Aleutit, Attu, toinen maailmansota

Unohdettu isku: japanilaiset nousivat maihin Yhdysvalloissa

Vuonna 1942 japanilaisjoukot valloittivat kaksi saarta Alaskan rannikolla. Hyökkäys oli Yhdysvalloille häpeällinen, mutta saarten takaisin valloitus vasta helvetiksi muodostuikin japanilaisten ankarasti puolustamassa lumisessa vuoristossa.

Vuonna 1942 japanilaisjoukot valloittivat kaksi saarta Alaskan rannikolla. Hyökkäys oli Yhdysvalloille häpeällinen, mutta saarten takaisin valloitus vasta helvetiksi muodostuikin japanilaisten ankarasti puolustamassa lumisessa vuoristossa.

Osprey Publishing

Kesäkuun 3. päivänä 1942 kello 5.40 USS Gillis-alukselta lähetettiin kiireellinen viesti kommodori Updegraffille, Yhdysvaltojen Alaskassa sijainneen Dutch Harborin laivastotukikohdan päällikölle: ”Lentokoneita etelässä, etäisyys 10 mailia, korkeus 10 000 jalkaa.” Updegraff antoi hälytyksen – japanilaiset olivat hyökkäämässä.

Kaksi japanilaisten lentotukialusta ja viisi hävittäjää oli vaaninut jo pari päivää Aleuttien saariryhmän vesillä, mutta sankan sumun vuoksi yhdysvaltalaisten oli ollut mahdotonta paikantaa aluksia. Nyt 15 japanilaista Zero-hävittäjälentokonetta ja Kate-pommikonetta kiisi kohti Unalaskan saarella sijainnutta Dutch Harborin laivastotukikohtaa.

Yhdysvaltalaiset vastasivat ilmatorjuntatulella, mutta sumussa näkyvyys oli surkea. Japanilaiset lensivät tukikohdan yli neljästi ampuen ja pommittaen kaikkea näkemäänsä – itsevarmasti niin matalalla, että yhdysvaltalaiset heittelivät jakoavaimia koneiden perään.

”Viimeinen pommi lennätti minut tuoliltani.” Radio-operaattori japanilaisten hyökätessä Dutch Harboriin

Tukikohdan radio-operaattori jatkoi työtään iskun aikana ja sai lähes osuman itsekin: ”Viimeinen pommi lennätti minut tuoliltani”, hän viestitti.

Japanilaiskoneet lähtivät 45 minuutin jälkeen, jolloin 32 yhdysvaltalaista oli jo saanut surmansa. Kymmenen minuutin kuluttua vahvistukseksi saapui yhdysvaltalaisia P-40 Warhawk-hävittäjäkoneita, joiden kärkeen oli maalattu hampaitaan näyttävä hai. Tukijoukot saapuivat kuitenkin liian myöhään, ja lentäjien oli käännyttävä takaisin.

Seuraavana päivänä tukikohdan ylle ilmestyi vielä 32 japanilaiskonetta, jotka tuhosivat muun muassa lähes 30 000 polttoainetynnyriä.

Japanilaiskoneiden moukaroidessa Dutch Harboria Japanin laivasto kärsi historiansa suurinta tappiota Midwayn taistelussa. Iskut oli ajoitettu samanaikaisiksi yhdysvaltalaislaivaston painostamiseksi kahdella rintamalla, mutta niiden lopputulokset olivat aivan päinvastaiset.

Hyökkäys Dutch Harboriin

Japanilaisten iskussa Dutch Harboriin kuoli 43 yhdysvaltalaissotilasta.

© U.S. Navy National Museum of Naval Aviation

Tappio ei kuitenkaan muuttanut japanilaisten suunnitelmia – Dutch Harborin isku oli vasta esimakua järjestelmällisestä hyökkäyksestä Alaskaan. Amiraali Yamamoto antoi määräyksen, että Aleuttien kaksi lounaisinta saarta, Kiska ja Attu, oli vallattava. Kesäkuun 7. päivän aamuna saarilla nousi maihin 2 500 japanilaista erikoisjoukkojen sotilasta.

Kiskalla ainoat yhdysvaltalaissotilaat olivat laivaston sääaseman kymmenen työntekijää. Yhdysvaltojen maaperää miehitettiin nyt ensi kertaa sataan vuoteen, eikä sen puolustukseksi ammuttu ainoatakaan laukausta.

Hyökkäys oli Yhdysvalloille paitsi kiusallinen, myös vakava uhka, sillä saarilta käsin vihollinen voisi hyökätä myös muualle länsirannikolle. Vuoden verran kestänyt verinen sota oli alkanut, ja vihollisen lisäksi tuhansien sotilaiden henkeä uhkasivat Alaskan ankarat sääolot.

Maailman kartta, Aleutit

Aleuttien saariryhmä kuuluu Länsi-Alaskaan ja ulottuu aina Venäjän rajalle asti.

© Shutterstock

Japanilaiset asettuivat asemiin

Yhdysvaltalaiset vastasivat saarten miehitykseen sitkeillä pommituksilla. Japanilaiset olivat kuitenkin jo asettuneet asemiin lumen suojiin ja sijoittaneet ilmatorjunta-aseita pitkin Kiskan saarta. Yhdysvaltalaisten oli lennettävä luoti- ja kranaattisateen halki, ja sää teki lentämisestä entistä vaarallisempaa.

Alue peittyi usein niin tiheään sumuun, että saarille ja niiltä takaisin oli vaikea löytää. Syksyllä 1942 yhdysvaltalaiset menettivät taisteluissa yhdeksän konetta – ja 63 konetta mekaanisten vikojen ja huonon sään vuoksi.

Pommitukset pakottivat kuitenkin japanilaiset puolustuskannalle, ja saarten takaisin valtausta voitiin alkaa suunnitella.

Propagandajuliste, Japanin hyökkäys

Yhdysvaltojen propagandassa yritettiin vähätellä sitä, että japanilaiset olivat todella onnistuneet valtaamaan pienen osan maasta.

© Library of Congress

Alaskan paikalliset joukot, alle 3 000 miehen 4. jalkaväkirykmentti, eivät riittäneet yksin vapauttamaan saaria. Niiden sijaan tehtävään osoitettiin 7. jalkaväkidivisioona, joka muutoin olisi lähetetty Pohjois-Afrikkaan taistelemaan Rommelin Afrikan-joukkoja vastaan. Sotilaat olivat harjoitelleet tätä varten Kalifornian erämaassa, mutta nyt heidän olikin suunnattava hyiseen Alaskaan. Sotilaille pidettiin nopea lisäkoulutus, jossa merivoimien asiantuntijat perehdyttivät heitä maihinnousuoperaatioon.

Saarten valtaukseen suhtauduttiin varsin optimistisesti. Kenraalit uskoivat, että ”Operaatio Maakravun” avulla Attu vapautettaisiin kolmessa päivässä, sillä tiedustelutietojen mukaan saarella oli vain 500 japanilaista. Todellisuudessa lumisilla vuorilla piileskeli lähes 3 000 vihollisen sotilasta.

Yhdysvaltalainen sotilaslentokone

Yhdysvaltalaiskoneet tekivät tiedustelulentoja saarten yli, mutta vihollisen asemia ja liikkeitä oli vaikea havaita sankassa sumussa.

© Naval History and Heritage Command

Kesti kuitenkin yli vuoden, ennen kuin ”Operaatio Maakrapu” saatiin käynnistettyä. Joukkojen koulutus ja kokoaminen ja operaation suunnittelu veivät kuukausia, ja Aleuttien ankarien sääolojen vuoksi tehtävää oli lykättävä talven yli. Yhdysvaltojen 11 000 sotilaan joukot saapuivat Attulle lopulta vasta toukokuun 11. päivä vuonna 1943. Reservissä odotti valmiudessa vielä 5 000 sotilasta.

Attulle saapuneet joukot oli jaettu kahteen osastoon: kello 16.20 saaren pohjoispuolelle rantautui 3 000 sotilasta, ja loput 8 000 nousivat maihin saaren eteläpuolella, jonka nimi oli pahaenteisesti Massacre Bay eli ”verilöylylahti”.

Yhdysvaltalaissotilaita Attun saarella

Yhdysvaltalaiset odottivat joutuvansa luotisateeseen, kun 11 000 sotilaan joukot nousivat maihin Attulla, mutta japanilaisista ei näkynyt jälkeäkään.

© Library of Congress

”Rantauduimme sumussa, joka oli paksua kuin perunamuusi, ja odotimme, että rannalta alkaisi viuhua luoteja. Mutta siellä ei ollut ketään”, sotilas Raymond Brown kuvaili maihinnousua luutnantti Robert Mitchellille, joka keräsi vuonna 1944 kertomuksia Attun valloituksesta.

Miehet alkoivat epäillä, että japanilaiset olikin jo evakuoitu saarelta.

Japanilaiset eivät olleet kuitenkaan suinkaan poistuneet Attulta. Japanilaisten ylipäällikkö, eversti Yamasaki, oli odottanut yhdysvaltalaisia lähes vuoden ja ehtinyt sinä aikana myös valmistautua. Japanilaiset olivat sijoittaneet konekivääriasemansa ja bunkkerinsa kallioiden jyrkänteille niin, että ne jäivät sumun peittoon, jolloin niitä ei voinut havaita rannalta ja niihin oli hankala myös kohdistaa tykistötulta.

Yhdysvaltalaissotilaita lumisessa vuoristossa

Yhdysvaltalaissotilaiden oli erittäin hankalaa havaita vihollista lumen peittämässä maastossa.

© U.S. National Archives and Records Administration

Tykkien liikuttaminen oli myös erittäin hankalaa saaren mutaisella rannalla. Ylikersantti Stanley West kuvaili ajoneuvojen tuskaisan vaivalloista etenemistä seuraavasti:

”70 metrin päässä rannasta ensimmäisen traktorin telaketjut painuivat jäisen maan läpi ja alkoivat liukua. Muutaman sekunnin kuluttua se pyöri avuttomana mustassa, liukkaassa mudassa. Kaksi muuta traktoria jakoi pian sen kohtalon.”

Reilun tunnin kuluttua maihinnoususta ensimmäiset laukaukset kajahtivat japanilaisten asemista. Yhdysvaltalaissotilaat olivat päässeet vasta 2,3 kilometrin päähän rannasta, ja heillä oli vielä seitsemän kilometriä matkaa japanilaisten tukikohtaan Chichagof Harborin lahdelle Attun koillisrannikolla.

Pelastettu Zero

Yhdysvaltalaisten löytämä Zero-kone tuotiin San Diegoon, ja sillä aloitettiin pian koelennot.

© U.S. National Archives

Ehjänä säilynyt hylky muutti sodan kulun

Joulukuun 7. päivänä 1941 japanilaiset pommittivat Pearl Harborin laivastotukikohtaa ja vetivät Yhdysvallat mukaan toiseen maailmansotaan. Pian kävi ilmi, että yhdysvaltalaiset olivat etenkin yhdellä sodankäynnin osa-alueella pahasti takamatkalla: japanilaisten A6M Zero -hävittäjäkoneet olivat kaikin tavoin liittoutuneiden koneita edistyksellisempiä.

Dutch Harborin hyökkäyksessä 4. kesäkuuta 1942 lentäjä Tadayoshi Kogan Zero-kone sai konekivääritulituksessa osuman, joka rikkoi koneessa öljyputken. Kogan oli lennettävä pienelle Akutanin saarelle, jonka japanilaiset olivat osoittaneet hätälaskun tehneiden lentäjien kokoontumispaikaksi. Kogan laskeutuessa koneen pyörät jäivät kuitenkin jumiin saaren kosteaan maaperään. Zero teki kuperkeikan ja laskeutui nokalleen. Koga kuoli onnettomuuspaikalla, mutta häneen koneensa säilyi enimmäkseen ehjänä.

Yhdysvaltalaiset löysivät hylyn kuukautta myöhemmin ja lähettivät sen San Diegoon korjattavaksi. Koelentojen avulla koneesta löydettiin useita heikkouksia, joiden avulla yhdysvaltalaiset saivat lopulta etulyöntiaseman taisteluissa pelättyjä Zeroja vastaan.

Japani, Zero, Akutan

Japanilainen Zero-kone tunnettiin muun muassa lähes 2 000 kilometrin kantamastaan.

© Marc Grossman

Ihmekoneessa oli useita vikoja

Yhdysvaltalaiset löysivät Alaskassa ensi kertaa ehjän japanilaisen A6M Zero -hävittäjäkoneen. Löydöstä oli yhdysvaltalaisille valtavasti etua, kun ihmekoneen ominaisuuksia päästiin vihdoin tutkimaan.

Kylmyys kaatoi sotilaita

Yhdysvaltalaiset huomasivat nopeasti, että Attulle oli vaikea hyökätä. Maaston ja sään vuoksi tykit ja pommikoneet olivat lähes hyödyttömiä. Ajoneuvot jäivät jumiin paikallisten muskegiksi kutsumaan pehmeään, soiseen maahan, ja niitä piti kiskoa rinteitä ylös lihasvoimin.

Vihollinen saattoi lisäksi vaania missä vain. Japanilaiset olivat rakentaneet saaren laaksoihin tarkkaan harkitun juoksuhautojen verkoston, josta he saattoivat ampua vihollista, lähestyipä tämä mistä suunnasta tahansa.

Pienet japanilaisjoukot saivat näin pidettyä määrällisesti ylivoimaiset yhdysvaltalaiset pitkään loitolla, ja kun nämä lopulta pääsivät lähelle, japanilaiset katosivat sumun suojissa rakentamaan uusia juoksuhautoja.

Kuolleiden ja haavoittuneiden määrä kasvoi päivä päivältä, ja monien kohtaloksi koitui myös purevan kylmä sää. Seitsemättä jalkaväkidivisioonaa ei ollut ehditty varustaa kunnolla talvisia olosuhteita varten, ja kun saarten valtaus kestikin odotettua pidempään, sotilaat alkoivat olla vaikeuksissa. Keuhkokuume, paleltumat ja niin kutsuttu juoksuhautajalka kaatoivat satoja miehiä sairasvuoteelle.

”Menetimme monta miestä, olimme aina vain enemmän viluissamme, nälissämme, väsyksissä ja entistä päättäväisempiä”, kersantti Louis Adami kuvaili.

Aleuttien asukkaita laivassa

Aleuttien asukkaat vietiin varoittamatta laivoihin ja lähetettiin leireille. Monet eivät nähneet enää kotiaan.

© National Archives, General Records of the Department of the Navy

Saarten asukkaat ajettiin kodeistaan

Saarilla paikallinen väestökin joutui yhtäkkiä keskelle sotaa. Yhdysvaltojen hallinto päätti evakuoida jäljelle jääneet saarelaiset, ja yhteensä 881 Aleuttien asukasta pakotettiin lähtemään kodeistaan lyhyellä varoitusajalla.

Mukaansa he saivat ottaa enintään matkalaukullisen tavaraa, ja lähdön jälkeen heidän talonsa ja omaisuutensa poltettiin, jotta ne eivät päätyisi japanilaisten käsiin. Saarelaiset lähetettiin Etelä-Alaskaan pienille, ahtaille leireille, joilla ei ollut edes välttämättömimpiä mukavuuksia.

”Meitä oli 28, ja meidät pakotettiin asumaan 27 neliömetrin talossa”, eräs pakkosiirretty asukas kertoi myöhemmin.

Yhteensä 75 saarelaista kuoli surkeissa leirioloissa saamiinsa tauteihin ja vain 19 japanilaisten sotatoimien seurauksena – eikä eloon jääneillä ollut enää koteja, mihin palata.

Vuonna 1988 Yhdysvaltojen hallitus esitti Aleuttien asukkaille virallisen anteeksipyynnön ja tarjosi heille mahdollisuuden rahallisiin korvauksiin.

Viimeinen hyökkäys

Vaikka japanilaiset pitivät asemansa, Yhdysvaltojen neljä kertaa suurempi armeija alkoi olla heille liian suuri vastus. Toukokuun 18. päivä pohjoisesta ja etelästä lähestyneet yhdysvaltalaisjoukot onnistuivat melkein yllättämään japanilaiset pihtiliikkeellä, ja näiden oli pakko vetäytyä. Riemu oli suuri, kun vastakkaisista suunnista edenneet yhdysvaltalaisjoukot vihdoin kohtasivat.

Japanilaiset saatiin ahdistettua rannikkoa kohden, missä nämä menettivät 28. toukokuuta viimeisenkin tärkeän asemapaikkansa Fish Hookin kukkulalla.

Eversti Yamasaki ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan, ja 29. toukokuuta hän antoi viimeisen käskynsä 800:lle jäljellä olevalle taistelukykyiselle sotilaalleen.

”Tavoitteemme on vihollisjoukkojen täydellinen tuhoaminen”, hän totesi. Japanilaiset iskisivät yhdysvaltalaisrintaman heikoimpaan kohtaan ja aiheuttaisivat sekasortoa nopealla ja rajulla yllätyshyökkäyksellä. Tarkoituksena oli päästä etenemään aina yhdysvaltalaisten tykkien luo Massacre Baylle, vallata tykit, suunnata ne vihollista kohden ja pakottaa yhdysvaltalaiset rannalle.

”Lauma japanilaisia hyökkäsi komentopaikalle. He huusivat, ampuivat, iskivät pistimillä ja heittivät kranaatteja – tuhosivat kaiken tieltään.” Kapteeni Albert Pence japanilaisten banzai-hyökkäyksestä

Kello 0.20 toukokuun 29. päivänä 800 japanilaista ryntäsi poteroistaan kohti yhdysvaltalaisten linjoja. Isku oli suunniteltu tarkoin – japanilaiset hyökkäsivät heikosti suojatun laakson läpi, kun suurin osa yhdysvaltalaisjoukoista oli määrätty murtamaan japanilaisten puolustusta kukkulalle.

Kapteeni Albert Pence todisti japanilaisten hurjaa iskua ensimmäisten joukossa: ”Komentopaikalle juoksi mies ilman saappaita ja takkia ja huusi ’Japanilaiset ovat täällä! He ovat murtautuneet läpi!’. Silloin kuulimme sen. Lauma japanilaisia hyökkäsi komentopaikalle. He huusivat, ampuivat, iskivät pistimillä ja heittivät kranaatteja – tuhosivat kaiken tieltään.”

Japanilaisten hurja hyökkäys yllätti yhdysvaltalaiset täysin, ja useimmat joko pakenivat tai saivat surmansa. Alkoi jo vaikuttaa siltä, että Yamasakin epätoivoinen yritys oli onnistumassa.

Yhdysvaltalaisia sotilaita ja tykkejä

Suuri osa yhdysvaltalaisten tykeistä jätettiin paikoilleen vain vähäisellä vartioinnilla, sillä niitä oli lähes mahdotonta kuljettaa pidemmälle saaren sisäosiin.

© Frederic Lewis/Getty Images

Yön aikana japanilaiset etenivät jopa neljä kilometriä, mutta sotamiesten voimat alkoivat vääjäämättä ehtyä. Nälkäiset sotilaat pysähtyivät ryöstämään vihollisen muonavarastoja ja varusteita ja tuhoamaan vihollisen asemia.

Prikaatikenraali Archibald Arnold oli sillä välin saanut koottua noin kolmen kilometrin päähän Massacre Bayn rannasta puolustusrintaman, joka koostui pioneereista, kokeista ja muista käytettävissä olleista miehistä.

Yamasaki näki puolustuslinjan ja määräsi jäljellä olevat sotilaansa juoksemaan tiiviissä muodostelmassa yhdysvaltalaisia kohti. Japanilaiset ryntäsivät huutaen juoksuun mutta saivat lähitaistelussa vastaansa pistimiä ja nuijina käytettyjä kiväärejä.

Japanilaiset perääntyivät, mutta Yamasaki lietsoi miehensä vielä viimeiseen voimainkoitokseen juoksemalla joukon kärjessä katana-miekkaansa ilmassa heiluttaen. Ilmassa sinkoili luoteja, ja pian 350 japanilaissotilasta, Yamasaki heidän joukossaan, makasi kuolleena maassa. Loput japanilaiset keskeyttivät hyökkäyksen ja vetäytyivät juoksuhautoihin ja poteroihin tekemään itsemurhan.

Japanilaiset kätkivät ansoja radioihin

Kun japanilaiset evakuoivat Kiskan, he jättivät jälkeensä ansoja ja miinoja, ja 35 000 yhdysvaltalaissotilaan oli oltava edelleen jatkuvasti varuillaan saarella liikkuessaan, vaikka vihollinen oli jo poistunutkin.

Japanilaiset ajettiin Alaskasta

Attu vapautettiin lopulta virallisesti 30. toukokuuta 19 päivän taistelujen jälkeen. Japanilaisarmeijan lähes 3 000 sotilaasta vain 28 oli hengissä yhdysvaltalaisten vallattua saaren takaisin. Yhdysvaltojen puolella kuolleita ja haavoittuneita oli 3 829, mutta näistä vain 1 690 oli kuollut taisteluissa – kylmyyteen ja tauteihin oli menehtynyt yli 2 100 sotilasta.

Yhdysvaltalaiset valmistautuivat nyt Kiskan saaren vapauttamiseen. Tällä kertaa kenraalit eivät – Attun kokemuksista viisastuneina – aliarvioineet japanilaisten vastarintaa vaan kutsuivat avuksi lisäjoukkoja, ja koossa oli lopulta 35 000 sotilaan armeija.

Fanaattisina pidetyt japanilaiset, joita yhdysvaltalaislehdistö kutsui Attun taistelujen jälkeen ”alkukantaisiksi villeiksi”, ymmärsivät, että heidät oli tuomittu tappioon. Kun he löysivät aukon yhdysvaltalaisten merisaarrosta, 5 134 sotilaan joukot kiiruhtivat laivoihinsa ja purjehtivat pakoon japanilaislaivaston suojiin.

Kuolleita japanilaisia sotilaita

Vain 28 Attulla taistelleista 3 000:sta sotilaasta lähti saarelta elävänä.

© FPG/Getty Images

Liittoutuneet eivät kuitenkaan huomanneet japanilaisten pakoa vaan käynnistivät maihinnousun suunnitellusti. Saarelle saapui 35 000 sotilasta, jotka olivat sankassa sumussa varmoja siitä, että japanilaissotilaita piileksi kaikkialla. Siellä täällä puhkesi pian tulitaisteluita, joissa liittoutuneiden yksiköt ampuivat toisiaan tuntikausia. Japanilaiset olivat jättäneet saarelle miinoja ja pommeja, jotka myös tappoivat useita sotilaita.

Vaikka saarella ei ollut enää ainuttakaan japanilaista, maihinnousu maksoi 196:n liittoutuneiden sotilaan hengen.

Se ei ollut silti mitään verrattuna Attun taisteluihin, jossa kaatui prosentuaalisesti eniten yhdysvaltalaisia aina japanilaisen Iwo Jiman saaren valtaukseen asti vuonna 1945. Vihollisen sotilaat oli nyt lopulta ajettu pois Yhdysvaltojen maaperältä, mutta monelle Alaskan saarten vapautukseen osallistuneelle sotilaalle jäi tapahtumista pysyviä fyysisiä ja henkisiä vaurioita.