Valokuvassa ovat Churchill, Roosevelt ja Stalin helmikuussa 1945 Jaltan konferenssissa.
Valtiojohtajien on tarkoitus näyttää päättäväisiltä, mutta kuvassa istuu vain kolme vanhaa herraa mukavissa tuoleissa.
Kuvassa ei näy sodan ratkaisevina hetkinä otettujen kuulujen reportaasikuvien dramatiikkaa, jota koettiin Saksan Torgaussa, kun Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton joukot kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran.
Silti ryhmäkuva Jaltalta on toisen maailmansodan tunnetuimpia valokuvia, koska siihen keskittyy kolmen miehen edustama mahti.
Vuonna 1945 vain heillä oli valta muovata maailmaa, ja niin he tekivätkin tsaarin vanhassa palatsissa pitämässään konferenssissa Krimillä Jaltan kaupungissa.
Asialistalla oli Japanin kukistaminen ja kiista Puolasta, jota puolustaakseen Britannia oli lähtenyt sotaan vuonna 1939 ja johon Stalin nyt oli marssinut.
Ennen kaikkea ”kolmen suuren” tuli kuitenkin päättää Saksan tulevaisuudesta.
”Miten tyhjä pää noilla kolmella huijarilla voikaan olla?” Joseph Goebbels Churchillista, Stalinista ja Rooseveltista.
Goebbels ivasi Jaltan päätöksiä
Jaltan päätökset eivät olleet salaisuuksia, vaan ne julkaistiin yhteisen julistuksen muodossa 11. helmikuuta 1945.
”Taipumaton tahtomme on hävittää Saksan militarismi ja kansallisosialismi ja varmistaa, ettei Saksa koskaan enää voi rikkoa maailmanrauhaa”, julistuksessa todettiin.
Siksi maailmansodan tulevat voittajat halusivat purkaa Saksan valtiokoneiston ja hajottaa maan armeijan.
Kolmikko aikoi myös sulkea tai ottaa haltuun tuotantolaitokset, joita voitaisiin käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin.
Lisäksi pirstaleiksi pommitetun Saksan tuli korvata vahingot, joita sota oli muille maille aiheuttanut. Toimien toteuttamiseksi maa jaettaisiin miehitysvyöhykkeisiin.
Jaossa myös Ranska saisi osansa, ja puolalaisille luvattiin, että he saisivat suuria maa-alueita Saksan itäosista.
Yksi julistuksen lukeneista oli Saksan propagandaministeri Joseph Goebbels, joka puuskahti kitkerästi:
”Miten tyhjä pää noilla kolmella huijarilla voikaan olla? Tai ainakin kahdella heistä”, Goebbels pilkkasi.
Pisteliäs kommentti sisältyi hänen kirjoittamaansa artikkeliin, jonka otsikko oli ”Vuosi 2000”. Siinä ministeri maalaili synkkiä tulevaisuudennäkymiä, mikäli Saksa häviäisi sodan.
”Kolmannella eli Stalinilla on paljon laajakantoisemmat tavoitteet kuin kahdella toverillaan, eikä hän takuulla aio julkistaa aikeitaan”, Goebbels väitti.
Goebbels kuvaili artikkelissaan, miten Yhdysvaltain eristäytymispolitiikka ja Neuvostoliiton laajentumishalu voisivat horjuttaa kolmen valtion välistä vallan tasapainoa niin, että lopulta Eurooppa jäisi Stalinin armoille. Joseph Goebbels kuitenkin huomautti, että Jaltan sopimus oli tietenkin täysin epäoleellinen, koska Saksa ei häviäisi sotaa.
Todellisessa maailmassa propagandaministerin toimiston ulkopuolella Saksan tappio lähestyi kuitenkin nopeasti.
Liittoutuneiden joukkojen yhdysvaltalainen ylikomentaja länsirintamalla, kenraali Dwight D. Eisenhower, oli jo päässyt etenemään Reinjoelle asti.
Pysäyttääkseen hyökkäyksen saksalaiset olivat räjäyttäneet kaikki leveän joen ylittävät sillat yhtä lukuun ottamatta.
