Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Winston Churchill lupasi taistella natseja vastaan viimeiseen veripisaraan asti

Ennen kuin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto vuonna 1941 liittyivät toiseen maailmansotaan, Britannia taisteli ainoana maana Hitlerin Saksaa vastaan. Maata johti viskiä kittaava ja sikareita sauhutteleva tarmonpesä.

Bridgeman Images

"Me puolustamme saartamme hinnalla millä hyvänsä!”

Pääministeri Winston Churchillin sanat kaikuivat Britannian parlamentin alahuoneen ­istuntosalissa, kun hän vakuutti kuulijoilleen Britannian taistelevan Saksaa vastaan viimeiseen veripisaraan asti.

”Me taistelemme rannoilla. Me taistelemme lentokentillä. Me taistelemme pelloilla ja kaduilla. Me taistelemme kukkuloilla. Me emme koskaan antaudu!” Churchill julisti.

Tunnelma alahuoneessa oli voitonvarma, mutta Churchillin väitetty tokaisu puheen jälkeen kuvasti vallitsevaa ­tilannetta ehkä realistisemmin.

Suosionosoitusten vielä raikuessa hänen kerrotaan kääntyneen vierustoverinsa puoleen ja todenneen kuivasti:

”Me taistelemme Saksaa vastaan vaikka rikkinäisellä olutpullolla, sillä se on piru vieköön ainoa ase, joka meillä on käytössämme!”

Churchillin kyynisyys oli liioiteltua, sillä hänen voitonvarmuutensa osoittautui ratkaisevan tärkeäksi Britannialle ja koko Euroopalle.

Voitontahtoa todella tarvittiin, sillä ­alkuvuosi 1940 oli ollut Euroopassa synkkä. 4. kesäkuuta 1940 eli ­samana päivänä, jolloin Churchill ­piti kuuluisan puheensa alahuoneessa, Britan­nian siirtoarmeijan viimeiset sotilaat evakuoitiin Dunkerquen rannoilta.

Ranskan romahtaminen oli vain yksi monista takaiskuista, joita Euroopassa oli tuona keväänä koettu.

Huhti-toukokuussa Saksa oli miehittänyt Tanskan ja Norjan, ja touko-kesäkuussa myös Alankomaat ja Belgia olivat joutuneet antautumaan.

Neuvostoliitto myötäili yhä Saksaa, ja Yhdysvallat pysytteli visusti erossa Euroopan ongelmana pitämästään konfliktista.

”Lopullinen voitto Britanniasta on enää ajan kysymys”, julisti Saksan ­armeijan esikuntapäällikkö Alfred Jodl voitonvarmana.

Britannia oli historiansa suurimmassa vaarassa sitten vuoden 1066, jolloin normannit olivat Vilhelm Valloittajan johdolla valloittaneet Englannin surmattuaan ensin kuningas Haraldin Hastingsin taistelussa.

Churchillin ollessa kiertomatkalla Euroopassa Hitler kävi vaalikampanjaansa Baijerissa. Vuonna 1932 miehet asuivat samassa hotellissa, mutta Hitler oli niin uupunut ettei halunnut tavata Churchilliä.

© Polfoto/Corbis

Winston Churchill panosti kaiken sodan voittamiseen

Uhkaava vaara ei kuitenkaan lannistanut Churchilliä. ”Raskas vastuu näytti pikemminkin nuorentavan häntä”, Churchillin ystävä Brendan Bracken totesi 65-vuotiaasta pääministeristä.

Churchill kuvaili muistelmissaan mielialojaan vaikeina aikoina:

”Tuntui kuin olisin kävellyt rinta rinnan kohtalon kanssa ja kuin koko elämäni olisi ­ollut valmistautumista tuohon tulikokeeseen. Olin vuorenvarma siitä, etten pettäisi maatani.”

Churchill todella tarvitsi raudanlujaa uskoaan. Saksalaiset miehittivät Pariisin 14. kesäkuuta, ja pian Saksa hallitsi käytännössä ­koko Ranskaa. Vain kapea Englannin kanaali erotti saksalaiset Britanniasta.

Heinäkuun alussa Saksan ilmavoimat alkoivat pommittaa Etelä-Englannin lentotukikohtia, lentokonetehtaita ja kaupunkeja.

