Pakolaislaiva Goya upotettiin torpedoilla vuonna 1945.

Pakolaislaiva Goya upotettiin huhtikuussa 1945. Yli 6 000 ihmistä kuoli.

© Imageselect

Tuhannet hukkuivat paetessaan Stalinin kostoa

Jopa kaksi miljoonaa saksalaista pakeni toisen maailmansodan viime kuukausina puna-armeijaa meren yli. Yli 250 000 pakolaista päätyi Tanskaan, ja lukemattomat muut katosivat hyiseen Itämereen.

Koko laiva vavahti, ja voimakas räjähdys sai matkustajat kirkumaan. 208 metriä pitkän ja 25 000 tonnia painavan laivan runko heittelehti Itämeren aalloilla kuin nyrkkien moukaroimana.

Kello oli 21.16 tammikuun 30. päivänä 1945, kun saksalaiseen pakolaislaiva Wilhelm Gustloffiin osui venäläisen sukellusveneen ampuma torpedo. Sitä seurasi vielä kaksi torpedoa.

Wilhelm Gustloffilla ollut 21-vuotias merilotta Ursula Resas kamppaili pysyäkseen jaloillaan. Laiva tärisi niin voimakkaasti, että matkustajat heittelehtivät päin seiniä ja toisiaan.

Resasin lähellä ollut vaahtosammutin irtosi kiinnikkeistään ja alkoi ruiskuttaa valkoista vaahtoa ihmisten päälle.

Pian sammuttimen suhina peittyi huutoihin ja jalkojen töminään, kun ihmiset rynnistivät paniikissa alemmilta kansilta yläkannelle.

Ursula Resasin ja yli kymmenentuhannen muun laivalla olleen pakolaisen epätoivoinen eloonjäämistaistelu oli alkanut.

Wilhelm Gustloff upotettiin vuonna 1945.

Wilhelm Gustloff oli rakennettu risteilyalukseksi, mutta siitä tuli pakolaislaiva.

© Ritzau Scanpix

Ursula Resas oli yksi niistä noin 900 000 siviilistä, jotka Saksan laivasto evakuoi Stalinin eteenpäin vyöryvän puna-armeijan tieltä toisen maailmansodan viime kuukausina.

Hannibaliksi nimetty operaatio oli historian suurin meriteitse toteutettu evakuointi. Sen hinta ihmishengissä ja materiaalissa oli korkea, mutta silti vain harvat tietävät nykyään saksalaispakolaisten traagisesta kohtalosta.

Katastrofin mittasuhteista kertovat enää Itämeren pohjalla lepäävät ihmisluiden täyttämät laivanhylyt.

Neuvostoarmeija vyöryi länteen

Saksan Itä-Preussissa, joka jaettiin sodan jälkeen Neuvostoliiton ja Puolan kesken, asui hieman yli kaksi miljoonaa saksalaista. Heidän painajaisensa alkoi tammikuussa 1945.

Puna-armeija oli kesästä 1944 lähtien edennyt nopeasti kohti länttä, ja vuoden vaihtuessa suurin osa Virosta, Latviasta ja Liettuasta oli Stalinin hallinnassa.

Puna-armeija käynnisti suurhyökkäyksen Itä-Preussiin 12. tammikuuta 1945, ja lähes 1,7 miljoonaa sotilasta hyökkäsi yhtä aikaa pohjoisesta, idästä ja etelästä. Adolf Hitler oli kieltänyt saksalaisia perääntymästä, ja he yrittivät turhaan torjua vihollisen massiivisen hyökkäyksen.

MNemmersdorfin verilöyly käynnisti joukkopaon.

Saksan propaganda hyödynsi Nemmersdorfin verilöylyä sumeilematta lietsomaan saksalaisten taistelutahtoa.

© akg-images

Verilöyly käynnisti joukkopaon

Marraskuussa 1944 Stalinin joukot murhasivat saksalaisia siviilejä itäpreussilaisessa kylässä. Verilöyly sai alueen saksalaiset pakokauhun valtaan.

Itä-Preussissa sijaitsevasta Nemmersdorfin kylästä tuli saksalaisten pelkäämän Stalinin koston symboli 21. marraskuuta 1944 . Tuolloin neuvostojoukot tunkeutuivat Nemmersdorfiin yhtenä ensimmäisinä taajamista Itä-Preussissa.

Kun Saksan joukot valtasivat kylän takaisin 48 tuntia myöhemmin, heitä odotti järkytys.

”Löysimme kylästä 72 naista ja lasta sekä yhden iäkkään miehen – kaikki tapettuina. Joidenkin vauvojen pää oli murskattu”, saksalaissotilas Karl Protek kuvaili näkemäänsä vuonna 1953.

Kerrotaan, että kaikki kylän naiset oli raiskattu ja pahoinpidelty ennen kuin heidät oli tapettu. Saksan propagandaministeriö hyödynsi sumeilematta joukkomurhaa, jonka yhteydessä oli tapettu myös 50 ulkomaalaista sotavankia.

Näin ministeriö pyrki lietsomaan saksalaisten taistelutahdon rippeitä. Verilöyly saikin monet ilmoittautumaan Volkssturm-kodinturvajoukkoihin, mutta paljon useampi pakeni länteen.

Saksalaisten sitkeästä vastarinnasta huolimatta Neuvostoliiton joukot mursivat pian heidän puolustuksensa. Huhut neuvostosotilaiden ryöstelystä, joukkoraiskauksista ja murhista synnyttivät saksalaisessa siviiliväestössä pian paniikin.

Kaikkialla Itä-Preussissa perheet pakkasivat tarpeellisimmat tavaransa kärryihin ja kelkkoihin ja lähtivät pakomatkalle 20 asteen pakkasessa.

Jo 23. tammikuuta puna-armeija eteni etelästä Itämeren rannikolle ja eristi siten Itä-Preussin muusta Saksasta. Noin 2,5 miljoonan saksalaisen ainoa pakoreitti kulki nyt laivalla Itämeren yli.

Satamakaupunkeihin päästääkseen pakolaisten oli ylitettävä Veikselinhaffin lahti jäätä pitkin. Koska Neuvostoliiton lentokoneet tulittivat pakolaisia päivisin, 19-vuotias Hildegard Rauschenbach ja hänen perheensä ylittivät lahden kärryillään keskellä yötä.

”Kun hyökkäys oli ohi, kuulimme osuman saaneiden hevosten kiljuntaa ja haavoittuneiden ihmisten huutoa.” Pakolainen Erich Pusch pakolaisiin kohdistuneista hyökkäyksistä

Perhe ajoi koko yön, ja auringon noustessa Rauschenbach näki loputtoman vaunujonon mutkittelevan lahden jäällä. ”Oli aavemaisen hiljaista. Kuului vain hevosten pärskintää ja renkaiden narinaa”, hän muisteli.

Rauschenbachit pääsivät jään yli vahingoittumattomina, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita, sillä Neuvostoliiton lentokoneet ampuivat jatkuvasti suojattomia pakolaisia. Perheensä kanssa jään ylittänyt Erich Pusch muisteli myöhemmin:

”Kun hyökkäys oli ohi, kuulimme osuman saaneiden hevosten kiljuntaa ja haavoittuneiden ihmisten huutoa.”

Laivasto oli pakolaisten ainoa toivo

Venäjän hyökkäyksistä huolimatta Danziginlahden satamiin pääsi kymmeniätuhansia nälkäisiä ja palelevia pakolaisia. Siksi Saksan laivasto kuljetti itään säännöllisesti aseita ja ammuksia.

Laivojen päällystöä oli ankarasti kielletty ottamasta kyytiin idän pakolaisia. Saksan laivaston komentaja, suuramiraali Karl Dönitz, oli kuitenkin laatinut salassa kattavan suunnitelman Itä-Preussin siviiliväestön pelastamiseksi.

Toisin kuin Hitler, Dönitz ei enää uskonut Saksan voittoon sodassa. Sen sijaan hän halusi pelastaa kaiken, mikä pelastettavissa oli.

Saksalaiset puolustivat Königsbergiä viimeiseen asti.

Puna-armeijan edetessä Saksan joukot perustivat puolustuslinjoja tärkeimpien satamakaupunkien ympärille. Kuva on Königsbergistä eli nykyisestä Kaliningradista.

© Bridgeman Images

Dönitzin suunnitelma oli yksinkertainen ja lähes pomminvarma: mahdollisimman paljon pakolaisia evakuoitaisiin Itämeren yli laivoilla. Dönitz värväsi operaatiota varten laivaston alusten lisäksi kaikki löytämänsä siviilialukset.

”Pidin saksalaisten pelastamista idästä ainoana välttämättömänä tehtävänä, joka asevoimiemme oli vielä hoidettava”, Dönitz kirjoitti muistelmissaan.

Tammikuun puolivälissä Dönitzin evakuointilaivastossa oli jo yli tuhat erikokoista alusta – taisteluristeilijöitä, miinanraivausveneitä ja risteilyaluksia, kalastusaluksia ja hiiliproomuja – mitä tahansa aluksia, joita laivasto oli onnistunut takavarikoimaan.

Tammikuun 24. päivänä 1945, jolloin Neuvostoliiton joukot katkaisivat maayhteyden idästä länteen, Dönitz suostutteli Hitlerin hyväksymään operaatio Hannibaliksi nimeämänsä evakuoinnin.

Ensimmäinen laivasaattue lähti matkaan vielä samana päivänä – historian suurin joukkoevakuointi meritse oli alkanut.

Kaduilla lojui ruumiita

Danziginlahden tärkeimpään satamaan Gotenhafeniin (nyk. Gdynia) oli kerääntynyt yli satatuhatta pakolaista, kun ensimmäinen evakuointisaattue lähti matkaan.

Seuraavana päivänä kaupunkiin saapuivat myös 21-vuotias Ursula Resas ja hänen sisarensa Rosemarie. Sodan viime kuukausiin asti sisarukset olivat asuneet Memelin (nyk. Klaipėdan) seudulla nykyisen Liettuan alueella.

”Kelkkailimme, hiihdimme ja nautimme pienistä asioista”, Resas muisteli huoletonta lapsuuttaan kalastajaperheessä.

Pelko kuitenkin valtasi ihmiset puna-armeijan edetessä. Ursula ja Rosemarie ilmoittautuivat merilotiksi Saksan laivastoon päästäkseen pois Memelin alueelta. Kun heidät määrättiin saapumaan Gotenhafenin laivastotukikohtaan, muu perhe seurasi perässä.

Gotenhafen oli täynnä pakolaisia, joista monet olivat niin huonokuntoisia, että pakkanen tappoi heitä joukoittain.

”Aluksi luulin kadulla olevia kasoja lumen peittämiksi matkatavaroiksi. Sitten näin, että ne olivatkin ihmisiä”, Resas muisteli.

”Laivahan purjehti länteen. Se merkitsi toivoa.” Ursula Resas matkasta pakolaislaivalla

Siksi Ursula ei voinut uskoa onneaan, kun hän ja Rosemarie 29. tammikuuta saivat nousta entiseen risteilyalukseen Wilhelm Gustloffiin yhdessä muiden merilottien kanssa.

Laivan määränpäätä ei tiennyt kukaan, ei edes kapteeni, jolle oli annettu vain ohjeet ajaa avomerelle odottamaan lopullista käskyä. Epätietoisuus ei kuitenkaan haitannut Ursulaa.

”Laivahan purjehti länteen. Se merkitsi toivoa”, hän totesi myöhemmin.

Sukellusvene upotti Wilhelm Gustloffin

Kun Wilhelm Gustloffin kulkusilta laskettiin, pakolaiset suorastaan rynnistivät alukseen. Alus oli suunniteltu kahdelletuhannelle matkustajalle, mutta matkustajamäärää oli poikkeusoloissa nostettu 6 000:een.

Kuitenkin vielä paljon useampi halusi kyytiin, eivätkä pelokkaat pakolaiset uskoneet kieltoja. He rukoilivat päästä laivaan tai vain työnsivät upseerit sivuun. Iltapäivällä 29. tammikuuta laivan päällystö luovutti ja lopetti laskemisen. Viimeinen muistiin kirjattu matkustajaluku oli 7 956.

Kello 12.30 seuraavana päivänä täyteen ahdettu Wilhelm Gustloff lähti matkaan kyydissään yli kymmenentuhatta pakolaista.

”Alakansilla haisi kamalalta, sillä moni tuli aallokossa merisairaaksi. Hyttien ovet olivat joka puolella auki, ja äidit imettivät hyteissä vauvojaan ja vaihtoivat näiden vaippoja”, upseeri Hans-Joachim Elbrecht muisteli.

Illalla toivo vaihtui painajaiseen, kun neuvostoliittolaisen S-13-sukellusveneen ampumat kolme torpedoa repivät Wilhelm Gustloffin rungon rikki.

Vesi nousi nopeasti alemmista kerroksista näköalasalonkiin, jossa Ursula ja Rosemarie Resas olivat.

”Lapset, me kuolemme”, joku kirkui paniikissa, kun merivesi tulvi lasiseinäiselle näköalakannelle.

Ursula ja hänen sisarensa eivät kuitenkaan aikoneet kuolla.

Ursula hakkasi panssarilasia kaikin voimin kengillään, mutta lasi kesti. Lasi rikkoutui vasta, kun eräs upseeri ampui sitä useamman kerran, ja salongissa olijat pääsivät kömpimään ulos.

Tuolloin laiva oli kallistunut jo niin voimakkaasti, että matkustajat joutuivat liukumaan laivan kylkeä pitkin mereen. Vesi oli jääkylmää, ja kun Ursula yritti uida pois uppoavan laivan luota, muuan iäkäs mies takertui häneen.
Ursula käski paniikin vallassa miestä päästämään irti: ”Potkin niin kovaa kuin pystyin, kunnes hän lopulta irrotti otteensa.”

Pian sen jälkeen Ursula onnistui kiipeämään täyteen pelastusveneeseen, jonka saksalainen hävittäjäalus löysi hyiseltä mereltä muutamaa tuntia myöhemmin.

Laivalla Ursula tapasi sisarensa, joka oli pelastettu samaan laivaan.

Läheskään kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Laivassa oli yli kymmenentuhatta matkustajaa, mikä oli monin verroin enemmän kuin sen pelastusveneissä oli paikkoja.

Torpedon osumia seuranneiden tuntien aikana historian pahimmassa laivaturmassa kuoli jopa 9 000 pakolaista eli kuusi kertaa enemmän kuin Titanicilla.

Saksan pakolaislaivat purjehtivat säännöllisesti lännestä Itä-Preussiin ja takaisin.

Täyteen ahdetut pakolaislaivat kuljettivat jatkuvasti evakuoituja pakolaisia Itä-Preussista länteen.

© Ritzau Scanpix

Laivat olivat suojattomia

Seuraavana päivänä Karl Dönitz kertoi Führerille katastrofista.

”Venäläiset sukellusveneet voivat operoida Itämerellä vapaasti, koska meillä ei ole lentokoneita pysäyttämään niitä”, totesi Dönitz, joka joutui myöntämään, ettei hänellä ollut keinoja puolustaa laivoja sukellusveneitä vastaan.

Samaan aikaan evakuoinnit Danziginlahdelta jatkuivat. 8. helmikuuta matkustajalaiva General von Steuben saapui Pillaun (nyk. Baltijski) satamaan ja lähti sieltä seuraavana päivänä mukanaan 4 200 matkustajaa.

Seuraavana yönä kello yhden aikaan kaksi torpedoa repi General von Steubenin runkoon reiän. Yksi matkustajista oli haavoittunut lentäjä Franz Huber, joka onnistui vaivoin pääsemään yläkannelle – paljain jaloin – ja hyppäsi uppoavasta laivasta mereen.

”Näin satojen ihmisten – haavoittuneiden, lääkäreiden, merimiesten ja sairaanhoitajien – heittäytyvän kannelta mereen”, Huber muisteli kauhunhetkiään uidessaan poispäin uppoavasta laivasta, jotta ei vajoaisi sen imussa syvyyksiin:

”Kaikki vielä elossa olevat huusivat apua. Kuolleet ja haavoittuneet, naiset ja lapset, jotka olivat yhä laivassa, liukuivat kantta pitkin veteen. Uidessani käteni osuivat elävien ja kuolleiden ruumiisiin.”

Aluksella olleesta 4 200 henkilöstä vain 659 selvisi hengissä.

Matkustajalaiva Göttingen koki yhtä kurjan kohtalon, kun se 22. helmikuuta lähti matkaan Kuurinmaalta Latviasta kyydissään 5 000 haavoittunutta sotilasta. Kaksi päivää myöhemmin alukseen osui torpedoja, ja se upposi mukanaan 2 000 ihmistä.

Torpedot upottivat pakolaislaiva Goyan vuonna 1945.

Norjalainen rahtilaiva Goya upotettiin huhtikuussa 1945. Yli 6 000 ihmistä kuoli.

© Imageselect

Pakolaisaluksia upotettiin yksi toisensa jälkeen

Itämeren yli kulkeva reitti oli täynnä vaaroja, sillä sukellusveneet ja lentokoneet uhkasivat jatkuvasti liian täyteen ahdettuja pakolaisaluksia. Moni laiva upposi vieden mukanaan kaikki kyydissä olleet.

30. tammikuuta 1945

Kolme neuvostoliittolaista torpedoa upotti 208 metriä pitkän matkustajalaiva Wilhelm Gustloffin. Jopa 9 000 ihmistä menehtyi.

10. helmikuuta 1945

Noin 4 000 ihmistä kuoli, kun kaksi torpedoa osui matkustajalaiva General von Steubeniin. 168 metrin pituinen laiva upposi 20 minuutissa.

12. maaliskuuta 1945

Liittoutuneiden lentokoneet pommittivat rahtilaiva Androsia Swinemünden satamassa. 570 laivalla ollutta pakolaista kuoli.

13. huhtikuuta 1945

Höyrylaiva Karlsruhe, jonka huippunopeus oli vain seitsemän solmua, oli helppo maali Neuvostoliiton lentokoneille, ja ne upottivat sen. Noin 900 ihmistä menehtyi.

16. huhtikuuta 1945

Yli 6 000 ihmistä kuoli, kun Neuvostoliiton sukellusvene upotti norjalaisen rahtilaiva Goyan. Uhrien lukumäärä oli operaatio Hannibalin toiseksi korkein.

Stalinin armeija eteni Itämeren rannalle

Laivojen länteen kuljettamat pakolaisetkaan eivät olleet turvassa. 12. maaliskuuta Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat Swinemünden (nyk. Świnoujście) satamakaupunkia, joka oli yksi suurimmista pakolaiskuljetusten lähtöpaikoista.

Rajuissa pommituksissa kuoli historioitsijoiden arvion mukaan jopa 23 000 ihmistä – joista 570 oli pakolaisia.

Pakolaiset hukkuivat tai paloivat kuoliaaksi, kun pommit osuivat rahtilaiva Androsiin, joka oli juuri saapunut satamaan kyydissään idästä paenneita. Aluksen oli ollut määrä jatkaa matkaansa Tanskaan. Yksi pakolaisista oli Eva Jänsch, joka muisteli:

”He olivat jo pudottaneet pomminsa, ennen kuin tajusimme mitä oli tapahtumassa. Palopommit sytyttivät tulipaloja, ja laivan keula muuttui hetkessä hehkuvaksi pätsiksi.”

Pian sen jälkeen lastiruumaan alkoi tulvia vettä, ja sadat pakolaiset ryntäsivät kannelle vieviin portaisiin, jotka kuitenkin romahtivat painon alla.

”Sen jälkeen tuli aavemaisen hiljaista. Jääkylmä merivesi oli nielaissut kaikki”, Jänsch muisteli.

Samaan aikaan puna-armeija lähestyi Danziginlahden satamia. Helmikuussa Stalinin armeija katkaisi pakotien Kolbergin (nyk. Kołobrzeg) satamakaupungista Pommerista. Kaupunki oli tärkeä yhteyskohta Pommerin ja Itä-Preussin välillä.

Saksalaiset puolustajat sinnittelivät kuukauden sillä välin kun Dönitzin laivasto, jota risteilijät Prinz Eugen ja Lützow suojasivat, evakuoi kaupungin noin 70 000 pakolaista ja siviiliä.

Saksalaisia pakolaisia Danzigissa – nykyisessä Gdańskissa.

Puna-armeijan edettyä Danzigiin maaliskuussa 1945 yhä useammat saksalaiset joutuivat pakenemaan.

© Imageselect

Kaikkien yllätykseksi operaatio onnistui, ja kun puna-armeija valtasi kaupungin 18. maaliskuuta 1945, siellä oli enää kaksituhatta saksalaista. Yksi Kolbergin viimeisistä saksalaisista oli SS-sotilas Paul Martelli.

”Venäläiset ampuivat evakuointialuksia kranaateilla. Kranaatit nostattivat korkeita vesipatsaita, jotka ryöppysivät alas kuin vesiputoukset. Kaksi laiturissa ollutta partiovenettä vastasi vihollisen raskaan tykistön tulitukseen säälittävän kevyillä aseillaan”, Martelli kertoi myöhemmin.

Gotenhafenin suuren laivastosataman puolustus romahti 26. maaliskuuta. Evakuoinnit jatkuivat silti, nyt Helinkynnäkseltä eli Danziginlahteen työntyvältä pitkältä hiekkadyyniltä, joka oli yhä saksalaisten käsissä.

”Hylkytavaran seassa kellui silpoutuneita ruumiita.” Sotamies Guy Sajer saavuttuaan Helinkynnäkselle

18-vuotias sotamies Guy Sajer oli kävellyt Memelistä Gotenhafeniin ja sieltä Helinkynnäkselle, ja nyt hän sai todistaa Saksan laivaston viimeisiä yrityksiä pelastaa pakolaisia.

”Pommitetut alukset estivät pääsyn laitureille, ja hylkytavaran seassa kellui silpoutuneita ruumiita. Laivasto paiski urakalla töitä, ja ilman sitä olisimme olleet mennyttä”, kirjoitti Sajer, jonka pakolaislaiva Pretoria evakuoi Saksan miehittämään Tanskaan 1. huhtikuuta 1945.

Huhtikuun 15. päivä Helinkynnäkseltä lähti matkaan siihen saakka suurin saattue: neljä suurta matkustajalaivaa ja muita aluksia kyydissään yli 20 000 pakolaista. Kaikki eivät kuitenkaan päässeet perille.

Seuraavana päivänä sukellusvene upotti entisen norjalaisen rahtilaivan Goyan, jossa oli yli 6 000 matkustajaa. Heistä vain 183 pelastui.

Wilhelm Gustloffin hylky

Matkustajalaiva Wilhelm Gustloffin hylky on säilynyt hyvässä kunnossa.

© Tomasz Stachura/Baltictech

Pakolaislaivat lojuvat yhä Itämeren pohjassa

Sodan viimeisinä kuukausina upotettiin yli sata pakolaislaivaa, joiden hylyt makaavat yhä Itämeren pohjassa. Uhrit eivät kuitenkaan ole saaneet levätä rauhassa.

Pakolaisten viimeinen leposija on vain muutama sata kilometriä Tanskan ja Ruotsin rannikolta itään. Gdanskinlahden pohja on täynnä pakolaislaivojen hylkyjä ja vainajia, jotka eivät koskaan päässeet turvaan.

On arvioitu, että Itämerellä upotettiin yli sata pakolaislaivaa. Ne veivät mukanaan tuhansia naisia, lapsia ja haavoittuneita sotilaita, joiden luut lojuvat edelleen meren pohjalla.

Puolalainen sukeltaja Tomasz Stachura on sukeltanut lukuisiin pakolaislaivojen hylkyihin, ja hän kertoo niiden olevan täynnä vaatteiden ja kenkien jäännöksiä sekä luita. Etenkin sukellus 6 000:ta pakolaista kuljettaneen Goyan hylylle järkytti häntä.

”Luita on kaikkialla”, hän kertoi vuonna 2015.

Hylyille on jo vuosikymmenien ajan saapunut sukeltajia eri puolilta maailmaa Laivojen kattokruunut, ikkunaluukut ja porraskaiteiden osat ovat haluttuja matkamuistoja, kertoo Christian Lübcke Saksan sotahautaliitosta.

”Se, mitä siellä alhaalla tapahtuu, on sietämätöntä”, Lübcke totesi vuonna 2021.

Sotahautaliitto haluaakin, että hylkyjä suojeltaisiin nykyistä paremmin, jotta vainajat saisivat ansaitsemansa rauhan.

Evakuointi jatkui

Kaksi viikkoa myöhemmin, 30. huhtikuuta, Hitler teki itsemurhan. Hän oli nimittänyt Saksan johtajaksi Karl Dönitzin, joka lupasi radiopuheessa jatkaa taistelua bolševikkeja vastaan, kunnes sotilaat ja sadat tuhannet itäsaksalaiset perheet olisi pelastettu tuholta.

Pian sen jälkeen Dönitz aloitti rauhanneuvottelut liittoutuneiden kanssa. Yhdysvaltojen presidentti Eisenhower kuitenkin ilmoitti, että liittoutuneet hyväksyisivät vain ehdottoman antautumisen.

Dönitz tiesi sen tarkoittavan sitä, että tuhannet saksalaiset pakolaiset jäisivät idässä Stalinin armoille.

Siksi hän antoi käskyn jatkaa operaatio Hannibalia viimeiseen asti. Historioitsijat arvioivat, että pelkästään seuraavan viikon aikana Saksan laivasto evakuoi Helinkynnäkseltä noin 150 000 sotilasta ja siviiliä.

Kynnäs kesti 14. toukokuuta asti eli vielä kuusi päivää Saksan antautumisen jälkeen.

”Noiden lasten muisto piinaa minua yhä.” Ursula Resas muistikuvistaan Wilhelm Gustloffin uppoamisesta

Pelastettujen lukumäärällä mitattuna operaatio Hannibal oli suoranainen ihme. Tammikuun ja toukokuun 1945 välisenä aikana laivasto pelasti idästä jopa 900 000 saksalaista siviiliä ja 350 000 sotilasta. Järkyttävä määrä ihmisiä myös kuoli.

Ainakin 33 000 pakolaista menehtyi matkalla Itämeren yli, ja kokemus jätti syvät arvet hengissä selvinneisiin.

Yksi heistä oli Ursula Resas. Hän päätyi Wilhelm Gustloffin uppoamisen jälkeen monien muiden pakolaisten tavoin Tanskaan, jonne hän jäi sodan loppuun saakka.

Yli 70 vuotta laivaturman jälkeen Resas muisti yhä Wilhelm Gustloffin kauhunhetket.

Haastattelussa vuodelta 2018 hän kertoi näkevänsä yhä painajaisia paosta ja lukemattomista hukkuneista lapsista:

”Heillä oli pelastusliivit, mutta pään paino veti ruumiin pinnan alle niin, että jalat sojottivat vedestä ylös. Noiden lasten muisto piinaa minua yhä.”

Saksalaisia pakolaisia Tanskassa

Aluksi saksalaisia pakolaisia majoitettiin Tanskassa kouluihin, myöhemmin suurille parakkileireille.

© Ritzau Scanpix

Tragedia jatkui Tanskassa

Vuonna 1945 noin 250 000 saksalaista siviiliä pelastettiin Itämeren yli Tanskaan. Vastaanotto siellä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin lämmin.

Toisin kuin Saksa, miehitetty Tanska oli säästynyt sodan kauhuilta. Siksi sinne laivattiin runsaasti haavoittuneita saksalaissotilaita ja pakolaisia. Helmikuun 11. päivän ja toukokuun 1945 välisenä aikana Tanskaan pakeni noin 250 000 saksalaista siviiliä.

Saksalaiset olivat lähes viiden miehitysvuoden jälkeen Tanskassa vihattuja, ja ani harvat tunsivat myötätuntoa pakolaisia kohtaan.

Sodan viime kuukausina vastuu pakolaisten majoittamisesta ja ruokkimisesta oli Saksan miehityshallinnolla. Saksan antauduttua toukokuussa 1945 pakolaiset siirtyivät kuitenkin Tanskan valtion vastuulle, ja heidät koottiin piikkilangan ympäröimiin ahtaisiin leireihin.

Toukokuun lopussa 1945 aikuisen päivittäinen ruoka-annos oli vain 2 000 kilokaloria eli 2/3 normaalista tarpeesta. Sillä pysyi kyllä hengissä, mutta jo valmiiksi nälkiintyneille pakolaisille se ei riittänyt.

Myös tartuntataudit levisivät kurjissa olosuhteissa, ja noin 17 000 saksalaista pakolaista kuoli Tanskassa. Kotiutukset alkoivat vuoden 1946 lopulla, mutta viimeinen leiri suljettiin vasta vuonna 1949.