Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Vaimojen kapina pelasti 2000 saksalaisjuutalaista

Natsien viimeinen ponnistus juutalaisten tuhoamiseksi alkoi vuonna 1943. Siihen asti ei-juutalaisten saksalaisnaisten kanssa naimisissa olleet juutalaismiehet olivat säästyneet, mutta nyt myös heidät haluttiin lähettää keskitysleireille. Raivostuneet vaimot asettuivat kuitenkin poikkiteloin.

Entertainment Pictures/Imageselect

Berliinin Rosenstrassella seisoi 600 naista ja tuijotti kadulla sijaitsevaa toimistorakennusta. Oli 2. maaliskuuta 1943, mutta keväästä ei ollut tietoakaan ja naiset palelivat purevassa kylmyydessä.

Sää ei ollut ainoa asia, joka naisia kylmäsi: heidän miehensä viruivat neljättä päivää vankeina ja hiekkasäkeistä kasatun muurin takana vankilan ovella seisoi konetuliasein aseistautuneita sotilaita.

Kun SS-upseeri komensi alaisensa suuntaamaan aseensa kohti naisia, nämä kyyristyivät kauhistuen toisiaan vasten.

Naisten kylmästä siniset huulet vapisivat, mutta he pysyivät paikoillaan.

Hitlerin Saksassa naisia pidettiin pelkkinä synnytyskoneina ja ruuanlaittajina, mutta nyt naiset olivat nousseet vastustamaan natsien toimia.

He olivat kokoontuneet pääkaupungin keskustaan, eikä heitä voinut poistaa sieltä voimalla eikä kylmäverisesti tappamalla, sillä se voisi vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja vaarantaa Hitlerin valta-aseman.

Tappio Stalingradissa helmikuussa 1943 murskasi saksalaisten uskon sodan voittoon. Stalingradissa kuoli ja haavoittui yli puoli miljoonaa saksalaissotilasta ja lisäksi 91 000 jäi puna-armeijan vangiksi.

© Shutterstock

Tuhatvuotinen valtakunta vapisee

Menestyksen vuosien 1939–42 jälkeen Saksan sotaonni oli kääntynyt.

Hitlerin joukot joutuivat ahtaalle itärintamalla, ja Berliiniä ja muita Saksan suurkaupunkeja pommitettiin.

Natsit jatkoivat silti edelleen juutalaisten joukkotuhoa.

Juutalaisviha yhdisti saksalaisia

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Hitler, Goebbels ja muut puolueen johtohahmot olivat vierittäneet syyn Saksan karvaasta tappiosta juutalaisten niskaan.

Saksan antautuminen maksoi keisarille kruunun sekä johti levottomuuksiin ja suoranaiseen nälänhätään.

Kun juutalaisista tehtiin syntipukkeja, saksalaisten ei itse tarvinnut tuntea olevansa vastuussa maansa murenemisesta, ja kun Hitler samanaikaisesti lupasi palauttaa maan suuruuden, hänen puolueensa keräsi nopeasti kannatusta ja nousi ykköseksi. Hitler ei kuitenkaan piitannut demokratian pelisäännöistä, ja vuonna 1933 hän kaappasi vallan yksin itselleen.

Saksan 65-miljoonaisesta väestöstä juutalaisia oli alle prosentti, mutta silti heistä tehtiin saksalaisen kansan suurin vihollinen.

Natsi-ideologiassa heitä kutsuttiin maanpettureiksi ja ali-ihmisiksi ja ainoa hyöty heistä oli se, että juutalaisviha yhdisti kansaa ja auttoi natseja pysymään vallassa.

”Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että 60 prosenttia likvidoidaan ja vain 40 prosenttia voidaan panna töihin.”
Goebbels, 1943

Kun Hitler tunsi varmistaneensa valta-asemansa, juutalaisiin kohdistuvat vainot vietiin uudelle tasolle. Monilla juutalaisperheillä oli merkittävää omaisuutta, jonka natsit takavarikoivat.

Siten saaduilla rahoilla paikattiin ammottavaa valtion kassaa ja rahoitettiin varustelua, moottoriteiden rakentamista ja tuhansia muita julkisia rakennushankkeita.

Varastettuaan juutalaisten rahat natsit halusivat juutalaisista lopullisesti eroon, ja he toivoivat sortotoimien saavan nämä muuttamaan pois maasta.

Saksan juutalaiset olivat kuitenkin isänmaallisia ja uskoivat, että heillä olisi vielä paikkansa kotimaassaan.

Kukaan ei osannut kuvitellakaan, millaisia julmuuksia tulevaisuus toisikaan tullessaan.

Toisen maailmansodan puhjettua juutalaisten toivo sammui lopullisesti.

Hitler määräsi ”ali-ihmiset” poistettavaksi yhteiskunnasta, ja 1. lokakuuta 1941 ensimmäiset juutalaisia kuljettavat junat lähtivät itään ja kohti vasta perustettuja keskitysleirejä muun muassa Saksan miehittämässä Puolassa.

Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels paljasti kuljetusten todellisen tarkoituksen päiväkirjassaan:

”Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että 60 prosenttia likvidoidaan ja vain 40 prosenttia voidaan panna töihin.” 1. marraskuuta 1942 koitti Berliinin juutalaisten vuoro.

Ensimmäiset vietiin Theresienstadtin keskitysleirille Tšekkiin, ja tammikuussa 1943 käynnistyivät joukkokuljetukset Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille.

”Meidät ajettiin ­pihalle, missä seisoi kuorma-autoja ja ­niiden ympärillä ­univormupukuisia miehiä pamput ja piiskat käsissään.”
Löwenstein de Witt, 1943

Goebbels halusi antaa Hitlerille lahjan

Sen lisäksi että Goebbels toimi propagandaministerinä, hän oli myös Berliinin gauleiter eli aluejohtaja, ja hän halusi antaa Hitlerille 20. huhtikuuta 1943 tämän 54-vuotispäivän kunniaksi aivan erityisen lahjan: ”juutalaisvapaan” Berliinin.

Goebbels sitoutui sydänjuuriaan myöten valtavaan tehtävään – kaupungissa asui yhä yli 25 000 juutalaista – ja määräsi Gestapon toimiin. 27. helmikuuta Gestapo pidätti aamusta alkaen 10 000 juutalaista, joista suurin osa oli juuri saapunut heille määrättyyn pakkotyöhön tehtaisiin.

”Kello 8 soi sireeni, ja työnjohtaja juoksi paikalle ja huusi: ’Jättäkää koneet. Vauhtia! Juutalaiset pihalle!’”, muisteli Hans-Oskar Löwenstein de Witt tapahtumia myöhemmin.

Tapahtuma-aikaan 16-vuotias Löwenstein de Witt oli vielä säästynyt pahimmalta, sillä hänen vanhemmistaan vain isä oli juutalainen.

Hän oli kuitenkin joutunut pakkotyöhön Deutsche Waffen- und Munitionsfabrik -asetehtaaseen.

”Meidät ajettiin pihalle, missä seisoi kuorma-autoja ja niiden ympärillä univormupukuisia miehiä pamput ja piiskat käsissään”, Löwenstein de Witt kertoi.

Hänet ja muut juutalaiset vietiin pois kuorma-auton lavalla.
Gestapo iski kyntensä myös niihin juutalaisiin, jotka syystä tai toisesta eivät olleet tuolloin töissä.

Julius Israel, 45-vuotias entinen räätäli, jonka natsit olivat pakottaneet lopettamaan yrityksensä, saapui samana aamuna paikalliselle poliisiasemalle uusimaan lupaansa käyttää julkista liikennettä.

Hän oli polion rampauttama, ja siksi hänelle oli myönnetty moinen lupa, vaikka juutalaiset eivät muuten saaneet kulkea julkisilla kulkuneuvoilla.

Poliisiasemalla odotti kuitenkin sinä aamuna SS-upseereita.

Natsit eivät halunneet juutalaisten veren tahraavan arjalaista perimää.

© Shutterstock

Natsit painostivat ihmisiä eroamaan puolisoistaan

Natsit halusivat tehdä Saksasta arjalaisen, mikä tiesi ongelmia myös tuhansille juutalaisten kanssa naimisissa oleville saksalaisille.

Vuoden 1935 Nürnbergin lait kielsivät uudet juutalaisten ja ei-juutalaisten väliset avioliitot mutta eivät ottaneet kantaa jo aiemmin solmittuihin seka-avioliittoihin.

Berliiniläinen paronitar Hanna Löwenstein de Witt oli ollut naimisissa juutalaisen miehensä Fritzin kanssa jo monta vuotta ennen kiellon voimaantuloa.

Hän oli yksi Rosenstrassella vuonna 1943 mieltään osoittaneista naisista, mutta hän oli ottanut yhteen natsien kanssa ennenkin.

Vuonna 1937 Löwenstein de Witt kutsuttiin Saksan salaisen valtionpoliisin Gestapon Berliinin-päällikön Heinrich Müllerin puhutteluun.

Müller yritti painostaa häntä eroamaan miehestään muun muassa lupaamalla sitä vastaan hänen pojalleen varman pääsyn johonkin natsien eliittikouluista. Hän kieltäytyi kategorisesti.

Myös muita juutalaisen miehen kanssa naimisissa olevia kristittyjä naisia yritettiin painostaa, ja joidenkin kohdalla se onnistuikin, mutta ei Hanna Löwenstein de Wittin.

Vuotta myöhemmin hän seisoi uudestaan Müllerin edessä haukuttavana.

Kun Müller kutsui hänen miestään ”juutalaissiaksi”, paronitar marssi ulos toimistosta mielenosoituksellisesti.

Toimistorakennuksesta tuli vankila

Sekä Löwenstein de Witt että Israel vietiin Berliinin keskustassa Rosenstrassella sijaitsevaan juutalaisten seurakuntataloon, josta natsit tekivät arvioiden mukaan jopa parintuhannen ihmisen väliaikaisen vankilan.

Miehet huomasivat pian, että he kaikki olivat naimisissa ei-juutalaisen kanssa tai syntyneet seka-avioliitosta. He olivat tähän asti välttyneet keskitysleirikuljetuksilta, mutta nyt tilanne näytti pahalta.

Vankien kyhjöttäessä selät vastakkain saamatta mitään juotavaa tai syötävää heidän läheisensä odottivat peloissaan kotona.

Hans-Oskar Löwenstein de Wittin äiti Hanna joutui odottamaan turhaan sekä poikaansa että miestään.

Myös Julius Israelin vaimo Charlotte Israel odotti hermostuneena miestään palaavaksi. Kun miestä ei näkynyt tuntikausiin, Israel meni poliisin puheille.

Siellä hän sai kuulla, että hänen miehensä oli viety Rosenstrasselle.

Monet muut vaimot ja äidit saivat kuulla tuttaviltaan, mitä oli tapahtunut, sillä lukuisat ihmiset olivat nähneet kuorma-autojen ajavan ohi Berliinin keskustassa.

Charlotte Israel ja Hanna Löwenstein de Witt lähtivät kumpikin juutalaisten seurakuntatalolle Rosenstrasselle toivoen saavansa tietoa läheisistään.

Rakennuksen edessä he tapasivat monia muitakin vaimoja, mutta taloa vartioivat poliisit ja SS-sotilaat eivät päästäneet ketään sisään. Moni naisista sai kuitenkin oveluudella yhteyden mieheensä.

Löwenstein de Witt esimerkiksi sanoi eräälle vartijalle:

”Kuulehan nyt. Minä olen saanut kuulla, että mieheni on täällä. Se on ennenkuulumatonta! Minä raadan keskellä tätä sotatalvea Führerin ja isänmaan hyväksi ja tulen väsyneenä kotiin, kun huomaan, että olen aamulla unohtanut avaimeni. Miehelläni on avain, kysy vaikka häneltä.”

Vartija haki miehen paikalle, ja tämä antoi avaimen vaimolleen, jolla toki oli omansakin koko ajan taskussaan. Näin kuitenkin varmistui, että mies todella oli vankina Rosenstrassella.

Charlotte Israel puolestaan pyysi vartijoita hakemaan mieheltään kortin, jolla sai ostaa säännösteltyjä perunoita. Vartija toi kortin, jonka taakse Julius Israel oli nopeasti sutaissut:

”Olen kunnossa.”

Seuraavien päivien aikana naiset toivat Rosenstrasselle ruokaa ja muuta tarpeellista.

Vartijat ottivat mielihyvin vastaan paketteja, joissa oli leipää, marmeladia ja muuta syötävää, ja napsivat niistä parhaat palat päältä ennen kuin nakkasivat loput eteenpäin – olihan elintarvikkeita säännöstelty Saksassa jo vuodesta 1939, ja vuonna 1943 henkilökohtaisia osuuksia oli pienennetty neljänneksellä.

Vangit ilahtuivat myös saamistaan puhtaista sukista ja alusvaatteista, sillä heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia peseytyä.

Jo tarpeiden tekemisessäkin oli omat ongelmansa.

”Talo oli tavallinen toimistorakennus, jossa oli vain yksi tai kaksi käymälää työntekijöitä varten, mutta nyt yhtäkkiä talossa olikin tuhansia ihmisiä kellon ympäri”, Hans-Oskar Löwenstein de Witt kertoi.

Vangit joutuivatkin helpottamaan oloaan keskuudessaan kiertävään lemuavaan sankoon.

Juutalaisvainot pahenivat vuosi vuodelta

  • © Shutterstock

    1933

    Pian Hitlerin valtaannousun jälkeen valtion työpaikkoihin ei enää otettu juutalaisia, joita Saksassa oli reilu 500 000.

  • © Shutterstock

    1935

    Nürnbergin lait veivät juutalaisilta oikeuden äänestää ja asettua ehdolle vaaleissa sekä kielsivät juutalaisten ja ei-juutalaisten väliset seksisuhteet ja avioliitot.

  • © Shutterstock

    1937

    Tutkintavankeudessa olleita juutalaisia luvattiin vapauttaa, jos he lähtisivät Saksasta. Harva maa oli tosin halukas ottamaan heitä vastaan.

  • © History and Art Collection/Imageselect

    1938

    Niin sanottuna kristalliyönä natsit tuhosivat juutalaisten yrityksiä ja synagogia ja sata juutalaista kuoli. Terroriteon tarkoitus oli pelotella juutalaiset lähtemään Saksasta. Juutalaiset, joilla oli rikosrekisteri, lähetettiin keskitysleireihin, ja juutalaisilta lapsilta evättiin pääsy saksalaisiin kouluihin.

  • © Shutterstock

    1939

    Göring perusti tammikuussa maastamuuttotoimiston vauhdittamaan juutalaisten maasta poistumista. Noin 250 000 juutalaista ehti lähteä Saksasta ennen sodan syttymistä. Helmikuussa Saksan juutalaisia vaadittiin luovuttamaan kaikki jalometallinsa.

  • © Shutterstock

    1940

    Hitler kertoi Mussolinille suunnitelmasta lähettää Euroopan juutalaiset afrikkalaiselle Madagaskarin saarelle. Sittemmin ajatuksesta luovuttiin.

  • © Shutterstock

    1941

    Saksan juutalaisten oli alettava käyttää keltaista daavidintähteä vaatteissaan, ja juutalaisten joukkokuljetukset keskitysleireille alkoivat. Joulukuussa natsit alkoivat tappaa juutalaisia kaasulla.

Vangit eivät päässeet pommisuojaan

Nälkä ja huono hygienia olivat kuitenkin vasta alkua Rosenstrasselle vangittujen kauhuille.

Kolme päivää vangitsemisen jälkeen yöllä 1.–2. maaliskuuta Berliinin ylle saapui 250 brittiläistä pommikonetta, jotka pommittivat Berliiniä pahemmin kuin kertaakaan sitä ennen.

Ilmahälytyksen soidessa kaupunkilaiset ryntäsivät kellareihin ja väestönsuojiin, ja niin tekivät myös SS:n ja Gestapon miehet, jotka vartioivat Rosenstrassen vankeja – mutta vangit he jättivät toimistokerroksiin ja lukitsivat ovet perässään.

Kun pommitukset ravistelivat rakennusta ja helisyttivät ikkunoita, vangit ryömivät lattialla toisistaan turvaa etsien.

Vaara ohi -merkin kuullessaan miehet huokaisivat hetkeksi helpotuksesta, mutta pian he jo kuulivat vartijoidensa palaavan väestösuojasta jatkamaan karua työtään.

Goebbels ei säikähtänyt pommitusta vaan kirjoitti luottavaisesti päiväkirjaansa:

”Me poistamme Berliinistä viimeisetkin juutalaiset. Heidät koottiin viime lauantaina pikaisesti, ja kohta heidät lähetetään itään.

Minä en lepää, ennen kuin valtakunnan pääkaupunki on täysin puhdistettu juutalaisista.”

Moni Saksan juutalainen joutui pakkotyöhön saksalaisiin asetehtaisiin.

© Ullstein Bild Dtl./Getty Images

Työvoimapula keskeytti leirikyyditykset

Yksin hyökkäykseen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 tarvittiin kolme miljoonaa saksalaismiestä, ja heiltä jääneet työt teetettiin juutalaisilla.

Natsien vainoista huolimatta Saksassa asui toukokuussa 1941 kotonaan yhä 168 972 juutalaista.

He olivat säästyneet kuljetuksilta leireille siksi, että Saksa tarvitsi epätoivoisesti työvoimaa korvatakseen miljoonien rintamalle lähetettyjen miesten työpanoksen.

Natsit eivät myöskään halunneet paljastaa suunnitelmiaan koko Euroopan juutalaisväestön eliminoimisesta.

Puoli vuotta myöhemmin, syksyllä 1941, natsit alkoivat kuitenkin tuhota myös Saksan juutalaisia. Ensi vaiheessa kuljetuksilta välttyivät kuitenkin useat erityisryhmät:

  • varusteluteollisuuden työntekijät, joilla oli erikoisosaamista.
  • ei-juutalaisten saksalaisten puolisot.
  • Saksassa asuvien ulkomaiden kansalaisten puolisot.
  • natseja muiden juutalaisten kuljetuksissa auttaneet juutalaiset. Tämä ryhmä sai maistaa omaa lääkettään vuoden 1942 kuluessa.
  • geltungsjudet eli vuoden 1935 jälkeen syntyneet juutalaisten ja kristittyjen välisten seka-avioliittojen lapset. Vuonna 1939 heitä oli Saksassa 7 000.
  • Lisäksi oli vielä 10 000–12 000 maan alle paennutta juutalaista, untergetauchte. He olivat täysin riippuvaisia siitä, että jotkut saksalaiset olivat valmiit jakamaan säännöstellyt elintarvikkeensa heidän kanssaan ja auttamaan heitä piileskelemään. Noin 5 000 untergetauchte-juutalaista selvisi sodasta hengissä.

Naisjoukko kasvoi

Ympäri Berliiniä väestönsuojissa puhuttiin Rosenstrassen vangeista, ja seuraavana päivänä paikan päälle virtasi yhä vain lisää vaimoja ja äitejä, historioitsijoiden arvioiden mukaan enimmillään jopa kuutisensataa.

Tavallisesti natseja kunnioitettiin vähintäänkin pakon edessä, mutta nyt naiset pelkäsivät niin kovasti rakkaidensa puolesta, että kunnioitus unohtui.

”Antakaa meille miehemme takaisin!” joku naisista huusi. Joku vastasi samoin toisaalta, ja pian koko väkijoukko huusi kuorossa yhä kovempaa.

”Antakaa meille miehemme takaisin. Me haluamme miehemme kotiin!”

Talon edessä seisovat vartijat hämmentyivät.

Yksinään resuiset, palelevat naiset kuluneissa talvitakeissaan eivät olisi olleet mikään uhka, mutta kun heitä oli paikalla satoja, heihin oli pakko reagoida jotenkin.

Vartijat yrittivät rauhoitella naisia, ja väliaikaisen vankilan turvallisuudesta vastannut Alfred Schneider tuli moneen kertaan rakennuksen eteen mustassa SS-univormussaan ja yritti komentaa naisia lopettamaan.

Naiset eivät kuitenkaan pelänneet Schneideria vaan kutsuivat häntä keskenään ”lyijykynäksi” ja ”herra Mitättömyydeksi, joka luulee olevansa Joku” viitaten hänen hoikkaan olemukseensa ja asemaansa muiden käskyläisenä.

Poliisit ja SS-miehet tarttuivat ajoittain aseisiinsa ja osoittelivat väkijoukkoa konepistooleillaan yrittäen pelottaa naiset pois.

Hetkeksi se tepsikin, mutta päivien kuluessa naisten viha ja rohkeus kasvoivat, ja pian he jo solvasivat SS-sotilaita avoimesti.

Välttääkseen levottomuuksia vankien keskuudessa Gestapo houkutteli miehiä ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi muka töihin esimerkiksi saksalaisjoukkojen tallirengeiksi.

Kun naiset rakennuksen ulkopuolella näkivät kuorma-autojen vievän miehiä pois, heillä ei ollut asiasta epäilystäkään: heidän miehiään oltiin viemässä leireille.

Niin kuin olikin.

Rakennuksen sisäpuolella vankien keskuudessa huhumylly kiihtyi.

Joku uumoili lakonisesti, että heidät kaikki pakkosteriloitaisiin, ja joku toivonsa menettänyt vaikeroi:

”Emme ikinä pääse täältä hengissä ulos.”

Optimistisimmat arvelivat, että vangit vietäisiin ehkä vain Berliinin lähellä olevalle työleirille, ja kadulla jatkuvan mielenosoituksen äänet pitivät vankien keskuudessa yllä pientä toivonkipinää.

Rosenstrasse 2:n rakennukseen vangittiin helmikuussa 1943 noin kaksituhatta juutalaista.

BPK-bildagentur

Autosta avattiin tuli

  1. maaliskuuta Rosenstrassella päivystävä ihmisjoukko oli entistä kiihtyneempi. Naisia oli nyt kadulla huutamassa vankilan edessä yötä päivää.

SS-upseerit yrittivät pelästyttää mielenosoittajia poimimalla joukosta mukaansa satunnaisesti kymmenen naista ja viemällä heidät pois.

Naiset tosin vietiin vain lähimpään sopivaan paikkaan työkomennukselle kuorimaan perunoita loppupäiväksi, mutta sitä Rosenstrasselle jääneet eivät tietenkään tienneet.

Hetken ajan kadulla levisi hätäännys. Se ei kuitenkaan saanut naisia natsien odotusten mukaan pakenemaan paikalta, vaan päin vastoin hätäännys muuttui pian vihaksi, joka antoi protestointiin aivan uutta puhtia.

Naiset liittyivät rivistöiksi ja jatkoivat huutoaan käsikynkässä.

Sitten kadulle ilmestyi avoauto, jossa oli kaksi SS-upseeria. Auto pysähtyi vähän matkan päähän mielenosoittajista.

”Hajaantukaa tai ammumme!” karjui toinen upseereista naisille.

Kun naiset eivät tehneet elettäkään poistuakseen kadulta, auto lähti kiihdyttämään ja ajoi kovalla vauhdilla aivan ihmisjoukon vierestä upseerien alkaessa ampua konepistooleillaan ilmaan.

Naiset ryntäsivät paniikissa Rosenstrassea reunustaville oville päästäkseen suojaan, mutta Gestapo oli lukinnut kaikki pakotiet. Joku pääsi livahtamaan sivukaduille, ja moni heittäytyi maahan peläten luotisadetta.

Pakokauhua ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kun laukausten kaiku vaimeni, naiset palasivat asemiinsa ja huudot voimistuivat uudestaan.

”Emme enää välittäneet. ’Murhaajat, murhaajat!’ me huusimme – ja huusimme kaikkea muutakin, mitä sylki suuhun toi.

Kun he kerran joka tapauksessa ampuivat meitä, meillä ei ollut enää syytä säästellä sanojamme”, Charlotte Israel kertoi myöhemmin.

Israel piti tarkasti silmällä talon edessä olevia aseistettuja vartijoita:

”Katsoin miehistä yhtä, joka seisoi etumaisena. Hän avasi suunsa, ja näytti siltä kuin hän olisi antanut jonkin käskyn, mutta en kuullut hänen sanojaan.”

Sitten sotilaat suuntasivat aseensa naisia kohti ja todella tähtäsivät heitä. Hetkeksi Rosenstrassella tuli hiirenhiljaista.

Silloin väkijoukosta astui esiin nainen, jolla oli lapsi kummassakin kädessään. Ryhdikäs vaaleatukkainen nainen oli kuin natsi-ideologian arjalainen ihanneäiti.

Hän asettui uhmakkaasi seisomaan kiväärinpiippujen eteen ja huusi kirkkaalla kuuluvalla äänellä:

”Siat! Ettette häpeä! Täällä te ammutte mieluummin saksalaisia naisia ja lapsia kuin lähdette rintamalle puolustamaan meitä!”

Sotilaat tuijottivat lamautuneina uhkarohkeaa naista.

Hermann Göring (valkoisessa univormussa) oli Saksan ilmavoimien johtaja, jonka Hitler nimitti myös seuraajakseen.

Erhard Milch oli ollut rakentamassa Luftwaffea. Hänet ylennettiin vuonna 1940 sotamarsalkaksi.

© Interfoto AWKZ/Imageselect & AF Archive/Imageselect

Göring päätti juutalaisuudesta

Rotupuhtaus oli natseille tärkeää, mutta kun korkea-arvoinen virkamies paljastui puoliksi juutalaiseksi, Luftwaffen johtaja Hermann Göring teki hänestä ”kunnia-arjalaisen”.

Kaikki natsihallinnon jäsenetkään eivät täyttäneet kolmannen valtakunnan tiukkoja rotupuhtausvaatimuksia.

Esimerkiksi ilmailuministeriön kansliapäälliköllä Erhard Milchillä, joka oli natsipuolueen jäsen, oli juutalainen isä ja arjalainen äiti.

Kun asia tuli ilmi vuonna 1935, Göring vaati Milchin äitiä allekirjoittamaan paperin, jonka mukaan Erhard ei ollutkaan hänen juutalaisen miehensä vaan hänen setänsä lapsi – äiti siis pakotettiin kestämään arvostelua sekä uskottomuudesta että insestistä pelastaakseen poikansa uran.

Sitten Göring antoi Milchille Deutschblütigkeitserklärung-todistuksen tämän saksalaissukuisuudesta – kyseinen todistus takasi osin juutalaistaustaiselle henkilölle täysverisen saksalaisen aseman.

Göring, joka oli yksi natsi-Saksan vaikutusvaltaisimmista ihmisistä, nimitti vielä Milchin ”kunnia-arjalaiseksi” tukahduttaakseen kerralla kaikki arvelut ja kuiskuttelut luotetun työntekijänsä taustasta ja verenperinnöstä.

Jos joku kaikesta huolimatta otti asian esille, Göring vastasi napakasti:

”Ilmavoimissa minä päätän siitä, kuka on juutalainen.”

Gestapo halusi ampua naiset

Kun tilanne Rosenstrassella kärjistyi, Gestapon johtajat pohtivat päämajassaan, että naiset pitäisi yksinkertaisesti panna seinää vasten ja ampua.

Goebbels oli kuitenkin eri mieltä.

Saksa oli vain kuukautta aiemmin kärsinyt nöyryyttävän tappion Stalingradissa, ja Berliinissä moni kulki yhä raunioissa etsien eloonjääneitä brittien viimeisimmän pommituksen jäljiltä.

Goebbels oli kutsunut näitä tapahtumia propagandassaan ”kansan yhtenäisyyden koetinkiviksi”, ja hän pelkäsi, että huhut protestoivista vaimoista ja äideistä tekisivät pahan loven kansan yhtenäisyyden tunteeseen.

Kiista kärjistyi valtataisteluksi Berliinin aluejohtajan Goebbelsin ja Heinrich Himmlerin johtaman Gestapon välille.

Goebbelsin mielestä niin suurta määrää arjalaisia naisia ei voisi noin vain murhata, ja hän arvosteli Gestapoa siitä, ettei siellä ymmärretty asiaa lainkaan.

Hän huomautti, että Rosenstrassen naiset pyrkivät pitämään perheensä koossa, mikä oli yksi natsismin hyveistä.

Heidän protestointinsa ei siis sinänsä ollut suunnattu maan hallintoa kohtaan eikä siten uhannut natseja – kunhan vain Gestapo ei alkaisi ampua heitä.

Goebbels pelkäsi, että naisten ampuminen voisi johtaa levottomuuksiin aikana, joka oli jo muutenkin varsin vaikeaa ”kolmannelle valtakunnalle”.

Berliinin aluejohtajana Goebbelsilla oli viimeinen sana pääkaupungin asioissa, ja Goebbels antoikin Gestapolle tiukan määräyksen: Rosenstrasselle vangitut juutalaiset oli vapautettava ja heidän oli sallittava mennä kotiin vaimojensa luo.

  1. maaliskuuta yksi Rosenstrassen vartijoista antoi Charlotte Israelille lapun, jossa luki, että hänen miehensä vapautettaisiin seuraavana päivänä.
”Berliinin puhdistaminen juutalaisista on suurimpia poliittisia tehtäviäni.”
Goebbels 9.3.1943

Seuraavana päivänä Hans-Oskar Löwenstein de Witt komennettiin ääriään myötä täynnä olevan väliaikaisen vankilan toimistoon, missä hän sai paperit vapautuksestaan.

Sekä hän että Julius Israel olivat vielä samana iltana jälleen perheensä luona.

Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Noin kahdeksantuhatta tehtaista pidätettyä Berliinin juutalaista, joilla ei ollut arjalaisia perheenjäseniä, päätyi Auschwitziin ja suoraan kaasukammioihin.

Rosenstrasseltakin 25 miestä vietiin keskitysleirille, mutta parin viikon kuluttua ilmoitettiin, että oli tapahtunut virhe ja että heidät palautettaisiin Berliiniin.

Käsky tuli kuulemma ”korkeimmalta taholta”. Heidät kuljetettiin pian takaisin Berliiniin ja sijoitettiin aivan kaupungin ulkopuolella olevalle työleirille.

Kristittyjen ranskalaisten juutalaispuolisot piti myös lähettää keskitysleireihin.

© Bettmann/Getty Images

Naisten toiminta pelasti myös ranskalaisia

Rosenstrassen naiset pelastivat muitakin kuin vain omat perheenjäsenensä, sillä heidän protestinsa vaikuttivat juutalaisten kohtaloihin myös miehitetyssä Ranskassa.

Rolf Günther, Adolf Eichmannin kakkosmies Saksan turvallisuuspoliisissa RSHA:ssa, selitti 21. toukokuuta 1943 kirjeitse, että Ranskan juutalaisia, jotka olivat naimisissa ei-juutalaisten kanssa, ei voisi kuljettaa leireille ennen kuin seka-avioliittoihin liittyvä Berliinin tapaus olisi selvitetty.

Goebbels pelkäsi lisää levottomuuksia eikä siksi uskaltanut määrätä kuljetuksia, ja niin myös ranskalaisten kristittyjen naisten kanssa naimisissa olevien juutalaisten kuljetukset keskeytettiin.

Lokakuussa 1943 heidät komennettiin sen sijaan pakkotyöhön muun muassa rakentamaan V1- ja V2-rakettien laukaisuramppeja.

Eichmann valitteli myöhemmin natsien kyvyttömyyttä hoitaa seka-avioliittoihin liittyvä ongelma.

Haave ei toteutunut

Goebbels oli pettynyt Gestapon johtajien toimintaan, ja Rosenstrassen protestit mielessään hän tuskaili:

”Koko ajan on puututtava kaikkeen, jottei syntyisi skandaaleja. Joillain upseereilla on niin vähän poliittista arvostelukykyä, ettei heitä uskalla jättää omilleen edes kymmeneksi minuutiksi.”

Goebbels matkusti 8. maaliskuuta Hitlerin idän päämajaan Ukrainaan ja kertoi Rosenstrassen mielenosoituksista.

Hitler kehui hänen toimintaansa ja päätöstään lykätä kyseisten juutalaisten siirtoja tällä erää mutta muistutti samalla, että hänen vastuullaan oli edelleen poistaa kaupungista kaikki juutalaiset.

Goebbels kirjoittikin päiväkirjaansa 9. maaliskuuta:

”Sitten kun Berliini on vihdoin puhdistettu juutalaisista, olen saanut täytettyä yhden suurimmista poliittisista tehtävistäni.”

Goebbelsin haave ei koskaan toteutunut. Saksalaisten sotaonni oli kääntynyt, eikä juutalaisten kuljetuksille enää ollut aikaa.

Berliinissä eli sodan loppuun asti noin 6 100 juutalaista.

Suurin osa näistä onnekkaista oli naimissa ei-juutalaisen kanssa. Natsien vainoissa kuoli yhteensä noin 165 000 Saksan juutalaista.

Lue myös:

Sota

Ilmojen sankarit pelastivat Israelin

16 minuuttia
Uskontojen historia

Israel ei halunnut heikkoja juutalaisia

1 minuuttia
Uskontojen historia

Israel syntyi pommeista ja kaaoksesta

13 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota