Bukharan kaupunki oli liekeissä. Kerran niin mahtavan, nykyisessä Uzbekistanissa sijaitsevan Kovaresmian valtakunnan pääkaupunki oli vetänyt vertoja Bagdadille niin kauneudessa, rikkaudessa kuin koossakin.
Vuonna 1220 mongolien sotajoukot olivat kuitenkin vyöryneet kaupunkiin kuin myrskytuuli. Nyt suuria alueita kaupungista oli tuhottu maan tasalle ja kaduilla makasi röykkiöittäin verisiä ruumiita.
”Onni on alistaa sortajia ja kukistaa ja alistaa vihollisia, saada heidän alamaisensa vaikeroimaan ja käyttää heidän naistensa syliä sänkynä.” Tšingis-kaani persialaisen lähteen mukaan
Bukharan moskeijaan oli kerääntynyt pelokkaita kaupungin silmäätekeviä, jotka odottivat mongolien hallitsijaa Tšingis-kaania.
Moskeijan lattia oli paperisilpun sekä pergamentin- ja nahanriekaleiden peitossa.
Tšingis-kaani oli näet määrännyt pyhän Koraanin säilyttämiseen käytetyt kirstut tyhjennettäviksi, jotta niitä voitaisiin käyttää mongolien hevosten heinäkaukaloina.
Nuorena Tšingis-kaanin oli usein piilouduttava välttääkseen kilpailijoidensa murhayritykset.
Viimein Tšingis-kaani astui moskeijaan. Hän katseli Bukharan mahtimiehiä, jotka vapisivat ankaran katseen alla.
Suurkaani oli varttunut teltassa Mongolian aroilla köyhänä, hyljeksittynä ja isättömänä, mutta nyt hän oli polkenut jalkoihinsa Keski-Aasian mahtavimman valtion rangaistukseksi siitä, että sen hallitsija oli antanut surmata kaanin lähettilään ja kauppiaita.
Tšingis-kaani asteli moskeijan poikki ja nousi korokkeelle, mistä hän suomi vankejaan näiden synneistä:
”Valtaapitävät teidän keskuudessanne ovat tehneet väärin. Jos ette olisi tehneet syntiä, Jumala ei olisi lähettänyt minua teille rangaistukseksi.”
Sitten hän lähetti rikkaat bukharalaiset mongolisoturien vartioimina koteihinsa noutamaan aarteitaan. Uutiset mongolien hirmutöistä Bukharassa saivat Kovaresmian vielä jäljellä olevat kaupungit antautumaan hetimiten.
Tšingis-kaani johdattikin siksi pääjoukkonsa vaikeakulkuisen Afganistanin halki Pohjois-Intiaan joukkojen loppuosan suunnatessa Kaukasukselle ja sieltä Venäjälle. Mikään ei pysäyttänyt Tšingis-kaania ja hänen sotureitaan.
Syrjäytetyn mahtisuvun vesa
Kun Tšingis-kaani vuonna 1220 valtasi Bukharan, hän oli jo alistanut valtaansa alueen, joka kattoi 6 000 kilometrin matkan Kaspianmereltä aina Japaninmerelle asti.
Vajaat 60 vuotta aiemmin Tšingis-kaani oli syntynyt yhteen Mongolian ylhäisimmistä perheistä ja saanut nimekseen Temudzin.
Pari vuotta Tšingis-kaanin kuoleman jälkeen kirjoitettiin ”Mongolien salainen historia”, joka on mongolien vanhin säilynyt kirjoitus.
Sen mukaan hänen isoisän isänsä oli hallinnut kaikkia mongolialaisia ja hänen isänsä oli ollut heimopäällikkö.
Hän oli oppinut kantapään kautta, että jos mieli saada jotakin, se piti ottaa väkipakolla.
Kun Temudzin oli yhdeksänvuotias, hänen isänsä kuoli todennäköisesti kilpailevan heimon myrkyttämänä. Temudzin oli hallitsijan perijä, mutta koska hän oli vasta lapsi, kilpailevat suvut riistivät vallan ja syrjäyttivät hänet ja hänen perheensä.
Temudzin varttui siksi köyhyydessä, ja perhe pysyi hengissä muun muassa syömällä juuria. Vaikea lapsuus jätti jälkensä nuoreen mieheen, ja vähitellen hän alkoi yhä palavammin janota kostoa.
13-vuotiaana Temudzin surmasi yhden veljistään metsästyssaalista koskevan riidan tuoksinassa. Hän oli oppinut kantapään kautta, että jos mieli saada jotakin, se piti ottaa väkipakolla.
