Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Stalinin öljyn piti pelastaa Hitler

Saksan joukot etenivät aluksi voitokkaasti vuonna 1942 kohti Kaukasian laajoja öljykenttiä Neuvostoliitossa. Saksan johtaja Adolf Hitler halusi kiihkeästi päästä käsiksi suunnattomiin polttoainevarastoihin, joiden avulla hän uskoi voittavansa toisen maailmansodan.

AKG-images, Imageselect & Shutterstock

Ulvova tuuli riepotteli hakaristilippua, jonka sotilaat olivat juuri iskeneet syvään lumeen. Kesällä 1942 lämpötila Kaukasian aroilla oli kohonnut paahtavaan 52 asteeseen, mutta Elbrusvuoren huipulla 5 642 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella vallitsivat talviset olosuhteet myös elokuussa.

Sotilaat eivät kuitenkaan antaneet kylmyyden viilentää voitonriemuaan. He olivat saksalaisia alppijääkäreitä, jotka oli koulutettu selviytymään ankarissa vuoristo-olosuhteissa, ja nyt heidän sydämensä oli pakahtua ylpeydestä.

Kaksi alppijääkäridivisioonaa oli marssinut kaksisataa kilometriä päästäkseen Euroopan korkeimmalle vuorelle, ja pieni partio oli saanut tehtäväkseen kavuta Elbrusvuoren huipulle viemään sinne Saksan lipun.

Alppijääkärit olivat tottuneet käyttämään karussa ja epätasaisessa maastossa apunaan muun muassa muuleja.

© Getty Images

Näkyvyys huipulla oli heikko sumun ja lumipyryn vuoksi. Sotilaiden onnistui kuitenkin napsia muutamia valokuvia, jotka lehdistö kotimaassa Saksassa voisi julkaista nuorista reippaista sankareista.

Elbrus oli valloitettu, ja pian koko Kaukasia rikkaine öljykenttineen olisi saksalaisten hallussa ja voitto itärintamalla olisi taattu. Seuraavana päivänä virhe huomattiin. Kun sää selkeni, saksalaiset tajusivat, että lippu liehui väärällä huipulla! Partio oli huonon näkyvyyden vuoksi erehtynyt huipusta.

Toinen ryhmä lähetettiin nopeasti matkaan, jotta kiusallinen virhe saataisiin korjattua, ennen kuin kukaan muu huomaisi sitä.

Kesä 1942: Saksan valloitukset olivat suurimmillaan, kun alppijääkärit pystyttivät hakaristilipun Elbrusin huipulle 2 400 kilometrin päässä Berliinistä.

© Bridgeman/AKG-Images

Uutinen alppijääkärien saavutuksesta Elbrusilla vaikutti Adolf Hitleriin odottamattomalla tavalla – hän kiehui raivosta. Hän uhkaili sotaoikeudella upseereita, jotka tuhlasivat aikaa moiseen propagandatemppuiluun, kun piti taistella kaikin voimin lopullisesta voitosta.

Hitler ymmärsi yleensä propagandan arvon, mutta nyt hänen hermonsa olivat siihen ehkä liian kireällä. Elokuussa 1942 pelissä oli koko Saksan kohtalo.

Hitler oli lähettänyt armeijansa sotaretkelle, jonka tarkoitus oli vallata Neuvostoliitosta öljykenttiä. Hitler oli varma, että jos tehtävä epäonnistuisi, Saksa häviäisi sodan.

Hitler halusi Stalinin öljyn

Kaukasian offensiivi oli seurausta siitä, että Saksan suuri hyökkäys Neuvostoliittoon edellisenä vuonna ei ollut sujunut suunnitelmien mukaan. Armeija oli toki edennyt nopeasti, mutta pitkien etäisyyksien ja huonojen teiden vuoksi operaatio Barbarossaa ei pystytty toteuttamaan halutusti.

Hyökkäys oli pysähtynyt Moskovan ulkopuolelle, eivätkä Stalinin joukot olleet murtuneet. Saksalaissotilaat olivat joutuneet koko talven 1941–1942 puolustautumaan puna-armeijan vastahyökkäyksiltä.

Epäonnistuminen Venäjällä merkitsi sodan luonteen täydellistä muuttumista. Kun Saksa oli aloittanut sodan vuonna 1939, sen armeija oli aluksi edennyt murskaavilla salamahyökkäyksillä, joiden jälkeen joukot olivat saaneet levätä ja kerätä voimia uusiin taisteluihin.

Nyt Hitlerin oli sopeuduttava siihen, että Neuvostoliiton voittaminen vaatisi paljon enemmän aikaa ja voimia. Sitä varten saksalaiset tarvitsisivat lisää öljyä, sillä sotaponnistukset vaativat yli seitsemän miljoonaa tynnyriä öljyä joka kuukausi, kun Saksan oma kuukausituotanto oli vain viisi miljoonaa tynnyriä.

Varavarastot oli käytetty jo loppuvuodesta 1941, ja sen jälkeen alkoi ankara säännöstely, joka koski koko armeijaa.

Saksa tarvitsi öljyä 7,35 miljoonaa barrelia kuukaudessa, mutta sillä oli käytössään vain 5,35 miljoonaa barrelia.

© AKG-Images

Polttoaineesta tuli pulaa sodan aikana

Sota Neuvostoliittoa vastaan aiheutti Saksalle suuren öljypulan, ja Hitlerin oli pakko valloittaa uusia öljykenttiä voittaakseen sodan.

Natsijohtaja Adolf Hitler puhui jo 1920-luvulla siitä, että Saksan pitäisi hankkia idästä lisää ”elintilaa”, saksaksi Lebensraum, varmistaakseen omavaraisuutensa niin, että vieraiden valtojen kauppapakotteet eivät johtaisi elintarvikepulaan tai pysäyttäisi teollisuutta, kuten oli käynyt ensimmäisessä maailmansodassa.

Kehitys kulki kuitenkin toiseen suuntaan, ja Saksa tuli riippuvaiseksi muun muassa tuontipolttoaineesta, sillä maan omat öljyvarannot kattoivat vain noin neljänneksen tarpeesta.

Sodan sytyttyä vuonna 1939 Saksan öljyntuotanto nostettiin huippuunsa ja Hitlerin liittolainen Romania laajensi omia öljykenttiään. Lisäksi silloisesta liittolaisesta Neuvostoliitosta tuotiin Saksaan paljon öljyä.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon vuonna 1941 öljyn tuonti tyrehtyi. Varastot tyhjenivät nopeasti, ja Saksan armeija olisi tarvinnut joka kuukausi 1,9 miljoonaa tynnyriä lisää öljyä toimiakseen kunnolla.

Öljyn saanti vuosi ennen sotaa

  • Lähde: Milj. tonnia vuodessa
  • Saksan öljylähteet: 4
  • Synteettinen öljy (valmistettu hiilestä): 9
  • Tuonti Euroopasta (etenkin Romaniasta): 4
  • Tuonti merentakaisista öljymaista: 28

Kun Hitler alkuvuodesta 1942 tutki karttoja, hän keksi ratkaisun pulmaan: Neuvostoliiton laajat öljykentät Kaukasiassa. Jos saksalaiset saisivat ne hallintaansa, panssaridivisioonilta ei polttoaine loppuisi.

Maikopin öljykentät tuottivat 19 miljoonaa, Groznyin kentät 32 miljoonaa ja Bakun kentät huimat 190 miljoonaa tynnyriä öljyä vuodessa.

Asiantuntijat vakuuttivat Hitlerille, että tuotanto saataisiin nopeasti käyntiin öljykenttien valtauksen jälkeen. Innostuksen vallassa kukaan ei tuntunut muistavan, mitä oli tapahtunut vuonna 1941, kun saksalaiset olivat valloittaneet öljykentän Ukrainassa.

Neuvostojoukot olivat ennen lähtöään täyttäneet kentän betonilla niin, että se oli vielä vuoden päästä käyttökelvoton.

Vastalauseet eivät auttaneet

Vain Hitlerin kenraalit, joiden tehtävä oli valloittaa kentät Saksalle, eivät olleet suunnitelmista kovin innostuneita. Varhain keväällä 1942 Saksan ylimmät upseerit suhtautuivat pessimistisesti tulevaisuuteen.

He olivat alusta asti vastustaneet hyökkäystä Neuvostoliittoon, sillä niin valtava sotatoimi vaatisi enemmän voimia kuin Saksalla parhaimmillaankaan olisi tarjota.

Lisäksi raskaat tappiot sekä lentokoneiden ja panssarivaunujen kuluminen heikensivät entisestään syvällä Venäjällä olevia joukkoja.

”Jollen saa haltuuni Maikopin ja Groznyin öljyä, minun on lopetettava sota.”
Adolf Hitler

Useimpien mielestä itärintaman joukkojen olisi tuossa tilanteessa lähinnä pitänyt puolustaa asemiaan, ja osa oli jopa perääntymisen kannalla. Hitler erotti pahimmat epäilijät. Hän piti armeijan johtoa itkupilleinä, jotka näkivät vain rajoituksia mahdollisuuksien sijaan.

Siksi Hitler ryhtyi itse armeijan ylipäälliköksi ja alkoi johtaa käytännön sotatoimia. Keväällä vain yhdellä upseerilla oli enää mahdollisuus vaikuttaa strategiaan. Hän oli armeijan yleisesikunnan päällikkö Franz Halder, jonka asema tosin velvoitti hänet toteuttamaan Hitlerin määräykset.

”Se oli tahtojen taisto”, kertoi Halderin lähin työtoveri, kenraali Günther Blumentritt brittiläiselle historioitsijalle sodan jälkeen. Halder vastusti vuonna 1942 hyökkäystä, sillä tiedustelura-porttien mukaan Neuvostoliiton tehtaat valmistivat 600–700 uutta panssarivaunua joka kuukausi.

”Halderin sanottua tämän Hitler löi nyrkkinsä pöytään ja ärähti, että se ei voinut pitää paikkaansa. Hän ei koskaan uskonut sitä, mitä hän ei halunnut uskoa”, Blumentritt muisteli.

Hitler uskoi, että puna-armeija oli merkittävästi heikentynyt vuoden 1941 suurten tappioiden jälkeen. Tähän henkilökohtaiseen käsitykseensä perustuen Hitler antoi huhtikuussa ”direktiivin numero 41”:

”Niin pian kuin sää ja maasto sen sallivat, meidän on otettava jälleen aloite ja kukistettava vihollinen ylivoimaisella johtajuudella ja ylivertaisilla sotilailla.”

Kaikki voimat keskitettäisiin nyt Kaukasian öljyvarantojen valtaamiseen. ”Jollen saa haltuuni Maikopin ja Groznyin öljyä, minun on lopetettava sota”, Hitler selitti.

Kenraali Halder oli yrittänyt varoittaa, mutta nyt hänen piti kuuliaisena sotilaana totella ja toteuttaa operaatio, johon hän ei itse uskonut. Aluksi kaikki näytti kuitenkin sujuvan hyvin.

Vuonna 1941 neuvostoliittolaiset sotavangit saivat kuolla nälkään. Seuraavana vuonna heitä vietiin pakkotöihin Saksaan.

© Bundesarchiv 1011-605-1721-03a

Sotavankien karu kohtalo

Ennen Neuvostoliiton sotaretkeä vuonna 1941 Adolf Hitler ilmoitti kenraaleilleen, että mitkään sodan säännöt eivät pätisi tulevassa itärintaman sodassa.

Hitlerin suunnitelmiin kuului sekä kommunistisen valtion kukistaminen että kommunistisen ideologian ja ”ali-ihmisistä” koostuvan kansan hävittäminen. Hän muun muassa kumosi Geneven sopimusten säännöt sotavankien kohtelusta.

”Tässä taistelussa armo tai kansainvälisen lain noudattaminen ovat väärin. Ne ovat uhka meidän turvallisuudellemme ja valloitettujen alueiden olojen nopealle rauhoittamiselle.”

  • Adolf Hitlerin 6. kesäkuuta 1941 antama käsky

Alussa Saksa kulki voitosta voittoon, ja noin 3,3 miljoonaa neuvostosotilasta antautui. Heistä noin 2,8 miljoonaa kuoli puolen vuoden sisällä pelloille kyhätyissä ulkoleireissä, joissa ei ollut käymälöitä eikä juurikaan ruokaa.

Ihmisiä kuoli itärintaman sotavankileireillä nopeammin kuin natsien tuhoamisleireillä.

Sodan kulun käännyttyä Hitlerin oli muutettava asennettaan vuonna 1942. Odotusten vastaisesti Neuvosto-liitto ei murtunut, ja Saksan sotateollisuus kaipasi kipeästi työvoimaa.

Neuvostoliittolaisia sotavankeja alettiin viedä pakkotyöhön Saksan tehtaisiin ja maatalouteen. Rankka työ ja niukka ruoka tappoivat edelleen monia, mutta kuolinluvut olivat huomattavasti matalammat kuin edellisen vuoden aikana vankileireillä.

Stalin helpotti saksalaisten työtä

Kevät eteni, ja aurinko kuivatti mutaiset arot. Silti saksalaiset odottivat vielä. Rintaman toisella puolella Josif Stalin päätteli, että runsaat tappiot olivat heikentäneet saksalaisia, ja päätti sen vuoksi lähteä hyökkäykseen.

