Konekiväärien tasainen papatus jatkui lakkaamatta koko yön. Kiväärien laukaukset katkoivat luotisateen rytmiä, ja tykistön kranaattien jysähdykset peittivät välillä kaiken muun alleen. Aseiden melskeeseen sekoittui ihmisten huutoa. Amerikkalaiset vaativat kiivaasti lisää ammuksia, ja japanilaiset karjuivat Banzai-taisteluhuutoaan.
Harjanne oli jo japanilaisten ruumiiden peittämä, mutta heitä kiipesi rinnettä pitkin yhä lisää. Khakinvärisiin univormuihin pukeutuneet hahmot etenivät epäröimättä, ja luotisateen kaataessa suuren osan muut jatkoivat silmäänsä räpäyttämättä.
”Menkää takaisin sinne, mistä tulitte! Japanilaisilla ei ole muuta kuin se mikä teiltä puuttuu: selkäranka!” Yhdysvaltalaismajuri japanilaisten hyökätessä Guadalcanalissa
Monet harjanteen hiekkasäkkiasemia miehittäneet amerikkalaissotilaat menettivät hermonsa. Lamaantuneet miehet hoipertelivat pakoon melua ja kauhua. Kaikkia kuitenkin tarvittiin tuona syyskuisena yönä vuonna 1942, sillä tappio olisi tarkoittanut Guadalcanalin amerikkalaisjoukkojen täydellistä tuhoutumista.
”Menkää takaisin sinne, mistä tulitte!” yhdysvaltalainen majuri karjui. ”Japanilaisilla ei ole muuta kuin se mikä teiltä puuttuu: selkäranka!”
Merijalkaväen sotilaat pakotettiin takaisin asemiinsa jatkamaan teurastusta, ja pian heidän edessään ei enää seissyt vihollisia. Rinteessä näkyi vain kuolleita ja haavoittuneita japanilaisia.
Japanilaiset yrittivät uudelleen, mutta he eivät päässeet harjanteen yli. Vain kilometrin päässä oli amerikkalaisten lentokenttä Henderson Field. Alkeellinen lentotukikohta oli avain Guadalcanalin hallintaan ja siten koko Salomonsaarten lounaisen Tyynenmeren herruuteen. Kenraalien kartalla saari oli vain pieni piste, mutta yhdysvaltalaiset kävivät siellä kuusi kuukautta lähes epätoivoista taistelua japanilaisia vastaan.
VIDEO: Viidakko tuhosi japanilaisten suunnitelmat
Japanilaiset käynnistivät lokakuussa 1942 siihen saakka suurimman hyökkäyksensä Guadalcanalin saarelle. Amerikkalaisten lentotukikohta piti valloittaa uhkarohkealla yllätyshyökkäyksellä. Japanin suunnitelmassa oli huomioitu kaikki – paitsi trooppisen saaren yllätyksellinen luonto.
Amiraali halusi oman taistelukentän
Toisen maailmansodan alussa Japani eteni Tyynellämerellä voitosta voittoon. Keisarillisen laivaston amiraalit tunsivat olevansa voittamattomia, ja huhtikuussa 1942 he päättivät valloittaa myös Salomonsaaret. Japanilaiset aloittivat pohjoisesta ja etenivät saari saarelta kohti Guadalcanalia, jonne oli määrä perustaa lentokenttä. Japani halusi katkaista huoltoreitin Australian ja Yhdysvaltojen länsirannikon välillä ja pitää amerikkalaisten näpit erossa Itä-Aasian raaka-aineista.
Washingtonissa huolestuttiin, kun tieto japanilaisten etenemisestä kohti Guadalcanalia saatiin. Laivaston ylin komentaja Ernest King oli hälyttävistä uutisista huolimatta myös jossain määrin tyytyväinen tilanteeseen.
Britannian pääministeri Winston Churchill ja Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt sopivat, että Eurooppa vapautettaisiin ennen kuin liittoutuneet kokoaisivat voimansa Japania vastaan.
Hieman aikaisemmin Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt ja Britannian pääministeri Churchill olivat sopineet, että ensin murskattaisiin natsi-Saksa ja vasta sitten koittaisi tilinteon aika Japanin kanssa. King ei pitänyt tästä strategiasta, sillä laivasto olisi joutunut soittamaan toista viulua vuosikausia. King kaipasi taistelukenttää, jossa kaikki olisi kiinni laivaston tulivoimasta ja kuljetuskapasiteetista.
Salomonsaaret tarjosivat Kingille oivan tilaisuuden kyseenalaistaa ”Saksa ensin” -strategia. Hän voisi näyttää liioitteluun sortumatta, että jos japanilaisten operaatiota ei estettäisi, seuraukset olisivat vakavia. Maajoukkojen ylipäällikkö taipui, muttei luovuttanut joukkojaan vastahyökkäykseen. Operaatiolle saatiin presidentin lupa, mutta sen pitäisi pysyä pienenä ja viedä vain vähän resursseja.
Laivasto improvisoi kuivalla maalla
Amiraali King ei tiennyt vielä, missä Salomonsaarilla hän kävisi japanilaisten kimppuun. Ensi-iskun antaisi kuitenkin 1. divisioona, joka oli keväällä 1942 ainoa Kingin saatavilla ollut reservi. Siihen saakka yksikkö oli toiminut vain läpikulkupaikkana muille amerikkalaisjoukoille, eikä sen voinut hyvällä tahdollakaan katsoa olleen taisteluvalmis.
Yksikön kenraali Alexander Vandegrift olikin hämmästynyt, kun hän sai määräyksen purjehtia Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin koko divisioonansa kanssa. 1. merijalkaväkidivisioona oli vasta saapunut, kun amiraali King paljasti, että Vandegriftin pitäisi valloittaa Salomonsaarten Tulagi jo elokuun 1. päivänä.
Kenraalille ei jäänyt aikaa joukkojen valmisteluun, tiedustelutietojen keräämiseen vihollisesta tai hyökkäyksen kohteen maaston tutkimiseen. Hänen ja Tyynenmeren laivaston komentajien piti improvisoida kovalla kiireellä samalla, kun he anelivat Kingiltä lisäaikaa. Amiraali antoi kuusi päivää.
”Harvinaisen onnistunut operaatio. Kaikki sujui helposti ja tarkasti. Aivan kuin se olisi ollut rauhan ajan rutiiniharjoitus.” Kenraali Alexander Vandegrift yhdysvaltalaisten maihinnoususta Guadalcanaliin
Elokuun 7. päivänä Tulagin ja suuremman naapurisaaren Guadalcanalin, joka oli myös yksi kohteista, lähistöllä odotti hätäisesti koottu laivasto. Merijalkaväen sotilaat laskeutuivat maihinnousuveneisiin, jotka lähtivät muodostelmassa kohti saarta. Ensimmäinen amerikkalaisten lukuisista maihinnousuista oli alkanut.
Japanilaiset puolustivat pientä Tulagin saarta kiivaasti, mutta he kaikki kaatuivat verisen vuorokauden kuluessa. Guadalcanalilla merijalkaväki ei kohdannut vastarintaa rannalla, ja amerikkalaiset pääsivät nousemaan maihin esteettä.
”Harvinaisen onnistunut operaatio”, Vandegrift kirjoitti raporttiinsa. ”Kaikki sujui helposti ja tarkasti. Aivan kuin se olisi ollut rauhan ajan rutiiniharjoitus.”
Yhdysvaltalaisten rannikkotarkkailijoiden radiot saivat virtaa autonakuista.
11 000 miestä jäi viidakkoon
Läpäistyään kuusi kilometriä viidakkoa Vandegriftin miehet saapuivat Guadalcanalilla japanilaisten leiriin, joka oli hylätty. Suuri osa japanilaisista oli vain työmiehiä, ja he olivat paenneet rannikkoa edemmäksi ja jättäneet jälkeensä tonneittain varusteita. Amerikkalaiset tulisivat pian tarvitsemaan vihollisen riisiä ja linnoitustyökaluja, sillä Guadalcanalin rannikolla odotti ikävä yllätys.
Saarta vartioi kaksi amerikkalaista lentotukialusta, joiden lentokoneet torjuivat puolessatoista vuorokaudessa lukuisia japanilaisten ilmahyökkäyksiä. Taisteluissa menetettiin kuitenkin 21 alkujaan 99 hävittäjäkoneesta. Alusten amiraali säikähti, sillä hän piti aluksiaan tärkeämpinä kuin Salomonsaarten kohtaloa.
Amiraali päättikin 8. elokuuta vetää lentotukialukset taisteluista, ja maihinnousulaivastoa suojasi enää pieni hävittäjäsaattue. Miehistä ja varusteista oli ehditty saada maihin vasta murto-osa suunnitellusta määrästä.
Ensimmäiset merijalkaväen sotilaat eivät kohdanneet Guadalcanalilla juuri lainkaan vastarintaa. Seuraavat kuusi kuukautta sen sijaan olivat yhtä kuolemaa ja tuhoa.
Japanin laivasto iski samana yönä. Sotalaivat ilmestyivät pimeästä, upottivat neljä amerikkalaisten ja australialaisten risteilijää ja poistuivat. Savo-saaren meritaistelu oli nöyryyttävä katastrofi.
Tappio riisti kuljetusaluksilta niiden viimeisenkin suojan, joten ne nostivat ankkurinsa heti aamulla ja lähtivät Guadalcanalilta ruumat lähes täysinä. Kenraali Vandegrift jäi saarelle 11 000 miehen kanssa ilman läheskään riittävästi muonaa, lääkkeitä tai piikkilankaa.
Japanilaisten yöllisten hyökkäysten taitava toteutus yllätti itsevarmat yhdysvaltalaiskapteenit.
Amiraali Kingin toive joukkojen saamisesta Salomonsaarille oli toteutunut. Kenelläkään ei ollut kuitenkaan suunnitelmaa siitä, miten miehet selviäisivät näännyttävässä tropiikissa tai puolustautuisivat, kun japanilaiset päättäisivät hyökätä.
Amerikkalaiset keskittyivät kiitoradan viimeistelyyn, ja se ympäröitiin puolustusasemilla. 20. elokuuta työ oli edennyt jo niin pitkälle, että Guadalcanal sai omat ilmavoimansa, joihin kuului 31 hävittäjää ja yksi pommikone.
”Nyt ne paskiaiset saavat tulla!” yhdysvaltalaissotilas riemuitsi. Juuri niin japanilaiset tekivätkin vain muutamaa tuntia myöhemmin.
Vain yksi yhdysvaltalaisalus selvisi yhteenotosta japanilaisten kanssa. Kuvat sen vaurioista pidettiin poissa julkisuudesta.
Amerikkalaiset vaikenivat murskatappiosta
Liittoutuneet olivat paperilla ylivoimaisia Guadalcanalissa, mutta kesän mittaan asiat alkoivat mennä pieleen. Raskaat tappiot salattiin, jotta kansa ei olisi kääntynyt vastustamaan sotaa.
Yhdysvaltojen laivaston historian suurin tappio salattiin kuukausiksi amiraali Kingin määräyksestä. Uutiset laivaston toilailusta olisivat voineet horjuttaa kansan luottamusta voittoon – ja amiraalin uraa.
Japanilaiset olivat päässeet 9. elokuuta 1942 pimeän turvin ohittamaan amerikkalaisten hävittäjät, jotka partioivat Savo-saaren ympärillä lähellä Guadalcanalia. Japanilaiset tuhosivat kaksi hävittäjää kahdella osumalla. Sitten he jatkoivat matkaansa upottaen yhä uusia sota-aluksia. Sitten japanilaisten amiraali käänsi kylmähermoisesti saattueensa ympäri ja palasi takaisin täsmälleen samaa reittiä pitkin.
Kun Time-lehti käsitteli meritaistelua ensi kertaa elokuun lopussa, laivasto ei ollut vielä tiedottanut siitä mitään. Niinpä isänmaallinen toimittaja keksi itse tarinalle täytettä ja kuvaili ”japanilaisten kokemaa verilöylyä”.
Amiraali King uskalsi paljastaa taistelun katkeran kulun lehdistölle vasta joulukuussa, kun japanilaiset olivat jo poistumassa Guadalcanalista. Juoni tepsi. Tunnustus herätti vain vähän huomiota, sillä Yhdysvallat oli ehtinyt voittaa useita merkittäviä taisteluja
4 liittoutuneiden virhettä toi japanilaisille voiton
Liittoutuneiden koneet näkivät japanilaisten purjehtivan kohti Guadalcanalia mutta kaikki uskoivat, että kyseessä oli kuljetussaattue.
Liittoutuneiden alusten kapteenit eivät osanneet käyttää amerikkalaisalusten upouusia tutkia. Japanilaisten aluksia ei näkynyt siksi lainkaan tutkien näytöissä.
Australialaiset ja amerikkalaiset eivät uskoneet yötaisteluihin, joten he eivät olleet harjoitelleet niitä kuukausiin. Japanilaiset puolestaan harjoittelivat yötaisteluja jatkuvasti.
Liittoutuneiden radiot vaikenivat. Ensimmäisten japanilaiskranaattien osuessa kukaan ei tehnyt hälytystä, eikä tieto liikkunut muutenkaan.
Japani vastasi
Japanin sodanjohto ei ollut kovin huolissaan Guadalcanalista, sillä he pitivät merijalkaväen maihinnousua vain pienenä kokeiluna. Yksittäinen vajaan 2 500 miehen rykmentti määrättiin purjehtimaan paikalle ja karkottamaan amerikkalaiset.
Tehtävää hoitamaan lähetettiin rykmentin komentaja, eversti Kiyanao Ichiki. Hän oli kokenut sotilas, joka esiintyi mielellään jalkaväen taktiikoiden asiantuntijana. Ichiki luotti itseensä ja miestensä ylivoimaan, kun vastassa oli taistelutahdottomia amerikkalaisia. Hän antoi määräyksen hyökätä heti, kun ensimmäinen kolmannes rykmentistä oli päässyt maihin amerikkalaisten lentokentän itäpuolelle.
Fanaattiset japanilaiset eivät empineet syöksyä suoraan konekiväärituleen.
Ichiki hyökkäsi japanilaisten tuttuun tapaan yöllä, mutta puroa ylittäessään japanilaiset jäivät ristituleen. Amerikkalaisten konekiväärit ja tykit tuhosivat koko ensimmäisen hyökkäysaallon. Eversti Ichiki vastasi ampumalla kranaatinheittimillä ennen kuin lähetti miehensä uuteen rynnäkköön. Verilöyly jatkui auringonnousuun, ja aamun valjetessa osuminen tuli amerikkalaisille koko ajan helpommaksi.
”Kuka tahansa olisi osunut niihin typeriin paskiaisiin. He seisoivat pystyssä! He eivät ymmärtäneet edes yrittää ryömiä eteenpäin”, muisteli yhdysvaltalainen konekivääriampuja myöhemmin.
Merijalkaväen sotilaat ihmettelivät niin japanilaisten alkeellista taktiikkaa kuin heidän fanaattista haluaan uhrautua.
”En ole kuullut koskaan tällaisesta taistelusta”, Vandegrift kirjoitti raporttiinsa, ja jatkoi: ”He eivät suostu antamaan periksi. Haavoittuneet odottivat, että tulisimme auttamaan. Sitten he räjäyttivät itsensä ja kaikki lähelle tulleet kappaleiksi käsikranaatilla.”
Japanilaisten saattueet ajautuivat usein yöllisiin yhteenottoihin amerikkalaisten kanssa.
Yöllinen ”Tokion pikajuna” piti japanilaiset elossa
Amerikkalaisten ilmaherruus pakotti japanilaiset laivaamaan joukkoja Guadalcanalille hävittäjäaluksilla, jotka lähtivät liikkeelle iltahämärissä.
Japanin oli pakko laivata sotilaita, tarvikkeita ja ruokaa Guadalcanalille öisin, sillä alusten lähettäminen päivänvalossa yhdysvaltalaisten lentokoneiden ulottuville olisi tarkoittanut itsemurhaa. Vain hävittäjät olivat tarpeeksi nopeita palatakseen ennen auringonnousua. Amerikkalaiset kutsuivat yöllisiä saattueita ”Tokion pikajunaksi”. Laivat purjehtivat aina tiettyä reittiä täsmällisen aikataulun mukaan.
Yöllisillä kuljetuksillakin oli omat rajoituksensa, sillä hävittäjiä ei ollut suunniteltu raskaan lastin kuljettamiseen. Yhteen alukseen mahtui joko 150 miestä tai 30–40 tonnia varusteita.
Niinpä kokonaisen rykmentin vieminen Guadalcanalille vaati monta purjehdusta, ja muonan toimittaminen vaikeutui sitä mukaa, kun miesten lukumäärä kasvoi.
Hävittäjissä ei ollut myöskään lastaamiseen ja purkamiseen sopivaa lastaussiltaa. Varusteet pakattiin terästynnyreihin ja paiskattiin mereen saarten lähelle, kunnes japanilaiset hakivat ne saarelle. Menetelmä oli niin epävarma, että tynnyreistä pääsi lopulta perille asti alle puolet.
Laivasto joutui anelemaan apua
Eversti Ichikin tappion jälkeen Japanin sotajohto päätti koota iskuvoimaisen yksikön, joka ajaisi amerikkalaiset pois Guadalcanalilta. Yhdysvaltojen ja Japanin joukot ottivat seuraavina kuukausina kiivaasti yhteen viidakossa, ja jalkaväen yläpuolella käytiin ilmataisteluja, kun japanilaiset pommikoneet hävittäjäsaattueineen saapuivat toistuville pommituslennoilleen. Jatkuvat tappiot koettelivat molempien maiden ilmavoimia, mutta amerikkalaiset kykenivät sentään tekemään hätälaskuja tukikohtansa lähelle. Japanilaiset olivat merellä kaukana kotoa, ja monen kohtaloksi koitui Tyynimeri.
Aallot nielivät myös lukemattomia aluksia, jotka toivat täydennyksiä epäsuotuisaan aikaan ja törmäsivät ylivoimaiseen viholliseen. Laivastot kilpailivat ympäröivän merialueen hallinnasta, ja molemmat osapuolet menettivät useita kallisarvoisia lentotukialuksia.
Amiraali Kingille kävi selväksi, että hän oli saanut paljon enemmän kuin oli keväällä toivonut. Kamppailu Guadalcanalista söi niin paljon resursseja, ettei laivasto selvinnyt enää tehtävästä yksin.
Olosuhteet pakottivat hänet anelemaan armeijalta miehiä ja lentokoneita, jotka voisivat korvata saaren kovia kokeneet joukko-osastot. Hänen onnekseen Guadalcanalista oli tullut yhdysvaltalaislehdistölle niin merkittävä merisodan symboli, ettei vetäytyminen tullut enää kysymykseen. Yleinen mielipide pakotti presidentin tukemaan täydennysten lähettämistä.
Japanin sotilaalliset strategit uskoivat yhä, että amerikkalaisilla oli saarella vain vähän miehiä ja niin heikko puolustus, että riittävän voimakas isku ajaisi heidät mereen. Kaikki oli valmista ratkaisevaan taisteluun.
Amerikkalaiset eivät olleet varustautuneet viidakko-oloihin
Merijalkaväen sotilas
Valtaosa Guadalcanalille sijoitetusta 1. divisioonasta koostui noin 18–19-vuotiaista nuorukaisista. Aliupseerit olivat kuitenkin kokeneita sotilaita, jotka olivat toimineet 1930-luvulla kaukaisissa asemissa, ja he valoivat sotilaisiin ryhmähenkeä.
Kypärä oli uutta M1-mallia. Vihreästä maalista ja karheasta pinnasta huolimatta kypärä kiilteli märkänä, joten jotkut sotilaat peittivät sen omatekoisella naamioverkolla.
Merijalkaväen sotilailla oli mukana enimmillään neljä Mk II ”Frag” -käsikranaattia, joiden räjähdysvoima pysäytti tehokkaasti japanilaisten hyökkäykset.
Springfield M1903 oli tarkka kivääri, mutta se ampui vain kertalaukauksia. Taisteluun tuoduilla tuoreilla täydennysjoukoilla oli jo itselataava M1 Garand, jonka tulivoima oli selvästi suurempi.
Univormu oli kestävää puuvillaa, mutta se oli aivan liian paksu ja kuuma tropiikkiin. Paahtava aurinko haalensi oliivinvihreän kankaan pian harmaanvihreäksi.
Saappaissa oli kaksoispohja ja ne olivat laadukasta nahkaa. Viidakon kosteus tulehdutti silti monien sotilaiden varpaat kuolioon saakka.
Japanin lopullinen hyökkäys
Japanilaisilla oli lokakuussa 1942 Guadalcanalilla 20 000 miestä. Tiedusteluraporttien mukaan miehiä oli kaksi kertaa enemmän kuin amerikkalaisia, joten oli hyökkäys saattoi alkaa. Lukemat eivät kuitenkaan pitäneet paikkaansa: todellisuudessa amerikkalaisilla oli 23 000 sotilasta puolustamassa sillä välin hyvään kuntoon saatua lentokenttää.
Japanilaisten hyökkäys alkoi 13. lokakuuta. Kaksi taisteluristeilijää purjehti pitkin rannikkoa kohdistaen amerikkalaisiin siihen saakka pahimman tulituksen: tukikohdassa tuhoutui 48 lentokonetta, ja suuret bensiinisäiliöt paloivat soihtuina.
Veteraanit uskoivat olevansa kuolemattomia
Keisarillisen armeijan sotilas
Japanin joukoissa oli paljon sotaveteraaneja, jotka uskoivat, että keisarin puolesta uhrautuminen palkittiin kuolemattomuudella. Sotilaiden velvollisuudentunto sai heidät vaikka nääntymään nälkään vartiopaikallaan tai ryhtymään järjettömiin itsemurhahyökkäyksiin.
Kypärä oli heikkoa terästä, joka ei juuri suojannut päätä. Osa sotilaista heitti kypärän pois kantamuksia keventääkseen ja taisteli pelkässä lippalakissa.
Arisaka Type 99 -kivääri oli kestävä ja se sopi hyvin öisiin taisteluihin, sillä sen pieni suuliekki ei paljastanut ampujaa heti. Amerikkalaisten Garandista poiketen se piti kuitenkin ladata joka laukauksen jälkeen.
Hevosen- tai siannahkahihnat hajosivat viidakossa nopeasti.
40 senttiä pitkä pistin kuului japanilaisten suosikkiaseisiin. Viidakossa se tarttui kuitenkin helposti kasvillisuuteen.
Tyypin 98 univormu oli ohutta ja hengittävää puuvillaa, mutta kuluminen ja kostea ilma haurastuttivat kankaan nopeasti.
Japanilaisten saappaat oli tehty hevosennahasta, mutta ne hajosivat nopeasti. Monet japanilaiset taistelivatkin siksi paljain ja jaloin tai keveissä sandaaleissa.
Tuhoa täydensivät viidakkoon piilotetut tykit, ja amerikkalaiskoneet pääsivät enää vain vaivoin ilmaan. Koitti hetki, jolloin Japanin jalkaväen sotilaiden piti tarttua tilaisuuteensa.
Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut. Japanilaissotilaat marssivat yhä viidakossa, sillä he olivat jääneet pahasti aikataulusta. Yksiköt saivat vain satunnaisesti yhteyden toisiinsa, sillä viidakon tiheä kasvusto katkaisi radiosignaalit, eikä hyökkäyksen ajankohtaa voitu siirtää koordinoidusti. Suunniteltu hämäyshyökkäys rannikolla alkoi päivää liian aikaisin, ja japanilaiset kärsivät pahoja tappioita ilman merkittäviä tuloksia.
”Välissämme on 3 000 japanilaista.” Yhdysvaltalainen kersantti havaitsi etenevät japanilaiset muutamaa minuuttia ennen hyökkäyksen alkua.
Ratkaisun hetki koitti
Japanilainen kenraali Masao Maruyama käynnisti päähyökkäyksen viidakosta vasta yöllä 25. lokakuuta. Moni kohta suunnitelmassa oli pettänyt, mutta hän oli saanut marssitettua 7 000 miestä viidakon läpi niin, etteivät yhdysvaltalaiset olleet huomanneet lähestymistä.
Rankkasade piiskasi saarta, kun japanilaiset valmistautuivat hyökkäykseen. Sade vaimensi äänet, joita miehet pitivät viidakossa, kun he hiipivät pimeässä asemiinsa. Etuvartioasemassa etulinjassa ollut amerikkalainen kersantti kuuli kuitenkin jotain.
”Eversti”, kersantti kuiskasi kenttäpuhelimensa luuriin.
”Välissämme on 3 000 japanilaista.”
”Oletko aivan varma?” kysyi eversti Puller, joka oli vastuussa vartioasemista.
”Täysin varma”.
M3 Stuart -panssarivaunujen tuominen Guadalcanalille oli ensimmäinen kerta, kun liittoutuneet käyttivät tankkeja viidakossa.
Puller ehti tehdä hälytyksen juuri ennen kuin ensimmäiset japanilaisyksiköt aloittivat hyökkäyksen ja rynnistivät eteenpäin kivääriensä pistimet tanassa janoten voittoa. Joukkojen koordinoiminen pimeässä oli mahdotonta, joten taistelusta tuli sekasortoinen.
Edellisten taistelujen tapaan hyökkääjät kärsivät karmivia tappioita konekiväärien ristitulessa ja käsikranaattien räjähdellessä. Hyökkäysaalto toisensa jälkeen talttui verilöylyn melskeissä.
Sitten yhden amerikkalaisten konekiväärin pesään juuttui patruuna. Japanilaiset oivalsivat tilaisuutensa koittaneen ja rynnistivät eteenpäin. He tappoivat konekivääriaseman amerikkalaiset ja jatkoivat eteenpäin. Japanilaisten merkittävä läpimurto vaikutti olevan käden ulottuvilla. Kourallinen amerikkalaissotilaita onnistui kuitenkin sulkemaan puolustuslinjan hyökkääjien takana, ja uudet yritykset torjuttiin murhaavalla luotimyrskyllä.
”Teillä on pistimet, eikö vain?” Yhdysvaltalaiseversti Puller alaisilleen japanilaisten rynnäkön aikana
Taistelu jatkui tuntikausia, ja yhdysvaltalaissotilaiden ammukset alkoivat ehtyä. He pyysivät radioteitse lupaa vetäytyä kauemmaksi turvaan.
”Teillä on pistimet, eikö vain?” eversti Puller kysyi vailla sääliä.
”Tietenkin, herra eversti.”
”Hienoa. Pitäkää asemanne”, kuului käsky ennen kuin puhelu katkesi.
Japanilaisilla oli vielä huutavampi pula ammuksista, sillä monet heistä olivat heittäneet varusteensa pois viidakkomarssilla säästääkseen voimiaan. Osalla oli taistelun alkaessa vain 15 patruunaa.
Amerikkalaiset kykenivät puolestaan toimittamaan lisäjoukkoja ja varusteita uhanalaisiin puolustusasemiinsa.
Japanilaiset eivät onnistuneet enää tekemään läpimurtoa, ja aamun valjettua Vandegriftin reservit surmasivat viimeisetkin japanilaiset. Hyökkäys oli ollut uhkarohkeille japanilaisjoukoille jälleen yksi sotilaallinen katastrofi. Heitä kuoli yli kaksituhatta, kun amerikkalaisia kaatui vain 80.
Malariahyttynen surmasi enemmän amerikkalaissotilaita kuin japanilaisten luodit.
Malaria oli sotilaan pahin vihollinen
Sekä yhdysvaltalaiset että japanilaiset kärsivät Guadalcanalin karuissa oloissa. Siellä riehui varsinkin trooppinen sairaus malaria, joka teki sotilaista taistelukyvyttömiä. Hyttyset levittivät malarialoisia, jotka nostattivat kovan kuumeen ja aiheuttivat pahimmillaan kuoleman.
Kummalta puolelta puuttui lääkkeitä. Varsinkin amerikkalaisilla oli vaikeuksia, sillä he eivät onnistuneet hankkimaan kiniiniä, joka oli vuonna 1942 tehokkain ja yleisin malarialääkitys. Lähes kaikki kiniini saatiin Jaavan saarelta, jonka japanilaiset olivat ehtineet juuri valloittaa.
Amerikkalaiset käyttivät korvikkeena Atabrinea, joka ei tepsinyt yhtä hyvin kuin kiniini. Lisäksi sotilaat jättivät jopa lääkkeensä ottamatta, sillä niiden huhuttiin aiheuttavan impotenssia. Niinpä sotilaat eivät nielaisseet pilleriä vaan piilottivat sen kielensä alle, kunnes pystyivät sylkäisemään sen huomaamatta pois.
Merijalkaväki sai kiitoksensa
Amerikkalaisten sitkeä puolustautuminen lokakuussa riitti Guadalcanalin taistelun voittoon. Japanin kenraalit ymmärsivät, että uudet operaatiot saarella koituisivat vain sotilaiden, lentokoneiden ja laivojen tuhoksi, eikä niitä ollut varaa menettää.
Japanilaiset taistelivat Guadalcanalilla enää puolustautuakseen – yleensä kuolemaan saakka. Pitkällisten viidakkotaistelujen jälkeen japanilaiset evakuoitiin saarelta tammikuussa 1943.
Guadalcanalin järjettömissä hyökkäyksissä ja ankarissa olosuhteissa kuoli yli 25 000 japanilaista sotilasta.
Kenraali Vandegrift merijalkaväkineen ei ollut enää tuolloin saarella. Armeija oli ottanut sotaretken johtoonsa, ja uupunut 1. merijalkaväen divisioona oli laivattu ansaitulle levolle Australiaan. Vandegrift osallistui muihin maihinnousuihin Tyynellämerellä ennen kuin matkusti vuonna 1944 Washingtoniin. Hänet oli nimetty merijalkaväen komentajaksi.
Guadalcanalin puolustaminen kuului kesän 1942 Midwayn taistelun kanssa Tyynenmeren sodan merkittäviin käännekohtiin. Japanilaisten sotaonni kääntyi ja heidän etenemisensä pysähtyi. Siitä käynnistyi amerikkalaisten pitkä sotaretki saari saarelta kohti Tokiota.
Merijalkaväkeä käytettiin lukemattomissa maihinnousuissa, ja se sai palkintonsa sodan jälkeen, kun sen joukot irrotettiin laivastosta omaksi puolustushaarakseen armeijan, laivaston ja ilmavoimien rinnalle.