Che Guevara: Viimeinen vallankumous

Ensin hänen oli kuitenkin saatava nukuttua. Matka oli ollut rasittava, vaikka kaikki olikin sujunut hyvin.

Saavuttuaan kaupunkiin hän oli tavannut kuubalaisen agentin Haydée Tamara Bunken eli Tanian, jolla oli yhteyksiä Bolivian hallitukseen ja joka oli hankkinut Guevaran väärää henkilöllisyyttä tukevia papereita.

Che Guevara vetäytyi viidakkoon

Bolivian pääkaupunki La Paz sijaitsee 4 000 metrin korkeudessa Altiplanoksi kutsutun laajan ylätasangon reunalla. Sieltä maa viettää jyrkästi kohti viidakkoa. Pinta-alaltaan Bolivia on yhtä suuri kuin Ranska ja Espanja yhteensä, mutta asukkaita siellä oli 1960-luvulla vain hieman yli viisi miljoonaa.

Guevara viipyi La Pazissa vain yhden yön. Sitten hän lähti ajamaan Andien rinteiden kapeita teitä mukanaan viisi guerillaa eli sissiä, joista yksi oli bolivialainen ja neljä kuubalaista. Reitti alas viidakkoon oli vaarallinen.

Ryhmän päämääränä oli syrjäinen maatila, joka oli valittu kapinallisten tukikohdaksi. Tavoitteena oli värvätä mukaan sikäläisiä maanviljelijöitä, muodostaa sissijoukot ja kaataa hallitus aivan kuin oli tehty aiemmin Kuubassa. Tunnelma autossa oli jännittynyt mutta samalla toiveikas.

Loroksi kutsuttu bolivialainen oli joukosta ainoa, joka ei tiennyt Guevaran oikeaa henkilöllisyyttä. Lounastauon aikana Guevara esitteli itsensä hänelle. Loro hämmästyi ensin kovasti mutta alkoi sen jälkeen kohdella ”El Comandantea”, joksi Guevaraa usein nimitettiin, hyvin kunnioittavasti. Guevara katsoi Loroa tiukasti ja vaati tätä pitämään hänen henkilöllisyytensä toistaiseksi omana tietonaan, jotta se ei kantautuisi Bolivian kommunistipuolueen johtajan Mario Monjen korviin.

Guevara halusi Monjen puolelleen, sillä ilman Monjea voitto ja vallankumouksen onnistuminen olisivat vaakalaudalla. Aika ei kuitenkaan ollut vielä kypsä Monjen vihkimiseen hankkeeseen.

Guevara selitti miehille tehtävän luonnetta:

”Olen tullut jäädäkseni, enkä lähde täältä muutoin kuin kuolleena tai ampuen luoteja rajaa ylittäessäni.”

Miehet kuuntelivat tarkkaavaisesti Guevaran puheita. Tämä oli karismaattinen persoona ja taitava sissi, jota miehet olivat valmiita seuraamaan vaikka kuolemaan.

7. marraskuuta ryhmä saapui vihdoin määränpäähän. Santa Cruzin kaupungin eteläpuolella sijaitseva tukikohta Arenalesissa koostui vain muutamasta puurakennuksesta, jotka oli pystytetty keskelle viidakkoa Ñancahuazújoen lähelle. Miehiä oli vastassa ainoastaan kolme bolivialaista, ja aseita ja ammuksia oli niukasti.

Guevara ei kuitenkaan lannistunut, sillä tämä oli vasta alkua. Hän alkoi jutella miesten kanssa. Vaikka he kaikki olivat kommunisteja, heistä vain yksi tuki Guevaraa varauksetta. Kaksi muuta halusivat kuulla ensin, mitä mieltä Monje olisi vallankumoussuunnitelmista.

Seuraavina viikkoina sissit kartoittivat maastoa. He perustivat tarkkailupisteitä ja perehtyivät sikäläisten maanviljelijöiden oloihin odot­taessaan uutisia La Pazista, jossa Kuuban agentit työskentelivät varmistaakseen Monjen tuen.

Marraskuun lopulla Guevara kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kuukausi on mennyt hyvin. Puolet miehistä on päässyt tänne ongelmitta. Suunnitelmana on odottaa loppuja miehiä, kasvattaa bolivialaisten määrä vähintään 20:een ja sen jälkeen aloittaa operaatio. Emme ole vieläkään kuulleet, mitä Monje sanoo suunnitelmasta.”

Che Guevaran ja Monjen tiet erosivat

Joulukuu kului samaan tapaan. Sissit harjoittelivat, kartoittivat viidakkoa, rakensivat elintarvike- ja ammuskätköjä ja laajensivat tukikohtaansa. Guevaran hiukset ja parta kasvoivat entiselleen ja liikakilot karisivat niin, että hän alkoi taas näyttää omalta itseltään.

Kaikki kuubalaiset saapuivat tukikohtaan suunnitelmien mukaisesti, mutta bolivialaisten värvääminen osoittautui äärimmäisen työlääksi.

Guevara odotti kärsivällisesti Monjea, joka lopulta ilmaantui tukikohtaan uudenvuodenpäivänä. Kommunistijohtajaa odotti vakuuttava näky: sissit olivat ahkeroineet, ja tukikohdassa riitti nyt tilaa ja ruokaa sadalle miehelle.

Alueella oli muun muassa kokous- ja opetustila, laajoja ruokavarastoja ja viestintäkeskus, josta pidettiin yhteyttä tarkkailupisteisiin ja lähiympäristön pienempiin asemapaikkoihin. Guevaran maine taitavana sissinä näytti pitävän paikkansa.

Monjea hermostutti silti. Guevaran tiedettiin myös olevan mielipiteiltään hyvin jyrkkä. Hän oli arvostellut julkisesti Neuvostoliittoa sosialististen ihanteiden pettämisestä. Monjen puolue puolestaan oli riippuvainen Moskovan taloudellisesta tuesta, ja Monje pelkäsi myös, että ulkomaalaisten johtama sissioperaatio voisi hajottaa hänen puolueensa.

Monje ja Guevara etsivät keskustelulleen viidakosta rauhallisen paikan, jossa ei tarvinnut pelätä salakuuntelijoita. Monje istui jalat ristissä, kun Guevara makaili maassa ja tuijotti Monjea herkeämättä. Tunnelma oli jännittynyt, ja Monje päätti mennä suoraan asiaan: ”Mitkä ovat aikeenne?”

Guevara selitti huolellisesti suunnitelmansa, ja Monje antoi ymmärtää tukevansa suunnitelmaa tietyillä ehdoilla: Guevara ei saisi tehdä yhteistyötä Kiinaa tukevien kommunistien kanssa, jotka vastustivat Monjen ajamaa Neuvostoliitolle myönteistä politiikkaa. Guevaralla ei ollut mitään tätä vastaan. Monjen toinen ehto olikin vaikeampi hyväksyä.

”Sekä poliittinen että sotilaallinen johto jää minulle niin kauan kuin vallankumousta tehdään Bolivian maaperällä”, Monje vaati.

Guevarasta vaatimus oli kohtuuton, ja hän kertoi sen Monjelle suorin sanoin. Keskustelu päättyi, ja yhteisymmärrys jäi saavuttamatta. Monje pyysi luvan puhua ennen lähtöään leirin bolivialaisille, mihin Guevara suostui. Monjen viesti maanmiehilleen oli seuraava: jos he jäisivät sissileiriin, heillä ei olisi enää asiaa Bolivian kommunistiseen puolueeseen.

Monje päätti puheensa toteamukseen:

”Kun ihmiset saavat selville, että tätä sissi­liikettä johtaa ulkomaalainen, he kääntävät teille selkänsä ja kieltäytyvät tukemasta teitä. Olen varma, että hanke epäonnistuu, koska sitä ei johda bolivialainen. Kuolette sankareina, mutta teillä ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa.”

