Stalin vastasi poltetun maan taktiikalla

Aikaisempien kokemustensa perusteella Roth ja hänen toverinsa uumoilivat, ettei Kiovaakaan saataisi ilman menetyksiä. Kaupunki pysyi kuitenkin rauhallisena, ja saksalaiset marssivat kaupunkiin kokematta vastarintaa.

Taistelemisen sijasta saataisiin kenties kaivattua lepoa! Saksalaisten kuorma-autokolonnat ajoivat kaupungin läpi ja jatkoivat kohti itää.

Kaupunkiin jääneet siviilit alkoivat varovasti tulla ulos piilopaikoistaan. Kaduilla oli pian taas kansaa, ja tuntui melkein siltä, kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

Yhtäkkiä kaupungin normaalit äänet peittyivät valtavaan räjähdykseen, joka lennätti kiviä ja muodottomaksi vääntynyttä metallia korkealle ilmaan.

Kaikki muuttui sekasorroksi. Kaupungin asukkaat pakenivat päättömästi kauhun vallassa, ja monet tallautuivat väkijoukon jalkoihin.

Pölyn laskeuduttua Hans Roth näki, mitä oli tapahtunut: Leninin patsaan tilalla oli nyt satametrinen kuoppa, jota reunustivat sortuneet seinät.

Sotilaat komennettiin välittömästi etsimään muita räjähteitä. Roth määrättiin kansallismuseota tarkastavaan ryhmään. Ollessaan tarkastamassa pientä kellarikerroksen huonetta he kuulivat pahaenteistä tikitystä.

Ääni kuului seinän toiselta puolelta. Sotilaat etsivät kuumeisesti pääsyä viereiseen tilaan purkamaan räjähdyspanoksen aikasytytintä.

Kun räjähdettä ei löydetty puolessa tunnissa, sotilaat komennettiin ulos rakennuksesta. Kansallismuseo ja monet muut merkittävät keskustan rakennukset räjähtivät illalla.

Räjähdykset sytyttivät niin suuria tulipaloja, että ne valaisivat koko Kiovan yötaivaan.

Seuraavana päivänä Hotel Continentalissa tapahtui räjähdys, jossa sai surmansa useita korkea-arvoisia saksalaisia upseereita ja paljon siviilejä.

Sisäasiain kansankomissariaatin NKVD:n sotilaallisen turvallisuuden osasto ei välittänyt mahdollisista siviiliuhreista virittäessään räjähdyspanoksia kaupunkiin.

Räjähdysten sytyttämien tulipalojen sammuttaminen kesti neljä päivää, ja Kiovan keskustaa paloi neliökilometrin alueelta.

VIDEO – Katso väritetyt kuvat Kiovan taistelusta:

Saksalaiset pitivät juutalaisia syyllisinä räjäytyksiin ja tulipaloihin. Juutalaiset komennettiin saapumaan Kiovan juutalaisen hautausmaan luo Babi Yarin rotkoon sillä tekosyyllä, että heidät haluttiin evakuoida turvaan kaupungista.

Paikalle saapuneiden juutalaisten matkatavarat, arvoesineet ja päällysvaatteet kerättiin, minkä jälkeen pahaa-aavistamattomat ihmiset teloitettiin ampumalla.

Saksan armeijan oman kirjanpidon mukaan Babi Yarin verilöylyssä teloitettiin kaikkiaan 33 771 juutalaista.

Neuvostokansan suuri sota

Stalin oli uskonut, että Saksa ei hyökkäisi ennen vuotta 1942, jolloin puna-armeijan valmistautuminen ja raja-alueiden linnoitustyöt olisi saatu päätökseen.

Saksa kuitenkin rikkoi Neuvostoliiton kanssa solmimansa Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 julistamatta sotaa.

Stalin ei halunnut itse kertoa uutista kansalle, vaan ulkoministeri Vjatšeslav Molotov sai tehtäväkseen pitää radiossa puheen, jossa hän kertoi Saksan yksipuolisesta hyökkäyksestä:

”Tämän provosoimattoman hyökkäyksen – jonka takana ei ole Saksan kansa, vaan Neuvostoliittoa vastaan ristiretkelle lähteneet Saksaa johtavat ylimieliset fasistit – puna-armeija ja neuvostokansa tulevat voittamaan.”

Stalin alkoi jakaa käskyjä: 24. kesäkuuta hän antoi käskyn perustaa evakuointineuvoston, jonka tehtävänä oli järjestää 2 500 tehtaan ja 20 miljoonan ihmisen siirto Moskovan itäpuolelle Saksan armeijoiden tieltä.

Siinä missä Hitler oli laskenut saavansa nopean voiton, Stalin odotti pitkällistä asemasotaa, jossa resurssien saatavuus olisi ratkaiseva tekijä.

Neuvostoliiton länsiosan tuotantokoneisto oli saatava turvaan ettei se jäisi salamavauhtia etenevien Saksan armeijakuntien käsiin.

Evakuointineuvosto sai toimintajärjestyksen valmiiksi kolmessa päivässä:

”Etusija on rintaman tieltä evakuoitavalla koulutetulla työvoimalla ja insinööreillä, sen jälkeen alueiden asukkailla, etenkin asepalvelukseen kutsutuilla nuorilla henkilöillä sekä neuvostojen ja puolueen johtohenkilöillä.”

Kansan osallisuuden korostamiseksi Saksaa ja sen liittolaisia vastaan käytävä sota nimettiin kesäkuun 29. päivänä kommunistisen puolueen keskuskomitean julistuksella ”suureksi isänmaalliseksi sodaksi”.

Heinäkuun 3. päivänä Stalin puhui radiossa ensimmäistä kertaa Saksan hyökkäyksen alettua ja kertoi, mitä oli odotettavissa:

”Toverit! Kansalaiset! Veljet ja sisaret! Armeijan ja laivaston sotilaat! Osoitan puheeni teille, ystäväni! – – Riveissämme ei ole tilaa valittajille eikä pelkureille, ei paniikinlietsojille eikä karkureille. Kansamme on oltava pelotonta taistelussa ja osallistuttava itseään säästelemättä suureen isänmaalliseen vapaussotaan fasistisia orjuuttajia vastaan. – – Tämä sota fasistista Saksaa vastaan ei ole tavallinen sota. Se ei ole vain kahden armeijan välinen sota, vaan se on myös koko neuvostokansan suuri sota Saksan fasistisia joukkoja vastaan. – – Kaikki, mikä saadaan liikkeelle, on kuljetettava pois: viholliselle ei saa jättää yhtään veturia eikä vaunua – – kollektiivitilojen on kuljetettava karja pois ja luovutettava vilja valtion viranomaisille, jotka kuljettavat sen eteenpäin.”

Stalin kertoi myös, mitä tulee tehdä kaikelle sille, mitä ei saada siirrettyä:

”Vihollisen haltuun ei saa joutua yhtään kiloa viljaa eikä ainoatakaan gallonaa bensiiniä. Kaikki arvokas – jalometallit, vilja ja polttoaine – mitä ei saada vietyä pois, on ehdottomasti tuhottava.”

Kaikki oli tuhottava, mutta etenevän vihollisarmeijan tieltä ei saanut paeta oman harkintansa mukaan. Ilman lupaa lähteminen oli kiellettyä, ja lupa myönnettiin vain harvoille ja valituille tärkeiksi katsotuille henkilöille.

Stalinin puheessa ei mainittu sanallakaan, millä neuvostokansa tulisi toimeen, kun kaikki elintarvikkeet oli kuljetettu pois tai tuhottu.

NKVD:n sotilaallisen turvallisuuden osasto ryhtyi toteuttamaan Stalinin käskystä poltetun maan taktiikkaa eli tuhoamaan etenevän Saksan armeijan edeltä kaikkea viholliselle mahdollisesti käyttökelpoista tai hyödyllistä.

Kiovan kohdalla NKVD oli erityisen perusteellinen. Ennen saksalaisten saapumista NKVD tuhosi kaupungin sähkölaitoksen, neljä Dneprjoen ylittävää siltaa, suuren elintarvikevaraston, säilyketehtaan ja vesitornin.

Jauhot, sokerit, suola ja lääkkeet kaadettiin jokeen. Lisäksi Kiovan tärkeimpiin rakennuksiin viritettiin aikapommit.

Puoluepamput pakenevat

Tarkoitus oli evakuoida rintaman läheisyydessä olevat alueet hyvässä järjestyksessä: tehtaiden koneet purettaisiin, pakattaisiin ja lastattaisiin juniin, jotka kuljettaisivat sekä tehtaat että työläiset ja paikalliset asukkaat Moskovasta itään.

Seuraavaksi saapuisivat tuhoamisjoukot, jotka räjäyttäisivät rakennukset ja polttaisivat pellot maaseudun asukkaiden avustaessa epäitsekkäästi.

Todellisuus näytti kuitenkin kovin toisenlaiselta. NKVD:n oman väen lisäksi tuhoamisjoukkoihin kuului tehtävään komennettuja asevelvollisia ja rikollisia, jotka toteuttivat tuhoamistehtävät piittaamatta siitä, miten seudun ihmisten kävi.

Esimerkiksi Ukrainassa tuhottiin 216 000 tonnia viljaa polttamalla, vaikka kansa olisi kipeästi tarvinnut ruokaa.

Toisinaan poltetun maan taktiikkaa toteutettiin holtittomasti.

Zaporižžjan kaupungissa Ukrainassa noin 300 ihmistä menetti henkensä, kun kaupungin leipomo räjäytettiin ennen kuin kaikki työntekijät olivat ehtineet ulos, ja kansa jonotti edelleen viimeisiä leipiä myymälästä.

Lisäksi samaisen kaupungin koko eteläosa asukkaineen huuhtoutui valtavan tulvan mukana, kun alueen sähköntuotanto pysäytettiin räjäyttämällä Dneprin pato.

Evakuoinnin järjestäminen oli usein tehtaanjohtajien, puolueaktiivien ja virkamiesten vastuulla. Valitettavan monet näistä vastuullisista ottivat ensimmäisinä jalat alleen ja veivät vielä valtion omaisuutta muassaan.

Elokuun alussa päivätty raportti tilanteesta Špoljanskin alueelta Ukrainasta kertoo:

”Evakuointi on muuttunut järjestäytymättömäksi paoksi aluehallinnon menetettyä tilanteen hallinnan: ensimmäisinä lähtivät tehtaanjohtaja ja palopäällikkö, minkä jälkeen muukin johto on alkanut paeta vieden valtion omaisuutta mukanaan.”

Vitebskissä Valko-Venäjällä kaupunginjohtaja takavarikoi auton ja tynnyrillisen polttoainetta ja häipyi kaupungista. Joillakin paikkakunnilla evakuointi saatiin toimimaan.

Vain muutama päivä evakuointimääräyksen antamisesta Leningradin viranomaiset organisoivat 5 000–15 000 hengen lähettämisen kaupungista itään joka päivä.

Kuudessa viikossa kaupungista oli evakuoitu puoli miljoonaa henkeä. Valitettavasti tehokkuus kuitenkin lopahti kaupungin rajalle, ja etenkin lapsia sijoitettiin runsaasti kaupunkia ympäröivälle maaseudulle.

Kun saksalaisten saartorengas alkoi syyskuussa kiristyä Leningradin ympärillä, 175 000 evakuoitua lasta jouduttiin palauttamaan takaisin kaupunkiin.

Evakuoitavat saivat ilmoituksen ja joutuivat omin neuvoin hankkiutumaan pois lähestyvän vihollisarmeijan jaloista.

Strategisesti tärkeän kumitehtaan työntekijä Tamara Kokoškina sai käskyn lähteä Kalininista Uralille, mutta hän ei perheineen ehtinyt evakuointipaikalle, ennen kuin autokuljetukset olivat jo lähteneet.

Kokoškina joutui lähtemään jalan kohti Moskovaa lapsi sylissään ja toinen käsipuolessaan huonojalkaista äitiään kärryissä työntäen ja vaari ja täti perässä köpötellen.

Omin luvin ei saanut lähteä, mutta viranomaisilla ei ollut mahdollisuuksia valvoa kiellon noudattamista. Ihmiset vain keräsivät välttämättömät tavaransa ja pakenivat itään.

Kalinin asukkaista kaksi kolmasosaa lähti ilman lupaa. Virallisessa kielenkäytössä ryhdyttiin käyttämään ilmaisua ”omaehtoinen evakoituminen”.

Evakuoinnit ja pakkosiirrot

Vaikka tarkoitus oli ollut evakuoida vain sotaponnistuksille tärkeät henkilöt, sekä evakuointineuvoston että paikallisten viranomaisten listat alkoivat venyä.

Sodan ensimmäisinä viikkoina turvaan lähetettiin kommunistisen puolueen korkea-arvoisten jäsenten ja upseerien perheet, sitten seurasivat kirjailijat, tutkijat, elokuva-alan ja teatterin merkkihenkilöt ja yhä enenevässä määrin aivan tavallisia naisia ja lapsia, joilla ei ollut mitään suhteita vallanpitäjiin.

Laajojen evakuointien lisäksi Stalin antoi samoihin aikoihin aikaan pakkosiirtää vähemmistöjä, joita hän piti poliittisesti epäluotettavina.

Erityisen kova kohtalo oli eteläisen Neuvostoliiton miljoonilla saksalaistaustaisilla ihmisillä. Elokuussa 1941 Krimiltä siirrettiin 60 000 saksalaissukuista henkilöä Siperiaan Stalinin annettua NKVD:lle käskyn ”potkia ne pihalle”.

Evakuointineuvosto ja NKVD käyttivät tarjoutunutta tilaisuutta hyväkseen ja puhdistivat samalla pääkaupungin irtolaisista ja pakolaisista. Läheskään kaikki eivät selvinneet pakkosiirroista hengissä.

Evakuointi kuin eksodus

Stalinin käsky siirtää tuotantolaitokset sai aikaan suorastaan raamatullisen mittakaavan kaaoksen.

Uskomattomasta sekasorrosta ja viranomaisten kyvyttömyydestä huolimatta suunnattomat resurssit ehdittiin saada turvaan Saksan joukkojen edeltä.

Neuvostoliiton rautateillä työskenneltiin kapasiteetin äärirajoilla: marraskuun 20. päivään 1941 mennessä itään oli lähetetty 914 380 vaunulastillista raaka-aineita, teollisuustuotteita, koneita ja ihmisiä.

Vuodenvaihteeseen mennessä yli kymmenen miljoonaa henkeä ja 2 500 tehdasta oli siirretty Moskovan itäpuolelle.

Idän kaupunkien väkimäärä moninkertaistui: Omskin asukasluku kasvoi 42 prosenttia, Kujbyševin 36 prosenttia ja Sverdlovskin 28 prosenttia.

Työntekijöiden ja koneiden siirtämisen ansiosta Neuvostoliiton sotatarviketeollisuus oli Saksan ulottumattomissa.

Saratovissa Volgan varrella alettiin koota MiG-hävittäjiä, samaan aikaan kun tehdasrakennusta vasta pystytettiin kokoomalinjan ympärille.

Ensimmäinen MiG valmistui vain kaksi viikkoa siitä, kun viimeiset tuotantokoneiston osat saatiin purettua tavaravaunuista.

Isänmaallisuuteen vetoamalla Stalin sai suuren osan kansasta mukaan sotaponnistuksiin. Kansalaiset tekivät sisukkaasti työtä joukkojen varustamiseksi.

Tuhansien kilometrien päässä rintamalta, Uzbekistanin pääkaupungissa Taškentissa asti, tavallinen kansa teki työtä Saksan voittamiseksi.

Taškentiin oli siirretty noin 90 tehdasta, joissa paikalliset ja muualta siirretyt työntekijät valmistivat rinta rinnan kaikkea puna-armeijan univormuista taisteluhävittäjiin ja Katjuša-raketinheittimiin eli ”Stalinin urkuihin”.

Kaikki halusivat osallistua: vasta yhdeksänvuotias Oleg Boldyrev oli vaatinut isäänsä ottamaan hänet mukaan kokoamaan pommeja, miinoja ja kranaatteja.

Stalin oli ollut oikeassa. Sota ei ollut ohi kuudessa viikossa. Saksan salamasota vaihtui pitkälliseen kamppailuun, ja siihen Neuvostoliitto oli valmis.

Hans Roth katosi taistelussa. Hän oli yksi noin neljästä miljoonasta itärintamalla surmansa saaneesta Saksan sotilaasta.