Yli sata päivää kestänyttä ­ilmapommitusten aaltoa kutsutaan nykyään ”taisteluksi Britan­niasta”, ja se oli Churchillin ja Hitlerin ensimmäinen ­todellinen voimainkoetus.

Lontoota pommitettiin

Britit olivat tottuneet olemaan turvassa saarellaan, ja ilmapommitukset olivat heille raskas ­koettelemus.

Pelkästään Lontoon pommituksissa kuoli 14  000 ihmistä, ja sadattuhannet menettivät kotinsa.

Yö toisensa jälkeen ilmahälytykset herättivät britit kesken unien ja ajoivat heidät pimeisiin väestösuojiin.

Churchillkin joutui siirtämään työhuoneensa virka-asunnostaan valtiovarainministeriön kellareihin perustettuun salaiseen komentokeskukseen.

Öisin hän kiipesi usein ­rakennuksen katolle katsomaan saksalaisten ilmaiskujen jäljiltä palavaa Lontoota.

Ilmapommitusten ollessa kiivaimmillaan syksyllä 1940 Churchill määräsi, että ilmatorjuntapatterien piti tulittaa riippumatta siitä, näkyikö taivaalla viholliskoneita vai ei; hän uskoi tulituksen pönkittävän kansalaisten taistelutahtoa toisin kuin seuraavan pommin putoamista edeltävä odottava hiljaisuus.

Pommitusten jälkeisinä aamuina Churchill käveleskeli päällystakkiin ja ­silinterihattuun pukeutuneena tiili­kasojen keskellä lausuen rohkaisun ­sanoja pommitettujen kortteleiden asukkaille.

Päättäväisen näköisestä pönäkästä pääministeristä tuli tuttu näky sota-ajan Lontoossa, ja hänen vakaa ja voitonvarma olemuksensa rauhoitti pommituksia pelkääviä kaupunkilaisia.

Yhdysvaltojen apua kaivattiin

Brittien puolustustahto oli saksalaisille yllätys. ”Milloin Churchill oikein aikoo antautua? Britannia ei voi pitää puoliaan ikuisesti”, Hitler valitti propagandaministerilleen Joseph Goebbelsille.

Vuoden 1940 lopulla Hitler alkoi ­tajuta, ettei Britanniaa voinut pakottaa antautumaan ilmapom­mitusten avulla.

Lontoon pommitukset keskeytettiin, mutta keväällä ilma­iskut alkoivat uudelleen. Tällä kertaa kohteena olivat Manchester, Liverpool ja Belfast sekä monet muut tärkeät satama- ja teollisuuskaupungit.

Liverpoolissa 3  000 ­ihmistä kuoli toukokuun alun pommituksissa ja 76  000 menetti kotinsa yhden ainoan viikon aikana. Sitten myös Lontoota alettiin jälleen pommittaa.

Churchillin pääministerikauden vuo­sipäivänä 10. toukokuuta pääkaupunkia pommitettiin lähes taukoamatta, ja muun muassa parlamentin alahuoneen istuntosali tuhoutui.

Jugos­lavian ja Kreikan miehitys muutamaa viikkoa aikaisemmin oli osoittanut, että Saksan sotakoneisto oli yhä voimissaan.

Churchill tiesi, että Britannia ei yksinään pystyisi pysäyttämään natsi-Saksan etenemistä Euroopassa, ja ongelman ratkaisu oli valjennut hänelle jo edellisenä vuonna.

Pian pääministeriksi tulonsa jälkeen Churchill oli eräänä aamuna jutellut 28-vuotiaan poikansa Randolphin kanssa partaa ajaessaan.

Nuorukainen oli kysäissyt isältään, pystyisikö tämä ­todella johtamaan Britannian voittoon vai joutuisiko tämä kenties aikanaan ­selittelemään kansalle tappion syitä.

”Kyllä minä tiedän, miten tästä selvitään”, Churchill oli tokaissut leuka partavaahdossa. Hänen olisi vain saatava Yhdysvallat liittymään sotaan.

Voitto olisi saavutettavissa Yhdysvaltojen lähes ­loputtomilta vaikuttavien resurssien ja suurten sotilasreservien ­tuella.

Roosevelt torjui Winston Churchillin pyynnöt

Churchillin suunnitelmassa oli vain yksi heikkous: yhdysvaltalaiset eivät halunneet mukaan sotaan.

Presidentti Franklin D. Roosevelt, joka oli valittu virkaansa nostamaan maansa ulos 1930-luvun lamasta ja kurjuudesta, kampanjoi toisen uudelleenvalintansa puolesta, eikä hän missään tapauksessa halunnut viedä maataan kalliiseen sotaan.

”Teidän poikianne ei ­lähetetä sotimaan vieraalle maalle”, hän lupasi äänestäjilleen vaalikampanjansa aikana.

Churchill ei kuitenkaan lannistunut Rooseveltin torjuvasta asenteesta, vaan toisteli avunpyyntöään ­puheissaan ja asetti Yhdysvallat moraaliseen vastuuseen natsi-Saksan etenemisestä Euroopassa.

Vuoden 1941 alussa Churchill ryhtyi toden teolla taivuttelemaan Yhdysvaltoja sotaan.

Ensin hän hankki puolelleen Rooseveltin lähimmän neuvonantajan Harry Hopkinsin, joka sai tammikuisella Britannian vierailullaan lähes kuninkaallisen kohtelun: hänet vietiin Glas­gow’hun Skotlantiin, ­jossa hän sai todistaa Churchillin vaikuttavaa puhetta, ja hän vietti viikonloppuja komeissa kartanoissa, joissa hänen kunniakseen järjestettiin loisteliaita juhlaillallisia.

Vaatimaton Hopkins, joka oli työskennellyt suurkaupunkien köyhäinhuollossa ennen kuin Roosevelt oli palkannut ­hänet tukijoukkoihinsa vuonna 1931, vakuuttui Churchillin johtajankyvyistä ja taistelutahdosta.

Palattuaan Yhdysvaltoihin helmikuussa 1941 hän raportoi Rooseveltille: ”[Churchill] on sotaponnistelujen primus motor ja ylläpitää maansa taistelutahtoa. Hän osaa käsitellä Britannian kansaa ja sen eri yhteiskuntaluokkia erinomaisen taitavasti.”

Hopkinsista tuli Churchillin tärkein liittolainen neuvotteluissa, jotka johtivat niin sanotun Lend-lease-avustuslain ­hyväksymiseen 11. maaliskuuta.

Lain ­nojalla Yhdysvallat lupasi toimittaa Britannialle aseita ja muuta sotamateriaalia ja suostui siihen, että Britannia maksaisi avun takaisin vasta sodan jälkeen eikä saman tien, kuten siihen asti oli ollut käytäntönä.

Vuonna 1948 Churchill matkusti Osloon ottamaan vastaan Oslon yliopiston kunniatohtorin arvon. Kuningas Haakon tapasi hänet lentokentällä.

© Scanpix

Winston Churchill joutui sivuosaan

Vasta japanilaisten hyökkäys Pearl Harborin laivastotukikohtaan 7. joulukuuta 1941 sai Yhdysvaltojen johdon tajuamaan, että maa ei enää kyennyt pystyttelemään erossa koko maailman laajuiseksi paisuneesta konfliktista.

”Olemme samassa veneessä Teidän ja imperiumin kaikkien kansakuntien kanssa”, Roosevelt sähkötti Churchillille, jolloin tämä ilmoitti matkustavansa ­Yhdysvaltoihin jo muutaman päivän kuluttua.

Roosevelt kuitenkin vastasi pääministerille, että hän ehtisi tavata tämän vasta noin kuukauden kuluttua.

”Olen varmempi voitosta kuin koskaan, mutta vain yhdessä voimme sen saavuttaa”, Churchill vastasi hieman nolona.

Hän tajusi, että Britannia oli joutumassa sivuosaan sodassa Hitlerin Saksaa vastaan.

Puolisen vuotta aikaisemmin Hitler oli hyökännyt Neuvostoliittoon ja vetänyt Stalinin mukaan sotaan, ja nyt Yhdysvallat ja Neuvostoliitto määräisivät tahdin loppusodan ajan.

Yhdysvallat julisti ­Japanille sodan Pearl Harborin iskua seuraavana päivänä, ja Saksa julisti sodan Yhdysvalloille. Britannia ei enää ollut yksin, mutta se oli joutumassa suurten liittolaistensa varjoon.

Ensimmäiset merkit Britannian vaikutusvallan heikentymisestä olivat olleet nähtävillä jo ennen Pearl Harboria.

Kun Roosevelt ja Churchill tapasivat ensimmäisen kerran Newfoundlandissa elokuussa 1941, Roosevelt oli esitellyt visionsa maailmasta natsi-Saksan kukistumisen jälkeen.

Churchill oli vastentahtoisesti hyväksynyt julistuksen, jossa muun muassa taattiin kaikille kansoille ”oikeus valita haluamansa hallitusmuoto”.

Sanamuodon saattoi lukea iskuksi Brittiläistä imperiumia vastaan. Churchill selitti alahuoneelle tulkinneensa tekstin viittaavan Saksan alistamiin ­Euroopan kansoihin, mutta todellisuudessa asia ei ollut niin.

Roosevelt oli ­ilmoittanut Churchillille, ettei Yhdysvallat voinut taistella orjuuttavaa ­fasismia vastaan vapauttamatta kaikkia kansoja takapajuisen kolonialismin ikeestä.

Liittoutuneiden valtionjohtajien tapaamisissa Teheranissa marraskuussa 1943 ja Jaltalla helmikuussa 1945 Churchill tunsi itsensä usein kolmanneksi pyöräksi Stalinin ja Rooseveltin arvovaltaisessa seurassa.

Churchill yritti säilyttää asemansa vierailemalla usein rintamalla ja tapaamalla ahkerasti kenraaleja ja valtionpäämiehiä. Esimerkiksi vuonna 1943 hän vietti ulkomailla peräti 147 päivää.

Kiivas työtahti jätti jälkensä ikääntyvään pääministeriin. Churchill, joka ei ollut koskaan kieltäy­tynyt hyvästä ruuasta ja juomasta, oli reilusti ylipainoinen, ja jo vuonna 1941 hän oli saanut Yhdysvalloissa ollessaan lievän sydäninfarktin. ­

Sairauskohtaus salattiin, mutta moni pani merkille, että pääministeri vaikutti ­hyvin väsyneeltä. Sodan loppua kohti Churchillin vointi heikkeni entisestään.

”Olin niin väsynyt ja heikossa kunnossa, että pari merijalkaväensotilasta joutui kantamaan minut tuolissa portaat ylös”, Churchill tunnusti myöhemmin muistelmissaan.

Terroripommitukset Saksaan

Churchill halusi Britannian kantavan kortensa kekoon sodassa ja lähetti Britannian pommikoneet pommittamaan Saksan kaupunkeja.

Pommitukset raunioittivat monia kaupunkeja, ja niissä kuoli kaikkiaan noin 600  000 saksalaista siviiliä. Esimerkiksi 13.–15. helmikuuta 1945 Britannian pommit tappoivat pelkästään Dresdenissä ainakin 25  000 ihmistä.

Keväällä 1945 liittoutuneet valtasivat osia Saksasta, mutta Hitleriä ei saatu tuomiolle rikoksistaan. Hän ampui itsensä vähän ennen kuin puna-armeijan joukot valtasivat Berliinin toukokuun alussa.

Churchill vieraili Saksan tuhotussa pääkaupungissa kaksi kuukautta myöhemmin.

Hän kävi myös Hitlerin entisessä valtakunnankansliassa. Siellä hänen ympärilleen kerääntyi joukko saksalaisia, jotka alkoivat hänen suureksi hämmästyksekseen huutaa hurraata. Vain yksi vanha mies puisti paheksuvasti päätään.

Churchill oli saavuttanut tavoitteensa. Hän oli pelastanut maansa tuholta ja saanut nimensä historiankirjoihin.

”Historia tulee kohtelemaan minua lempeästi, sillä aion kirjoittaa sen itse”, hän totesi ironisesti vuonna 1948.

Lue myös:

Toinen maailmansota

Uutta tietoa Pearl Harborista

2 minuuttia
Toinen maailmansota

Pearl Harbor: Kuolema iski taivaalta

10 minuuttia
Amerikan historia

Pearl Harborissa ollut sairaanhoitaja: Laiva tärisi, ja kaikki ryntäsivät kannelle'

6 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota