Elokuun 1. päivänä vuonna 1944 Varsovassa 14-vuotias Julian Kulski seisoi ja tuijotti suoraan kohti saksalaisten Tiger-tankkia. Ympärillä makasi puolalaisen vastarintaliikkeen tovereita, jotka maastoutuivat tiukasti katua vasten Tigerin tykin kääntyessä kohti Juliania ja hänen pientä ryhmäänsä.
Ensimmäinen kranaatti osui 25 metrin päähän Julianista. Saksalaistankin ampuja tähtäsi uudestaan ja valmistautui ampumaan.
Julian tarttui aseeseensa ja syöksyi tovereineen juoksujalkaa kohti kapean bulevardin toisella puolella olevaa suojaa.
Tigerin konekiväärin ammus hipaisi juoksevan Julianin oikeaa käsivartta mutta teki vain pintanaarmun. Julianin toveri Bogdan sen sijaan sai toiseen jalkaansa vakavamman osuman.
Autettuaan hänet jaloilleen ryhmä pääsi turvallisesti kadun yli hylätyn rakennuksen suojaan, jossa joukko vapaaehtoisia otti pahoin haavoittuneen Bogdanin hoiviinsa.
Kaukaa keskustan muista kaupunginosista, kuten Stare Miastosta, Wolasta ja Ochotasta, kuului hajanaisina ryöppyinä konekiväärin tulitusääniä ja vaimeaa räjähdysten kumua.
Ampuminen Varsovan kaduilla vaimeni vähitellen auringon kadotessa horisonttiin ja pimeän langetessa kaupungin ylle. Hiljaisuuden rikkoi vain palavien rakennusten rätinä. Varsovan kansannousun ensimmäinen päivä oli päättymässä.
Venäläiset kaupungin portilla
Kansannousu oli ensimmäisestä päivästä alkaen kilpajuoksua ajan kanssa. Puolan vastarintaliikkeen Armia Krajowan 35 000 jäsentä pyrki tarkoin koordinoidulla hyökkäyksellään yllättämään ja lyömään kaupunkia miehittäneet noin 15 000 saksalaista sotilasta.
Kiireen syy oli se, että Venäjän joukot olivat heinäkuun aikana edenneet pikavauhtia Puolan itäosan halki pakeneva Saksan armeija edellään, ja nyt ne olivat päässeet vajaan 20 kilometrin päähän Varsovan itäisestä esikaupungista Pragasta.
Puolan pakolais hallitus, joka oli paennut Lontooseen jo sodan alettua vuonna 1939, pelkäsi, että venäläisten Puolan ”vapauttaminen” osoittautuisi pikemminkin uudeksi raa'aksi miehitykseksi.
Vuotta aiemmin Saksa oli paljastanut joukkomurhan Katynissa, jossa Neuvostoliiton erikoisjoukot olivat vuonna 1940 teloittaneet yli 15 000 antautunutta puolalaista upseeria venäläisten valloitettua Itä-Puolan 1939.
Neuvostoliiton ja Puolan välit olivat siis jännittyneet, kun puna-armeija heinäkuussa 1944 lähestyi Puolan pääkaupunkia. Puolan pakolaishallitus ajatteli, että kansannousu Varsovassa olisi puolalaisten ainoa mahdollisuus kiinnittää lännen huomio tilanteeseen ja varmistaa Puolalle demokraattinen hallinto.
Lisäksi Varsovan vapaustaistelulla olisi suuri strateginen merkitys puna armeijan etenemiselle kohti Saksaa. Puolalaiset toivoivat, että venäläiset ja muut liittoutuneet tulisivat pian vastarinta-armeijan avuksi taistelujen alettua.
Vastarinnan hallitsemat alueet sijaitsivat irrallaan toisistaan. Niinpä puolalaisten piti kulkea viemäreitä pitkin kaupunginosasta toiseen. Kuvassa puolalainen vapaustaistelija on vahingossa päätynyt saksalaisten alueelle.
