Stalin ja Hitler taistelivat kiivaasti Kiovasta

Meteli Kiovassa oli korvia huumaava syyskuun puolivälissä vuonna 1943. Kaksi vuotta natsimiehitystä oli ehdyttänyt Neuvostoliiton kolmanneksi suurimman kaupungin elämää ja laskenut asukaslukua 700 000:lla, mutta nyt Ukrainan pääkaupunki täyttyi tunti tunnilta itärintamalta saapuvilla saksalaisjoukoilla.

Raskaat ajoneuvot jyrisivät kaduilla, ja pioneeriryhmät pystyttivät tuloväylille betonijärkäleitä, jotta vihollisen panssarivaunut eivät vyöryisi kaupunkiin. Saksalaiset veivät tykkejä puolustusasemiin ja kasasivat tonneittain hiekkasäkkejä suojaksi konekivääreille, joiden oli määrä pysäyttää puna-armeija.

Kiovan kaupungin itäisessä osassa, missä syvä Dnepr virtaa, panssarivaunujen telaketjut kolisivat raskaasti siltojen yli. Metallin kohdatessa asfaltin syntyi kirskuva ääni, joka viilsi myös jokea samanaikaisesti ylittävien joukkojen korvia.

Viimeisten sotilaiden selviydyttyä taistelukentiltä kuivin saappain Kiovaan kuului muutamia valtavia rysähdyksiä, kun sillat romahtivat joen veteen Saksan räjähteiden pirstomina.

Ukrainan pääkaupungin pohjois- ja eteläpuolella näkymät olivat samat: Saksan panssariarmeija ja kuorma-autot täynnä jalkaväen sotilaita ylittivät Dneprin pystyttääkseen länsi­rannalle jykeviä asemia osaksi Ukrainan puolustusmuuria.

Vaikka linja oli yli tuhat kilometriä pitkä, natsit tunsivat varustautuvansa hyvin Neuvostoliiton sotakonetta vastaan, joka pian seisoisi Dneprin itärannalla.

Oli kuitenkin suotavaa välttää ankaria taisteluita, ja pelotellakseen puna-armeijaa saksalaiskoneet lensivät lähestyvien vihollisjoukkojen ylle ja pudottivat tuhansia lentolehtisiä: ”Saksa on vuorannut Dneprin länsirannan betonilla ja teräksellä. Olemme luoneet itään vallin, joka on yhtä läpitunkematon kuin Atlantin valli lännessä. Marssitte kohti kuolemaa. Kuolema odottaa teitä Dneprin rannalla. Pysähtykää, ennen kuin on myöhäistä!”

Neuvostokenraali Nikolai Vatutinia ei Saksan pelottelukampanja kuitenkaan hätkäyttänyt, kun hän luki lentolehtisen kilometrien päässä Kiovasta. Pulska mies, joka oli 1. Ukrainan rintaman komentaja, rutisti huolettomasti paperin kasaan ja jatkoi matkaa kohti Dnepriä.

Kenraalilla oli määräaika. Stalin oli julistanut, että Kiova tuli vallata ennen marraskuun 7. päivää, eikä Vatutin aikonut tuottaa pettymystä johtajalleen.

Hitler suostui nihkeästi vetäytymiseen

Saksan Dneprille linnoittautumista edeltäneinä kuukausina puna-armeija oli ensin lyönyt saksalaiset Kurskissa ja sitten Harkovassa. Jo Harkovan voiton jälkeisenä päivänä 24. elokuuta 1943 Stalinin pääesikunta kokoontui suunnittelemaan suurhyökkäystä heikentyneitä saksalaisia vastaan.

Neuvostojohto oli varma, että vihollinen yrittäisi rakentaa puolustusasemia Dneprille. Puna-armeijan oli edettävä nopeasti, jotta saksalaiset eivät ehtisi rauhassa pystyttää tehokasta puolustuslinjaa.

Joelle saapuessaan puna-armeijan tuli hyökätä leveällä rintamalla, ylittää Dnepr monesta kohdasta samaan aikaan ja siten pitää vihollinen jatkuvan paineen alla. Lopulta pääesikunta päätti, että kun Dneprin länsiranta oli saatu neuvostojoukkojen hallintaan, hyökkäystä jatkettaisiin keskeisille rautatielinjoille ja suuriin kaupunkeihin, etenkin Kiovaan, jota Stalin vaati vapautettavaksi ennen 7. marraskuuta 1943, vuoden 1917 vallankumouksen vuosipäivää.

Neuvostoupseerien lailla myös saksalainen Erich von Manstein uskoi, että ainoa järkevä veto Saksan häviöiden jälkeen olisi vetäytyä Dneprille.

Eteläistä armeijaryhmää johtaneen sotamarsalkan harmiksi Hitleriä ei voinut horjuttaa, kun nämä kaksi kohtasivat Keski-Ukrainassa elokuun lopulla.

”Joukkojen on pidettävä asemat, kunnes vihollinen vakuuttuu hyökkäyksensä toivottomuudesta”, vaati Hitler, joka tavalliseen tapaansa kuvitteli, että Neuvostoliitto luovuttaisi pian.

📽 Itärintaman ankaria taisteluja:

Vasta muutaman viikon kuluttua, kun Saksan tilanne itärintamalla ei ollut kohentunut, von Manstein sai vakuutettua itsepäiselle Führerille, että luonnollinen puolustuslinja pitkin Dnepriä olisi tehokas kapula neuvostopanssareiden rattaissa.

Koska Dneprin leveys on yli 300 metriä, paikoittain jopa 700 metriä, se soveltui hyvin puolustuslinjaksi. Vihollisen olisi vaikea kuljettaa kalustoa vastarannalle, ja jos kuorma-auto tai panssarivaunu joutuisi veden varaan, joki oli niin syvä, ettei kulkuneuvo nousisi enää koskaan pintaan.

Useimmissa kohdissa joen länsitörmä oli lisäksi erittäin korkea, joten jos neuvostoliittolaiset kuitenkin pääsisivät Dneprin yli, he joutuisivat kamppailemaan jyrkissä rinteissä.

Hitler hyväksyi vastahakoisesti von Mansteinin perustelut. Olennaisinta Saksalle kaikesta huolimatta oli se, ettei vihollinen vallannut koko Ukrainaa.

Neuvostoliiton eteläosa oli elin­tärkeä saksalaisille, koska alueen pelloilla kasvoi runsaasti viljaa ja maaperä sisälsi suuria rautamalmi- ja hiiliesiintymiä. Ne olivat välttämättömiä tuotteita, mikäli Saksan valtava sota­koneisto haluttiin pitää edelleen käynnissä.

Saksalaiset vetäytyivät ryöstäen kaiken

Syyskuun 14. päivänä von Manstein määräsi joukkonsa itärintaman koko eteläosassa vetäytymään takaisin Dneprille. Monet sotilaat, jotka olivat rajujen taisteluiden uuvuttamia, huokaisivat helpotuksesta. Lisäksi joukot käsittivät, että vihollisella oli enemmän miehiä ja tykistöä, kun taas saksalaisia voitiin rintamalla korvata uusilla vain tipoittain.

Yhteensä 1,2 miljoonaa saksalaista aloitti vetäytymisen. Onnekkaat pääsivät kuorma-auton tai junan kyytiin, mutta muut raahustivat Ukrainan maaseudun sorateillä. Kaikkien oli kuitenkin jatkuvasti pysähdeltävä, koska von Manstein oli käskenyt, että viljavat alueet oli ryöstettävä tyhjäksi.

”Ruokatilanne kotimaassa vaatii, että joukot keräävät ruokaa seudulta ja että suurin mahdollinen ruokavarasto otetaan käyttöön”, kuului von Mansteinin määräys.

200 000 lehmää, 270 000 lammasta, 153 000 hevosta ja 40 000 vaunulastillista ruokaa varastettiin entuudestaan nälkäisiltä viljelijöiltä Donetskin alueelta Itä-Ukrainasta. Saksalaiset lastasivat kaiken pitkiin tavarajuniin lähimmille rautatielinjoille. Kaikkiaan 2 942 junaa vei syyskuussa tavaraa, haavoittuneita ja evakuoituja sotilaita Dneprin länsirannalle.

Saksan joukot eivät vain ryöstelleet, vaan niiden käskettiin noudattaa poltetun maan taktiikkaa. Kaikki, mitä vihollinen voisi käyttää, tuli tuhota. Taktiikan tulos valkeni puna-armeijan sotilaille, jotka ajoivat takaa saksalaisia.

”Kilometri toisensa jälkeen tuhoa ja kurjuutta. Saksalaiset olivat todella hyviä tekemässään työssä. Lukemattomissa kylissä ladot ja varastot oli poltettu, viljasiilot räjäytetty ja maalaiset jätetty ilman viljaa, joka olisi pitänyt heidät hengissä seuraavaan satoon asti. Saksalaiset polttivat talot ja ampuivat vastarintaa tehneet asukkaat”, kirjoitti neuvostosotilas Gabriel Temkin päiväkirjaansa.

Toisaalta Neuvostoliiton sotilaat kohtasivat ukrainalaisia, jotka pitkän miehitysajan jälkeen heittäytyivät vapauttajien kaulaan kertoen saksalaisten tuhotöistä. Jotkut ukrainalaiset olivat nälkiintyneitä ja olivat viikkojen ajan syöneet vain ruohoa.

Neuvostokirjeenvaihtaja Vasili Grossman, joka seurasi Vatutinin joukkojen kannoilla, havaitsi, että armeijan viha vihollista kohtaan leimahti rajusti joukkojen edetessä: ”Puna-armeijan joka ikinen sotilas, upseeri ja kenraali, joka oli nähnyt Ukrainan veren ja tulen, ymmärsi sielunsa pohjasta asti, että meillä oli jäljellä enää kaksi pyhää sanaa. Toinen oli ’rakkaus’ ja toinen ’kosto’.”

Ajaessaan takaa von Mansteinin johtamia joukkoja neuvostoliittolaiset vyöryivät vääjäämättä eteenpäin kohti länttä Dneprin suuntaan.

Raatoja lojui kaikkialla

Stalinin armeijapäälliköt halusivat innokkaasti pysyä aikataulussa ja antaa saksalaisille mahdollisimman vähän aikaa asettua Dneprin länsirannalle. Kiivaalla vauhdilla oli kuitenkin hintansa.

Varustevaunuja vetäneet hevoset väsyivät niin, etteivät ne jaksaneet syödä heinää vaan rojahtivat maahan. Eläinten raatoja kärpäsparvineen lojui kaikkialla tienvarsilla jälkijoukkojen kulkiessa ohi.

Seurauksena oli, että monilta yksiköiltä puuttui ruokaa ja tärkeitä varusteita, kun ne syyskuun lopulla viimein näkivät Dneprin. Ensin saapuneilla joukoilla oli kuitenkin tarpeeksi kiväärejä ja joitakin tykkejä, jotta ne pystyivät hyökkäämään niitä epäonnisia saksalais­sotilaita vastaan, jotka eivät olleet päässeet joen länsirannalle, ennen kuin Dneprin viisi kulkukelpoista siltaa oli räjäytetty.

”Kauhuissaan miehet jättivät kaiken joen rantaan ja heittäytyivät veteen yrittääkseen uida vastarannalle. Kuulimme kivääritulitusta ja räjähdyksiä ja niiden lomassa puistattavia huutoja”, kirjoitti saksalaissotilas, joka näki vihollisen nitistävän hänen maanmiehiään harmaaseen veteen.

Välikohtaukset muistuttivat saksalaisille, etteivät he suinkaan olleet turvassa puolustuslinjan takana. Vaikka Wehrmacht oli pystyttänyt kilometrikaupalla puolustusasemia Dneprin tärkeimpiin kohtiin, joki kiemurteli yli tuhannen kilometrin matkan Ukrainan maiseman halki ja oli lähes mahdotonta puolustaa jokaista kiveä sen rannoilla – etenkin, kun puna-armeija nyt rynnisti kohti jokea peräti 2,6 miljoonan koston­janoisen miehen voimin.

Vaikka Saksan sotilaat olivat huolissaan, Hitler suhtautui tilanteeseen optimistisesti: ”Dnepr alkaa virrata takaperin, ennen kuin neuvostojoukot murtautuvat 330 metriä leveän jokilinjan läpi”, uhosi Führer joka nyt oli mukautunut ajatukseen vetäytymisestä. Puheet eivät kuitenkaan vastanneet lainkaan todellisuutta.

Neuvostosotilaat tekivät tynnyrilauttoja

Kenraali Vatutinin valtavat joukot eivät saapuneet Dneprille samanaikaisesti, mutta aikapaineen takia neuvostoupseerit eivät epäröineet lähettää yksiköitä joen länsirantaa kohti.

Sen sijaan, että sotilaat olisivat odottaneet, että ponttoneita tai muita ohjesäännön mukaisia kulkuvälineitä saatiin paikalle, he uskaltautuivat vuolaasti virtaavaan jokeen tukkilautoilla tai yrittivät uida joen yli, jolloin kastuessaan painavat vaatteet uhkasivat vetää heidät veden alle.

Jos sotilailla oli onnea, paikalliset partisaanit veivät heidät joen yli pienillä jollilla tai kalastajaveneillä, joihin mahtui myös tykistön aseita. Muutoin miesten tuli työntää rykmentin tykkejä ladonovien päällä uiden itse niiden vierellä.

Saksan tykistö- ja kranaattitulen pätsistä, jatkuvasti uhkaavista hävittäjäkoneista ja vedenpintaa piiskaavista konekiväärien luotiryöpyistä huolimatta useat neuvostopataljoonat saivat vallattua ensimmäiset sillanpäät jo syyskuun viimeisellä viikolla.

Puna-armeijan joukkoja oli niin runsaasti, että suurista menetyksistä huolimatta ne pystyivät jatkamaan hyökkäyksiä vastarannalle.

Vatutinin johtaman 1. Ukrainan rintaman yksiköt valtasivat 23. syyskuuta tärkeän saksalaisen puolustusaseman Bukrinin kaupungissa, vajaat 100 kilometriä Kiovan eteläpuolella, vaikka joukot eivät olleet kyenneet kuljettamaan raskasta tykistöä tai ruokaa mukanaan joen länsirannalle. Puolustusaseman valtaus kävi tosin kalliiksi:

”Se oli todella pelottavaa. Niin monet saivat surmansa. Naapuripataljoonassa oli 280 uutta alokasta. Kun taistelut olivat ohi, vain 16 heistä oli jäljellä. Konttasimme maassa, yritimme suojautua lakkaamattomalta pommitukselta ja etsimme kuumeisesti ruokaa”, kertoi yksi sairaanhoitajista, joka itse oli uinut Dneprin yli hoitamaan haavoittuneita.

Syyskuun lopulla puna-armeija oli laajentanut sillanpäätä Bukrinissa niin, että se oli 20 kilometriä leveä ja kolme kilometriä syvä.

Neuvostoliittolaisten menestys jatkui lokakuun puoliväliin, jolloin heillä oli jo useampia sillanpäitä Dneprin länsirannalla. Uusien ponttonisiltojen avulla myös Neuvostoliiton raskas tykistö pääsi ylittämään joen.

Vatutin ei silti vieläkään ollut päässyt aivan lähelle Kiovaa. Kaupungin puolustus Dneprin suuntaan oli liian vahva, joten kenraali toivoi, että joukot Bukrinissa voisivat työntää vihollisen Ukrainan pääkaupunkiin asti.

Kokenut sotamarsalkka von Manstein oli kuitenkin jo pitkään varautunut tähän strategiaan ja lähettänyt lisää panssarijoukkoja alueelle. Useiden viikkojen ajan puna-armeija ei edennyt Bukrinissa metriäkään, ja paine Vatutinia kohtaan kasvoi, kun 7. marraskuuta lähestyi. Neuvostokenraali ei kuitenkaan ollut luopunut tavoitteesta, vaan hänellä oli nerokas liike takataskussaan.

Vatutin huiputti vihollista

Satoi kaatamalla iltakymmenen aikaan 25. lokakuuta, kun panssariarmeija Bukrinin luona käynnisti moottorit. Lyhdyt oli peitetty niin, että ne valaisivat juuri ja juuri tarpeeksi, kun panssarivaunut suuntasivat ponttonisillalle, joka vei takaisin Dneprin itärannalle.

Niiden onneksi pilvisen sään ansiosta lentokoneet eivät voineet nähdä panssarivaunujen joukkoa, joka hitaasti liikkui poispäin Bukrinin rintamasta.

Joitakin päiviä aiemmin Bukrinin armeijajohtaja oli saanut viestin Vatutinilta, joka halusi siirtää joukot Bukrinista LjutiŽiin 25 kilometriä Kiovan pohjoispuolelle, minne neuvostojoukot aiemmin olivat perustaneet sillanpään: ”Lähtekää marssille ehdottoman salassa. Edetkää vain yöaikaan. Kieltäkää radioviestintä älkääkä puhuko toimista puhelinkeskusteluissa”, kuului kenraalin käsky.

Vatutinin rohkea suunnitelma oli yllättää von Manstein kokoamalla iskukokoinen armeija LjutiŽin luo, jonne saksalaiset eivät odottaneet hyökkäystä. Hämätäkseen vihollista joukot olivat Bukrinissa lokakuun 25. päivää edeltävinä päivinä valmistaneet valepanssarivaunuja.

Puiset rungot oli vasaroitu kokoon ja peitetty mullalla niin, että ne ilmasta katsoen näyttivät panssarivaunuilta. Normaalin radioviestinnän annettiin jatkua Bukrinissa joukkojen liikkuessa poispäin, jotta saksalaiset eivät havainneet, että jotain oli tekeillä.

Joka yö joukkojen uudelleen ryhmittelyn aikana Bukriniin jääneet sotilaat kiersivät kaupunkia sytyttäen satoja nuotioita, jotta näytti siltä kuin neuvostoleiri olisi yhä täynnä puna-armeijan sotilaita.

Lokakuun lopulla panssarivaunut ja sotilaita kuljettavat kuorma-autot vyöryivät yö yöltä rauhallisesti suurten metsien halki kohti LjutiŽia. Jatkuvan pilvisyyden ja sateen lisäksi puunlatvat peittivät raskaat ajoneuvot, jotka eivät voineet taittaa lähes 200 kilometrin matkaa yhdessä yössä.

Ne piiloutuivat metsän suojaan, kun aamu alkoi valjeta tarjoten saksalaisille tiedustelukoneille paremmat näkymät. 200 panssarivaunua, 150 itseliikkuvaa tykkiä, 500 traktoria ja 3 500 muuta ajoneuvoa oli 28. lokakuuta siirretty kohtaamispaikkoihin Dneprin itäpuolelle, ja seuraavina kolmena yönä ne vyöryivät viimeisen vaarallisen osuuden kahden ponttonisillan yli sillanpäähän Ljutižiin.

Jotta viholliskoneet eivät pommittaisi ylikulkuja, niitä ympäröi jatkuvasti sankka savu, jota neuvostoliittolaiset tupruttivat savutykeillä.

Suuri huijaus oli valmis 2. marraskuuta. Valtava armeija oli Dneprin länsirannalla Kiovan pohjoispuolella, missä Saksa ei tuntenut olevansa uhattuna. Joitakin neuvosto­tankkeja ja -tykkejä oli alle 10 kilometrin päässä Kiovasta.

Puna-armeija valtasi runnellun Kiovan

Vatutinin panssarivaunut olivat joukkoja uudelleen järjesteltäessä peitelleet valoja ja ääniä, mutta tilanne oli aivan toinen aamulla 3. marraskuuta, kun puna-armeija hyökkäsi Ljutižista kohti Kiovaa.

Ajoneuvojen lyhdyt loistivat täydellä teholla, ja panssarivaunuihin oli kiinnitetty äänenvahvistimia pelottelemaan vihollista. Suurelle alueelle kaupungin ulkopuolelle puna-armeija oli pystyttänyt riveittäin tykkejä, jotka laukoivat kranaatteja Saksan sotilaiden puolustusasemia kohti.

Barrikadien takana Kiovassa saksalaiset näkivät kiikareillaan vihollisten lähestyvän metri metriltä, ja seuraavina päivinä riehui kiivas taistelu kaupungin herruudesta.

Neuvostoliiton ylivoima oli kuitenkin liian suuri, ja kamppailtuaan ankarasti yli kaksi vuorokautta von Mansteinin joukot käsittivät, että niiden oli mahdotonta pitää Ukrainan pääkaupunki hallussaan.

Kun puolustusasemat kaupungin pohjoispuolella pidättelivät vielä hieman neuvostojoukkoja, saksalaiset alkoivat järjestelmällisesti tuhota sitä, mitä Kiovasta vielä oli jäljellä.

940 virastoa, 800 tehdasta ja 140 koulua sytytettiin tuleen 5. marraskuuta. Vesijärjestelmä poistettiin käytöstä, ja kun viimeiset Saksan joukot vetäytyivät kaupungista 6. marraskuuta yöllä, Kiovan vanha kirkko oli raunioina ja kaupungin konservatorio, yliopisto ja voimalaitos oli poltettu maan tasalle.

Kello neljältä rymistivät ensimmäiset neuvostotankit betoni­järkäleiden yli Kiovan pohjoisosassa, ja pian kaupunki kuhisi puna-armeijan sotilaita.

Eloonjääneet asukkaat hiipivät vähitellen ulos piiloistaan ja tarkastelivat kaupunkiaan sekavin tuntein. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Kiova ei ollut miehitetty, mutta se oli runneltu tunnistamattomaksi.

Stalin sai Dneprin hallintaansa

Vatutinille Kiovan valtaus oli suuri voitto kaupungin tilasta huolimatta. Saksalaiset oli ajettu pois Neuvostoliiton suurimmasta miehitetystä kaupungista, ja se oli onnistunut juuri ennen vallankumouksen suurta vuosipäivää.

Voittoa juhlistettiin tykinlaukauksilla Moskovassa. Stalin myös tarttui tilaisuuteen muistaakseen kaatuneita tovereita ja lähettääkseen tappavan viestin viholliselle: ”Ikuinen kunnia heille, jotka ovat kaatuneet taistelussa maamme vapautuksen ja riippumattomuuden puolesta. Kuolema Saksan miehitysjoukoille!”

Joulukuun alussa puna-armeija oli saavuttanut vankan jalansijan Dneprin länsirannalla. Kiovan lisäksi tärkeät sillanpäät Tšerkasyssa ja Dnepropetrovskissa oli vallattu, ja etelässä neuvostojoukot rynnistivät Krimin niemimaalle.

Nopea eteneminen peitti sen tosiasian, että Dneprin hyökkäyksessä Neuvostoliitto menetti keskimäärin 3 500 miestä päivässä.

Neljässä kuukaudessa puna-armeija oli työntänyt saksalaiset yli 250 kilometriä taaksepäin 1 000 kilometrin rintamalla. Yhteensä Neuvostoliitto oli vallannut takaisin Britannian kokoisen alueen.

Vuoden 1943 päättyessä Stalin saattoi luoda katsauksen vuoteen, jolloin hänen joukkonsa olivat aiheuttaneet Saksan armeijalle korvaamattomia vahinkoja, ja hän itse oli yhä vakuuttuneempi siitä, että voitto oli lähellä.