750 000 puna-armeijan sotilasta hyökkäsi saksalaisten valtaamaan Harkovan teollisuuskaupunkiin Ukrainassa (200 kilometriä Kurskista etelään). Saksan jalkaväki ja tykit vastasivat iskuun, ja sen jälkeen kenraali Halder päästi panssarijoukot irti.

Saksan panssarivaunut vyöryivät molemmilta puolilta ja pakottivat Stalinin joukot perääntymään. Kaikki eivät kuitenkaan onnistuneet pakenemaan Saksan pihtiotteesta, ja puna-armeija menetti kolme viikkoa kestäneissä taisteluissa lähes 300 000 miestä. Saksan tappiot olivat noin 20 000 miestä.

Harkovan taistelu osoitti, että saksalaiset olivat manöövereiden mestareita: vaikka heillä oli vähemmän ja huonompia panssarivaunuja kuin puna-armeijalla, heillä oli puolestaan paremmin koulutetut upseerit, ilmavoimien eli Luftwaffen tehokas tuki sekä runsaasti radioita yksiköiden väliseen viestintään.

Nopea voitto vahvisti saksalaisten itseluottamusta vastoinkäymisten talven jälkeen, ja Stalinin varomaton hyökkäys helpotti merkittävästi tulevia operaatioita. ”Se kulutti viholliselta paljon voimia, joita se olisi voinut käyttää meidän hyökkäyksemme heikentämiseen ja torjumiseen”, Blumentritt arvioi.

Saksalaiset valmistautuivat vielä loppukuun ajan, ja 28. kesäkuuta alkoi suuri hyökkäys koodinimellä Fall Blau eli operaatio Sininen.

Hitlerillä oli Werwolfissa mukana rakas koiransa Blondie.

© Ullstein Bild & Getty Images

Hitler siirtyi Ukrainaan

Kesällä 1942 Hitler lähti Itä-Preussin päämajastaan ”Sudenpesästä” uuteen Werwolf-nimiseen päämajaansa Ukrainaan, jossa hän uskoi saavansa paremman tuntuman itärintamaan.

Neuvostoliittolaiset sotavangit rakensivat uuden päämajan Hitlerille keväällä 1942. Heti muutettuaan sinne kesäkuussa Hitler määräsi kaikki rakennustyöläiset teloitettavaksi, sillä he tiesivät liikaa.

Rakennuskompleksi, joka sai nimen Werwolf (”ihmissusi”), oli metsän piilossa, ja sinne mahtui pienen armeijan verran esikuntaupseereita ja palvelusväkeä.

Piikkilankaesteiden takana oli sotilaskomentokeskus ja bunkkereita sekä hirsitaloja, sauna, kahvila ja elokuvateatteri Hitleriä ja hänen esikuntaansa varten.

Hitler halusi valvoa operaatio Sinistä henkilö-kohtaisesti läheltä rintamaa Werwolfista. Todellisuudessa hän olisi hyvin voinut jäädä Sudenpesään Itä-Preussiin, sillä jo taistelujen alettua Hitler oli yli 700 kilometrin päässä rintamalta, ja etäisyys vain kasvoi sitä mukaa kuin Saksan joukot etenivät.

Syyskuussa päämaja oli jo lähempänä Berliiniä kuin Kaukasian joukkoja, ja Hitler antoi käskynsä vailla todellista tietämystä taistelualueesta.

Hitlerin terveys horjui Ukrainan ilmastossa. Kesällä helle teki työskentelyn päämajassa sietä-mättömäksi, ja olosuhteet olivat niin kosteat, että Hitler sai ankaran flunssan heinäkuussa. Hän pysyi Ukrainassa kuitenkin lokakuuhun asti, jolloin saksalaisten eteneminen oli pysähtynyt.

Hitler palasi Werwolfiin lyhyelti kahdesti vuonna 1943, mutta seuraavana vuonna koko paikka räjäytettiin, jotta se ei joutuisi puna-armeijan käsiin.

  • © Ullstein Bild & Getty Images

    Sodan aikana Hitler söi sotilasruokaa, mutta hyvien kokkien laittamaa.

  • © Ullstein Bild & Getty Images

    Puhelinkeskus varmisti käskyjen välityksen rintaman jokaiseen kolkkaan.

Saksan joukot murtautuivat nopeasti läpi puna-armeijan yksiköistä, joihin Harkovan valtavat tappiot olivat jättäneet jälkensä. Saksan armeija eteni hämmästyttävää vauhtia, ja vastahakoisimpienkin saksalaiskenraalien epäilykset alkoivat hälvetä.

Saksalaiset etenivät kolmessa viikossa Donjoelle, minkä jälkeen saattoi alkaa operaatio Sinisen seuraava, ratkaiseva vaihe: Panssarivaunut olivat Kaukasian porteilla, ja niiden takana odottivat Neuvostoliiton öljylähteet, jotka takaisivat Saksalle sodan voiton.

Panssaridivisioonat liikkeelle

Esikuntapäällikkö Halderin suunnitelman mukaan Ewald von Kleist johtaisi Saksan joukot Kaukasian öljykentille. Von Kleist oli vuonna 1942 yksi Saksan rutinoituneimpia panssarikenraaleita. Hän oli saavuttanut merkittäviä voittoja Ranskassa ja Neuvostoliitossa sekä muun muassa johtanut ratkaisevaa iskua Harkovassa.

VIDEO: Saksan sotakone vyöryi yli arojen

Niinpä odotukset häntä kohtaan olivat suuret. Kun von Kleist lähti liikkeelle 1. panssariarmeijansa kanssa, hän tiesi, että edessä oli pitkä matka. Maikopin öljykentät olivat 330 kilometrin päässä, ja Groznyiin ja Kaukasusvuoristoon oli matkaa 750 kilometriä.

Alku näytti lupaavalta, kun saksalaiset onnistuivat rakentamaan kaksi siltaa 150 metriä leveän Donin yli.

Neuvostojoukot saivat järjestäydyttyä vastahyökkäykseen vasta päiviä myöhemmin, ja siinä vaiheessa von Kleistin panssarivaunut olivat jo hyvää vauhtia vyörymässä joen yli.

”Ei askeltakaan taaksepäin!”
Stalinin käsky numero 227

Sitten Saksan panssarikiilat liikkuivat kohti etelää ja valtasivat matkalla tärkeitä liikenteen solmukohtia.

Stalin antoi ”käskyn numero 227”, joka varoitti Saksan jatkuvan etenemisen seurauksista: ”Jollemme lopeta perääntymistä, meillä ei ole kohta leipää, polttoainetta, metalleja, raaka-aineita, tehtaita eikä rautateitä.”

Stalin ilmoitti, että sotilaiden oli taisteltava viimeiseen asti ja pelkureita ja paniikin levittäjiä odotti ankara rangaistus. Käskyn viesti oli yksiselitteinen: ”Ei askeltakaan taaksepäin!”

Moskovasta saapunut viesti osoitti täydellistä tietämättömyyttä tai välinpitämättömyyttä Kaukasiassa vallitsevaa todellisuutta kohtaan. Von Kleist murskasi kaikki neuvostojoukot, jotka jäivät taistelemaan eivätkä paenneet.

Taistelu muuttui entistäkin epätasaisemmaksi 29. heinäkuuta jälkeen, kun Saksan etujoukot katkaisivat ainoan rautatien Kaukasiasta muualle Neuvostoliittoon.

Von Kleistin joukot olivat itärintamalla siinä ennennäkemättömässä tilanteessa, että niillä oli enemmän ja parempia panssarivaunuja kuin vihollisella.

Saksan uusia aseita 1942

Pieni joukko neuvostoliittolaisia T-34-panssarivaunuja oli päässyt rintamalle lautoilla Kaspianmeren yli, mutta useammin saksalaisilla oli vastassaan brittiläisiä ja amerikkalaisia panssarivaunuja, joita liittoutuneet olivat lähettäneet puna-armeijalle Persian kautta.

Ne olivat yleensä liian hitaita itärintaman salamasotaan, ja niiden miehistöt kärsivät jatkuvasta ammus- ja varaosapulasta.

Voitonriemua Werwolf-päämajassa

Kesällä 1942 Hitlerin uuteen Werwolf-nimiseen päämajaan Ukrainassa virtasi uutisia voitoista. Puna-armeijan taisteleminen vaikutti voimattomalta, aivan kuin Hitler oli ennustanutkin.

Kenraalit Halder etunenässä taas olivat Hitlerin mielestä osoittautuneet jälleen nahjuksiksi, aivan kuin vuonna 1940, jolloin kukaan muu kuin Hitler ei ollut uskonut voittoon Ranskasta.

Illallisilla, joille myös Halder osallistui, Hitler ilmoitti suorasukaisesti kadehtivansa Stalinia, sillä neuvostojohtaja pystyi panemaan niskoittelevat kenraalit kuriin tehokkaammin kuin Saksassa oli mahdollista.

1930-luvun suurissa puhdistuksissa puna-armeijasta oli tehty tehokas työkalu, jota ohjasi ideologia ja joka oli täysin johtajansa tahdon alainen.

Sellaista fanaattisuutta ei valitettavasti löytynyt Saksan upseeristosta. ”Saksan armeija epäilee, väittää vastaan eikä tue minua riittävästi”, Hitler valitti. Hänen epäluottamuksensa kenraaleitaan kohtaan sai hänet sekaantumaan jokaiseen pieneenkin yksityiskohtaan rintamalla, joka oli satojen kilometrien päässä.

Sairastuminenkaan ei hidastanut käskyjen virtaa. Hitler sairastui pahaan flunssaan heinäkuun lopulla 1942 ja teki tuolloin strategisen päätöksen, jolla oli katastrofaaliset seuraukset.

Halder piti tehtäväänsä mahdottomana ja yritti monta kertaa erota. Hitler ei kuitenkaan antanut hänen vetäytyä armeijan yleisesikunnan päällikkyydestä, sillä miesten monista erimielisyyksistä huolimatta hän tiesi, että hän tarvitsi Halderin kaltaisia miehiä saadakseen maan mahtavat sotavoimat toimimaan.

Ja nyt tähtäimessä oli öljy, joka Hitlerin mukaan oli ratkaisevaa sodan lopputulokselle.

Erikoisjoukot lähetettiin edeltä

Elokuun lopulla von Kleistin panssarivaunut lähestyivät Maikopin öljykenttiä. Saksalaiset olivat varmoja, että puna-armeija ei lähtisi Maikopista yrittämättä tuhota öljykenttiä, ja perustivat siksi erikoisyksikön, jonka tehtävänä oli estää kaikki sabotaasiyritykset.

Puhekielessä yksinkertaisesti ”Brandenburgilaisina” tunnettu ”Erikoisyksikkö 800” muodostettiin Saksan tiedustelupalvelun Abwehrin joukoista. Sen sotilaat olivat erikoistuneet vihollisen linjojen takaisiin kommandotehtäviin, esimerkiksi vakoiluun, tärkeiden kohteiden varmistamiseen, väärien tietojen levittämiseen ja vastarintajoukkojen kouluttamiseen.

Monissa tehtävissä brandenburgi-laisten piti hallita kohdemaan kieli ja pukeutua vihollisen univormuihin. Nyt perustetussa yksikössä useimmat olivat kotoisin Baltian maista ja osasivat venäjää.

62 brandenburgilaista lähti kohti Maikopia 1. elokuuta 1942. He pääsivät vaikeuksitta vihollisen alueelle, sillä von Kleist oli katkaissut kaikki rintamalinjat Kaukasiassa. Sen jälkeen oli vuorossa vielä sadan kilometrin ajomatka.

Kukaan ei esittänyt saksalaisille hankalia kysymyksiä, sillä he olivat pukeutuneet Neuvostoliiton pelätyn tiedustelupalvelun NKVD:n univormuihin.

Maikopissa brandenburgilaiset ottivat haltuunsa kaksi viestikeskusta ja lähettivät radiolla ja puhelimella huolestuttavia raportteja, joiden mukaan saksalaiset olisivat pian piirittämässä kaupunkia.

Harhautus sai monet puna-armeijan yksiköt pakkaamaan tavaransa ja lähtemään, kun tiet olivat vielä auki.

Saksan joukot etenivät kilometri toisensa jälkeen puna-armeijan paetessa edellään.

© Imageselect

Seuraava brandenburgilaisten tehtävän vaihe osoittautui kuitenkin vaikeammaksi. Maikopin öljylähteet levittäytyivät laajalle alueelle, ja 62 miehen joukko pääsi vain muutamalle lähimmälle kentälle, joilla edes NKDV:n univormut eivät kuitenkaan pysäyttäneet puna-armeijan sotilaita.

Nämä räjäyttivät kaikki öljy-pumput, täyttivät porausreikiä raudalla ja betonilla ja sytyttivät useita öljysäiliöitä tuleen.

Kun von Kleistin joukot saapuivat Maikopiin 9. elokuuta, brandenburgilaiset olivat onnistuneet pelastamaan vain 29 raakaöljysäiliötä. Kestäisi kuukausia, ennen kuin tuotanto saataisiin taas käyntiin ja kuljetusreitit Saksan jalostamoihin saataisiin perustettua.

Kaukasian taistelut eivät päättyneet vielä tähän, ja ensimmäisten loistavien onnistumisten jälkeen taivaalle alkoi kerääntyä synkkiä pilviä.

Polttoaine kävi vähiin

Hitler oli asettanut öljylähteet strategiseksi tavoitteeksi vuonna 1942, mutta käytännössä tavoitteita oli useampia. Kun von Kleist eteni etelään Kaukasiassa, muita Saksan joukkoja marssi kohti itää. Näin Hitler pyrki estämään puna-armeijan joukkoja pääsemästä puolustamaan öljykenttiä tai hyökkäämästä muualle.

Kaksi samanaikaista suurta offensiivia vaativat enemmän voimavaroja kuin Saksalla oli.

Elokuun lopulla von Kleist raportoi, ettei hänellä ollut vihollisia edessä eikä täydennyksiä takana.

Saksan panssarit jäivät tankit tyhjinä vain 200 kilometrin päähän Groznyistä. Ne olivat käyttäneet niukat varastonsa, ja nopea eteneminen oli vienyt ne kauas huoltolinjoista.

Saksalaiset pääsivät Maikopin öljykentille kuudessa viikossa, mutta puna-armeija oli ehtinyt räjäyttää öljylaitoksia ja sytyttää monta öljysäiliötä palamaan.

© Getty Images

Täydennysten tuominen Kaukasian surkeita teitä pitkin oli hidasta, ja kuorma-autot joutuivat käyttämään von Kleistille tarkoitettua polttoainetta.

”Hieman polttoainetta tuotiin lento-koneilla, mutta se ei riittänyt pitämään yllä riittävää etenemisvauhtia”, von Kleist selitti sodan jälkeen. ”Jouduimme pysähtymään juuri silloin, kun eteneminen olisi ollut helpointa.”

Ilmakuljetukset olivat itsessään valtavaa resurssien tuhlausta. Halvempi mutta auttamattoman hidas tapa oli kuljettaa täydennyksiä kameleilla.

Näin menetettiin kallisarvoista aikaa, ja puna-armeija sai Kaukasiassa hengähdystauon, jonka aikana se saattoi uudelleenjärjestäytyä ja tuoreita joukkoja voitiin tuoda rintamalla Kaspianmeren yli.

Von Kleist huomasi neuvostopuolustuksen vahvistuneen, kun hän kääntyi Terekjoelle syyskuussa 1942. Lisäksi mitä lähemmäs hän pääsi Kaukasusvuoria, sitä epätasaisemmaksi ja metsäisemmäksi maasto muuttui.

Myös joki oli suuri haaste, sillä pioneerijoukot ja sillanrakennusmateriaalit olivat jääneet pahasti jälkeen, kun kaikki polttoaine annettiin panssarijoukoille.

Stalingrad vei liikaa voimia

Saksalaisten eteneminen tyssäsi Terekjoelle vuonna 1942. Von Kleistin mukaan se oli saksalaisten oma vika: ”Polttoainepula ei ollut ratkaiseva syy offensiivin epäonnistumiseen. Olisimme voineet vielä onnistua, jollei joukkojani olisi viety pala palalta Stalingradiin.”

Saksalaisten hyökkäys Stalingradiin oli alun perin tarkoitettu Kaukasian offensiivin tueksi. Volgajoen varrella sijaitsevaa teollisuuskaupunkia ei pidetty strategisesti erityisen merkittävänä.

”Aluksi Stalingrad oli vain nimi kartalla”, von Kleist muisteli. Useiden kenraalien mukaan saksalaiset olisivat pystyneet valloittamaan Stalingradin helposti heinäkuun lopulla 1942, jos operaatioon olisi silloin irrotettu riittävä määrä joukkoja ja lentokoneita. Siinä vaiheessa Hitlerillä oli kuitenkin mielessä vain Kaukasia.

Uupunut puna-armeija sai näin aikaa vahvistaa Stalingradin puolustusta, ja vastarinta oli kovaa, kun saksalaiset viimein loppukesästä pääsivät kaupungin laitamille.

Hitlerin mielestä asia oli selvä. Saksa oli käytännössä voittanut Kaukasian sodan, joten hän uskoi pystyvänsä hyvin siirtämään joukkoja Stalingradiin, jossa saksalaisten piti vastoin kaikkea soti-laallista logiikkaa ryhtyä kuluttavaan kaupunkisotaan.

Saksalaissotilaat taisivat sodankäynnin avoimessa maastossa, mutta Stalingradin raunioissa he eivät olleet vahvoilla. Eteneminen oli hidasta, ja Hitler lähetti taisteluun yhä enemmän joukkoja Kaukasiasta.

”Motorisoitujen joukkojeni lisäksi jouduin luovuttamaan kaikki ilmatorjuntayksiköt sekä kaikki muut lentokoneet paitsi tiedustelukoneet”, von Kleist muisteli.