Kaikki bolivialaississit päättivät Monjen puheesta huolimatta jäädä leiriin, mistä Guevara oli ylpeä ja mielissään. Välirikko Monjen kanssa oli valitettavaa, mutta Guevara oli sisimmässään myös helpottunut:

”Monjen asenne voi viivästyttää asioita. Mutta toisaalta se auttaa minua vapautumaan poliittisista sitoumuksista”, Guevara kirjoitti optimistisesti päiväkirjaansa.

Che Guevaran hankala kuntoharjoitus

Seuraavina viikkoina sissit harjoittelivat ahkerasti. 26. tammikuuta kaikkien mieliala kohosi, kun Bolivian kaivostyöläisten johtaja Moisés Guevara liittyi muutaman kannattajansa kanssa joukkoon.

Hän hyväksyi täysin sukunimikaimansa vaatimukset kuuliaisuudesta ja kurinalaisuudesta. Hyviä uutisia seurasi kuitenkin myös huono: Monjen puolue ei pysytellyt puolueettomana vaan vastusti aktiivisesti ulkomaalaisjohtoista sissiliikettä.

1. helmikuuta 1967 Che Guevara määräsi 14 bolivialaista ja 15 kuubalaista sissiä kuntoharjoitukseen. Joukot jaettiin kolmeen ryhmään. Ensimmäistä, johon kuului 18 miestä, Guevara johti itse. Kahta muuta ryhmää johtivat Guevaran rinnalla jo aiemminkin taistelleet kokeneet kuubalaississit, joita kutsuttiin Marcosiksi ja Joaquíniksi.

Harjoituksen piti kestää pari viikkoa, mutta miehet eksyivät ja marssi venyi seitsemän viikon mittaiseksi. Sissit samoilivat syvissä laaksoissa, ylittivät vuolaita jokia ja ohittivat hylättyjä kyliä. He tutkivat luolia ja solia Río Grandelle ja Río Masicurille saakka.

He joutuivat raivaamaan tiensä tiheiden pensaikkojen läpi, ja nälän lisäksi hyönteiset piinasivat heitä alinomaa. Kaiken kukkuraksi kaksi bolivialaista hukkui tulvivaan jokeen.

Harjoituksen aikana miehille selvisi kaksi asiaa: Ensinnäkin se, että alueen maanviljelijät pelkäsivät sissejä eikä heistä olisi sisseille tukea, mikä oli Guevaralle katkera pettymys. Toiseksi selvisi, että Bolivian armeijan joukot olivat alkaneet ulottaa partiointinsa yhä laajemmalle.

Ensimmäiset voitot armeijasta

Tukikohtaan palattuaan miehet huomasivat, että hallituksen sotilaat olivat jo käyneet lähistöllä. Guevara käski osan miehistä jäädä väijyksiin siltä varalta, että joukot palaisivat. Näin tapahtuikin parin päivän kuluttua.

Sissit olivat väsyneitä mutta eivät suinkaan voimattomia. Nyt heillä oli vihdoin tilaisuus näyttää, mihin he pystyivät. Kun tarkkailuasemiin jääneet miehet havaitsivat 80:n hallituksen sotilaan lähestyvän leiriä, he vetäytyivät piiloon odottamaan vihollista. Kun sotilaat olivat riittävän lähellä, sissit avasivat kivääritulen.

Sotilaista seitsemän kuoli heti, 14 heitti aseensa maahan ja antautui, ja loput lähtivät pakoon. Sissit voittivat ensimmäisen taistelunsa menettämättä yhtään miestä.

Voitto kohotti miesten mielialaa, mutta iloa ei kestänyt pitkään. Guevara muuttui umpimieliseksi. Hän saattoi istua tuntikausia yksin, polttaa piippua, lukea, puhdistaa kivääriään tai kuunnella Radio Habanaa transistoriradiosta. Hän oli hyvin vakava ja alkoi ymmärtää, että hanke oli vaikeampi kuin hän oli luullut.

Sen sijaan, että hän olisi puhunut rohkaisua kaipaavien miestensä kanssa, hän eristäytyi.

Leirissä vallitsi kireä ilmapiiri. Kuubalaisten ja bolivialaisten välille puhkesi tämän tästä kiistoja, ja pitkän aikavälin strategiasta keskusteltiin kiivaaseen sävyyn. Hyönteiset kiusasivat kaikkia silmittömästi, ja monet sairastuivat mala­riaan.

Muutama bolivialainen sai tarpeekseen ja pyysi lupaa lähteä kotiin. Sen he myös saivat, sillä Guevara ei halunnut pakottaa ketään taistelemaan vastoin tahtoaan. Pian joukot kutistuivat noin 50 mieheen.

Huhtikuun 10. päivän aamuna yksi tiedustelijoista juoksi leiriin ja ilmoitti hengästyneenä:

”15 sotilasta on tulossa joen vartta pitkin!”

Sissit asettuivat jälleen väijyksiin ja odottivat, että viholliset pääsivät aivan lähelle, ennen kuin he alkoivat ampua. Väijytys lamautti hallituksen joukot taas täydellisesti. Myöhemmin samana päivänä armeija lähetti alueelle lisää sotilaita, mutta sissit pääsivät yllättämään myös heidät. Kun taistelu päättyi, hallituksen sotilaita oli kuollut kymmenen mutta Guevara oli menettänyt vain yhden miehen.

Sissit olivat ottaneet 30 vankia. Guevara, joka oli koulutukseltaan lääkäri, antoi haavoittuneille ensiapua. Sen jälkeen vangit päästettiin menemään. Ruokaa ei ollut ylimääräisille suille, eikä Guevaralla ollut tapana teloittaa vankejaan.

Che Guevara menetti sissejään

Harjoitusten aika oli ohi. Sissijoukot jakaantuivat kahteen osaan. Guevara johti itse noin 30 miehen ryhmää, ja Joaquín otti vastuun pienemmästä ryhmästä, joka toimi itsenäisesti pohjoisemmassa.

Seuraavien kuukausien ku­luessa sissit ottivat silloin tällöin yhteen hallituksen joukkojen kanssa, mutta he selvisivät kunnialla. Vihollinen kärsi joka kerta merkittäviä tappioita, vaikka sissit selvisivät usein ehjin nahoin. Sissejäkin kuitenkin menehtyi, ja joukko pieneni vähitellen.

Koet­televan kesäkuun jälkeen Guevara kirjoitti päiväkirjaansa: ”Pahinta ovat yhteyden puuttuminen Joaquíniin ja jatkuva miesten menettäminen. Jokainen menetys on tuntuva takaisku, vaikka armeija ei tiedäkään sitä.”

Guevaran ryhmä oli supistunut 22 mieheen, ja hän itse oli sairas ja uupunut. Hän kärsi öisin voimakkaista astmakohtauksista ja olisi tarvinnut lääkettä, mutta sitä ei ollut saatavissa. Kävelemisen sijaan hän liikkui mahdollisimman paljon ratsain säästääkseen voimiaan.

7. elokuuta oli kulunut tasan yhdeksän kuukautta siitä, kuin sissit olivat saapuneet Bolivian viidakkoon. Tilanne alkoi näyttää erittäin huonolta. Kuri oli löystynyt. Yritykset värvätä paikallisia asukkaita mukaan epäonnistuivat täysin.

Maanviljelijät eivät voineet noin vain jättää peltojaan ja kotieläimiään, koska silloin he eivät olisi voineet ruokkia perheitään. He eivät myöskään halunneet sekaantua sissisotaan tuntemattomien kanssa. He päinvastoin usein auttoivat hallituksen joukkoja välittämällä näille tietoja sissien liikkeistä.

Sissit voittivat kaikki yhteenotot mutta joutuivat olemaan koko ajan liikkeellä. Lisäksi hieman yli 30 miestä oli liian vähän Bolivian armeijaa vastaan. Toivo onnistumisesta hiipui. Guevara kiteytti asian päiväkirjaansa näin:

”Kuudesta miehestä kaksi on kuollut, yksi kadonnut ja kaksi haavoittunut, ja minä olen hallitsemattoman astman kourissa.”

Miesten ainoa yhteys ulkomaailmaan olivat Radio Habanan ja muiden radioasemien lyhytaaltolähetykset. Kun he leiriytyivät jonnekin, Guevara luki ja kirjoitti koko ajan.

Guevara antoi yhä miehille käskyjä, mutta ne olivat ponnettomia. Miehet riitelivät keskenään ja alentuivat jopa aatteensa vastaisesti varastamaan ruokaa toisiltaan. Guevara olisi normaalisti puuttunut moiseen kovalla kädellä, mutta nyt hänellä ei ollut siihen voimia. Hän tunsi verkon kiristyvän joukkonsa ympärillä.

Hallituksen joukot löysivät karkulaisten ja vangitsemiensa sissien avulla luolat, joihin sissit olivat piilottaneet varusteita.

Elokuun lopulla päiväkirjaan ilmaantui seuraava merkintä: ”Tämä on epäilemättä pahin kuukausi niistä, joina olemme käyneet sotaa. Luoliin varastoitujen asiakirjojen ja lääkkeiden menettäminen oli paha isku etenkin psykologisesti.

Kahden miehen menettäminen kuun lopussa ja sitä seurannut marssi hevosenlihan voimin murensi miesten kurinalaisuuden.”

Tilanne oli itse asiassa toivottomampi kuin Guevara tiesikään, sillä pahin oli vielä edessä. Joaquínin ryhmä pohjoisessa tuhottiin 31. elokuuta. Armeija houkutteli hänen ryhmänsä väijytykseen erään maanviljelijän avulla. Kaikki ryhmän jäsenet menehtyivät.

Guevara sai kuulla Joaquínin ryhmän kohtalosta, kun hän syyskuun 2. päivän iltana kuunteli Voice of Americaa. Radiossa ilmoitettiin, että Joaquín-nimisen kuubalaisen johtama sissiryhmä oli tapettu Boliviassa. Syvästi järkyttynyt Guevara kieltäytyi aluksi uskomasta uutista. Hän yritti kiven kovaan uskotella itselleen, että kyse oli vain propagandasta. Lopulta hän tajusi, että uutinen oli totta.

Che Guevaran loppu alkoi olla lähellä

Guevaran 20 mieheen kutistunut ryhmä suuntasi kohti pohjoisessa olevia vuoria. Matkanteko ei ollut helppoa, sillä kasvillisuus oli tiheää. Kahden viikon ajan he kiipesivät yhä ylemmäs. He ylittivät jokia ja kallioita ja törmäsivät tämän tästä armeijan partioihin, jotka etsivät heitä taukoamatta. He kuitenkin selvisivät yhä vihollisista suuremmitta vaikeuksitta.

”Bolivialaiset sotilaat eivät ole oppineet juuri mitään”, totesi Guevara päiväkirjassaan. Miehet olivat lopen uupuneita, eivätkä he pystyneet kartuttamaan joukkojaan paikallisilla asukkailla. Heidän taistelullaan ei ollut merkitystä, jos heillä ei ollut väes­tön tukea.

21. syyskuuta ryhmä oli noussut jo lähes 3 000 metrin korkeuteen, jossa kylmä viima puri heidän kasvojaan. He eivät aiemmin olleet joutuneet vetäytymään yhtä korkealle.

Eräänä yönä sissit saapuivat kuunvalossa pientä polkua pitkin Alto Secoon. Kylän laidalla heitä oli vastassa joukko pelästyneitä maalaisia, jotka yrittivät pysäyttää raskaasti aseistautuneiden, parrakkaiden ja likaisten miesten matkan. Kun Guevara sai selville, että kylän johtaja oli lähtenyt hakemaan paikalle sotilaita, hän takavarikoi suuren määrän ruokaa johtajan puodista. Sissit päättivät silti viettää yön kylässä.

Illalla he kutsuivat 15 kyläläistä kokoukseen, jossa he yrittivät selittää heille vallankumouksellisia päämääriään. Ainoastaan kylän opettaja reagoi puheisiin, ja hänkin vain kyseli kysymyksiä riidanhaluiseen sävyyn.

Seuraavana päivänä sissit lähtivät kylästä. He tiesivät hyvin, että armeijan joukot olivat heidän kintereillään. Kahden päivän kuluttua he saapuivat toiseen kylään, jossa he ostivat sian ainoal­ta kyläläiseltä, joka ei ollut lähtenyt heitä pakoon. He alkoivat laiminlyödä varotoimenpiteitä ja liikkuivat nyt avoimessa maastossa kirkkaassa päivänvalossa, sillä kaikki alkoi tuntua heistä yhdentekevältä.

26. syyskuuta 1967 sissit saapuivat La Higueran kylään. Guevara lähetti viisimiehisen par­tion tutkimaan tietä sieltä eteenpäin, mutta ensimmäisen mäen takana partion matka katkesi luotiryöppyyn. Armeijan joukot olivat asettaneet heille ansan. Kolme sissiä sai surmansa, ja kaksi henkiin jäänyttä bolivialaista lähti pakoon.

Guevaralla oli enää viitisentoista miestä. He ammuskelivat jonkin aikaa sotilaita ja vetäytyivät sitten laaksoon. Sotilaat pelkäsivät sissejä niin paljon, etteivät lähteneet heidän peräänsä vaan jäivät odottamaan vahvistuksia.

Che Guevaran viimeinen taistelu

Entisestään kutistunut ryhmä hakeutui vielä ylemmäs vuorille pieneen metsikköön. He piileskelivät siellä muutamia päiviä tarkkaillen lähistöllä kulkevia armeijan sotilaita. Tilaisuuden tullen Guevara lähetti miehiä hakemaan vettä. Kaikki tiesivät, että heidät oli saarrettu, mutta he etsivät yhä ulospääsyä tilanteesta.

Myöhään syyskuun 30. päivän iltana sissit livahtivat piilopaikastaan pimeyden turvin. Vankka koulutus ja kuukausien kokemus olivat nyt tarpeen. Sissit näyttivät sulautuvan ympäristöönsä. He liikkuivat hitaasti, varovaisesti ja äänettömästi vihollislinjojen läpi.

Sissit välttyivät kiinni jäämiseltä, mutta he kuulivat myöhemmin radiosta, että seudulle oli määrätty runsaasti sotilaita. Uutislähetyksistä he pystyivät myös päättelemään, että kaksi karannutta bolivialaississiä olivat antaneet kielensä laulaa. Se oli pääteltävissä muun muassa siitä, että uutisissa kerrottiin Guevaran olevan sairas. ”Niin päättyi kahden sankarillisen sissin tarina”, Guevara kirjoitti sarkastisesti.

Seuraavat päivät sujuivat rauhallisesti. 7. lokakuuta puolenpäivän aikaan sissit laskeutuivat erääseen rotkoon leiriytyäkseen. Guevara kirjoitti siellä viimeisen merkintänsä tasan 11 kuukautta sen jälkeen, kun he olivat tulleet viidakkoon. Se oli lyhyt: ”Korkeus = 2 000 metriä.”

Varhain lokakuun 8. päivän aamulla komppania CIA:n kouluttamia bolivialaissotilaita ryhmittyi 300 metriä pitkän ja enimmillään 60 metriä leveän rotkon laidoille. He luulivat toimineensa huomaamattomasti, mutta Guevaran miehet olivat havainneet yhden pään ja kiväärinpiipun pilkistävän kallioiden takaa. Sissit eivät tienneet olevansa niin pahasti alakynnessä, että jokaista sissiä vastassa oli kahdeksan sotilasta, mutta he tajusivat pääsevänsä pakoon ainoas­taan ampumalla viholliset.

Guevara jakoi miehensä kolmeen ryhmään ja määräsi heidät asemiin. He eivät saaneet heti avata tulta vaan heidän piti odottaa taistelu­valmiina, kuten armeijan joukotkin. Muutamia tunteja rotkossa vallitsi hiljaisuus.

Kello 13.10 rauha rikkoutui, kun hallituksen sotilaat havaitsivat sissien liikkeet ja avasivat tulen. Ilmassa kaikui laukauksia ja kranaattien räjähdyksiä. Vaikka kolme sissiä kaatui heti, muut taistelivat päättäväisesti. He joutuivat kuitenkin erilleen toisistaan etsiessään suojaa.

Guevara seisoi kallion takana ampumassa varsin epäedullisessa paikassa. Pian vihollisen luoti osuikin hänen aseeseensa ja vaurioitti sitä niin, ettei se enää toiminut. Hetken kuluttua toinen luoti osui häntä pohkeeseen, ja kolmas teki reiän hänen barettiinsa.

Yksi sisseistä kiiruhti auttamaan Guevaraa. Miehet yrittivät käyttää sekaannusta hyväkseen ja kiivetä rotkosta pensaiden suojassa. Yritys epäonnistui, ja äkkiä heidän eteensä ilmaantui sotilas, joka osoitti heitä aseellaan.

Peli oli menetetty. Sissit kohottivat kätensä ilmaan, ja Guevara kertoi sotilaalle, kuka oli.

Samana iltana Guevara makasi kädet ja jalat sidottuna koulun maalattialla. Hänet oli kuljetettu takaisin La Higueraan. Hänen vieressään oli kahden hänen sissitoverinsa ruumiit.

Hallitus käski teloittaa Guevaran

Guevara oli likainen, resuinen, ruokkoamaton ja sairas. Hän oli vankina alkeellisessa rakennuksessa Bolivian viidakossa. Kolme upseeria – Prado, Selich ja Ayoroa – saapui hänen tilapäisselliinsä. Selich kertoi myöhemmin heidän käymästään keskustelusta seuraavasti:

”Te vaikutatte masentuneelta, herra majuri”, Selich sanoi Guevaralle. Tämän hiukset sojottivat pystyssä eikä hänen katseensa ollut enää yhtä itsevarma kuin aiemmin.

”Voitteko selittää, miksi minulle syntyy sellainen vaikutelma?” jatkoi Selich.

Guevara katsoi häntä pitkään.

”Minä olen epäonnistunut. Kaikki on ohi, ja siksi näette minut tällaisessa tilassa”, hän sanoi.

”Miksi ette lähtenyt taistelemaan Argentiinaan, omaan maahanne?”

”Ehkä niin olisi ollut parempi”, myönsi Guevara kuulustelijalle.

”Mikä sai teidät päättämään toimia meidän maassamme?” Selich tivasi. Guevara vastasi: ”Ettekö näe, missä tilassa talonpojat elävät? He ovat lähes villi-ihmisiä ja elävät sydäntä raastavassa köyhyydessä. Heillä on vain yksi huone, jossa asua ja laittaa ruokaa, eikä vaatteita ylle, hylättyinä kuin eläimet...”

”Mutta samanlaista tapahtuu Kuubassa”, väitti Selich vastaan. ”Ei pidä paikkaansa”, protestoi Guevara. ”En kiellä, etteikö Kuubassakin olisi edelleen köyhyyttä, mutta ainakin talonpojilla on haave edistyksestä, kun taas bolivialainen elää ilman toivoa. Hän kuolee samoin kuin on syntynytkin näkemättä koskaan olojen paranevan.”

Seuraavana aamuna helikopteri toi La Higueraan Bolivian armeijan korkea-arvoisen upseerin nimeltä Anaya ja kuubalaissyntyisen CIA:n agentin Felix Rodríguezin. He yrittivät kuulustella Guevaraa, mutta eivät saaneet tästä juuri mitään irti. Sotilaat ottivat Guevarasta muutamia kuvia ja odottivat uusia ohjeita. Kello 12.30. hallitukselta La Pazista saapui käsky:

”Eliminoikaa señor Guevara.”

Kello 13.10 kersantti Mario Terán saapui vangin luo. Hän sai kunnian teloittaa kuuluisan vangin ja samalla kostaa kolmen miehensä kuoleman. Hän oli tehtävästään ylpeä.

Teránille oli annettu käskyksi ampua Guevaraa kaulan alapuolelle. Hän toimi käskyn mukaisesti mutta viivytteli. Kaksi ensimmäistä laukausta vain haavoittivat Guevaraa, joka yritti kivusta huolimatta parhaansa mukaan olla huutamatta. Seuraavista seitsemästä laukauksesta kaksi oli tappavia.