Temudzin yhdisti mongoliheimot
Vuosien saatossa Temudzin nousi yhä selvemmin johtohahmoksi. Paimentolaisyhteiskuntaa raastoivat kuitenkin kiivas keskinäinen kilpailu, ryöstöretket ja verikosto, minkä vuoksi Temudzin joutui monta kertaa pakenemaan muiden klaanipäälliköiden lähettämiä tappajia. Klaanipäälliköt pitivät häntä uhkana asemalleen ja lähettivät miehiä tekemään hänestä selvää.
Yksi iskuista sattui, kun Temudzinin perhe oli leiriytynyt mongolien pyhän vuoren, Burkhan Khaldunin, juurelle. Temudzin, joka oli tuolloin parissakymmenissä, pääsi pakenemaan, mutta hyökkääjät sieppasivat hänen nuoren vaimonsa Börten ja veivät hänet mukanaan.
Mongolien sitkeät hevoset kestivät olosuhteita, joista muut hevosrodut eivät olisi selvinneet. Kylminä talvina ne osasivat jopa kaivaa ruohoa esiin hangen alta.
Perhe ja hevonen olivat elämän kulmakiviä
Tšingis-kaanin mongolisoturien armeija muodosti yhden maailman tehokkaimmista ja pelätyimmistä sotakoneistoista. Ratsujoukkojen menestys oli pitkälti hyvän liikkuvuuden ja täydellisen omavaraisuuden ansiota.
Mongolien suurin vahvuus oli heidän paimentolaisperinteensä. Mongoliyhteiskunta koostui monimutkaisista, sukujen, heimojen ja klaanien verkostoista.
Ne sotivat usein keskenään, kunnes Tšingis-kaani yhdisti ne yhden hallitsijan eli kaanin alaisuuteen. Mongolit olivat paimentolaiskansaa ja siksi kaikin tavoin omavaraisia, ja he olivat tottuneet olemaan ”tien päällä” kuukausia yhteen menoon. Siksi mongolisotajoukot olivat huomattavasti liikkuvampia kuin muut tuon ajan armeijat.
Toisaalta mongolit olivat myös riippuvaisia tuhansien hevostensa ravinnosta ja valitsivat aina reittinsä niin, että ne kulkivat ruohotasankojen kautta. Sotaretkillä kullakin soturilla oli yleensä neljä hevosta varusteita kuljettamassa. Hevosia ei kuitenkaan käytetty vain kuljetukseen.
Tammanmaidosta tehtiin juustoa, ja äärimmäisessä hädässä soturit saattoivat juoda hevosensa verta tai jopa syödä koko hevosen.
Yhteiskunnan viisi tasoa:
1. Perhe
Mongolien perusyksikkö oli perhe, jota johti patriarkka.
2. Kylä
Kylä koostui useista toisilleen sukua olevista perheistä.
3. Klaani
Tietyillä kylillä oli yhteisiä esi-isiä, ja ne muodostivat klaanin.
4. Heimo
Kun klaanit liittyivät yhteen, ne muodostivat heimon.
5. Khanat
Heimot muodostivat yhdessä ”khanatin” eli kuningaskunnan.
Temudzin piileksi metsässä kolme päivää, ja noiden kolmen päivän aikana kaikkien mongolialaisten tuleva hallitsija näki tulevan kohtalonsa: jumalat olivat säästäneet hänen henkensä, koska hänen oli määrä yhdistää hajaantuneet mongoliheimot ja ryhtyä niiden johtajaksi. Yhdessä mongolit valloittaisivat maailman.
Seuraavien kuukausien kuluessa Temudzin liittoutui useiden heimopäälliköiden kanssa ja hyökkäsi tuhansien soturien voimalla Börten siepanneen heimon kimppuun. Voitto oli täydellinen: Temudzin sai vaimonsa takaisin.
Vei kuitenkin 20 vuotta, ennen kuin Temudzin onnistui yhdistämään heimot yhdeksi kansaksi. Välienselvittely vastahankaisten heimojen kanssa kulminoitui vuonna 1204.
Ratkaisevaa taistelua edeltävänä yönä Temudzinin joukot leiriytyivät vihollisjoukkojen alapuolella olevalle tasangolle. Hän määräsi jokaisen soturin sytyttämään viisi leirinuotiota. Ne nähtyään vihollisen vartiomiehet kertoivat päälliköilleen, että Temudzinin armeijassa oli enemmän sotureita kuin taivaalla oli tähtiä.
Mongolit asuivat suurissa teltoissa, joita kutsuttiin nimellä ”ger”. Ger koostui seipäiden varaan pingotetusta paksusta villakankaasta, ja sitä oli helppo kuljettaa paikasta toiseen hevosilla.
Aamun tullen Temudzinin joukoilla oli vastassaan vihollisarmeija, joka oli viittä vaille valmis antautumaan, ja iltaan mennessä Temudzin oli kukistanut vihollisensa.
Vuonna 1206 mongolien korkein neuvosto ”khural” kokoontui Arhangaivuorilla sijaitsevan Sinisen järven rannalle ja valitsi Temudzinin yhdistyneiden mongoliheimojen ainoaksi hallitsijaksi. Hän sai nimen Tšingis-kaani eli Maailmankaikkeuden hallitsija.
Paimentolaisarmeijan synty
Jo kamppaillessaan Mongolian hallinnasta Tšingis-kaani oli pannut alulle sotilaallisen vallankumouksen, jonka myötä mongoleista kehkeytyi maailman kenties pelätyin sotajoukko.
Hän otti lähtökohdakseen mongolien perinteiset elintavat ja -olosuhteet: mongolit olivat paimentolaiskansaa ja viettivät suurimman osan vuotta ratsailla. Siksi he olivat ilmiömäisen taitavia ratsastajia ja metsästysperinteen ansiosta myös taitavia jousiampujia. Juuri näitä ominaisuuksia Tšingis-kaani hyödynsi uuden sotajoukkonsa kulmakivinä.
Mongolien valmistaminen sotaan ei ollut vaikeaa. Heille ”rauha” oli aina merkinnyt vihanpitoa ja pienimuotoisia kahakoita.
Karjavarkaudet, sieppaukset ja verikosto olivat mongoliyhteiskunnassa arkipäivää, ja sota merkitsi vain vähäistä muutosta paimentolaisten normaaliin elämäntapaan.
Jousiampujien armeija
Jousi oli mongolien suosikkiase. Siinä oli eläinten sarvesta ja jänteistä koostuva kerros, joka oli liimattu bamburuokoytimeen. Kerroksittainen rakenne teki jousesta äärimmäisen vahvan ja tehokkaan.
Jousikotelossa sotureilla saattoi olla taistelukentällä mukanaan jopa kolme eri jousta.
Nuoliviini oli kuin entisaikojen patruunavyö, johon mahtui jopa 60 nuolta. Niistä 30 oli kevyitä nuolia, joilla oli pitkä kantomatka. Loput 30 olivat raskaita nuolia, jotka soveltuivat erinomaisesti käytettäväksi lähitaistelussa.
Miekka oli mongolien suosikkiase lähitaistelussa. Se oli hieman käyrä kuten sapeli.
Panssaripaita koostui tuhansista toisiinsa ohuilla nahkanyöreillä kiinnitetyistä metallilevyistä. Panssaripaita painoi noin 10 kiloa.
Silkkitakki panssaripaidan alla piti huolen, että panssaripaidan levyjen läpi tunkeutuneet nuolet eivät läheskään aina aiheuttaneet suuria vaurioita. Nuolet eivät näet useinkaan pystyneet läpäisemään tiivistä silkkikangasta, joka myötäili terävää nuolenkärkeä ja esti sitä tunkeutumasta ihon läpi.
Tšingis-kaani oli nuorena nähnyt, miten eri heimojen väliset riidat olivat tuhonneet kaikki yritykset yhdistää heimoja.
Siksi hän ryhtyi järjestelmällisesti häivyttämään vanhoja klaani- ja luokkarajoja sulauttaakseen eri ryhmittymät yhdeksi yhtenäiseksi sotajoukoksi.
Nyt taitavat ja urheat soturit saattoivat nousta arvoasteikossa alhaisesta syntyperästään huolimatta. Mongolien uuden yhtenäisyyden osoitukseksi Tšingis-kaani perusti henkivartiokaartin, johon kuului 10 000 sotilasta.
Hän valitsi kaartiin miehiä kaikista yhteiskuntaluokista, klaaneista ja ryhmistä. Henkivartiokaarti toimi myös upseerikouluna. Sen jäsenet saivat sotilaskoulutusta, jonka avulla tavallinen rivijäsenkin pystyi komentamaan armeijan sotilasosastoa.
Nopeus oli avain menestykseen
Mongolit oppivat pian hyödyntämään ratsuväkeä ja sen mahdollistamaa liikkuvuutta. He etenivät yleensä leveinä rivistöinä, joiden välillä oli reilusti matkaa.
