Monet Krimin sodassa mukana olleet brittiupseerit olivat ostaneet arvonsa, ja seuraukset olivat kammottavat.

Upseerien ikä ja epäpätevyys käänsivät Krimin sodan katastrofiksi

Kun Britannia nousi maihin Krimillä, voitto näytti helpolta. Sota kuitenkin venyi, ja iäkkäiden johtajien epäpätevyys maksoi kymmenientuhansien hengen.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018 teksti Esben Sylvest
Kello oli puoli seitsemän aamulla 17. lokakuuta 1854, kun 126 tykkiä alkoi tulittaa Sevastopolin eteläpuolisia harjanteita. Britit ja ranskalaiset olivat aloittaneet hyökkäyksen Venäjän tärkeimpään laivastokaupunkiin, ja sadat raskaat rautakuulat viuhuivat kuulaassa aamussa kohti venäläisten puolustusrakennelmia. 


Sakea savu ja pöly täyttivät ilman ja peittivät näkyvyyden. Hyökkääjät näkivät nykyaikaisten tykkiensä tekemät tuhot vasta, kun tuulenpuuska lopulta hälvensi savua. Kaunis valkoinen kaupunki Mustanmeren rannalla näytti olevan tuhon oma. Kaupungin mahtava puolustuslinnoitus Malakoff, jonka torni kohosi kahdeksan metrin korkeuteen, oli kivi kiveltä murenemassa.


Jonkin matkan päässä 66-vuotias sotamarsalkka lordi Raglan tarkkaili tuhoja. Kun tykit olisivat nujertaneet kaupungin puolustuksen, ankara jalkaväenhyökkäys antaisi sille lopullisen kuoliniskun. 

Lordi Raglan ei ollut koskaan aikaisemmin komentanut niin suurta armeijaa, mutta toisin kuin useilla muilla sodan komentajista hänellä oli kuitenkin jonkin verran taistelukokemusta. 

Menetettyään oikean käsivartensa Waterloon taistelussa vuonna 1815 hän oli siirtynyt toimistotöihin. Nyt hän kuitenkin komensi brittien armeijaa Krimillä, ja kymmenientuhansien nuorten sotilaiden kohtalo oli hänen vastuullaan.

Venäjä havitteli lisää valtaa

Pinnalta katsoen sodan syttymiseen oli johtanut uskonnollinen kiista Venäjän tsaari Nikolai I:n ja Ottomaanien valtakunnan välillä. Tsaari havitteli vaikutusvaltaa naapurivaltiossa sen kristityn vähemmistön kautta, ja hän vaati, että ortodoksinen kirkko saisi hallita pyhiä paikkoja ottomaanien valta-alueeseen kuuluvissa Jerusalemissa ja Betlehemissä.

Ottomaanit olivat kieltäytyneet, mikä sai tsaarin toimimaan. Hän lähetti joukkojaan Turkin pohjoisrajan yli, ja marraskuussa 1853 hänen Mustanmeren laivastonsa tuhosi joukon turkkilaisia sotalaivoja.

Sodan laajenemisen todellinen syy oli kuitenkin etenkin Britannian ja Ranskan pyrkimys estää Venäjän vaikutusvallan kasvu strategisesti tärkeällä Mustallamerellä, ja Britannia
halusi suojella erityisesti Intian kauppareittejään.

Brittiläiset ja ranskalaiset lehdet kuvailivat Venäjän hyökkäystä Turkkiin vastenmielisenä verilöylynä, ja kansa alkoi vaatia sotaa. Heidän toiveensa toteutui Krimillä. 

Liittoutuneiden vahva alku

Kuukausi ennen Sevastopolin tulitusta noin 60 000 brittiläistä ja ranskalaista sotilasta oli noussut maihin 60 kilometriä pohjoisemmassa Krimin niemimaalla. Laivasaattueet olivat viikkoja tuoneet aseita ja joukkoja Euroopan syrjäiseen kolkkaan. 


Tavoitteena oli puolustaa Ottomaanien valtakuntaa ja upottaa Venäjän Sevastopolissa sijainnut Mustanmeren laivasto.

Brittiläiset ja ranskalaiset sotilaat marssivat pienemmän turkkilaisen joukon kanssa kohti Sevastopolia. 


Matkalla he murskasivat venäläisten kaiken vastarinnan ja jyräsivät yhdessä päivässä venäläisten puolustuslinjan läpi 25 kilometriä laivastotukikohdan pohjoispuolella. Niinpä liittoutuneiden sotilaiden itsetunto oli huipussaan heidän saapuessaan Sevastopoliin. 

 Liittoutuneiden teltat olivat säiden armoilla Sevastopolin avonaisessa maastossa.  
© Roger Fenton/Library of Congress

Ylimielisyys kostautui

Kun liittoutuneiden raskaat tykit 17. lokakuuta avasivat tulen kaupunkia kohti, vain pahimmat pessimistit uskoivat, että vihollinen pystyisi pitämään pintaansa paria päivää kauemmin. Kun tykit lopulta illalla vaikenivat, monet venäläisten puolustusrakennelmista olivat pahoin vaurioituneet. 


Näytti varmalta, että liittoutuneet pääsisivät tuota pikaa satamaan laivaston kimppuun.

”Uskoimme, että Sevastopol pystyisi puolustautumaan ehkä kolme päivää, todennäköisemmin yhden päivän, ja ylimielisimmät arvioivat, että vastarinnan musertamiseen kuluisi enintään kahdeksan tuntia”, kirjoitti eräs brittiläinen upseerinrouva päiväkirjaansa Krimillä. 


Liittoutuneiden sotilaat joutuivatkin seuraavana aamuna herättyään hieraisemaan silmiään. Yön pimeydessä venäläiset olivat tuhansien miesten voimin korjanneet linnoitusta. Tuhoutuneiden tykkien tilalle oli tuotu uusia, joista monet olivat vielä entistä tulivoimaisempia.

Sama toistui seuraavina päivinä: päiväsaikaan liittoutuneiden tykit moukaroivat venäläisten asemia, ja seuraavana yönä venäläiset korjasivat vahingot.

Liittoutuneiden ammukset hupenivat uhkaavasti, ja lordi Raglan joutui määräämään tulituksen lopetettavaksi ja peruuttamaan suunnitellun suurhyökkäyksen toistaiseksi. Pikavoittoa ei tullutkaan, ja muutaman päivän päästä tilanne näytti entistä heikommalta. 

Venäläiset hyökkäsivät

25. lokakuuta, kahdeksan päivää siitä, kun liittoutuneet olivat aloittaneet Sevastopolin tulituksen, venäläiset ryhtyivät vastahyökkäykseen ja liittoutuneiden helpoksi kaavailtu sotaretki mutkistui entisestään.

Piiritetyn Sevastopolin 35 000 sotilaan lisäksi Venäjällä oli 25 000 miehen vahvuinen kenttäarmeija syvemmällä Krimin niemimaalla. Tämä armeija marssi nyt itään kohti Balaklavan kaupunkia, joka oli elintärkeä brittijoukkojen huoltoyhteyksien kannalta. Jos Balaklava taipuisi, liittoutuneiden rautainen ote Sevastopolista kirpoaisi.

Valokuvaaja Roger Fentonin kuuluisin otos Krimiltä kuvaa tykinkuulien pilkuttamaa
taistelukenttää Sevastopolissa. 
© Roger Fenton

Skottilaisrykmentin voitto

Balaklavan ulomman puolustuslinjan varustuksilla oli lähinnä turkkilaisia sotilaita, jotka joutuivat pian antamaan periksi hyökkääville venäläisille.

Parissa tunnissa venäläisten ratsuväkiyksikkö oli edennyt vain parin kilometrin päähän Balaklavasta, ja kaupunki oli nyt vakavasti uhattuna. Venäläisten etujoukon ja kaupungin välissä oli enää vain brittien Ylämaan prikaatin 93. jalkaväkirykmentti.

93. jalkaväkirykmentin sotilaat olivat pelottomia miehiä Skotlannin ylämaalta. Kun venäläinen ratsuväki lähestyi, ryhmän komentaja sir Colin Campbell määräsi punaisiin pukeutuneet miehensä kahteen pitkään riviin. 


Hän ratsasti rivejä päästä päähän ja antoi sotilaille määräyksen puolustaa kaupunkia – vaikka kuolemaan asti. Vastaus tuli kuin tykin suusta: ”Ay ay, sir Colin, käsky on selvä.”


Rykmentillä oli aseinaan nykyaikaiset Minié-kiväärit, joilla pystyi ampumaan 2–3 laukausta minuutissa ja joiden kantama ja tulivoima oli suurempi kuin venäläisten aseissa. Lisäksi leveän linjamuodostelman tulivoima oli tehokas, sillä kaikki sotilaat pystyivät ampumaan samaan aikaan. 

Sotilaat nostivat kiväärinsä ja ampuivat ensimmäisen yhteislaukauksen kohti lähestyvää ratsuväkeä 900 metrin etäisyydeltä ja pian toisen. Kun he hetken päästä ampuivat vielä kolmannen yhteislaukauksen lähempää, venäläisten rivit hajosivat. 

Puolustuksen voimakkuudesta yllättyneenä hyökkääjät kääntyivät ja ratsastivat takaisin 93. rykmentin miesten mylviessä riemusta.  

Historiallinen väärinarvio

Britannian armeijan ratsuväen ja jalkaväen upseerien arvot olivat ostettavissa aina everstiin asti, minkä vuoksi monet Kriminkin sodassa palvelleet brittiupseerit olivat täysin epäpäteviä. Arvosta saattoi joutua maksamaan lähes 10 000 puntaa, eli upseerinarvot pysyivät yläluokan käsissä.

Yksi upseerin suurimmista nöyryytyksistä oli menettää viholliselle tykkejä. Wellingtonin herttua, brittien suurin sotasankari Waterloon taistelussa vuonna 1815, oli kaikkien upseerien esikuva. Sanottiin, ettei hän ollut koskaan menettänyt taistelussa yhtään tykkiä.

Brittiupseereille olikin noloa, että Balaklavassa venäläiset onnistuivat valtaamaan heiltä yhdeksän tykkiä. Voitto taistelussa ei enää riittäisi, vaan tykit oli valloitettava takaisin.
Tämä johti yhteen brittien vakavimmista virhearvioista Krimillä. 


Taisteluja käytiin pienen kukkulan halkomassa laaksossa, jonka pohjoispäähän venäläiset olivat sijoittaneet omat tykkinsä ja jonka eteläpuolella olevalla kukkulalla olivat brittien vallatut tykit.

Sotamarsalkka Raglan lähetti tällöin brittiläisen ratsuväen Kevyelle prikaatille hyvin tulkinnanvaraisen käskyn: ”Lordi Raglan käskee ratsuväen edetä nopeasti kohti rintamaa, seurata vihollista ja estää vihollista siirtämästä tykkejä pois.” 


Raglanin määräyksestä ei käynyt selvästi ilmi, mistä tykeistä oli kysymys. Ratsuväen komentaja lordi Lucan oli ymmällään: tarkoittiko Raglan venäläisten tykkejä laakson pohjukassa vai brittien omia tykkejä kukkulalla?

”Hyökätä, sir? Hyökätä minne? Mitkä tykit, sir?” Lucan tivasi käskyn tuoneelta upseerilta. Tämä heilautti kättään välinpitämättömästi laajalla liikkeellä, joka saattoi viitata kumpiin tahansa, venäläisten tai brittien tykkeihin: ”Tuolla on vihollinen, tuolla ovat aseenne.”

Kevyen prikaatin 673 ratsusotilasta lähti nopeasti etenemään suoraan kohti parin kilometrin päässä olleita venäläisten tykkipattereita. Heitä oli vastassa tuhansia venäläisiä jalkaväen ja ratsuväen sotilaita.

Brittien tehtävä oli toivoton. Ympärillä räjähtelevät venäläisten kranaatit syöksivät ratsumiehiä hevostensa selästä, ja tykit ampuivat kartesseja, satoja pieniä metallihauleja sisältäneitä sirpaleammuksia.
Sotilaita ryhmittyneenä brittien ylpeyden, venäläisten aseita huomattavasti voimakkaamman tykin, ympärille.  
© Bridgeman

Britit herättivät ihailua vihollisessa

Hengissä selvinneet brittisotilaat palasivat omien linjojensa taakse jo parinkymmenen minuutin päästä. Kuin ihmeen kaupalla Kevyt prikaati ei ollut tuhoutunut kokonaan. Sen 673 miehestä 113 oli kuollut, ja haavoittuneita oli kaksinkertainen määrä.

Kevyen prikaatin tappioista huolimatta britit olivat onnistuneet yhdessä ranskalaisten vahvistusten kanssa pakottamaan venäläiset perääntymään, ja prikaatin hyökkäystä pidettiin osoituksena brittien urheudesta ja uhrautuvaisuudesta. 

Kun vangeiksi joutuneet Kevyen prikaatin sotilaat vietiin venäläisen kenraaliluutnantti Liprandin eteen, tämä ei salannut kunnioitustaan. ”Jos te olette Kevyt prikaati, millainen mahtaa Raskas prikaatinne olla?” Liprandi kysyi. 

Hän kuitenkin vihjasi, että miesten uhkarohkeus ei voinut johtua muusta kuin siitä, että nämä olivat juovuksissa. Irlantilainen sotavanki kumosi moisen luulon välittömästi: ”Jos olisimme ryypänneet, olisimme valloittaneet jo puoli Venäjää!” 

Taistelussa pattitilanne

Kaksi viikkoa myöhemmin brittien upseeriston päätöksentekokyky jälleen kangerteli, kun venäläiset tekivät uuden yrityksen lyödä liittoutuneiden joukot Sevastopolin kaakkoispuolella. 


Kenraali George Cathcart johti brittiläisten joukkoja, ja vaikka venäläiset painostivat ankarasti, Cathcart torjui ranskalaisten tarjouksen vahvistuksista. Pian hän kaatui venäläisten luoteihin samoin kuin monet hänen miehistäänkin. Jälleen kerran venäläiset joutuivat kuitenkin vetäytymään.

Vähitellen kaikille osapuolille kävi selväksi, että sotaa ei saataisi päätökseen ennen talven tuloa. Liittoutuneet eivät pystyneet murtamaan venäläisten puolustusta Sevastopolin ympärillä, eivätkä venäläiset pystyneet rikkomaan liittoutuneiden piiritystä ja vapauttamaan kaupunkia. 


Venäläisten aseet olivat liian huonoja, ja Venäjän jalkaväki hyökkäsi tiiviissä osastoissa, joissa sotilaat olivat helppo maali brittien ylivoimaiselle aseistukselle.  

Armoton talvi alkoi

Tilanne oli jumittunut paikoilleen, ja venäläisten oli tsaari Nikolai I:n sanojen mukaan aika mobilisoida kaksi venäläiskenraalia, jotka eivät koskaan pettäneet: kenraali tammikuu ja helmikuu – pureva kylmyys ja äkäiset myrskyt.

Erityisesti brittijoukot kärsivät lämpimien vaatteiden, polttopuiden ja ruuan puutteesta. Lordi Raglan ei ollut ymmärtänyt täydentää leirien ruoka- ja varustevarastoja riittävästi talven varalta sään ollessa vielä suotuisa, ja talven tultua sotilaita kuoli tuhansittain sairauksiin, nälkään ja kylmään.

Talvi ja lumentulo katkaisivat briteille tärkeitä huoltolinjoja, eivätkä täydennykset päässeet perille. Laivalastillinen sitruunamehua, jota oli tuotu Balaklavaan keripukin ehkäisemiseksi, juuttui satamaan, ja vain muutaman kilometrin päässä sitruunamehulastista keripukki vei miehiltä voimat ja hampaat suusta. 


Eläinten rehu mätäni satamiin sillä välin, kun sotilasleireissä hevoset nakersivat nälissään toistensa häntiä ja nääntyivät lopulta nälkään.

Sotilaat kituuttivat läpi vahtivuoronsa juoksuhaudoissa hädin tuskin pystyssä pysyen ja näyttäen pikemminkin kalpeilta aaveilta kuin eläviltä ihmisiltä. Jotkut kaivoivat kuolleiden tovereidensa ruumiit haudoista saadakseen lämmikkeekseen huovat, joihin ruumiit oli kääritty. Epätoivoisimmat suuntasivat pitkän kiväärinsä piipun itseään kohti ja laukaisivat aseen isovarpaallaan.

Lääkärit yrittivät parhaansa mukaan hoitaa potilaitaan tuulisille ja liejuisille pelloille pystytetyissä teltoissa. Osa potilaista saatiin lähetettyä Scutarin sotilassairaalaan Ottomaanien valtakuntaan. Heikkokuntoiset sotilaat joutuivat pakkautumaan tautien saastuttamiin laivoihin päästäkseen rähjäiseen sairaalaan, jossa oli jatkuva pula hoitohenkilökunnasta. 

Siellä he saattoivat joutua makaamaan omissa ulosteissaan kylmillä lattioilla siihen asti, kunnes kuolema vapautti heidät heidän kärsimyksistään. 

Haavoittuneiden ja sairaiden olot olivat karmeat näennäisestä hoidosta huolimatta. 
© Bridgeman

Rautatie pelasti

Pelkästään brittiarmeija menetti yli 16 000 miestä taudeille, kuten punataudille ja koleralle, kun taisteluissa kuoli alle 5 000 miestä. Tilanne oli sama ranskalaisten ja turkkilaisten leirissä.
Sevastopolin saarto ei ollut täydellinen, sillä venäläisillä oli toimivat huoltolinjat kaupungin pohjoisosiin. 


Hekään eivät kuitenkaan saaneet riittävästi uusia sotilaita. Venäläissotilaiden oli marssittava vaikeakulkuisessa maastossa päästäkseen eteenpäin, ja heistä yli puolet jäi matkalle tautien, nälän ja uupumuksen takia.

Keväällä 1855 liittoutuneet katkaisivat venäläisten tärkeimmän huoltolinjan, joka kulki Asovanmereen yhteydessä olevan Kertšin satamakaupungin kautta Sevastopolin koillispuolella. 


Lisäksi britit olivat seitsemässä viikossa rakentaneet 11 kilometrin pituisen rautatien Balaklavan satamasta leireihinsä. Sen ansiosta liittoutuneille alkoi virrata vahvistuksia, ammuksia ja useita uusia, tehokkaita tykkejä.

Joukkoja tuotiin koko ajan lisää Euroopasta, ja lukuisten ankarien tykistöhyökkäysten jälkeen liittoutuneiden jalkaväki teki kesäkuussa 1855 useita suurrynnäköitä kohti Sevastopolin puolustusmuureja, pääsemättä niistä tosin vieläkään läpi.  

Ratkaiseva läpimurto

Sevastopol oli pikku hiljaa muuttumassa rauniokasaksi. Sen sairaalat olivat täynnä, joten monet sairaat ja haavoittuneet venäläissotilaat joutuivat makaamaan kaduilla polttavassa auringossa.

Kaupungin puolustus oli luhistumassa, ja lähes vuoden piirityksen jälkeen liittoutuneet tekivät ratkaisevan läpimurron 8. syyskuuta 1855. Ranskalaissotilaat saivat rynnäköllä hallintaansa Malakoffin ulkolinnakkeen. Ranskalaiset olivat tarkoin laskeneet, että linnakkeessa oli sokea kulma, jota venäläisten tykit eivät pystyneet suojaamaan, kunhan hyökkääjät pääsivät kyllin lähelle.

Britit eivät puolestaan onnistuneet valtaamaan omaa kohdettaan, Great Redaniksi kutsumaansa ulkolinnaketta. Ensimmäisen hyökkäysaallon sotilailla oli mukanaan tikkaat muureille kiipeämistä varten, mutta ajatus kapuamisesta tikkaita taukoamattomassa tulituksessa suoraan kohti venäläisten pistimiä sai monet sotilaista pakenemaan tai hakeutumaan suojaan.

”Se oli suurin nöyryytys, mikä koskaan on kohdannut brittiläisiä sotilaita”, totesi syvästi häpeissään oleva brittikenraali Windham jälkeenpäin. Sotamarsalkka Raglan ei enää ehtinyt nähdä sotilaidensa taistelutahdon heikkenemistä, sillä hän oli kuollut punatautiin puolitoista kuukautta aiemmin.

Seuraavana yönä venäläiset kuitenkin joutuivat lopulta taipumaan vihollisen painostuksen edessä, ja ranskalaisten päästessä liian lähelle he pakenivat Sevastopolin keskiosista. Tulenliekit valaisivat yötä, kun venäläiset valtavien räjähdysten saattelemana lähtivät kaupungista. Sotilaat hävittivät kaiken, mitä eivät saaneet mukaansa. 
Pilapiirros pilkkasi Krimin sodan brittiupseerien kelvottomuutta ja keskimäärin korkeaa ikää. 
© Victorianet

Sodan valtavat menetykset

Seuraavina kuukausina taistelut hiljenivät muutamia yksittäisiä yhteenottoja lukuun ottamatta. Venäjän tsaari Nikolai I oli menehtynyt sairauteen keväällä 1855, ja hänen seuraajansa Aleksanteri II joutui tammikuussa 1856 hyväksymään maansa häviön ja joukon liittoutuneiden asettamia rauhanehtoja.

Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin Pariisissa pari kuukautta myöhemmin. Sopimuksen mukaan Mustastamerestä tuli puolueetonta aluetta ja Venäjää kiellettiin varustamasta sen rannikkoalueita. Lisäksi Venäjän piti luopua vaatimuksistaan Ottomaanien valtakunnan suhteen. 

Sopimus oli takaisku Venäjän valtapyrkimyksille alueella, ja lisäksi maa oli menettänyt Mustanmeren laivastonsa. Osan laivoistaan venäläiset olivat upottaneet itse Sevastopolin sisääntuloväylälle tukkiakseen pääsyn satamaan, osan olivat liittoutuneiden aseet tuhonneet.

Venäjän uhka oli kukistettu, mutta hinta oli kova molemmille osapuolille. Krimillä kuoli arviolta yli miljoona sotilasta. Vuonna 1871 Venäjän tsaari rikkoi rauhanehtoja ja aloitti uuden varustelun Länsi-Euroopassa riehuvan ranskalais-preussilaisen sodan varjossa, ja vuonna 1877 Venäjän ja Ottomaanien valtakunnan välille syttyi jälleen sota.

Brittiupseerien surkea johtamis- ja päätöksentekokyky herätti Britanniassa suurta arvostelua. Erityisesti asetettiin kyseenalaiseksi armeijan käytäntö myydä sotilasarvoja, mikä suosi varallisuutta pätevyyden sijaan. Sodan jälkeen vuonna 1856 asetettiin kuninkaallinen komitea tutkimaan järjestelmää, joka purettiin lopullisesti vuonna 1871.

Lue lisää

Edgerton, Robert B.: Death or Glory - The Legacy of the Crimean War, Basic Books, 2000. Spilsbury, Julian: The Thin Red Line, Cassell Millitary Paperbacks, 2007 ● Sweetman, John: The Crimean War, Osprey Publishing, 2001. 

Ehkä sinua kiinnostaa...