Taistelu Stalingradista: Viimeiset päivät

10. tammikuuta 1943 Neuvostoliiton joukot aloittivat suurhyökkäyksen kohti Stalingradia. Tavoitteena oli murtaa Hitlerin 6. armeijan puolustus ja vapauttaa kaupunki. Seuranneista 20 päivästä muodostui saksalaissotilaille verinen painajainen.

10. tammikuuta 1943 Neuvostoliiton joukot aloittivat suurhyökkäyksen kohti Stalingradia. Tavoitteena oli murtaa Hitlerin 6. armeijan puolustus ja vapauttaa kaupunki. Seuranneista 20 päivästä muodostui saksalaissotilaille verinen painajainen.

Scala/BPK & BPA Bundesarchiv

Pikainen katsaus Stalingradin taisteluun

Taustaa

Sota raivosi toista vuotta itärintamalla. Saksalaiset olivat iskeneet strategisesti tärkeään Stalingradiin.

Tapahtumat

Neuvostojoukot saartoivat 300 000 saksalaissotilasta, joiden oli lopulta pakko antautua.

Seuraukset

Tappio oli isku Saksan armeijalle, ja lopun sotaa Neuvostoliitto kävi hyökkäyssotaa kaikilla rintamilla.

Fakta

Stalingradin taistelu alkoi 23.8.1942 ja päättyi 2.2.1943.

Saksalaiset olivat piirittäneet eteläisessä Neuvostoliitossa sijainneen Stalingradin kaupungin, joka tunnetaan nykyisin nimellä Volgograd.

Tarkat uhriluvut eivät ole tiedossa, mutta yhteensä kuolleita, haavoittuneita ja vangiksi jääneitä lienee ollut noin miljoona.

Rintama Stalingradin lähellä, 10. tammikuuta 1943

Saksan 6. armeija oli ollut saarroksissa kaksi kuukautta. Puna-armeija oli kaikessa hiljaisuudessa marssittanut paikalle 200 000 sotilasta tuhoamaan vihollisen.

Hyökkäys käynnistyi Stalingradin länsipuoleisilla aroilla 10. tammikuuta 1943 kello 8.05.

Tuhansien tykkien ja kranaatinheitinten suuliekit välähtelivät kirkkaina aamun pimeydessä, ja korvia raastava pauke rikkoi lumituiskuisten arojen hiljaisuuden.

Saksalaissotilaat kyyhöttivät ampumahaudoissaan kylki kyljessä neuvostotykistön takoessa armotta lähes tunnin ajan.

Maa pölisi ja ilmassa lenteli tappavia metallinsiruja.

Tulitus oli niin ankaraa, että eräs neuvostoliittolainen tykistöupseeri totesi tyytyväisenä vihollissotilaiden saavan helpotusta vain kuoleman tai elinikäisen mielenhäiriön muodossa.

Saksalainen kenraali Alexander Edler von Daniels kuvasi päivää kylmän eleettömästi ”melko rauhattomaksi sunnuntaiksi rintamalla”, mutta neuvostoupseerin arvio oli lähempänä totuutta.

Pakenevat saksalaiset jättivät jälkeensä niin aseita kuin haavoittuneita aseveljiäänkin.

© Scanpix/AKG-Images

Umpijäisillä aroilla saksalaisten ampumahautoja ei ollut kaivettu riittävän syviksi, eikä saksalaisilla ollut enää pitkään aikaan ollut riittävästi ruokaa.

Ammukset olivat vähissä, ja raskaita aseita oli aivan liian harvassa.

Tasan kello 9.00 tykistötuli lakkasi, ja paukkeen sijaan alkoi kuulua dieselmoottoreiden pahaenteistä jylinää.

Maa tärisi Neuvostoliiton T-34-panssarivaunujen vyöryessä kohti saksalaisten asemia.

Niitä seurasi tuhansia ja taas tuhansia neuvostosotilaita valkoisissa lumipuvuissaan pistimet tanassa.

Hurraata huutaen ja Kansainvälistä laulaen sotilasmuuri eteni kohti saksalaisia.

Operaatio Koltso eli Rengas, joka tähtäsi Stalingradissa motissa olevien saksalaisjoukkojen nujertamiseen, oli alkanut.

Stalingradin rintama, 11. tammikuuta

Puna-armeijan suurhyökkäys jatkui toista päivää. Neuvostojoukot puhkaisivat saksalaisten linjat monin paikoin.

Kaksi päivää aiemmin puna-armeijan kenraali Georgi Žukov oli esittänyt Saksan 6. armeijalle viimeisen tarjouksen.

Rintamalla ajaneet kaiutinvaunut ja tuhannet lentolehtiset toistivat Žukovin kehotusta antautua välittömästi.

Žukov lupasi kaikille sotavangeille oikeudenmukaisen käsittelyn, ja kenraalin omien sanojen mukaan toisena vaihtoehtona oli vain ”saksalaisten joukkojen täydellinen tuhoaminen viimeiseen mieheen”.

Georgi Žukov oli puna-armeijan kenraali, joka johti Stalingradin vapautusta sekä myöhemmin hyökkäystä Berliiniin.

© Scanpix/AKG-Images
  1. armeijan komentaja kenraali Friedrich Paulus vastasi kuitenkin tiukasti ”ei”.

Hyökkäys ei siis tullut saksalaisille yllätyksenä, mutta he eivät silti pystyneet pitämään puolustuslinjojaan puna-armeijan vyöryessä päälle.

Monin paikoin saksalaiset eivät edes yrittäneet kaivaa ampumahautoja umpijäiseen maahan vaan suojautuivat kaatuneiden asetovereidensa ja neuvostosotilaiden ruumiiden taakse.

Niistä ei kuitenkaan ollut juurikaan apua panssarivaunuja tai raskasta tykistöä vastaan.

Saksalaisten ainoa vaihtoehto oli perääntyä. He eivät kuitenkaan voineet vetäytyä turvaan kohti kotimaataan vaan heidän oli tiivistettävä asemiaan kohti itää yhä pienemmäksi käyvässä Stalingradin puolustusmotissa.

Stalingradin rintama, 13. tammikuuta

Tärkeä kohde Neuvostoliitolle oli Pitomnikin lentokenttä, missä oli suurin osa 6. armeijan täydennysvarastoista.

Vääpeli Günther Wallrawe oli perääntynyt kolme päivää miestensä kanssa.

He olivat moneen kertaan hakanneet 20 asteen pakkasessa ja lumen piiskatessa pakkasenpuremia kasvojaan välttämättömiä puolustusasemia jäiseen maahan, mutta joka kerta puna-armeija oli murtautunut saksalaisten puolustuslinjojen läpi.

Välttääkseen joutumasta saarroksiin Wallrawe oli kerta toisensa jälkeen käskenyt miehensä uudestaan liikkeelle, yhä idemmäs kohti Pitomnikia ja Stalingradia.

12 kilometrin päässä elintärkeästä lentokentästä Wallrawe sai käskyn keskeyttää vetäytyminen rautatieasemalle ja puolustaa sitä viimeiseen mieheen.

Nuori vääpeli oli jo kauan sitten hyväksynyt kohtaavansa pian kuolemansa, kun puna-armeijan iskuryhmä hyökkäsi asemalle.

Ensimmäisessä hyökkäysaallossa ammus repäisi Wallrawen mahan auki. Tavallisesti moinen haavoittuminen olisi ollut kuolettava, mutta ei Stalingradissa.

Wallrawen kuten monien muidenkin saksalaissotilaiden pelastukseksi osoittautui typötyhjä mahalaukku, joka tuottaa paljon vähemmän mahahappoja kuin täysinäinen.

Niinpä korventavaa eritettä ei suuresta haavasta huolimatta valunut tärkeiden sisäelinten päälle.

Vakavasti haavoittunut Wallrawe ryömi Pitomnikin kenttäsairaalaan.

Muutaman tunnin kuluttua hänet lennätettiin pois yhdellä Luftwaffen suurista kuljetuskoneista.

Valtaisa hyökkäys murskasi Saksan joukot

  1. tammikuuta puna-armeija hyökkäsi vapauttamaan Stalingradia.

Marraskuussa 1942 Saksan 6. armeijan ympärille muodostui neuvostojoukkojen rautarengas.

Useista pelastusyrityksistä huolimatta 6. armeija jäi saarroksiin.

Tammikuussa 1943 Neuvostoliitto päätti murtaa motin. Panssarivaunut, raskas tykistö ja noin 200 000 puna-armeijan sotilasta ahdistivat saksalaiset kahden viikon aikana yhä pienemmälle ja pienemmälle alueelle.

Tammikuun lopussa puna-armeija pääsi Volgan rantaan ja jakoi saksalaisjoukot kahtia. 6. armeija antautui kahden päivän kuluttua.

Pitomnikin lentokenttä, 13. tammikuuta

Tuhannet haavoittuneet etsiytyivät kohti Pitomnikin lentokenttää, jossa lentokoneita näkyi yhä harvemmin.

Raymond Beyer oli onnenpekka. Kaksi kuukautta aiemmin 39-vuotias veteraani oli ollut yksi viimeisistä, jotka oli lennätetty Stalingradin mottiin, mutta nyt hänestä tuli yksi viimeisistä, jotka myös lennätettäisiin sieltä pois.

Beyer makasi paareilla lähellä kiitorataa ampumahaavoja molemmissa jaloissaan.

12 kilometrin päässä saksalaissotilaat kävivät tiukkoja lähitaisteluja käsiaseilla voittaakseen lisää aikaa, jotta haavoittuneet saataisiin kuljetettua pois.

Beyer odotti Pitomnikissa kokonaisen vuorokauden, kunnes hänet lopulta kannettiin koneeseen.

Hänen ympärillään oli SS-vartijoita, jotka yrittivät konepistooleineen hallita koneeseen pyrkivien haavoittuneiden joukkoa.

Taistelu paikasta koneessa oli armotonta, sillä toisena vaihtoehtona oli varma kuolema.

Vartijat joutuivat moneen otteeseen puskemaan koneeseen tunkevia miehiä etäämmälle.

Beyer huokaisi helpotuksesta vasta päästyään lopulta paikoilleen. Yksi lentäjistä antoi hänelle palan leipää, mutta lähellä ollut korpraali iski salamana kiinni leivänpalaan ja ahmaisi sen suuhunsa.

Beyerista tuntuikin lähes oikeudenmukaiselta, kun korpraali hetken kuluttua vaipui kaksin kerroin kouristelemaan ja kuoli voihkien.

Yllättäen hotkaistu pieni leivänpala oli ollut liikaa hänen riutuneelle aliravitulle keholleen.

Pitomnikin rintama, 14. tammikuuta

Saksalaiset taistelivat pitääkseen hallussaan Pitomnikin ja Gumrakin lentokentät, jotka olivat 6. armeijan ainoat reitit ulos Stalingradin motista.

Pitomnikissa oli täysi kaaos.

Sadat haavoittuneet tappelivat päästäkseen jonossa yhdenkin sijan eteenpäin kohti lääkäreitä, jotka aseistettujen vartijoiden avulla luokittelivat miehiä kolmeen kastiin: vaikeimmin haavoittuneet vietiin lentokentälle odottamaan pelastusta lentoteitse Saksaan, paleltumista ja lihashaavoista kärsivät lähetettiin takaisin rintamalle ja ne miehet, joilla oli ampumahaava oikeassa kädessä, lähetettiin ulos lumisateeseen teloitettaviksi.

Lääkärit olivat oppineet tunnistamaan yleisimmät tavat, jolla miehet haavoittivat itseään päästäkseen tavalla tai toisella pois Stalingradin helvetistä.

Kotiutettaviksi luokitellut aloittivat nyt uuden taistelun saadakseen paikan koneesta.

Niillä, jotka eivät pystyneet itse kävelemään, ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä koneisiin, joten he vain makasivat toivottomina paareilla.

Ne, jotka eivät olleet niin pahasti vammautuneet ja pystyivät itse liikkumaan vaikka kainalosauvoihin tukeutuen, tappelivat raivoisasti.

Taisteluja käytiin nyt niin lähellä, että Neuvostoliiton raskaiden tykkien kranaatteja iskeytyi aika ajoin kiitoradalle ja sen läheisyyteen, joten edes koneeseen jo päässeet sotilaat eivät olleet turvassa.

Kuljetuskoneisiin tunki aivan liian paljon ihmisiä.

Välttääkseen neuvostotulituksen lentäjät halusivat nousta mahdollisimman nopeasti korkeuksiin, joten ylipaino koneissa oli kaikille hengenvaarallista.

Ajoittain lentäjät vaativat koneiltaan liikaa ja nostivat koneen nokan lähes pystyasentoon.

Moottorit huusivat vimmatusti, kunnes kone lopulta sakkasi ja koneessa olijat paiskautuivat ympäriinsä.

Pakokauhua ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä nousukiidosta sakanneet koneet putosivat armotta maahan ja räjähtivät tulihelvetiksi.

Aro Pitomnikista itään, 15. tammikuuta

Saksalaiset olivat luopuneet Pitomnikin puolustamisesta. Haavoittuneet yrittivät päästä Gumrakin lentokentän kenttäsairaalaan.

Vaikeasti haavoittuneet jätettiin Pitomnikiin neuvostosotilaiden armoille saksalaisten vetäytyessä kohti pienempää Gumrakin lentokenttää.

Lumisella arolla halki laahusti ja ryömi nälkiintyneitä ja haavoittuneita sotilaita, jotka näyttivät enemmän kuolleilta kuin eläviltä.

Monilla ei ollut paleltuneiden jalkojensa suojana muuta kuin huopariekaleita, ja vahamaisten kasvojen huulet olivat halkeilleet.

Vähän väliä joku tuupertui viimeistä kertaa maahan saaden helpotuksen ikiunesta.

Silloin jokainen sekunti oli muille kallisarvoinen: he ryntäsivät kuhisten kuolleen toverinsa kimppuun ja riisuivat tältä vaatteet ennen kuin pakkanen ehti jäädyttää ne ruumiiseen kiinni.

Onnekkaimmat saivat napattua saappaat, jotka saattoivat jopa pelastaa uuden omistajansa hengen. Toisen kuolema oli toisen onni.

Saarrettu Stalingrad, 16. tammikuuta

6. armeijan mukana Stalingradiin oli tullut kuusisataa lääkäriä. He yrittivät epätoivoisesti auttaa haavoittuneita.

Stalingradin todellisia sankareita olivat epäinhimillisissä oloissa työtään tekevät lääkärit ja ambulanssikuskit.

Rikkiammutuissa ambulansseissa, joista ei ollut jäljellä juuri muuta kuin runko, he ajoivat kohtaloaan uhmaten rintaman ja Gumrakin väliä tietäen, että ajoneuvot olivat puna-armeijan lentokoneiden ja panssarivaunujen ensisijaisia kohteita.

Silti saksalaissotilaat näkivät ambulanssien ilmestyvän vähän väliä hurjaa vauhtia rintamalle voidakseen jälleen kadota jokunen haavoittunut mukanaan.

Suurin osa kuskeista sai lopulta palkakseen vain sirpaleen kalloonsa.

Tilanteen käytyä toivottomaksi lääkäreiden olisi ollut helppo tappaa itsensä käsillä olevilla lääkkeillä, mutta heidän velvollisuudentuntonsa oli niin vahva, ettei kukaan tarttunut tilaisuuteen.

Jopa ne, joille tarjottiin mahdollisuutta poistua ilmasiltaa pitkin, jäivät jatkamaan toivotonta työtään.

Kuudestasadasta Stalingradiin saapuneesta lääkäristä yksikään ei poistunut taistelualueelta ennen aikojaan.

Gumrakin lentokentän itäpuoli, 19. tammikuuta

Yhdeksässä päivässä motti oli kutistunut puoleen. 6. armeija joutui ahtautumaan yhä pienemmälle alueelle.

Puna-armeija oli vyörynyt saksalaisten puolustuslinjojen yli yhä uudestaan yhdeksän päivän ajan.

  1. armeija oli usein vetäytynyt ampumahaudoistaan kiireesti jopa ilman taistelua, ja kaikkialla näkyi merkkejä pakokauhuisesta perääntymisestä.

Puna-armeijan sotilaat olivat sanattomia nähdessään saksalaisten jättämät kiväärit, kranaatinheittimet ja kenttätykit.

Gumrakin lähellä hylättyjä aseita oli jo niin paljon, että Neuvostoliiton 64. armeija ei enää edes etsinyt paikkaa, johon pystyttää oma tykistönsä.

Aiemmin neuvostosotilaat olivat voineet käyttää valloittamiaan ampumahautoja, mutta mitä lähemmäs Stalingradia tultiin, sitä useammin ampumahaudat olivat täynnä kuolleita saksalaisia.

Tammikuussa hevoset oli teurastettu ja diesel lähes loppu. Kipeästi kaivattuja ammuksia ja muonatäydennyksiä kiskottiin rintamalle kelkoilla.

© Scala/BPK

Luftwaffen piti pitää armeija elossa

Laskelmien mukaan Saksan 6. armeija tarvitsi päivittäin noin viisisataa tonnia täydennyksiä. Luftwaffe sai toimitukset tehtäväkseen.

Kun 6. armeija jäi mottiin marraskuussa 1942, saksalaiset yrittivät rakentaa valtavan ilmasillan.

Asiantuntija-arvioiden mukaan 200 000 saarrettua sotilasta tarvitsivat joka päivä viisisataa tonnia täydennyksiä.

Luftwaffe haali lentokoneita kaikilta rintamilta auttamaan tehtävässä, joka osoittautui pian mahdottomaksi.

Vaikka saksalaiset hallitsivat yhä sekä Gumrakin että Pitomnikin lentokenttää, Luftwaffe ei onnistunut toimittamaan kuin noin 150 tonnia ruokaa ja ammuksia päivässä.

Neuvostoliiton ilmatorjunta pudotti kuljetuskoneita, ja puna-armeija valtasi saksalaisilta useita lentokenttiä Stalingradista länteen, jolloin kuljetusten oli lähdettävä yhä kauempaa ja kauempaa.

Gumrakin menetyksen jälkeen Luftwaffen oli pakko myöntää tappionsa.

Sen jälkeen täydennyksiä vain pudotettiin satunnaisesti ilmasta, ja suuri osa tarvikkeista päätyi neuvostojoukoille.

Gumrak, 22. tammikuuta

Aiemmin kurinalainen saksalaisarmeija oli sekasorron vallassa. Upseerit yrittivät ylläpitää järjestystä kaikin keinoin.

Lopulta totuus valkeni Stalingradissa Hitlerille kaikkein uskollisimmillekin sotilaille: puna-armeija murskaisi pian väistämättä 6. armeijan.

Gumrak menetettäisiin muutamassa tunnissa, ja jokainen kentältä noussut kone saattoi olla se viimeinen.

Toivoton tilanne ajoi kurinalaisen armeijan sekasortoon, ja jopa jotkut korkea-arvoiset upseerit yrittivät epätoivoisesti pelastaa nahkansa ja keksiä tapoja livistää.

Eräs nuori everstiluutnantti hankki itselleen väärennetyllä käskyllä paikan lentokoneessa ja pääsikin puolentoista tunnin kuluttua kauas motin ulkopuolelle.

Hän toivoi, että sekasorron keskellä kukaan ei huomaisi hänen livistäneen Gumrakista.

Se oli kuitenkin turha toivo. Kun eräs autokuskeista kertoi everstiluutnantin kadonneen sen jälkeen, kun tämä oli kuljetettu lentokentälle, kenraali Friedrich Paulus räjähti.

Hän käski välittömästi lähettää karkurin takaisin teloitettavaksi – mutta koska koneissa ei ollut tilaa, teloitus toimeenpantiin toisaalla.

Gumrakista itään, 22. tammikuuta

Saksalaiset lähtivät kiireellä Gumrakista ja jättivät haavoittuneet aseveljensä ja neuvostoliittolaiset sotavangit jälkeensä.

Kun puna-armeijan sotilaat lähestyivät piikkilanka-aitausta Gumrakin lähellä, heitä kohtasi epäinhimillinen näky.

Avoimessa leirissä lojui tuhansia jäätyneitä ruumiita, joilta oli riistetty kaikki.

Pieni joukko rähjäisiä miehiä kyhjötti yhdessä hakien toisistaan tuulensuojaa.

Sotilaat olivat tulleet vankileirille, jolla oli ollut tuhansia puna-armeijan sotilaita.

Enää parisenkymmentä vankia oli elossa, mutta hekin olivat niin nälkiintyneitä, etteivät kestäneet enää heille tarjottuja makkaroita ja leipäpaloja.

Puna-armeijan miehet kuvasivat luurangonlaihoja ruumiita ja lähettivät kuvat neuvostokansan nähtäviksi.

Muutaman tunnin kuluttua puna-armeijan panssarivaunut vyöryivät Gumrakin kiitoradalle. Satoja haavoittuneita saksalaisia makasi yhä paareilla.

Neuvostotankeissa ei tunnettu armoa, vaan panssarivaunut ajoivat suoraan paarien yli. Saksalaiset murskautuivat telojen alle tai kuolivat konekiväärien tulituksessa.

Stalingrad, 24. tammikuuta

Kahden kuukauden saarto oli ajanut saksalaiset nälkäkuoleman partaalle.

Gumrak oli menetetty ja sen mukana viimeinenkin mahdollisuus selvitä Stalingradista.

Päivittäinen muona-annos oli enää 50 grammaa leipää ja kupillinen vesikeittoa.

Hyvänä päivänä mauttomassa liemessä saattoi uiskennella yksinäinen herne.

Lähes kaksi kuukautta kestänyt saarto oli ajanut saksalaiset nälkäkuoleman partaalle, eikä 6. armeija tammikuun lopulla ollut enää muuta kuin joukko eläviä luurankoja.

Kun viimeinenkin gramma rasvaa oli lähtenyt elimistöstä, liikkumisesta tuli niin tuskaisaa, että karaistuneimmatkin sotilaat voihkivat tuskasta marssiessaan.

Kenraali Paulus oli joutunut erikseen kieltämään kannibalismin, mutta upseerien kiellot tuskin olisivat pidätelleet nälkiintyneitä sotilaita.

Sen sijaan ihmissyönnin esti kylmyys. Yli 20 asteen pakkasessa ruumiit jäätyivät niin koviksi, etteivät sotilaat saaneet vuoltua pienintäkään suikaletta lihaa kuolleista aseveljistään.

Sama päti hevosenraatoihin.

Vain pioneerien justeerilla sotilaat saivat sahattua langanlaihoista hevosista edes hieman kipeästi kaivattua purtavaa.

Kylmyys, nälkä ja sairaudet niittivät saksalaisia marssilla kohti Siperian työleirejä.

© Scala/BPK

Menolippu helvettiin

Stalingradin taistelun jälkeen lähes 200 000 saksalaista 6. armeijan sotilasta jäi vangiksi ja lähetettiin Siperiaan. Vain 5 000 selvisi hengissä vuosista työleirillä.

Saksan sodanjohto arvioi, että Stalingradissa oli 6. armeijan antautuessa lähes 200 000 saksalaissotilasta.

Puna-armeijan mukaan sotavankien lukumäärä oli 95 000.

Ero voi johtua siitä, että Neuvostoliitto rekisteröi vankien määrän vasta kokoamisleireillä 50 kilometriä Stalingradista itään, ja jo matka sinne lienee vaatinut tuhansien sotilaiden hengen.

Myös taudit verottivat ankarasti nääntyneitä sotilaita, joten on aivan mahdollista, että lähes 100 000 saksalaista menehtyi tuolla ensimmäisellä marssilla.

Kokoontumisleireiltä matka jatkui 5 000 kilometrin päähän Siperiaan.

Siellä saksalaiset majoitettiin Neuvostoliiton valtaville pakkotyöleireille.

Kun Stalin kuoli vuonna 1953, Saksan liittokansleri Konrad Adenauer aloitti neuvostojohdon kanssa neuvottelut sotavankien luovutuksista.

Vuonna 1955 Neuvostoliitto vapautti saksalaiset sotavangit, ja niin kymmenen vuoden vankeuden jälkeen vielä elossa olevat 5 000 saksalaista pääsivät palaamaan kotimaahansa.

Muut olivat kuolleet nälkään, kylmyyteen ja epäinhimilliseen pakkotyöhön.

Stalingradin rintama, 25. tammikuuta

Luftwaffe yritti toimittaa Stalingradiin joukoille täydennyksiä pudottamalla hätäapua lentokoneista.

Stalingradin lennoista tuli raskaiden Condor-kuljetuskoneiden lentäjille yhä vaikeampia.

Usein heidän oli pakko kääntyä takaisin ja paeta Jak-hävittäjät kannoillaan.

Neuvostojoukot olivat saaneet pystytettyä suuret määrät ilmatorjuntakalustoa täydennyskenttien ja Stalingradin välille.

Lentäjät yrittivät vaihdella reittejä, mutta sekään ei auttanut kuin hetken. Marraskuun puolivälistä alkaen Luftwaffe oli menettänyt päivittäin noin viisi konetta.

Niistäkään koneista, jotka kuin ihmeen kaupalla selvisivät kaupungin ylle, ei ollut paljon apua.

Neuvostotiedustelu oli onnistunut murtamaan saksalaisten käyttämien pudotusmerkkien koodin ja pystyi harhauttamaan lentäjiä.

Kun raskaat koneet lähestyivät, neuvostosotilaat sytyttivät punaisia, vihreitä ja keltaisia hätäraketteja, jolloin hyväuskoiset lentäjät pudottivat tonneittain talvitakkeja, saappaita, aseita ja ruokaa suoraan puna-armeijan syliin.

Harvoista kaupunkiin päätyneistä lähetyksistäkään ei ollut paljon iloa. Saksalainen kersantti kertoi, kuinka hänen osastonsa avasi toiveikkaana löytämänsä pakkauksen, mutta se olikin täynnä pelkkää pippuria.

Kersantti totesi kuivasti, että ehkä he voisivat heittää pippuria lähitaistelussa vihollisen silmille.

  1. tammikuuta 1943 puna-armeija hyökkäsi saarrettujen saksalaisten kimppuun yhtä aikaa pohjoisesta, etelästä ja idästä.
© Scala/BPK

Vankileirit Stalingradista itään, 25. tammikuuta

Tuhannet saksalaiset lähtivät karkuun tai antautuivat. Vangeilta otettiin saappaat ja viimeiset leivänpalat, ja heidät lähetettiin kokoamisleireille Stalingradista itään.

Tuhansille sotavangeiksi päätyneille saksalaisille helvetin portit olivat vasta auenneet.

Heidät vietiin suurille kokoamisleireille, jotka olivat käytännössä vain piikkilanka-aitauksia keskellä aroa.

Maassa makasi miehiä repaleisissa vaatteissa. Onnekkaimmilla oli jaloissaan saappaanjäänteet, muiden jalkoja suojasivat vain niiden ympärille käärityt kangasriekaleet.

Kylmästä, nälästä ja märkivistä haavoista huolimatta vankien suurin piina olivat täit.

Syöpäläiset peittivät henkihieverissä olevien miesten ihon kauttaaltaan paksuna kerroksena ja jättivät punaisia puremia kaikkialle. Täit lähtivät vasta sotilaiden kuollessa, kirjoitti sotilaslääkäri Hans Dibold myöhemmin.

Stalingrad, 26. tammikuuta

Puna-armeija oli enää muutaman kilometrin päässä tavaratalon kellarissa sijaitsevasta saksalaisten päämajasta.

Unimag-tavaratalon sokkeloiset kellarikäytävät johtivat huoneeseen, jossa yhä apaattisemmalta vaikuttava kenraali Friedrich Paulus vietti suurimman osan aikaansa.

Hän makasi sängyllään tumman verhon takana tai marssi levottomana edestakaisin lähimmän alaisensa kenraalimajuri Arthur Schmidtin tehdessä käytännössä kaikki strategiset päätökset.

Friedrich Pauluksesta tuli myöhemmin yksi Hitlerin hallinnon terävimmistä arvostelijoista. Hän kuoli Dresdenissä DDR:ssä vuonna 1956.

Kun adjutantti ojensi Paulukselle tiedon siitä, että puna-armeija oli päässyt Volgalle asti ja jakanut 6. armeijan kahtia, kenraalin viimeinenkin toive pelastumisesta mureni.

Hän lähetti nopeasti Berliiniin sähkeen, jossa hän anoi 6. armeijalle lupaa antautua.

”Joukoilla ei ole ruokaa eikä ammuksia”, hän kirjoitti ja kertoi toivottomasta tilanteesta koko rintamalla.

”18 000 haavoittunutta makaa Stalingradissa ilman lääkkeitä tai sidetarpeita. Romahdus on väistämätön.”

Paulus päätti sähkeensä sanoihin: ”Armeija pyytää lupaa antautua pelastaakseen vielä jäljellä olevien hengen.”

Hitlerin vastaus oli jyrkkä ei. Taistelut Stalingradissa sitoivat niin paljon puna-armeijan resursseja, että se antoi Saksan armeijan muille osille aikaa vankistaa puolustusta lännempänä.

Stalingradin antautumista ei suvaittu myöskään siksi, että neljän päivän kuluttua edessä oli suuria seremonioita natsien valtaannousun kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Hitler ylensi nopeasti Pauluksen sotamarsalkaksi ja muistutti tätä saksalaisen upseeriston ylväästä historiasta.

Yksikään saksalainen sotamarsalkka ei ollut kuunaan antautunut armeijoineen tai henkilökohtaisesti.

Hänen viestinsä Paulukselle oli selvä: Pauluksen vaihtoehtoina oli joko tehdä itsemurha tai jatkaa taistelua kuolemaan asti.

Berliini, 30. tammikuuta

Sitkeät taistelut Stalingradissa sopivat täydellisesti natsien propagandaan.

Hermann Göringin ääni kaikui radioista koko Saksan miehittämässä Euroopassa ja aina Stalingradin raunioissa asti.

Luftwaffen pyylevä johtaja puhui ”Stalingradin linnoituksesta”, joka oli sortumaisillaan mutta eläisi ikuisesti.

Sotilaat kuuntelivat – kuka vihaisena, kuka epäuskoisena ja kuka kuivasti naurahtaen – Göringiä, joka julisti mahtipontisin sanoin:

”Tulee päivä, jolloin tulevat sukupolvet puhuvat ylpeinä 6. armeijan taistelusta.” Göring vakuutti, että taistelu muistettaisiin ikuisesti Kolmannen valtakunnan voiton perustana.

Stalingradiin saarrettujen korvissa Göringin puhe kuulosti tragikoomiselta.

Saksan lihavin mies vaati 2 200 kilometrin päässä turvallisesta Berliinistä nälkiintyneitä joukkoja jatkamaan toivotonta taistelua.

Pauluksen päämaja, 31. tammikuuta

Sotamarsalkka Friedrich Paulus antautui päämajassaan.

Kuolemanhiljaisuus levisi saksalaisten joukossa, kun kaksi neuvostolähettilästä laskeutui Unimag-tavaratalon kellarikerroksiin.

Oli kuin itse paholainen olisi saapunut, eivätkä saksalaiset hiiskahtaneetkaan.

Lähettiläät etenivät sokkeloisessa kellarissa ja pääsivät lopulta betoniseen huoneeseen, jossa ei ollut muita kalusteita kuin pöytä ja tuoli ja seinillä karttoja ja hakaristilippu.

Heitä pyydettiin odottamaan.

Hetken kuluttua Pauluksen esikuntapäällikkö kenraalimajuri Arthur Schmidt astui huoneeseen.

Hän oli moitteettomasti pukeutunut prässättyyn univormuun, ajanut vastikään partansa ja kammannut hiuksensa vedellä.

Hän ilmoitti terävästi: ”Kenraali Paulus on ylennetty sotamarsalkaksi. Hän ei enää johda saksalaisjoukkoja.

Hän on mieleltään liian väsynyt tapaamaan puna-armeijan edustajia.” Schmidt oli saanut valtuudet käydä neuvotteluja.

Lähettiläät ojensivat ehdotuksensa, jossa vaadittiin saksalaisten ehdotonta antautumista.

Kaikki taistelutoimet tuli lopettaa välittömästi, ja saksalaisten tuli kokoontua ”kaatuneiden sotureiden aukiolle” Stalingradin keskustaan, missä he luovuttaisivat aseensa.

Kun asiakirjat oli muodollisesti allekirjoitettu, lähettiläät saivat astua Pauluksen huoneeseen.

Paulus marssi hermostuneena edestakaisin napittamaton harmaa sotilastakki päällään.

Sotamarsalkka ilmoitti tulijoille nimensä ja sotilasarvonsa sekä sen, ettei ollut aseistettu.

Sitten hän asteli pitkin Unimagin käytäviä ulos talviseen auringonpaisteeseen ja kohti sotavankeutta.

Stalingrad, 2. helmikuuta

Stalingradin tastelu oli ohi.

Puna-armeijan toimittaja Viktor Kontradenko katseli rikkiammuttua kaupunkia.

Raunioista marssi murtuneiden miesten kulkue, ja hän näki tuhansien sotilaiden laskevan yksi toisensa jälkeen aseensa yhä korkeampaan kasaan.

Puna-armeijan sotilaat riemuitsivat saksalaisten antauduttua.

© Scanpix/AKG-Images

Kontradenkon edessä nuori luutnantti tuupertui uupuneena maahan.

Kontradenko kuuli luutnantin huutavan aseveljelleen heikkenevällä äänellä: ”Peter! Peter!” Toinen ei edes vilkaissut luutnanttiin.

Hän painoi takkia tiiviimmin ympärilleen ja jatkoi hartiat kyyryssä ja ilman saappaita.

Hänellä oli edessään 5 000 kilometrin marssi kohti Siperian vankileirejä.

Günther Wallrawen ja Raymond Beyerin myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.

Lääkäri Hans Dibold selvisi hengissä sodasta ja kirjoitti kokemuksistaan.

Kenraalimajuri Arthur Schmidt oli 12 vuotta sotavankina ja kuoli Karlsruhessa vuonna 1987.