Varsovan keskusta valloitetaan
Puolalaisilla oli yli kaksinverroin sotilaita Varsovassa oleviin saksalaisjoukkoihin verrattuna, mutta he olivat kouluttamattomia ja heillä oli pulaa varusteista. Kun kansannousu alkoi, heikosti aseistetut puolalaiset hyökkäsivät kuolemaa halveksuen saksalaisten asemiin.
Tappiot olivat järkyttävän suuret, ja yli 2 000 vastarintaliikkeen jäsentä menetettiin jo ensimmäisenä päivänä. Muut jatkoivat kuitenkin urheasti taistelua.
Monet niistäkin, jotka eivät olleet aiemmin olleet tekemisissä vastarintaliikkeen kanssa, lähtivät nyt mukaan taistelemaan kaupungin vapauden puolesta.
Kansannousun kahtena ensimmäisenä päivänä vastarintaliikkeen onnistui valtavista tappioistaan huolimatta valloittaa pääkaupungin keskustasta monia tärkeitä alueita.
Eräästä saksalaisten ase varastosta otettiin mm. 3–4 tankkia, jotka sijoitettiin tukemaan Wolan kaupunginosan puolustusta.
Puolalaiset onnistuivat myös räjäyttämään kaupungin päärautatieasemalle kulkevat raiteet niin, että saksalaiset huoltojunat eivät päässeet Veiksel joen itäpuolella olevalle alueelle, jossa saksalaisjoukot kävivät epätoivoista taisteluaan eteneviä neuvostojoukkoja vastaan.
Ennen kansannousua raiteilla oli kulkenut noin 25 huoltojunaa päivässä. Ensimmäisinä päivinä kapinalliset saivat haltuunsa valtaosan Varsovan keskustasta sekä monia alueita kaupungin laitamilta.
Optimismi ja usko vapautukseen levisivät kaikkialle vallatuissa kaupunginosissa. ”Pölyn ja liekkien keskellä punavalkoiset liput liehuivat ikkunoissa ja katoilla juhlistaen tätä ikimuistoista hetkeä”, 14-vuotias Julian Kulski kertoo muistelmissaan.
Nyt puolalaisten oli vain onnistuttava pitämään valloittamansa alueet ja odotettava muutama päivä, kunnes puna armeija odotusten mukaan saapuisi.
Hitler vaati Varsovan murskaamista
Saksan armeijan päämajassa Varsovan kansannousu kyllä huomattiin. Hitler sai yhden kuuluisista raivokohtauksistaan ja määräsi välittömästi, että kaupunki oli pommitettava maan tasalle.
Suunnitelmasta luovuttiin pian kaupungissa olevien saksalaisjoukkojen vuoksi, ja Varsovalla oli myös strategista merkitystä Saksan joukoille, jotka yrittivät pysäyttää venäläisten etenemisen.
Heinrich Himmler, joka oli sekä pahamaineisen SS:n päällikkö että kaikkien Saksan reservijoukkojen komentaja, määräsi, että kaikki mahdollinen oli tehtävä Puolan pääkaupungin valloittamiseksi takaisin.
Saksan armeijan pääjoukot tarvittiin puna-armeijan pysäyttämiseen, mutta Himmler sai kuitenkin nopeasti koottua 12 000 sotilasta, jotka lähetettiin pikavauhtia Varsovaan.
Näiden joukossa oli myös yksi Saksan armeijan omituisuuksista, SS-Sturmbrigade Dirlewanger, joka koostui vankiloista ja keskitysleireistä kerätyistä rikollisista.
Siihen kuului 900 miestä, jotka olivat vuodesta 1940 taistelleet partisaaneja vastaan Puolassa ja Venäjällä ja joilla oli siten runsaasti kokemusta kaupunkisodasta ja etnisistä ”puhdistuksista”. Nyt tämä pahamaineinen joukko-osasto oli määrätty Varsovaan.
Dirlewanger-prikaati sai seuraa toisesta normaaleista sotajoukoista poikkeavasta yksiköstä: Waffen-SS:n RONA-prikaatista, johon kuului noin 1 600 ukrainalaista ja venäläistä sotilasta.
Oskar Dirlewangerin SS-joukot oli koottu vankiloista ja keskitysleireistä värvätyistä rikollisista. Kuvassa Dirlewanger-prikaatin sotilaita katutaistelussa Varsovassa.
SS-pyövelit päästettiin irti
Elokuun 5. päivän aamuna saksalaisjoukot aloittivat rynnäkön kahteen puolalaisten hallitsemaan kaupunginosaan, Wolaan ja Ochotaan Länsi-Varsovassa.
Saksan ilmavoimat aloittivat hyökkäyksen pommittamalla puolalaisten asemia ja barrikadeja. Sen jälkeen saksalaistankit ja liekinheittimillä varustetut erikoisjoukot ryhtyivät hyökkäykseen.
Vaikka puolalaiset olivat ensimmäisinä päivinä onnistuneet hankkimaan lisää varusteita ja
aseita saksalaisilta, niitä ei ollut lähimainkaan riittävästi.
Vapaustaistelijoiden oli siksi pakko yrittää hyödyntää kaikki, mitä oli käsillä – itsetehtyjä konekiväärejä, veitsiä, kirveitä ja nuijia – puolustautuessaan eteneviä saksalaisjoukkoja vastaan.
Myös monet puolalaisnaiset osallistuivat taisteluihin mm. räjäytysyksiköissä, jotka raivasivat tietä talojen läpi, tai oppaina kaupungin alla kulkevassa viemäriverkostossa.
Polttopulloilla varustetut pikkupojat pantiin väijymään saksalaistankkeja, jotka paloivat poroksi, kun oikein tähdätty polttopullo sytytti moottorin tuleen.
Sillä välin Himmler oli antanut saksalaisjoukoille tiedon, että ei ainoastaan kapinallisia vaan kaikki Varsovan asukkaat oli eliminoitava. Vankien ottaminen oli kielletty.
Varsova piti lakaista maan tasalle pelottavana esimerkkinä muulle Euroopalle. Erityisesti Dirlewangerin prikaati ja RONA suhtautuivat käskyyn tunnollisesti ja pyrkivät toteuttamaan sitä parhaansa mukaan hyökätetssään Wolaan ja Ochotaan.
Niissä olevat puolalaisten joukot eivät olleet valmistautuneet saksalaisten voimakkaaseen vastahyökkäykseen, joten heidät lyötiin nopeasti. Heti sen jälkeen SS-yksiköt alkoivat järjestelmällisesti teloittaa valloitettujen alueiden asukkaita.
40 000 ihmistä murhattiin
Siviiliväestön murhat Wolassa ja Ochotassa olivat niin julmia ja verisiä, että jopa kovaksikeitetyimmät ja kokeneimmat saksalaissotilaat järkyttyivät.
Yksi näistä oli Matias Schen, joka luuli jo nähneensä kaiken. Elokuussa 1944 hänen osastonsa määrättiin auttamaan Dirlewangerin joukkoja kapinallisten tuhoamisessa.
Puolalaisen Gazeta Wyborcza -lehden haastattelussa vuonna 2004 Matias Schenk muisteli komentaja Dirlewangerin julmuutta:
”Dirlewangerilla oli käsissään pikkulapsi, jonka hän oli riistänyt kadulla olevassa ihmisjoukossa seisovalta naiselta. Hän nosti lapsen korkealle ilmaan ja heitti sen tuleen, minkä jälkeen hän ampui lapsen äidin.”
Tämä ei ollut yksittäinen tapaus. Matias Schenk kertoi haastattelussa, että vielä 60 vuotta myöhemmin painajaiset vainosivat häntä edelleen. Esimerkiksi 500 puolalaisen koululaisen joukkomurhaa hän ei unohtaisi koskaan:
”Räjäytimme ovet rakennuksesta, joka oli ilmeisesti koulu. Aulassa seisoi lapsia. He seisoivat siinä hiljaa kädet ylös nostettuina. Me vain katsoimme heitä, kunnes Dirlewanger ryntäsi sisään ja antoi käskyn tappaa kaikki. Lapsia kohti avattiin tuli, minkä jälkeen miehet kahlasivat lasten ruumiiden joukossa ja viimeistelivät surmatyön murskaamalla heidän päänsä kiväärinperällä.”
Myöhemmin paljastui, että pelkästään Wolassa ja Ochotassa tapettiin 30 000–40 000 ihmistä neljän ensimmäisen päivän taisteluissa ja niitä seuranneissa verilöylyissä.
Noiden kaupunginosien päätyminen saksalaisten haltuun oli suuri menetys vastarinta-armeijalle, mutta vielä huonompia uutisia oli tulossa.
Saksalaiset käyttivät taisteluissa Puolan vastarintaliikettä vastaan kaikkia mahdollisia aseita – muun muassa liekinheittimiä.
Venäjän hyökkäys pysäytettiin
Jo kapinan alkua välittömästi edeltävinä päivänä Varsovassa oli kuultu selvästi Neuvostoliiton armeijan tykistön jylinä idässä, jossa puna-armeija taisteli tietään lähemmäksi ja lähemmäksi Varsovaa.
Kun puolalaiset heräsivät elokuun neljännen päivän aamuna, jo tutuksi tulleen tykistön kumun oli korvannut täydellinen hiljaisuus.
Monet arvelivat, että hiljaisuus johtui taistelujen tilapäisestä taukoamisesta. Kukaan ei tuolloin pystynyt kuvittelemaan, että kuluisi viisi viikkoa, ennen kuin Neuvostoliiton tykistöstä kuuluisi seuraavan kerran pihaustakaan.
Saksalaiset olivat muutaman viikon peräydyttyään onnistuneet pysäyttämään puna-armeijan hyökkäyksen ja pakottaneet sen puolestaan vetäytymään.
Stalin oli välittömästi kansannousua seuraavina päivinä – Puolan vastarintaliikettä kohtaan tuntemastaan vihasta huolimatta – luvannut, että neuvostokoneista pudotettaisiin kapinallisille materiaaliapua.
Luvattuja tarvikkeita ei kuitenkaan koskaan tullut, koska koneet vedettiin pois Varsovasta. Nyt mikään ei estänyt saksalaisia ilmavoimia pommittamasta kapinallisten asemia täysin vapaasti päivittäin.
Stalinille näytti sopivan vallan mainiosti, että saksalaiset tuhoaisivat puolalaisten vastarintaliikkeen Varsovasta ennen kuin hänen omat joukkonsa tulisivat ja ottaisivat kaupungin haltuunsa.
Lontoossa Puolan pakolaishallitus yritti puolestaan puhua brittejä ja amerikkalaisia lähettämään huoltolentoja Varsovaan.
Iso-Britannia ilmoitti olevansa valmis lähettämään huoltoapua, kun Neuvostoliitto yhtäkkiä kielsikin brittejä ja amerikkalaisia koneita tekemästä välilaskua ja tankkaamaan kentillään, jotka olivat vain sadan kilometrin päässä Varsovasta.
Siksi brittikoneiden piti lentää koko matka Italiasta Varsovaan ja takaisin eli lähes 2 600 kilometriä ilman välilaskua. Britit lähettivät kuitenkin elokuussa ja syyskuussa lähes sata konetta viemään aseita ja lääkkeitä vastarintaliikkeelle.
Osa tarvikkeista joutui saksalaisten hallussa oleville alueille, minkä lisäksi monet koneista ammuttiin alas.
Elo- ja syyskuussa britit menettivät noin 250 miestä yrityksissään lentää tarvikkeita Varsovaan. Luku tuntuu mitättömältä verrattuna siihen, että puolalaisten tappiot samana ajanjaksona olivat keskimäärin yli 3 000 henkeä päivässä.
Vanhan kaupungin tuhoaminen
Varsova oli käytännössä oman onnensa nojassa, vaikka henkensä edestä taistelevat
kaupunkilaiset edelleen toivoivat, että venäläiset rientäisivät heidän avukseen.
Puolalaisten hallussa olevat yksittäiset ja hajanaiset alueet pitivät yhteyttä toisiinsa kaupungin viemäristön välityksellä. Vapaaehtoiset viestijoukot ryömivät viemäreissä eri kaupunginosien välillä kilometrienkin matkoja vieden viestejä suuntaan ja toiseen.
Saksan joukot olivat sillä välin saaneet vahvistuksia, ja elokuun puolivälissä, 14 päivää kansannousun alkamisesta, joukkojen koko oli lähes 26 000 miestä.
Saksan sodanjohto tiesi hyvin, että neuvostojoukot saattoivat vallata Varsovan Veikseljoen itäpuoliset osat, minkä vuoksi kaikki voimat keskitettiin joen länsirannan valtaamiseen.
- elokuuta saksalaiset hyökkäsivät Stare Miastoon eli vanhaan kaupunkiin valtavalla voimalla Tiger-tankkien, kranaatinheittimien, pommikoneiden, liekinheittimien ja vastikään saapuneiden panssari junien tykkien avulla.
Hyökkäys oli väkivaltainen ja kauhistuttava: ilman täytti romahtavien seinien ja muurien kumea jyly vanhojen talojen luhistuessa kasaan, saksalaisten kranaattien ulina, lentokoneiden ja panssarivaunujen moottorien jyrinä, pommien räjähdykset ja konekivääritulen kammottava papatus. Oli kuin helvetti olisi päässyt valloilleen.
Huonosti aseistettuinakin puolalaiset onnistuivat valtaamaan saksalaisilta miehittäjiltä useita kaupungin keskustan tärkeitä alueita.
Saksalaisten Troijan hevonen
Vanhasta kaupungista käytiin taisteluja seuraavat kaksi viikkoa. Puolalaiset joutuivat perääntymään talo talolta, kellari kellarilta ja katu kadulta.
Saksalaiset käyttivät taisteluissa ovelaa taktiikkaa: kun saksalainen taisteluvaunu lähestyi puolalaisten asemia, vaunun miehistö pysäytti tankin, esitti, että koneeseen oli tullut vika ja jätti vaunun.
Puolalaiset juoksivat välittömästi tutkimaan vaunua, joka heidän suureksi hämmästyksekseen lähtikin ongelmitta käyntiin.
Vallattu tankki ajettiin sitten puolalaisten linjojen taakse, jossa innostuneet soturit ja siviilit kokoontuivat ihastelemaan sotasaalista. Saksalaiset olivat asettaneet panssarivaunuun ajastimella varustetun pommin ja täyttäneet sen räjähteillä.
Muutaman minuutin kuluttua kuului korviahuumaava pamaus tankin räjähtäessä. Näin saatiin helposti hengiltä jopa satoja ihmisiä kerralla.
Syyskuun 2. päivä Puolan vastarinta-armeija päätti evakuoida joukkonsa vanhasta kaupungista viemäreiden kautta.
Huhut suunnitelmasta hylätä kaupunginosa ja jättää se saksalaisten armoille kantautuivat alueen siviiliväestön korviin. Ihmiset joutuivat paniikkiin, ja tuhannet yrittivät paeta ahtaita ja pimeitä viemäreitä pitkin, jolloin moni menetti henkensä.
Pimeissä tunneleissa monet kaatuivat ja joutuivat takanaan ryntäävien tallomiksi. Jotkut pyörtyivät voimakkaista höyryistä ja kaasuista tai hukkuivat likaveteen. Joukoittain ihmisiä eksyi pääviemärin sivuputkiin ja katosi lopullisesti.
Lisäksi saksalaiset olivat vieneet viemäreihin piikkilangalla vyötettyjä sementtisäkkejä, ja joihinkin tunneleihin he olivat virittäneet miinoja.
Lopulta Saksan joukot tekivät rynnäkön Stare Miastoon, joka antautui. Pelkästään tässä kaupunginosassa arvioidaan siviilitappioiden olleen yli 30 000 henkeä.
Neuvostojoukot tulevat
Kun kansannousua oli kestänyt toista kuukautta, saksalaiset tehostivat armottomia hyökkäyksiä vielä jäljellä oleviin vastarintaliikkeen pesäkkeisiin.
Tykistö, lentokoneet ja tankit pommittivat keskeytymättä puolalaisten asemia. Hyökkäykset ja niitä seurannut hävitys olivat niin perusteellisia ja väkivaltaisia, että jopa monet saksalaiset sotilaat menivät sanattomiksi.
”Viime päivinä tätä upeaa kaupunkia Veikselin rannalla on rangaistu ankarammin kuin mitään toista suurkaupunkia ikinä. Jo kaukaa voi nähdä kaupungin yllä leijuvan valtavan savuverhon.
Räjähdykset ja tykkien kumu kaikuvat korviimme kaukaisena jylinänä. Meidän ylitsemme lentää pommikoneiden muodostelma kohti kaupunkia tiheästi ympäröivää savuseinää.” Näin kirjoitti paikalle lähetetty SS-sotakirjeenvaihtaja syyskuun puolivälissä.
Sillä välin puna-armeija oli lopultakin alkanut edetä, ja nyt se oli muutaman kilometrin päässä Varsovasta.
Saksalaiset räjäyttivät Veiksel joen sillat ja perääntyivät takaisin Varsovan länsiosiin, kun neuvostojoukot miehittivät Pragan kaupunginosan joen itärannalla. Vihdoinkin venäläiset aloittivat ilmasodan saksalaisia vastaan kaupungin yllä.
Puolalaisten kapinallisten viimeisetkin asemat olivat lähellä romahtamista lähes 50 päivää kestäneiden toivottomien taistelujen jälkeen.
Siinä toivossa, että venäläiset ylittäisivät joen muutamassa päivässä ja tulisivat puolalaisten avuksi, vastarintaliikkeen johto torjui kuitenkin saksalaisten tarjoaman mahdollisuuden antautua.
Puolan pakolaishallitus yritti vielä kerran neuvotella Neuvostoliiton joukkojen menemisestä Puolan vastarintapesäkkeiden avuksi, mutta se ei saanut vastausta avunpyyntöihinsä.
Samanaikaisesti puolalaisten taistelijoiden hallussa olleet kaupunginosat menetettiin yksi toisensa jälkeen.
Syyskuun lopulla puolalaisten oli vähitellen pakko uskoa se ikävä tosiasia, että venäläiset eivät tulisi koskaan heidän avukseen.
Taisteltuaan kaksi kuukautta Puolan vastarintaliike ymmärsi, että puna-armeija ei rientäisi heidän avukseen. Tuolloin jo 250 000 puolalaista oli menettänyt henkensä.
Kansannousu vaati 250 000 henkeä
- lokakuuta Puolan vastarinta-armeijan johto solmi aselevon saksalaisten kanssa ja alkoi valmistella antautumista.
Se tapahtui seuraavana päivänä – 63 raa'an ja väkivaltaisen päivän jälkeen.
Taistelujen tappiot olivat valtavat. Kahden kuukauden aikana surmansa oli saanut arviolta 250 000 siviiliä ja 16 000 vastarinta-armeijan sotilasta. Saksalaiset olivat menettäneet 10 000–17 000 miestä.
Saksan sodanjohto, jota sodan lopputulos ja Saksan mahdollinen häviö olivat jo alkaneet huolestuttaa, määräsi, että lyödyn vastarinta armeijan jäseniä oli kohdeltava Genèven sopimuksen mukaan.
”Kymmeneltä aamulla paikalle ajoi kuorma-auto, josta purkautui nahkatakkeihin pukeutuneita Gestapon miehiä. He joutuivat vain katselemaan, sillä SS-panssaridivisioona vartioi meitä. Silmäilimme toisiamme. Vartaloni tärisi kuumeen kourissa, ja mieleeni tulvi kuvia Czarniecki-kadusta, Pawlakista, Krasinskista ja lukuisista muista paikoista, joissa olimme käyneet ankaria taisteluita”, Julian Kulski kirjoitti.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Himmler antoi käskyn raivata Varsova maan tasalle, ja kaikki vielä pystyssä olleet rakennukset tuhottiin.
Neuvostoliiton joukot ylittivät Veikselin ja valtasivat Varsovan vasta 10.1.1945. Kahdeksan päivää myöhemmin neuvostoarmeija järjesti voitonparaatin tuhotun Varsovan raunioilla.