Churchill halusi vallata Berliinin
Tärkeää Remagenin siltaa lähellä Bonnia ei ollut tuhottu useiden takaiskujen takia.
Saksalaiset olivat asettaneet räjähteet ajoissa paikoilleen, mutta byrokratian koukeroiden takia räjäytyskäsky saapui perille aivan liian myöhään.
Toiseksi laukaisin ei toiminut, joten yksi sotilas joutui pujottelemaan yhdysvaltalaisten luotiryöppyjen läpi sytyttämään räjähteen.
Räjähdyksen jälkeen silta kietoutui savuun, mutta kun savu pian hälveni, saksalaiset ja yhdysvaltalaiset näkivät, että sen suuret teräskaaret olivat yhä vahingoittumattomia.
Räjähdysaine oli ollut liian huonolaatuista, ja vain osa oli räjähtänyt.
Ennen kuin loput saatiin laukaistua, Yhdysvaltain sotilaat ryntäsivät esiin ja katkaisivat sytytyslangat. Silta oli vallattu, eikä tilannetta muuttanut edes se, että raivostunut Hitler teloitti Remagenin ylimmän saksalaisupseerin.
Nyt Eisenhowerin tuli vain miehittää se Saksan osa, johon Yhdysvalloilla ja Britannialla oli oikeus Jaltan sopimuksen mukaan.
Hän ilmoitti 28. maaliskuuta puna-armeijalle aikovansa edetä itään Elbejoelle asti. Sieltä hänen joukkonsa suuntaisivat etelään ja pohjoiseen.
Eisenhower piti sähkettään, jonka rekisteröintinumero oli SCAF-252, aivan tavallisena liittoutuneiden välisenä sotilaallisena yhteistoimintana, mutta Winston Churchillin se sai kiehumaan raivosta.
Britannian pääministeri halusi olla Berliinissä ensimmäisenä, vaikka Saksan pääkaupunki sijaitsi Jaltan sopimuksen mukaan Neuvostoliiton vyöhykkeellä.
Berliinin valtaus oli tärkeä Churchillille, koska hän halusi kiristää sillä Stalinia, jotta tämä ei rikkoisi lupauk siaan demokraattisesta Puolasta.
”Berliini on vain poliittinen kohde, ei sotilaallinen”, Eisenhower vakuutti.
Eisenhowerin mielestä sota ja diplomatia olivat kaksi eri asiaa, jotka tulikin pitää erillään.
Churchill joutui taipumaan, koska Britannia oli vuonna 1945 jäänyt selvästi alakynteen liittoumassaan mahtavan Yhdysvaltain kanssa.
Churchill, Roosevelt ja Stalin saivat lempinimen ”kolme suurta”.
Jaltalla Saksalta vietiin hampaat
Helmikuussa 1945 ”kolme suurta” eli Churchill, Stalin ja Roosevelt viettivät viikon tsaarin palatsissa lähellä Jaltan kaupunkia Krimin niemimaalla. Siellä he neuvottelivat tulevaisuudesta sen jälkeen, kun natsit olisi lyöty.
Tapaamisen kolmella osapuolella oli hyvin erilaiset tavoitteet. Churchill epäili Stalinin haluavan alistaa valtaansa koko Euroopan ja haki tukea Rooseveltiltä.
Yhdysvaltain presidentti kuitenkin keskittyi suunnitteilla olevaan Yhdistyneisiin kansakuntiin.
Järjestön tuli luoda rauha koko maailmaan.
Roosevelt tarvitsi hankkeelle Stalinin tuen ja teki siksi myönnytyksiä neuvostojohtajalle, joka puolestaan tavoitteli Itä-Eurooppaa hallintaansa.
Konferenssin tuloksia
- Sodan jälkeen Saksa oli määrä miehittää ja riisua aseista, ja saksalaisten oli käytävä läpi natsien toiminnan perusteellinen selvittämisprosessi.
- Saksan sotarikolliset tuli tuomita kansainvälisessä tuomioistuimessa.
- Saksan tuli maksaa korvauksia aiheuttamistaan tuhoista.
- Saksan tuli luovuttaa Itä-Preussin alue Neuvostoliitolle.
- Puolan tuli luovuttaa itäisiä alueitaan Neuvostoliitolle, ja se saisi hyvitykseksi alueita Saksasta.
