoolin, tuhat aseen patruunaa ja runsaasti ruokaa. Kapinalliset olivat saavuttaneet ensimmäisen varsinaisen voittonsa.

Batista oli raivoissaan, kun hänen hiottu sotilaskoneistonsa ei ollut kyennyt pitämään aisoissa Sierra Maestran vuoriston alkeellisesti varustautuneita kapinallisia. Presidentti ymmärsi heti, että kapinajoukot olivat riippuvaisia paikallisväestön tuesta.

Kostoksi hän määräsi ilmavoimat pommittamaan alueen maatiloja. Pommitukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet halutusti, vaan ne lisäsivät Castron suosiota.

Epäonnistunut murhayritys

Batistan vastustus laajeni koko ajan. Nyt myös pääkaupungissa kuubalaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä itsevaltiasta presidenttiä kohtaan.

13. maaliskuuta 1957 joukko Havannan yliopiston opiskelijoita ryntäsi presidentin palatsiin murhatakseen Batistan. Hanke oli kuitenkin huonosti suunniteltu. Palatsiin päästyään opiskelijat eivät löytäneet presidentin huonetta, ja heidät kaikki pidätettiin tai ammuttiin saman tien.

Samaan aikaan joukon johtaja, José Antonio Echeverría, tunkeutui radioasemalle. Hän luuli palatsiin tehdyn iskun onnistuneen ja julisti Batistan kuolleen.

Lähetys keskeytyi, kun radioaseman sähköt katkaistiin. Poistuessaan studiosta Echeverría törmäsi poliisiautoon. Hän kuoli laukausten­vaihdossa. Pian valtiollinen radio kumosi uutisen Batistan kuolemasta.

Sierra Maestrassa Castro tovereineen oli hieman onnekkaampi. La Platan iskun jälkeen kapinallisten joukko, joka nyt tunnettiin nimellä Los Barbudos eli parrakkaat, kasvoi jatkuvasti ja saavutti uusia voittoja.

Paikalliset maanviljelijät tukivat vallankumouksellisia lukuisilla sabotaasi-iskuilla. He räjäyttivät siltoja, katkoivat puhelinjohtoja ja rikkoivat junanraiteita.

Perusrakenteiden tuhoaminen hankaloitti armeijan toimintaa, ja toukokuussa Castro oli valmis seuraavaan vaiheeseen: hän hyökkäisi Uveron sotilastukikohtaan.

Leirissä oli 53 hallituksen sotilasta, joten riski oli jonkin verran suurempi kuin Castron aiemmissa hankkeissa. Hän määräsi tehtävään 80 raskaasti aseistettua kapinasissiä. Laukaustenvaihto kesti 20 minuuttia.

Batistan joukot surmasivat kuusi kapinallista mutta menettivät 14 sotilasta. Loput antautuivat. Castron sissit tyhjensivät leirin aseista ja ammuksista.

Kapinalliset alkoivat uskoa voittoon

Uvero oli tärkeä voitto kapinallisille. Isku tehtiin päivänvalossa, kyseessä oli avoin hyökkäys ja kapinalliset saivat kaapattua tärkeitä varusteita.

Castron toverit olivat jo kyllästyneet asumaan alkeellisissa oloissa vuorilla ja elämään ainaisessa perustarpeiden, kuten ruuan ja tupakan, puutteessa, mutta Uveron isku kohotti sissien mielialaa ja valoi uskoa siihen, että hallituksen joukot oli mahdollista voittaa.

Batistan noin 30 000 sotilaan riveissä taisteluhenki puolestaan laski ja kasvavaa sissijoukkoa pelättiin entistä enemmän.

Presidentti totesi, että ei kaivannut lisää tappioita Sierra Maestran alueella, joten hän veti joukkonsa sieltä pois. Näin hän sai käyttöönsä lisävoimia muualle kansannousun hillitsemiseksi.

Monissa kaupungeissa Batistan hirmuhallintoa vastustavat mielen­osoitukset olivat jo arkipäivää. Eniten niitä oli Santiago de Cubassa, missä vaikutti Frank País. Hän johti 26. heinäkuuta -liikkeen paikallisosastoa ja toimi uutterasti vallankumouksen hyväksi.

País oli mukana järjestämässä opiskelijoiden vastarintaiskuja ja värväsi lisää väkeä kapinallisjoukkoihin. Hän oli tavannut Fidel Castron salaisessa kapinallisleirissä vuorilla ja juuri palannut Santiago de Cubaan heinäkuussa 1957, kun poliisi pääsi hänen jäljilleen.

Poliisipäällikkö José Salas Cañizares määräsi talon piiritykseen. Viime hetkellä Paísin onnistui paeta mukanaan talossa piileskellyt Raúl Pujol, joka myös oli Castron kannattaja. Ilmiantaja näki miesten juoksevan pois ja hälytti poliisin.

Frank País ja Raúl Pujol pidätettiin ja kuljetettiin parin korttelin päähän, jossa heidät kiskottiin ulos autosta ja pakotettiin maahan polvilleen. Molemmat teloitettiin niskalaukauksella.

Kaksoismurha käynnisti laajat mielenosoitukset Santiago de Cuban kaduilla, ja yleislakko alkoi.

Batistan vallankaappauksen perusta oli ollut armeija, joka oli tukenut häntä vaikeissakin tilanteissa, mutta nyt luottamus presidenttiin alkoi murentua.

Kuuban etelärannikon tärkeimmän satamakaupungin Cienfuegosin laivastoasemalla kyti kapina, koska päällystö oli tyytymätön Batistan tapaan nimetä epäpäteviä ystäviään laivaston johtotehtäviin. Kapina laivastoasemalla puhkesi 5. syyskuuta 1957.

26. heinäkuuta -liikkeen tukemina sotilaat valtasivat ensin laivastoaseman, sitten koko kaupungin ilman mainittavaa vastarintaa. Kapinalliset saivat haltuunsa strategisesti tärkeitä kohteita ja jäivät odottamaan Batistan vastaiskua.

Presidentti lähetti armeijansa kohti kaupunkia, mutta ensimmäinen hyökkäysaalto pysähtyi laivaston kapinallisten väijytykseen. Nämä eivät kuitenkaan pystyneet pitkään pitämään puoliaan Batistalle uskollisia joukkoja vastaan.

Ilmavoimat tulivat armeijan avuksi, ja vaikka osa lentäjistä pudotti pomminsa mereen säästääkseen maanmiestensä hengen, hallituksen sotilaat kukistivat laivaston kapinan.

Viimeiset taistelijat linnoittautuivat San Lorenzon kouluun. Armeija komensi neljä tankkia tulittamaan koulua. Lopulta kapinallisten oli pakko antautua, mutta kun he poistuivat koulusta, heidät ammuttiin.

Batista menetti tukijansa

Batista oli saanut kaipaamansa erävoiton mutta oli häviämässä sodan. Yhdysvaltain hallitus oli tunnustanut Batistan hallinnon heti vallankaappauksen jälkeen vuonna 1952 ja muun muassa toimittanut Kuubaan aseita ja kouluttanut sotilaita.

Vuonna 1958 Yhdysvaltain hallitus joutui toteamaan panostaneensa väärään hevoseen. He vetivät tukensa pois, mikä oli vakava takaisku Batistalle.

Batista yritti kukistaa kapinajoukot viimeisellä massiivisella iskulla Sierra Maestraan. Operaatio Verano alkoi kesällä 1958.

Castron sissejä oli vain 2 000–3 000, kun taas Batista lähetti vuorille 12 000 sotilasta.

Lukumääränsä puolesta hallituksen sotilaat olivat musertavan ylivoimaisia, mutta monet sotilaista oli juuri värvätty armeijaan. Kapinalliset puolestaan tunsivat vuoret kuin omat taskunsa vietettyään niillä monia vuosia.

Jo kahdessa yhteenotossa hallituksen joukot hupenivat 126 miehellä. Operaatio Veranon johtaja, kenraali Eulogio Cantillo, päätti vetäytyä.

Hallituksen joukkojen taistelutahto laski entisestään, ja pian oli selvää, että Batista oli mennyttä.

Hallituksen joukot yrittivät kuitenkin vielä pitää pintansa mutta eivät enää mahtaneet mitään kapinajoukoille, joita kansan enemmistö nyt tuki.

Marras- ja joulukuun aikana kapinalliset valtasivat suurimmat maaseutukaupungit, ja uudenvuodenaattona 1958 Batista joutui myöntämään tappionsa. Hän pakkasi laukkunsa täyteen rahaa ja pakeni Kuubasta 1. tammikuuta 1959 kello kolme yöllä.

Parrakkaat sissit olivat voittaneet. Fidel Castro juhli ensin Santiago de Cubassa ja ajoi sitten riemusaattueessa maan halki Havannaan.

Siellä hän asettui uuteen Hilton-hotelliin ja ryhtyi toimeen Kuuban uutena johtajana: hän muun muassa teloitutti satoja oletettuja Batistan kannattajia.

Kuuban kapinalliset toteuttivat paljon uudistuksia, mutta arvostelijoidensa mielestä he ovat lopulta olleet yhtä haluttomia muutoksiin kuin Batistan hallinto aikanaan.