Siten sekä soturien että hevosten oli helpompi löytää ruokaa marssin aikana. Joukko-osastot pystyivät kuitenkin kokoontumaan yhteen hyvin lyhyellä varoitusajalla ja hyökkäämään keskitetysti tiettyyn kohteeseen.
Toimivan taktiikan salaisuus oli viestintä. Joukko-osastojen suurista etäisyyksistä huolimatta Tšingis-kaani piti niihin koko ajan tiiviisti yhteyttä ratsulähettien avulla. Vaihtamalla usein hevosta lähetit pystyivät taivaltamaan lähes sata kilometriä yhdessä päivässä.
Mongolialaisten ratsulähettien nopeus lyötiin vasta 600 vuotta myöhemmin, kun rautatie keksittiin. Julmat heimosodat olivat opettaneet Tšingis-kaanille, kuinka tärkeää oli tuntea vihollisensa.
Hän lähettikin ennen jokaista hyökkäystä vakoojia keräämään tietoja tai sieppaamaan vihollisia kuulusteltaviksi. Lisäksi ratsain liikkuvat tähystäjät pitivät huolen siitä, etteivät vihollisarmeijat pystyneet yllättämään mongolijoukkoja.
Tähystäjät ratsastivat 50–100 kilometriä varsinaisen armeijan edellä ja jäljessä ja välittivät sille pikavauhtia tietoa mahdollisen vihollisarmeijan yksiköiden lukumäärästä ja vahvuudesta.
Tšingis-kaani oli nuoruudessaan oppinut myös varovaisuuden taidon, joka leimasi mongolien sodankäyntiä. Uhkarohkeus ei hyödyttänyt ketään, ja vain hullu ryhtyi taisteluun, jota ei voinut voittaa.
Monen mielestä Tšingis-kaani ryhtyi kuitenkin juuri tällaiseen uhkayritykseen, kun hän keväällä 1211 ylitti Mongolian ja maailman mahtavimpiin kuuluvan valtion, Kiinan, välisen rajan.
Mongolit ylittivät Gobin autiomaan
Tšingis-kaani päätti valloittaa Kiinan monestakin syystä. Osaksi hän uskoi Burkhan Khaldunilla sattuneen kokemuksen vuoksi Kiinan valloituksen olevan jumalallinen kutsumuksensa.
Sotaretkellä oli kuitenkin myös toinen, käytännöllinen tavoite: mongolit eivät käyttäneet rahaa, ja Tšingis-kaani tarvitsi rikkauksia soturiensa palkitsemista varten. Rikkauksia Kiinassa riitti yllin kyllin.
Vakoojiensa ansiosta Tšingis-kaani tiesi, että sisäiset ristiriidat olivat heikentäneet Kiinaa.
Oli kuitenkin aivan toinen juttu kohdata Kiinan satatuhatpäinen armeija kuin taistella paimentolaisia vastaan. Lisäksi Mongoliaa ja Kiinaa erotti Gobin autiomaa, joka oli mahdoton ylittää – ainakin kiinalaisten mielestä.
Tšingis-kaani oli eri mieltä, ja keväällä 1211 hän johdatti noin 50 000 miehen armeijansa Gobin autiomaan poikki Pohjois-Kiinan vastaiselle rajalle.
KARTTA – Tšingis-kaanin valloitukset:
1206: Mongolia yhdistyi
Lähes 20 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen Tšingis-kaani onnistui vuonna 1204 nujertamaan vastustajansa Mongoliassa. Kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin mongolien hallitsijaksi. Siitä alkoi mongolien verinen maailmanvalloitus.
1216: Pohjois-Kiinan Valloitus
Vuonna 1211 mongolit hyökkäsivät Pohjois-Kiinaan. Vuonna 1216 he olivat valmiita uusiin valloituksiin.
1219: Kovaresmian valloitus
Vuonna 1219 mongolit valloittivat nykyisen Uzbekistanin alueella sijaitsevan Kovaresmian valtakunnan.
1227: Kazakstanin valloitus
Valloitettuaan Kovaresmian mongolit etenivät Kazakstaniin ja Kaspianmeren itärannalle.
1237: Iranin valloitus
Tšingis-kaanin kuoleman jälkeen hänen jälkeläisensä valloittivat muun muassa Iranin ja osia Venäjästä.
Lavastettu pako hämäsi vihollista
Jumalat tuntuivat olevan Tšingis-kaanin puolella. Puolustusvarustukset, joiden oli määrä pitää mongolit loitolla, olivat rapistuneet, ja mongolit pystyivät kiertämään ne helposti.
Matkan varrella he murskasivat Kiinan armeijakunnan toisensa jälkeen vaikka olivatkin useimmiten lukumäärältään selvästi alivoimaisia. Mongolien voitokkuuden salaisuus oli tarkoin harkittu taktiikka: varsinaisten joukkojen edelle lähetettiin pienempi sotajoukko heti, kun vakoojat olivat ilmoittaneet havaitsemastaan vihollisarmeijasta tai linnoitetusta kaupungista.
Etujoukko ratsasti suoraan kohti vihollista mutta kääntyi viime hetkellä pakoon ikään kuin olisi alkanut jänistää. Mongolien perääntyminen sai vihollisjoukot yleensä hajottamaan muodostelmansa ja lähtemään takaa-ajoon.
Sillä välin mongolit levittivät pääjoukkonsa hevosenkengän muotoon, ja ”pakenevat” etujoukot houkuttelivat vihollisen ratsastamaan suoraan hevosenkengän pohjukkaan. Yhtäkkiä vihollisjoukko huomasi olevansa ansassa. Ensin sen niskaan satoi rankka nuolikuuro, minkä jälkeen mongolit sulkivat hevosenkenkämuodostelman ja hyökkäsivät vihollisen kimppuun joka suunnasta.
”Ilma muuttui ratsujen nostattamasta pölystä mustaksi kuin yö. Pelko ja hätäännys saivat heidät valtaansa, ja kaikkialla vallitsi kauhu.” Persialainen lähde
Taktiikka puri, ja mongolit etenivät yhä syvemmälle Kiinaan jättäen jälkeensä kuolemaa ja hävitystä.
Päämääränä oli 350 000 asukkaan Peking, missä valloittajia odottivat suunnattomat rikkaudet. Päästäkseen niihin käsiksi heidän oli kuitenkin ensin päästävä läpi 15 kilometriä pitkästä ja 12 metriä korkeasta muurista, jota vartioi 900 vartijaa ja tuhansia sotilaita.
Varovaiseen tapaansa Tšingis-kaani päätti olla hyökkäämättä suoraan Pekingiin. Sen sijaan hän piiritti kaupungin ja odotti.
Pekingiin matkalla olevilla kauppakaravaaneilla ei ollut aavistustakaan siitä, että kaupunki oli piiritetty. Yksi toisensa jälkeen ne joutuivat mongolien käsiin, ja Pekingin asukkaat näkivät nälkää.
Peking poltettiin tuhkaksi
Piirityksen aikana mongolit oppivat kiinalaisilta vangeilta ja luopioilta paljon piiritysteknologiasta, ja pian he hallitsivat myös piirityksen salat.
Lopulta mongolit tunsivat olevansa valmiita hyökkäämään ja iskivät päin Pekingin muureja. Kun mongolit ehtivät muurille, he joutuivat tekemään tuttavuutta kiinalaisten asearsenaalin kanssa: hyökkääjien ylle satoi palavia nuolia ja vahapalloja, hehkuvan kuumalla sulalla raudalla täytettyjä keraamisia pommeja sekä raakaöljyllä ja muilla kemikaaleilla täytettyjä myrkkyammuksia.
Mongoleilla oli kuitenkin mukanaan tuhansia kiinalaisia sotavankeja, jotka he nyt pakottivat kuljettamaan rynnäkkötikkaita muurille.
Monet Pekingin puolustajista tunnistivat vankien joukosta ystäviään ja sukulaisiaan ja alkoivat epäröidä. Siitä huolimatta vain harva epäonnisista vangeista selvisi hengissä maanmiestensä ampumasta nuolisateesta.
Tikkaat saatiin paikoilleen, ja pian mongolit hyökkäsivät sankoin joukoin Pekingin muurien yli. Tšingis-kaanin joukot ryöstelivät ja polttivat Pekingiä kuukauden ajan.
Eräs vierasmaalainen lähettiläs, joka vieraili kaupungissa kuukausia myöhemmin, kertoi, miten kaupungissa lojui yhä kasoittain luita ja miten kadut olivat autioita, koska suurin osa ihmisistä oli kuollut.
Tšingis-kaanilla saattaa yhä olla miljoonia elossa olevia jälkeläisiä.
Tšingis-kaanilla 16 miljoonaa jälkeläistä
Naiset olivat mongolien suosimaa saalista, ja Tšingis-kaanin väitetään ottaneen vaimon kaikista Kiinassa valloittamistaan kaupungeista.
Vuonna 2003 tutkijat, jotka olivat analysoineet 2 000 eurooppalaisen ja aasialaisen miehen dna:ta, ilmoittivat löytäneensä saman dna-tyypin 16 etnisen ryhmän edustajilta.
Tilastollisesti jopa 16 miljoonaa näihin ryhmiin kuuluvaa ihmistä voi olla dna:n perusteella sukua toisilleen. Tulosten mukaan tutkittujen etnisten ryhmien kantaisä oli syntynyt Mongoliassa 1100-luvulla.
Voikin siis olla, että Tšingis-kaanilla on eri puolilla Aasiaa 16 miljoonaa elossa olevaa jälkeläistä.
Suvaitsevaisuus yhdisti valtakunnan
Tšingis-kaanin sotaretki Kiinaan kesti yli viisi vuotta, ja sen päätteeksi suuri osa Pohjois-Kiinaa joutui mongolien vallan alle. He eivät kuitenkaan vieneet Kiinasta vain rikkauksia ja sotavankeja vaan myös ideoita valtakunnan hallitsemiseksi kirjoitettujen lakien avulla.
Mongoleilla ei ollut kirjoitettua kieltä, toisin kuin heidän liittolaisellaan naiman-heimolla. Tšingis-kaani nimitti erään naiman-heimoon kuuluvan miehen kirjurikseen, minkä jälkeen hän määräsi velipuolensa Šigin valvomaan, että kaikki lait ja rangaistukset kirjattaisiin muistiin valkoiselle paperille siniseen kirjaan. Niin syntyi mongolien lakikokoelma Yassa eli ”Sininen kirja”.
Kaikkia uskontoja on kunnioitettava, eikä mitään niistä suosita enemmän kuin toisia. Mongolien lakikokoelma Yassa
Mongolien valtakunta oli yksi historian yhtenäisimmistä valtioista, ja suvaitsevaisuus ja uskonnonvapaus takasivat sen, ettei valtakuntaa uhannut hajoaminen kansanryhmien ja uskontokuntien välisiin ristiriitoihin.
Uskonnonvapaus kirjattiin jopa lakiin: ”Hän [Tšingis-kaani] on määrännyt, että kaikkia uskontoja on kunnioitettava, eikä mitään niistä suosita enemmän kuin toisia.”
Samaan aikaan kun Tšingis-kaani organisoi laajaa valtakuntaansa ja laati sille lakeja, hän lähetti viestinviejiä Aasian muiden suurvaltojen hallitsijoiden puheille tarjoamaan rauhaa ja kauppakumppanuutta.
Vuonna 1207 hän lähetti kauppakaravaanin nykyisessä Uzbekistanissa sijaitsevaan islamilaiseen Kovaresmian valtakuntaan, joka oli vauras ja ulottui Kaspianmereltä Intiaan.
Otrarin kaupungissa mongolialaiset kauppiaat kuitenkin pidätettiin vakoilusta epäiltyinä. Tšingis-kaani halusi käydä kauppaa eikä sotia, minkä vuoksi hän lähetti Kovaresmiaan kolme lähettilästä selvittämään tilannetta.
Kauppakaravaanin jäsenet kuitenkin murhattiin ja lähettiläiltä katkaistiin kaula, minkä jälkeen irtileikatut päät lähetettiin Tšingis-kaanille. Vanhojen lähteiden mukaan raivostunut Tšingis-kaani meni päät nähtyään yksinään vuorelle, missä hän kumartui ja sanoi:
”En halunnut tätä kiistaa. Antakaa minulle voimia kostaa.”
Vietettyään vuorella kolme päivää ja yötä hän palasi ja sanoi miehilleen: ”Ratsastakaamme islamilaisten tykö ja antakaamme heidän tuta kostomme!”
Kovaresmia murskattiin
Vuonna 1219 Kovaresmiaa lähestyi ennennäkemättömän mahtava armeija. Se koostui 150 000 mongolisoturista, joista jokaisella oli kaksi tai kolme hevosta.
Heidän lisäkseen mukana oli 10 000 kiinalaista piiritysasiantuntijaa raskaine härkien ja kamelien vetämine sotakoneineen.
Mukana oli muurinsärkijöitä, heittokoneita, rynnäkkötikkaita ja valtavia jousia, jotka pystyivät ampumaan reikiä muuriin jopa kilometrin päästä.
Tšingis-kaanin kauhua herättävässä armeijassa yhdistyivät paimentolaisten liikkuvuus ja piiritysaseiden murskaava voima.
Merv oli Kovaresmian suurin ja kukoistavin kaupunki. Mongolit valloittivat sen vuonna 1221 ja jättivät jälkeensä vain rauniot.
Mongolit kävivät psykologista sotaa
Pelko on tehokas ase ja saa vahvimmankin vihollisen nöyrtymään, kuten mongolit hyvin tiesivät. He levittivät tietoisesti itsestään kuvaa säälimättöminä vihollisina, mikäli vastapuoli ei suostunut antautumaan heti.
Mongolien raakuus ja verenhimo synnyttivät pelkoa kaikkialla. Kun Tšingis-kaani valloitti Mervin kaupungin Kovaresmian valtakunnassa, hän antoi soturiensa tappaa kaupungin kaikki 700 000 asukasta.
Joukkomurha oli osa tarkkaan harkittua psykologista sotataktiikkaa: mongolit tiesivät, että Mervin tapahtumien jälkeen yksikään kaupunki ei uskaltaisi asettua poikkiteloin.
Joissakin kaupungeissa Tšingis-kaani määräsi myös kaikki kissat ja koirat tapettaviksi ja muurit revittäviksi, jotta kaupunkeja ei koskaan voitaisi perustaa uudelleen. Toisaalta ne kaupungit, jotka antautuivat taistelutta ja pysyivät uskollisina mongoleille, säästyivät hävitykseltä.
Tappaminen ei kuitenkaan ollut mongolien ainoa keino pelotella vihollista ennen taistelua. He määräsivät usein ratsastajia hinaamaan oksia edestakaisin niin, että niiden synnyttämät pölypilvet antaisivat vaikutelman todellista paljon suuremmasta armeijasta.
Piirityksissä mongolit pakottivat sotavankinsa pukeutumaan mongolien varusteisiin ja ajoivat heidät kohti piiritettävän kaupungin muureja. Tarkoituksena oli jälleen synnyttää vaikutelma murskaavasta ylivoimasta.
Mongolien teot toivat heille barbaarien maineen, mutta se ei haitannut Tšingis-kaania, joka vanhojen lähteiden mukaan perusti maailmanvaltansa yksinkertaiseen periaatteeseen: ”Onni on alistaa sortajia ja kukistaa ja alistaa vihollisia, saada heidän alamaisensa vaikeroimaan ja käyttää heidän naistensa syliä sänkynä.”
Valtava mongoliarmeija alisti valtaansa kaikki alueet, joiden läpi se kulki, ja kasvoi koko ajan suuremmaksi. Aina kun mongolit valloittivat jonkin alueen, armeijaa vahvistettiin orjilla ja pakkovärvätyillä sotilailla.
Kovaresmian rajalle tullessaan armeija oli kuin valtava peto, jota kukaan ei voinut pysäyttää.
Saavuttuaan Kovaresmiaan mongolit iskivät ensi töikseen Otrarin kaupunkiin, jossa heidän lähettiläänsä oli tapettu. Ennen mongolien tuloa Otrar oli ollut kukoistava kauppapaikka. Kun he lähtivät, kaupunki oli tuhottu niin perusteellisesti, että arkeologit löysivät viitteitä sen olemassaolosta vasta 800 vuotta myöhemmin. Sitten oli Bukharan, Samarkandin ja Gurganjin vuoro. Gurganjissa mongolisotilaat saivat käskyn tappaa 24 ihmistä kukin. Mongolisotureita oli kaikkiaan 50 000.
Uutinen Kovaresmian joutumisesta mongolien valtaan kantautui Eurooppaan asti. Siellä oli jo vuosia aiemmin kerrottu tarinaa mahtavasta kristitystä hallitsijasta Aasiassa. Hän oli kolmen itämaan tietäjän jälkeläinen, joka tulisi pelastamaan Euroopan vaikeina aikoina.
Euroopassa huhuttiin, että Tšingis-kaani oli Jeesus-lapsen löytäneiden kolmen itämaan tietäjän jälkeläinen.
Monet uskoivat Tšingis-kaanin olevan tarinan hallitsija, joka oli nyt tulossa auttamaan eurooppalaisia muslimien vastaisessa taistelussa.
Haave murskautui vain muutamaa vuotta myöhemmin, kun mongolit hyökkäsivät Eurooppaan.
Aasian helmi tuhottiin täysin
Lopuksi jäljellä oli vain yksi suuri kaupunki, Merv, jota kutsuttiin nimellä Aasian helmi ja jonka kirjastoissa säilytettiin peräti 150 000 nidettä. Kaupunki oli kuuluisa myös loisteliaista palatseistaan ja kanavistaan, jotka johtivat vettä Murgabjoesta kaupungin moniin suihkulähteisiin.
Kaupungin varuskunnassa oli kuitenkin vain 12 000 sotilasta, ja sinne oli paennut jopa 700 000 siviiliä ympäröiviltä alueilta. Mervissä kävi viimeistään selväksi, miten tehokasta mongolien sodankäynti oli.
Vaisun vastarinnan jälkeen niin siviiliväestö kuin sotilaatkin sulkeutuivat koteihinsa odottamaan kohtalonsa täyttymistä. Neljässä päivässä mongolt olivat ajaneet kaupunkilaiset läheiselle tasangolle.
”Sotilaat jakoivat Mervin asukkaat keskenään, ja jokainen heistä sai käskyn surmata 300 tai 400 ihmistä”, kirjoittaa persialainen historioitsija Djuvaini.
Kun mongolit olivat lähteneet Mervistä, paikalle tuli muuan islamilainen pappismies seuraajineen. Heiltä vei 13 päivää pelkästään laskea ruumiit.
Seuraavaksi mongolit suuntasivat kohti Intiaa. Rajalla he kuitenkin pysähtyivät, ja osa armeijasta lähti kohti länttä – ja Eurooppaa.
80 000 venäläistä kuoli
Kukistettuaan Kovaresmian mongolit suuntasivat luoteeseen. Sotaretkellään he olivat kuulleet bulgaareiksi kutsutusta kansasta. Nämä olivat muslimeja, Kovaresmian liittolaisia ja vielä turkiskaupan vaurastuttamia.
Niinpä mongoliarmeija lähti etsimään Bulgariaa yhden Tšingis-kaanin kokeneimman kenraalin, Subutain, johdolla. He ylittivät Kaukasuksen, kukistivat Gruusian sotajoukot ja etenivät lopulta Dneprjoen rannoille asti.
Siinä vaiheessa venäläiset havahtuivat. Kiovan, Kurskin ja Rostovin mahtavat ruhtinaat liittoutuivat turkkilaisten polovetsien kanssa, ja 31. toukokuuta 1223 he kohtasivat Subutain Kalkajoen maisemissa. Kun taistelu oli ohi, mongolit olivat tuhonneet venäläisten 80 000 miehen armeijan. Myös kuusi venäläistä ruhtinasta ja 70 aatelismiestä oli kuollut. Tie Eurooppaan oli nyt auki.
Mongolit eivät kuitenkaan olleet unohtaneet varsinaista määränpäätään. Niinpä he eivät suunnanneetkaan suoraa päätä Eurooppaan vaan lähtivät pohjoiseen Volgan bulgaarien maille. Sotaisissa Volgan bulgaareissa Subutain armeija kohtasi vertaisensa. Nämä olivat turkkilaisen ratsastajakansan jälkeläisiä ja hallitsivat mongolien sotataktiikat.
Armeijat kohtasivat syksyllä 1223. Bulgaarit teeskentelivät pakoa, ja voitonvarmat mongolit lähtivät ajamaan heitä takaa.
Bulgaarien pääjoukko odotti kuitenkin väijyksissä Samarajoella ja murskasi mongolit näiden omilla keinoilla. Eurooppa oli toistaiseksi turvassa. Eloon jääneet mongolit eivät kuitenkaan palanneet kotiin tyhjin käsin.
He olivat nähneet Euroopan rikkaudet ja tiesivät, että eurooppalaiset sotajoukot olivat voitettavissa kuten kiinalaiset ja turkkilaisetkin. He palaisivat vielä.
Kaanin jälkeläiset jakoivat maailman
Tšingis-kaanin perilliset laajensivat mongolien valtakuntaa lähes kaksi kertaa Rooman valtakunnan kokoiseksi. Se olikin maailmanhistorian suurin yhtenäinen valtio.
Tšingis-kaanin kuolema salattiin
Tšingis-kaani kuoli 65-vuotiaana vain neljä vuotta Volgan bulgaareja vastaan käydyn taistelun jälkeen. Tarinoiden mukaan hänen viimeiset sanansa pojilleen olivat: ”Loin suuren valtakunnan, mutta elämä on liian lyhyt koko maailman valloittamiseen. Sen jätän teille.”
Tšingis-kaanin kuolema salattiin valtataistelun ja sekasorron pelossa, ja hänen ruumiinsa kuljetettiin kaikessa hiljaisuudessa haudattavaksi hänen synnyinpaikkaansa. Tarina kertoo, että kaikki hautajaissaattueen nähneet surmattiin, jotta he eivät kertoisi kenellekään näkemästään.
Myös ne soturit, jotka olivat olleet todistamassa hautaamista, surmattiin, jotta he eivät paljastaisi suurkaanin viimeisen leposijan sijaintia muille.
Vielä nykyäänkään ei tiedetä, minne Tšingis-kaani on haudattu.