Muut sivuprojektit veivät lisää joukkoja. Hitler halusi valloittaa koko Neuvostoliiton Mustanmeren rannikon, jotta akselivallat pystyisivät tuomaan meritse täydennyksiä ja raakaöljyä. Operaatio pidensi Saksan etulinjaa entisestään, ja von Kleist menetti lisää joukkojaan, joita hän olisi tarvinnut Groznyissä.

Hitler pani kaiken peliin ja hävisi

Menestyksen juovuttamana Hitler oli ottanut liian monta tavoitetta, ja Saksan joukot olivat toivottomassa tilanteessa pitkin Kaukasiaa ja Stalingradin ympärillä. Yleisesikunnan päällikkö Halder näki katastrofin lähestyvän, mutta Hitler ei halunnut kuunnella.

”Halder teki lopulta selväksi, että hän ei enää ottaisi vastuuta offensiivin jatkamisesta”, esikuntapäällikön oikea käsi, kenraali Blumentritt kertoi. ”Hänet erotettiin syyskuun lopussa.”

Taistelut jatkuivat raivok-kaina Stalingradissa, kun taas Kaukasiassa joukot olivat seisahtuneet paikoilleen. Marraskuussa tapahtui sitten se, mitä Halder oli pelännyt. Stalin oli koonnut jo pitkään reservejä vastahyökkäykseen, ja marraskuussa valtavat panssarijoukot ajoivat vaikeuksitta läpi heikosti miehitetystä Saksan etulinjasta.

Stalingrad piiritettiin, ja kaikki Saksan armeijan 300 000 sotilasta olivat tuhoon tuomitut. Kenraali Halder oli ollut keväällä oikeassa arvellessaan, että Saksan armeija oli liian heikko suuriin offensiiveihin itärintamalla.

Myös Hitler oli ollut oikeassa siinä, että ilman uusia öljylähteitä, joilla Saksan lentokoneet ja panssarit pidettäisiin käynnissä, sota olisi väistämättä hävitty. Siitä huolimatta hän pakotti Saksan joukot jatkamaan taistelua.

Luftwaffe yritti huoltaa Stalingradissa motissa olevia sotilaita, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi.

© Getty Images

Stalingrad nujersi Saksan armeijan

Vuoden 1942 menestys vakuutti Hitlerin voitosta, ja hän lähetti loppu-huipennukseksi 850 000 sotilaan armeijan valtaamaan Stalingradia.

Ennen Saksan suurhyökkäystä Neuvostoliittoon vuonna 1942 Stalingrad oli ollut ”vain nimi kartassa”, kuten saksalainen kenraali von Kleist totesi. Kesän kuluessa Hitlerin pakkomielle murskata pahimman vihollisensa nimeä kantava kaupunki kasvoi yhä suuremmaksi.

Stalinille oli yhtä tärkeää olla menettämättä kaupunkia. Kun saksalaiset etenivät taisteluissa Stalingradin kaduilla, Stalin kokosi syksyllä valtavaa iskujoukkoa kaupungin ulkopuolella. Hän halusi hyödyntää tilanteen, jossa kaikki Saksan reservit taistelivat raunioituvassa kaupungissa ja heikommat joukot Italiasta, Unkarista ja Romaniasta puolustivat sivustoja kaupungin ulkopuolella.

Neuvostoliiton operaatio Uranus alkoi pakkasen kovetettua maaston panssarivaunujen kulkea. 19. marraskuuta kolme neuvostoarmeijaa mursi helposti romanialaisten hallussa olleen rintamaosuuden 130 kilometrin päässä Stalingradista.

Seuraavana päivänä puna-armeija hyökkäsi kaupungin eteläpuolella, jossa vastassa olivat taas romanialaiset.

Stalingradissa Saksan 6. armeija pyysi lupaa perääntyä, kun siihen oli vielä tie auki. Lupaa ei tullut, ja muutaman tunnin päästä puna-armeija sulki saartorenkaan Stalingradin ympärillä.

Seuraavina kuukausina saarretut saksalaiset murtuivat nälän, kylmyyden ja puna-armeijan jatkuvien hyökkäysten paineessa. 2. helmikuuta 1943 viimeiset saksalaiset antautuivat. Taisteluissa oli kuollut 250 000 miestä.

Stalingradin taistelut vaikuttivat myös Saksan etelässä oleviin joukkoihin, ja ne joutuivat perääntymään. Näin Saksa menetti kaikki valtaamansa alueet.

  • © Getty Images

    Nälkä, hyytävä talvi ja vakava ammuspula mursivat saksalaissotilaat.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota