Historioitsija Antony Beevor kuvailee puna-armeijan ankaria taisteluita valtiopäivätalosta kirjassaan Berliini 1945: ”Joukkoon liittyi uusia moottoroituja tykkejä ja panssareita. Noin 90 tykkiä, kuten 152 mm:n ja 203 mm:n haupitseja ynnä katjuša-raketinheittimiä, ampui valtiopäivätaloa yhtä mittaa.”
Illalla 30. huhtikuuta rakennus oli ammuttu raunioiksi: ”Lopulta he pääsivät tunkeutumaan pääaulan läpi mutta vain huomatakseen saksalaisten puolustajien ampuvan panssarinyrkeillä ja heittävän kranaatteja yläpuolella olevilta kiviparvekkeilta. Yksi hyökkääjistä, yliluutnantti Beljajev, muistaa elävästi veriroiskeet valtavissa kivipylväissä.”
Valtiopäivätalon osuutta Berliinin taisteluissa korostettiin myöhemmin.
Vastaavia kertomuksia löytyy muistakin kirjoista ja netistä. Niille kaikille yhteistä on, että ne perustuvat neuvostoliittolaisiin lähteisiin, eikä saksalaisten sotilaiden kertomuksia näy missään.
Toisenlainen näkökulma saatiin vuonna 2010, kun HISTORIA haastatteli taisteluun 16-vuotiaana osallistunutta Ernst Bittcheriä. Hän kertoi kiivaan tulituksen kestäneen tunnin ja hiljenneen puolilta päivin, minkä jälkeen hänet lähetettiin viemään ruokaa ja kahvia alueen sotilaille. Virallisesti talo antautui kaksi päivää myöhemmin.
”Oli niin hiljaista, että kuulimme lintujen laulavan”, muisteli Bittcher, joka uskoo kaikkien kirjoittajien vain toistavan samaa neuvostoversiota ainoana totuutena.
”Pääasia tuntuu aina olevan, että oli paljon taistelua, huutoa ja verenvuodatusta”, Bittcher totesi kohauttaen olkiaan.
LOPPUPÄÄTELMÄ: Puna-armeija tarvitsi tekosyyn Stalinille
Kun kaikille kävi selväksi, että natsi-Saksa oli romahtamassa hetkenä minä hyvänsä, neuvostosotilaiden taistelutahto lopahti.
Kukaan ei halunnut kaatua enää sodan viimeisinä päivinä, mutta puna-armeijan kenraalit olivat luvanneet Stalinille vallata Berliinin kommunistien juhlapäiväksi 1. toukokuuta.
Niinpä heidän oli keksittävä selitys hitaalle etenemiselleen, ja paras selitys oli, että saksalaiset jatkoivat yhä katkeraa puolustustaisteluaan. Valtiopäivätalo oli sopiva kohde, josta voisi kertoa dramaattisia taistelutarinoita, sillä se tunnettiin myös Neuvostoliitossa.
Moskovassa Stalin odotti kärsimättömänä uutisia Berliinin kaatumisesta.
Yksi helposti havaittava ylilyönti Beevorin kirjassa ovat panssarivaunujen ja katjušojen lisäksi noin 90 tykkiä, jotka ”ampuivat valtiopäivätaloa yhtä mittaa” kokonaisen päivän.
Jos tarina olisi totta, kranaatteja olisi tarvittu yli 30 000.