- Neuvostoliiton tuli julistaa sota Japanille.
Yhdysvallat havitteli Berliiniä
Yhdysvaltain hyökkäys Saksaan eteni vauhdilla. Avarassa maastossa panssarikolonnat kohtasivat vain heikkoa saksalaisten vastarintaa, ja ensimmäiset Yhdysvaltain sotilaat saapuivat Elben länsirannalle 11. huhtikuuta.
Yhdysvaltalaiskomentaja William Simpson lähetti innolla joukkoja joen yli perustamaan kahta sillanpäätä.
”Olimme olleet ensimmäisinä Reinillä ja nyt halusimme ensimmäisinä Berliiniin”, kenraali kirjoitti muistelmissaan. ”Ajattelimme vain yhtä asiaa:
Berliinin valtaamista, sieltä etenemistä ja neuvostojoukkojen kohtaamista.”
Saksan pääkaupunki oli vain 80 kilometrin päässä. Kenraali Simpson käski panssaridivisioonan ja kuorma-autoilla liikkuneen jalkaväkidivisioonan valmistautua.
Hän arvioi, että pitämällä vauhtia joukot pääsisivät perille yhdessä yössä.
Rynnäkköön vaadittiin kuitenkin lupa ylemmältä taholta. Innokas Simpson pyysi 15. huhtikuuta vihreää valoa esimieheltään, kenraali Omar Bradleylta, joka esitti asian Eisenhowerille.
Viesti Elbeltä aiheutti Eisenhowerille visaisen tilanteen: hänen kenraalinsa odottivat lähtökäskyä itään, koska he eivät tienneet SCAF-252-sähkeestä.
Vain Eisenhower ja Bradley tiesivät, ettei Berliini ollut enää länsivaltojen kohteena.
Heidän päätöksensä antaa puna-armeijan edetä yksin Berliiniin oli pidetty salassa joukkojen taisteluinnon ylläpitämiseksi.
”Olen varma, että 9. armeija olisi voinut vallata Berliinin vähäisin tappioin.” Kenraali Simpson.
Eisenhower teki päätöksen
Vielä ylipäällikkö ehtisi muuttaa mieltään ja lähettää panssarivaunut matkaan. Eisenhower pyysi kenraali Bradleya arvioimaan, millaiset tappiot salamarynnäkkö Berliiniin voisi aiheuttaa.
Vastaus oli pessimistinen laskelma, jonka mukaan eteneminen ja kaupunkitaistelut voisivat aiheuttaa sadantuhannen yhdysvaltalaisen kuoleman tai haavoittumisen.
”Melkoinen hinta arvovallan pönkittämisestä”, Bradley totesi, ”varsinkin, kun meidän on vetäydyttävä ja päästettävä toiset kaupunkiin.”
Eisenhower päätti pitää kiinni alkuperäisestä päätöksestään, että länsivallat eivät menisi Berliiniin. Bradley välitti lannistavan tiedon kenraali Simpsonille, joka katkeroitui siitä loppuiäkseen.
”Olen varma, että 9. armeija olisi voinut vallata Berliinin vähäisin tappioin paljon ennen kuin neuvostosotilaat saapuivat kaupunkiin”, pettynyt kenraali kirjoitti.
Hän oli varma, että Bradley oli laskenut väärin. Kuuden vuoden kuluttua Omar Bradley oli samaa mieltä.
”Olisimme silloin ilmeisesti voineet päästä Berliiniin asti”, Bradley myönsi vuonna 1951 julkaistuissa muistelmissaan.
”Sotilaina suhtauduimme naiivisti brittien tapaan monimutkaistaa sotaa poliittisella ennakoinnilla ja muilla kuin sotilaallisilla tavoitteilla.”
Päätös oli siis tehty ja tehtävät jaettu.
Simpsonin 9. armeijan ja Yhdysvaltain muiden joukkojen oli tyydyttävä kaivamaan juoksuhautoja Elben varrelle ja etenemään jokea myöten. 16. huhtikuuta, seuraavana päivänä sen jälkeen kun Eisenhower oli päättänyt pysähtyä Elbelle, yli miljoona Neuvostoliiton sotilasta hyökkäsi Saksan puolustuslinjoja vastaan Oderjoella.
Niin alkoi Stalinin rynnäkkö kohti Berliiniä.
Yhdysvallat ja Britannia kahmivat isoja alueita
Liittoutuneiden joukot vyöryivät Saksaan vuonna 1945. Yhdysvallat ja Britannia etenivät pidemmälle kuin Stalinin kanssa oli sovittu.
Myrskyn alla
23.1.1945: Neuvostoliitto perusti sillanpääasemat Oderin rannalle 70 km päähän Berliinistä.
Ainoa silta
7.3. Yhdysvaltalaiset valtasivat Remagenissa Reinin ylittävän ainoan ehjän sillan ja pääsivät esteettä joen yli.
Ruhrin alue
1.4. Ruhrin alue oli piiritetty, ja 370 000 Saksan sotilasta joutui liittoutuneiden vangiksi.
Rynnäkkö
11.4. Nopealla rynnäköllä ensimmäiset yhdysvaltalaiset tulivat Elbelle, mutta heidän ei annettu jatkaa Berliiniin.
Tie auki Berliiniin
16.4. Puna-armeija hyökkäsi Seelowin kukkuloille lähellä Oderia. Raskaista tappioista huolimatta sotilaat mursivat auki tien Berliiniin.
”Elbe Day”
25.4. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton joukot kohtasivat Torgaussa.
Tapaaminen keskellä ruumiskasoja
Vajaat kaksi viikkoa sen jälkeen, kun kenraali Simpson oli saapunut Elbelle, muut Yhdysvaltain joukot lähestyivät jokea 130 kilometrin päässä kaakossa, missä 69. jalkaväkidivisioona oli päässyt paljon muita yksikköjä pidemmälle, ja sen partiot ajoivat 25. huhtikuuta edeltä selvittämään tilannetta edempänä.
Luutnantti Albert Kotzebue johti yhtä partiota, johon kuului 26 miestä maastoautoissa.
Tien varrella ikkunoista roikkui valkoisia lippuja, mutta ihmisiä ei näkynyt, ja hän tiesi hyvin syyn.
Saksalainen pormestari oli kertonut Kotzebuelle, että neuvostojoukot olivat lähellä. Paikalliset pelkäsivät siksi joutuvansa raiskausten ja ryöstöjen uhreiksi.
Kotzebue pysähtyi maatilalla, missä maanviljelijä, hänen vaimonsa ja heidän kolme lastaan olivat istuutuneet päivällispöytään.
Näky olisi ollut kotoisa, mutta kaikki viisi olivat kuolleita otettuaan myrkkyä.
Partio jatkoi kohti Elbeä ja löysi pienen veneen. Muutama sotilas hyppäsi veneeseen ja souti kiväärinperät airoinaan joen yli.
Perille päästyään he näkivät rannan olevan täynnä kuolleita siviilejä. Saksalaisia miehiä, naisia ja lapsia lojui kaikkialla kaatuneiden hevosvaunujen ja hajalleen levinneiden matkatavaroiden keskellä.
Pian paikalle ilmestyi puna-armeijan partio. Kotzebue teki kunniaa, ja muut tekivät samoin, minkä jälkeen osapuolet jäivät kyräilemään varovasti toisiaan.
Tilanteessa ei nähty halauksia eikä toverillisia selkään taputteluja. Kello oli 13.30, ja länsi ja itä olivat viimein kohdanneet keskellä vihollisen maaperää pikkukylässä nimeltään Strehla.
Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sotilaat juhlivat Torgaussa, mutta johtajien välit rakoilivat jo pahasti.
Luutnantti tutustui tilanteeseen
Luutnantti Kotzebue oli ensimmäinen yhdysvaltalainen, joka oli kosketuksissa neuvostosotilaisiin Saksassa, mutta hän ei saavuttanut mainetta historiallisesta hetkestä.
Kun uutinen ”kohtaamisesta Elbellä” täytti seuraavina päivinä lehtien etusivut, pääosassa oli toinen upseeri aivan toisessa kohdassa Elbeä.
Luutnantti William D. Robertson oli tiedustelu-upseeri samassa rykmentissä kuin Kotzebue.
Noin kello 10 aamulla 25. huhtikuuta hän lähti maanteille saadakseen käsityksen kaikkialla heidän ympärillään vallinneesta sekasorrosta. Tiet kuhisivat apeita saksalaissotilaita, vapautettuja liittoutuneita sotavankeja ja ulkomaalaisia pakkotyöläisiä.
Luutnantti ja kolme sotilasta olivat hädin tuskin lähteneet liikkeelle jeepillään, kun he jo kohtasivat ensimmäiset viholliset yksittäisistä saksalaissotilaista polkupyörillään kokonaisiin komppanioihin, jotka väsyneinä ja likaisina vaelsivat kohti länttä toivottomin katsein.
Robertson riisui viholliset aseista ja ojensi heille paperilapun neuvoen, että se tuli esittää ensimmäisellä vastaan tulevalla Yhdysvaltain asemalla.
Kukaan ei yrittänyt hyökätä jeeppiä vastaan, ja maalaiskylissä saksalaiset asukkaat ottivat yhdysvaltalaiset ystävällisesti vastaan.
Puoliltapäivin partio kohtasi 30 brittiläistä sotavankia, jotka kertoivat, että Torgaun kaupungissa kauempana Elben varrella oli yhdysvaltalaisia vankeja ja haavoittuneita.
Robertson takavarikoi valkoisen lakanan saksalaiselta siviililtä ja lähti kiitämään jeepillään kohti jokea.
Lontoon tuhoja V2-iskun jälkeen. Britit olivat väsyneitä sotaan. Kun Churchill toi esiin mahdollisuuden sodasta Neuvostoliittoa vastaan, hän hävisi vaalit heinäkuussa.
Churchill ennusti uutta sotaa
”Operation Unthinkable” oli brittien suunnitelma Stalinia vastaan kesällä 1945 mahdollisest käytävän sodan varalta. Suunnitelmasta käy ilmi, miksi sitä ei koskaan toteutettu.
Britannian pääministeri Winston Churchill päätti keväällä 1945, että pääesikunnan tuli laatia sotasuunnitelma Neuvostoliittoa vastaan.
Häntä kuohutti, että Stalin oli rikkonut lupauksensa pitää Puolassa demokraattiset vaalit.
Britit olivat kuusi vuotta aiemmin julistaneet sodan Hitlerille Puolan itsenäisyyden puolustamiseksi. Nyt näytti siltä, että puolalaiset olivat Neuvostoliiton armoilla.
Hyökkäys Neuvostoliittoon olisi katatrofi
”Operation Unthinkable” oli liittoutuneiden koodinimi hyökkäykselle Neuvostoliittoon 1.7.1945 alkaen.
Churchillin laatima suunnitelma edellytti, että hyökkäys olisi Neuvostoliitolle täysi yllätys.
Hyökkäyksen hoitaisivat Britannian ja Yhdysvaltain joukot vahvistettuina Puolan pakolaisarmeijalla ja saksalaisten sotavankien 10 divisioonalla.
Silti länsivallat olisivat olleet niin pahoin alivoimaisia Neuvostoliittoon nähden, että hanke hylättiin.
Neuvostoliiton hyökkäys olisi liian vahva
Churchill käski kenraaliensa myös arvioida, mitä tapahtuisi, kun Saksa olisi lyöty ja Yhdysvallat siirtäisi joukkonsa sotaan Japania vastaan.
Churchill pelkäsi, että siinä tilanteessa Stalinilla voisi olla kiusaus hyökätä Länsi-Eurooppaan.
Kenraalien puolustussuunnitelman mukaan Neuvostoliiton hyökkäys työntäisi britit takaisin Britteinsaarille.
Sen jälkeen ainoa ase Stalinia vastaan olisivat raskaat pommikoneet.
Neuvostosotilaat ampuivat kohti
Jeeppi pääsi vaikeuksitta Torgauhun, mutta Robertson kuuli lähistöltä laukauksia ja kauempana jylisivät tykit. Ne olivat selvästi matkalla taisteluvyöhykkeelle.
Robertson mietti kuumeisesti, miten hän voisi lähestyä neuvostoliittolaisia joutumatta ammutuksi. Hän manaili, ettei ollut ottanut mukaan Yhdysvaltain lippua, ja päätti tehdä lipun itse.
Sotilaat murtautuivat apteekkiin, mistä he löysivät punaista ja sinistä maalia. He levittivät nopeasti maalit lakanaan, joka hyvällä tahdolla näytti tähtilipulta.
Robertson heilutti lippua Elben länsirannalla kohoavan Hartenfelsin linnan tornin huipulta huutaen ”amerikanski”, ”Russia”, ”America” ja ”Kamerad”.
Robertson uskoi saaneensa yhteyden puna-armeijaan, mutta hän erehtyi.
Kohta veden yli ryöppysi laukauksia, ja luotien iskeytyessä linnan seiniin hän vakuuttui olevansa kohteena.
Tilanne paheni, kun torniin osui panssarintorjuntakranaatti.
Luutnantti kyyristyi suojaan paksun muurin taakse ja heilutti epätoivoisesti käsiään toivoen, ettei niihin osuisi.
Silloin luotisade äkkiä lakkasi, ja vastarannalta nousi ilmaan vihreä hätäraketti. Se oli merkki, jota liittoutuneiden joukkojen tuli käyttää, jos ne törmäsivät toisiinsa.
Robertsonilla ei ikävä kyllä ollut omaa vihreää rakettia vastaukseksi, joten sotilaat alkoivat taas ampua vastarannalta.
Yhdysvaltalainen luutnantti Robertson hymyili leveästi ja taputti neuvostoliittolaista polvelle.
Ensikohtaaminen unohdettiin
Pelastukseksi koitui neuvostoliittolainen sotavanki. Robertsonin partio oli löytänyt vangin Torgausta, ja hänelle annettiin saksaksi ohjeet, mitä hänen tuli huutaa joen yli neuvostosotilaille.
Tuokion kuluttua sotavanki ilmoitti Robertsonille, että neuvostosotilaita oli tulossa joen yli tapaamaan heitä.
Vanki kapusi vääntyneelle teräsrakennelmalle, joka oli ollut silta, ja Robertson seurasi häntä.
Pienen epäröinnin jälkeen sillan toiseen päähän ilmestyi neuvostosotilas, ja hitaasti osapuolet alkoivat lähestyä toisiaan.
Robertson joutui laskeutumaan kontilleen saadakseen tukea, kun neuvostosotilas liukui häntä kohti sillan kaltevaa kantta pitkin.
Tällä merkittävällä hetkellä Robertson ei kuitenkaan keksinyt mitään historiallista sanottavaa, vaan hän vain hymyili leveästi ja taputti neuvostoliittolaista polvelle.
Kello 16 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sotilaat kättelivät toisiaan keskellä nujerrettua Saksaa.
Torgaussa neuvostosotilaat kaivoivat haitarinsa esiin, ja joukot alkoivat juhlia.
Kukaan ei tiennyt Kotzebuesta, joka oli kohdannut puna-armeijan sotilaat joen rannalla tapettujen saksalaisten keskellä pari tuntia ennen Robertsonia.
Seuraavana päivänä luutnantti Robertsonin ja ensimmäisenä neuvostoliittolaisena sillalla olleen luutnantti Aleksandr Silvaskon oli toistettava kohtaamisensa sillalla valokuvaajien pyynnöstä.
Kuvat Torgausta levisivät kaikkialle maailmaan, koska ne enteilivät natsi-Saksan tappiota, vaikka taistelut jatkuivat vielä kaksi viikkoa.
Saksa oli halkaistu keskeltä, ja liittoutuneet juhlivat voittoa. Vain harvat, kuten Churchill, aavistivat uuden selkkauksen jo versovan.
Suurin osa toivoi kiihkeästi, että maailma oli matkalla kohti aikaa, jolloin kaikkien maiden välillä vallitsi rauha ja veljeys.
Jo heinäkuussa 1945 Churchill hävisi Britannian vaalit, ja Labour-puolueen johtaman uuden hallituksen tehtäväksi tuli pitää pintansa Stalinia vastaan.
Maailma astui kohti kylmän sodan aikakautta.