Operaatio Jubilee: Normandian maihinnousun kenraaliharjoitus päättyi verilöylyyn
6 000 kanadalais- ja brittisotilasta lähetettiin eräänä yönä vuonna 1942 Englannin kanaalin yli, ja aamulla heidän oli määrä yllättää saksalaiset Ranskan Dieppessä. Kurja suunnitelma päättyi kuitenkin huonosti.
Ranta Dieppen edustalla peittyi nopeasti kanadalaissotilaiden ruumiisiin. Tuhoutuneet maihinnousualukset paloivat, ja tankit pysähtyivät kivivalliin.
Elokuun 19. päivän vastaisena yönä 1942 useista Englannin etelärannikon satamista lähti merelle joukko sotalaivoja ja maihinnousualuksia.
Laivastoon kuului kaikkiaan 237 alusta, ja se otti kurssin kohti 110 kilometrin päässä sijaitsevaa Normandian rannikkoa. Toisissa maihinnousualuksissa kuljetettiin panssarivaunuja, toisissa oli 2. kanadalaisdivisioonan joukkoja sekä brittikommandoja ja merijalkaväen sotilaita.
Kuunvalossa kylpevällä merellä näkyvyyttä oli noin yksi merimaili. Maihinnousualuksissa istui hieman yli 6 000 sotilasta odottaen jännittyneinä tulevaa.
Maihinnousualusten saattajina toimi kuusi hävittäjää ja useita muita pienempiä aluksia, jotka kaikki oli pimennetty. Kello 3.00 laivasto ohitti pisteen, jonka jälkeen hyökkäystä ei voinut enää keskeyttää.
Suurin osa sotilaista oli matkalla ensimmäiseen taisteluunsa. He eivät osanneet kuvitellakaan, kuinka harva heistä palaisi tältä uhkarohkealta sotaretkeltä.
Natsien pelottava voima Euroopassa ajoi brittejä painostamaan saksalaisia kaikin keinoin ja kaikkialla, missä mahdollista.
Saksalaiset etenivät
Ison-Britannian valtion- ja sodanjohto oli epätoivon partaalla. Vuonna 1942 Hitlerin joukot etenivät Venäjän aroilla kohti Stalingradia, ja Pohjois-Afrikassa britit olivat joutuneet vetäytymään Libyasta takaisin Egyptiin.
Samaan aikaan Saksan sukellusveneet uhkasivat katkaista huoltokuljetukset Yhdysvalloista Atlantin yli Britanniaan. Kaiken huipuksi Japanin keisarin joukot etenivät vauhdilla Kaakkois-Aasian halki kohti brittiläisen imperiumin ”kruununjalokiveä” Intiaa.
Muutama seikka kuitenkin rohkaisi brittejä harkitsemaan hyökkäystä. Saksa oli vuonna 1941 hävinnyt kamppailun Englannin ilmaherruudesta, minkä seurauksena Hitler oli joutunut hylkäämään unelmansa Britteinsaarten valloituksesta.
Itärintamalla saksalaiset olivat myös kohdanneet kovaa vastarintaa talvella 1941–1942. Saksalaisten etujoukot olivat jo ehtineet nähdä vilauksen Kremlin kullatuista torneista, kun venäläisten massiivinen vastahyökkäys oli pakottanut ne perääntymään viime hetkellä.
Yhdysvallat tuli vedetyksi mukaan sotaan joulukuussa 1941, vaikka se oli vasta värväämässä ja kouluttamassa joukkoja.
Maan teollisuus oli kuitenkin jo siirtymässä siviilituotannosta aseiden ja ammusten valmistukseen.
Maihinnousua harjoiteltiin kivikkoisilla rannoilla eri puolilla eteläistä Englantia. Suurin osa sotilaista sai tulikasteensa Dieppessä.
Liittolaiset painostivat brittejä
Stalin kasasi poliittista painetta brittien harteille penäämällä heitä luomaan Eurooppaan ”toisen rintaman”. Venäjä oli nimittäin ainoa maa, jolla oli rintamalinja natsi-Saksaa vastaan.
Stalin toivoi, että yhteiseen viholliseen kohdistuisi lisää sotilaallista painetta, jotta saksalaisten olisi vedettävä joukkoja idästä ja hajotettava siten sotavoimaansa.
Myös Yhdysvallat painosti brittejä avaamaan toisen rintaman. Amerikkalaiskenraalit, joilla ei vielä ollut kokemusta taistelusta saksalaisia vastaan, halusivat brittien valtaavan Bretagnen ja Cotentinin niemimaat Pohjois-Ranskassa.
Heidän piti vain pitää ne hallussaan talven yli, niin että he voisivat seuraavana vuonna vallata koko Ranskan.
Ajatus oli täysin epärealistinen. Britit eivät olisi kyenneet pitämään niemimaita hallussaan talven yli. Saksalaiset olisivat tuhonneet sillanpääasemat pommituksilla, minkä lisäksi he olisivat helposti voineet eristää ne emämaasta torpedoimalla huoltoalukset Englannin kanaalissa.
Lisäksi Saksalla oli Ranskassa runsaasti joukkoja, jotka olisivat pikavauhtia voineet työntää brittijoukot takaisin kanaaliin.
Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt ymmärsi lopulta, että britit eivät mitenkään voineet vallata saksalaisten miehittämää Ranskaa vuonna 1942. Jotakin oli kuitenkin tehtävä
Sabotaasi oli ainoa mahdollisuus
Saksan vallattua Ranskan vuonna 1940 ja voitettua brittijoukot Dunkerquessa britit olivat suorittaneet onnistuneita kommandohyökkäyksiä saksalaisia vastaan Norjasta Etelä-Ranskaan asti.
Yllätyshyökkäyksillä pyrittiin sabotoimaan saksalaisten sotakalustoa, jonka puolustukseen näiden oli irrotettava joukkoja itärintaman hyökkäysvahvuudesta.
Yleensä sabotaasitehtäviä suorittivat korkeintaan muutamien satojen miesten joukot, jotka kasvot mustattuina etenivät kohteeseen ja taas pois – mieluimmin vihollisen huomaamatta.
Dieppen operaatiossa, joka sai koodinimen Jubilee, oli mukana 6 000 miestä ja 30 panssarivaunua, ja se oli suurin koskaan toteutettu kommandohyökkäys.
Kanadalais- ja brittisotilaat olivat valmistautuneet valtaamaan rannikolla sijaitsevan Dieppen, jossa oli 34 000 asukasta ja noin 2 000 miehen vahvuinen saksalainen varuskunta.
Operaation tavoitteena oli tuhota läheinen lentokenttä, vallata saksalaisten päämaja Dieppessä, etsiä sotilasasiakirjoja, vangita upseereja ja räjäyttää tutka-asema.
Lisäksi kommandojoukkojen oli määrä kaapata noin 40 saksalaista maihinnousualusta Dieppen satamasta. Kun tehtävä oli suoritettu, joukkojen piti palata Dieppen pohjoispuoliselle rannalle ja sieltä takaisin Englantiin.
Rennosti hälytysvalmiudessa
Kello 3.47 saksalainen muutaman rannikkohöyryn ja kolmen tykkiveneen saattue havaitsi brittialukset. Saksalaiset avasivat tulen mutta joutuivat nopeasti vetäytymään.
Saksalaisten etummainen tykkivene menetti radioantenninsa, minkä vuoksi muidenkaan alusten lähettämät viestit eivät saavuttaneet saksalaisvaruskuntaa.
Tykkien jyly kuitenkin herätti saksalaissotilaan, joka nukkui bunkkerissa 10 kilometriä Dieppestä itään. Hän säntäsi alusvaatteisillaan ulos ja ryhtyi ampumaan pimeälle merelle raskaalla konekiväärillä. Ammunta ei kuitenkaan aiheuttanut hälytystä sen enempää Dieppessä kuin sitä ympäröivällä rannikollakaan.
Tykkituli, laukaustenvaihto ja valoraketit olivat arkipäivää kanaalissa, jossa brittiläiset torpedo- ja tykkiveneet hyökkäsivät usein saksalaissaattueiden kimppuun rannikon tuntumassa.
Sitä paitsi rannikolle määrättyjen saksalaissotilaiden kuri oli höltynyt, vaikka hälytysvalmiutta olikin juuri sinä yönä nostettu. Syynä oli hyvä sää, joka yleensä lisäsi kommandohyökkäysten vaaraa.
Rannikon bunkkereiden ja Dieppen varuskunnan sotilaat oli siksi määrätty nukkumaan vaatteet päällään ja saappaat jalassa, mutta useimmat eivät noudattaneet määräystä.
Lisäksi kolmasosa hävittäjälentäjistä oli juhlimassa läheisessä lentotukikohdassa. Operaatio Jubilee ei ollut vielä paljastunut
Kanadalaisten Churchill-tankeista ei ollut iloa; rannan pikkukivet kiilautuivat telaketjujen väliin ja saivat ne putoamaan paikoiltaan. Pioneerit ammuttiin vesirajaan ennen kuin he ehtivät räjäyttää rantaa ja katua erottavan kivimuurin pois tankkien tieltä.
Britit taistelivat pistimin
Liittoutuneet käynnistivät kaupungin sivustoilla tukioperaatiot, joiden tarkoituksena oli tuhota saksalaisten raskas tykistö ja konekiväärit, jotta varsinaista hyökkäystä ei voitaisi torjua ampumalla rantatöyrään päältä.
Dieppen seudulla rannikkoa reunusti useiden metrien korkuinen jyrkkä rantatöyräs. Sen edustalla oli pikkukivinen ranta, joka nousuveden vuoksi oli sinä aamuna vain kapea kaistale.
Ensimmäinen tukioperaatio käynnistyi hieman ennen aamunkoittoa. Kaksi brittien kommando-osastoa nousi maihin 10 kilomeriä Dieppestä länteen. Yhteensä 200 miestä kapusi ylös pitkin rantatöyrään uurteita, jotka oli miinoitettu ja suojattu piikkilangalla.
He pääsivät kenenkään näkemättä töyrään huipulle ja etenivät kilometrin verran sisämaahan, missä he hyökkäsivät saksalaisen tykkipatterin kimppun.
Pistimet kivääreissään britit kävivät lähitaisteluun tykkien ympärille rakennetuissa ampumahaudoissa ja bunkkereissa.
He tappoivat saksalaisten vartiomiehet ja tykkimiehet ja räjäyttivät tykit. Tehtävä oli ohi, ja miehet palasivat rannalle ja aluksiinsa. Operaation ensimmäinen osa oli suoritettu.
Kaupungin itäpuolella operaatio oli vielä kesken. Osasto oli jaettu kahtia: saksalaisten konekivääri- ja kiväärituli pysäytti ensimmäisen ryhmän, mutta 20 miestä toisesta ryhmästä pääsi ryömimään ylös töyrään uurretta ja kohti saksalaisten tykkipatteria.
Ryhmä ei kuitenkaan ollut riittävän suuri hyökkäämään tykkejä vartioivien saksalaisten kimppuun.
Hyökkäyksen sijaan kommandot avasivat tulen käsiasein ja kranaatinheittimin häiritäkseen saksalaisia, jotka jatkoivat tulitusta rannan tuntumassa odottavia maihinnousuveneitä kohti.
Dieppen itäpuolinen tuki-isku epäonnistui surkeasti ja päättyi verilöylyyn. Lähes kaikki sinne hyökänneet brittisotilaat kuolivat, haavoittuivat tai vangittiin.
Kanadalaiset tositoimissa
Yhtä aikaa brittien kanssa Dieppen itä- ja länsipuolelle nousivat maihin myös ensimmäiset kanadalaiset joukot.
Heidän tukioperaatioidensa oli määrä kohdistua Puys'n ja Pourvillen kyliin. Myös kanadalaisten oli tarkoitus kiivetä rantatörmän yli ja tuhota kenttätykit ja konekiväärit ennen varsinaista hyökkäystä.
Puys'ssä saksalaiset olivat valmiina asemissa, ja 554 kanadalaisesta 500 kuoli, haavoittui tai vangittiin.
Loput onnistuivat pääsemään takaisin joukkojenkuljetusaluksiin – monet uimalla, sillä saksalaiset tuhosivat useimmat maihinnousualukset ennen kuin ne ehtivät kauemmaksi rannasta.
Pourvillessä kanadalaisilla oli hieman parempi onni, ja he onnistuivat yllättämään saksalaiset. He valtasivat kylän ja alkoivat edetä kohti Dieppeä.
Kanadalaiset taistelivat kello 8.45:een asti, jolloin saksalaiset katkaisivat heidän tiensä ja heidän oli palattava rannalle. Maihinnousualukset onnistuvat poimimaan useimmat kyytiinsä ja suuntasivat sitten takaisin merelle.
Molemmat kanadalaisoperaatiot menivät pieleen, joten vain yksi neljästä tukitoimesta onnistui.
Ainoastaan saksalaisten raskas tykistöpatteri Dieppen länsipuolella oli poissa pelistä; itäinen oli edelleen täydessä toimintavalmiudessa. Pihtiliike, jonka piti varmistaa varsinaista hyökkäystä Dieppeen, oli epäonnistunut täydellisesti.
Ranta oli kuin esterata
Operaatio Jubilee eteni vastoinkäymisistä huolimatta. Liittoutuneiden joukot, joiden oli määrä osallistua varsinaiseen hyökkäykseen, kohtasivat tukitoimien epäonnistumisen lisäksi muitakin vaikeuksia.
Dieppen ympäristön maasto oli jo itsessään haaste: kaupungin kohdalla kivinen ranta vietti vesirajasta ylöspäin kivimuuriin, jonka takana piikkilangalla katettu rantakaistale jatkui vielä vähän matkaa.
Se rajoittui rantakatua reunustavaan muuriin, jonka takana oli leveä rantakatu ja ensimmäiset rakennukset. Vesirajasta rantakadulle oli noin 220 metrin matka.
Kasinon kohdalla matkaa oli kuitenkin vähemmän, koska se sijaitsi rantakadun varrella kaikkia muita rakennuksia edempänä. Saksalaiset olivatkin miehittäneet sen vankasti, koska se saattoi tarjota suojaa maihinnousujoukoille.
Maasto idässä ja lännessä kohoavien rantatörmien välissä ja sisämaassa 1,5 kilometriä pitkän rannan takana oli tasaista.
Saksalaiset olivat rakentaneet bunkkereita ja ampumahautoja paitsi rantatöyrään päälle, myös töyrään onkaloihin.
Bunkkereistaan he näkivät kaikki, jotka yrittivät lähestyä Dieppeä mereltä päin. Lisäksi rantakadun varren talot olivat täynnä konekiväärejä ja kiväärimiehiä.
Rantakadulle johtavat sivukadut oli tukittu suurilla betoniesteillä, jotka liittoutuneiden pioneerijoukkojen oli tarkoitus räjäyttää pois brittitankkien tieltä.
Vangitut kanadalaissotilaat vietiin rautatieasemalle, mistä heidät kuljetettiin Saksan halki itään vankileirille. Sodan lopulla heidät lähetettiin pitkälle marssille kohti länttä pois vauhdilla etenevien venäläisten tieltä.
Kanadalaisia kuoli joukoittain
Kun kanadalaisjoukot aloittivat hyökkäyksen 5.30 aamulla, Dieppen saksalainen varuskunta oli hereillä ja täydessä taisteluvalmiudessa.
Aurinko oli nousemassa joukkojen lähestyessä Dieppeä laivoilla kello 5.00. Hävittäjät myötäilivät rannikkoa ja laskivat merelle savuverhon, jonka suojissa maihinnousualukset pääsivät noin 200 metrin päähän rannasta.
Ensimmäiset alukset laskivat sotilaat maihin kello 5.20, ja pian sen jälkeen rantautuivat ensimmäiset tankit, joita saattoi olla yhdessä maihinnousualuksessa kolmekin kappaletta.
Vain muutama tankki suoriutui matkasta maihinnousualuksen rampilta kivivallin yli, läpi piikilankaesteiden ja ylös rantakadulle. Muut juuttuivat rannan pikkukiviin.
Yksi tankki ajoi rampilta liian aikaisin ja upposi rantaveteen vieden miehistönsä mukanaan. Toisten telaketjut joko tuhoutuivat saksalaisten kranaattitulessa tai vääntyivät teloilta pikkukivien vuoksi.
Maihinnousualukset joutuivat nopeasti tulitukseen. Monet niistä avasivat ramppinsa juuri saksalaisten konekivääriaseman edessä, jolloin konekiväärituli surmasi ensimmäiset kanadalaissotilaat jo ennen kuin he ehtivät edes maihin.
Maihinnousujoukot olivat rantavedessä kuin tarjottimella, ja saksalaisten kiivaassa tulituksessa monet kanadalaiset hyppäsivät veteen alusten laidan yli.
He joutuivat veden varaan painolastinaan ammuksia, käsikranaattteja, reppu ja pistin. Osa hukkui, mutta toiset onnistuivat pääsemään rantaan – tosin moni kokonaan ilman asettaan.
Monet kanadalaiset pääsivät lopulta rantaan ja onnistuivat suojautumaan kivimuurin ja hajalle ammuttujen panssarivaunujen taakse. Sieltä he etenivät piikkilankaa leikaten aina rantakadun reunusmuurille saakka.
Tulitus rantatöyräiltä ja rantakadun takaa oli kuitenkin niin kiivasta, että rynnäkkö olisi merkinnyt itsemurhaa. Kanadalaiset onnistuivat tunkeutumaan miltei kokonaan veden ylle rakennetun kasinon alimpaan kerrokseen, mutta saksalaiset pitivät tiukasti hallussaan yläkerroksia.
Rantakadulla pari Churchill-panssarivaunua ajeli hädissään edestakaisin; ne eivät kyenneet ylittämään katuja tukkivia betoniesteitä, ja perässään niillä oli saksalaisia panssarintorjuntasotilaita.
Pioneerit, joiden olisi pitänyt räjäyttää betoniesteet pois tankkien tieltä, makasivat kuolleina rannalla.
Radioyhteys petti
Radioyhteys rannan ja laivojen välillä oli katkennut, ja lähes kaikki radistit oli ammuttu. Radiot selässään ja antennit pään yllä sojottaen he olivat helppoja maalitauluja saksalaisten tarkka-ampujille.
Kanadalainen kenraalimajuri John Hamilton Roberts, operaatio Jubileen komentaja, ei saanut komentoalukselleen juuri minkäänlaisia tietoja rannalta, ja muutamat harvat vastaanotetut viestit väittivät hyökkäyksen sujuvan hyvin.
Savuverho esti laivojen miehistöä näkemästä rannan tapahtumia, ja Robertsille välitettiin tieto, että sotilaat olisivat tunkeutuneet kaupunkiin.
Se piti paikkansa, mutta kyseessä oli vain kaksi vähälukuista osastoa, jotka lyötiin pian takaisin. Roberts lähetti rannalle täydennysjoukkoja, joiden kohtalo oli yhtä kova kuin rannalla jo olevien joukkojenkin.
Perääntyminen epäonnistui
Vasta kello 9:n aikaan Robertsille selvisi, että radioviestien vähyys johtui raskaista tappioista, ja hän määräsi joukot perääntymään. Maihinnousualukset suuntasivat kohti Dieppeä noutamaan joukkoja turvaan.
Moni maihinnousualus oli ammuttu kappaleiksi, osa oli upotettu tai ne olivat juuttuneet rannalle.
Kun jäljelle jääneet alukset ilmestyivät savuverhon kätköistä noin kello 10.20, seurasi paniikki. Joukoittain miehiä ryntäsi veteen ja kiipesi kyytiin, jolloin moni alus kaatui tai karahti pohjaan liiallisen painon vuoksi.
Pelastusoperaatio toteutettiin saksalaisten jatkuvassa tulituksessa, ja sen aikana kuoli enemmän miehiä kuin varsinaisessa hyökkäyksessä.
Kahdeksasta ensimmäisestä rantaan ehtineestä aluksesta vain kaksi pääsi takaisin merelle. Myöhemmin tosin onnistuttiin evakuoimaan lisää sotilaita.
Laivoihin pelastettiin 400 miestä, mutta melko pian saksalaisten tulitus oli niin kiivasta, että pelastusoperaatio piti keskeyttää. Henkiinjääneet oli jätettävä rannalle kohtalonaan useiden vuosien sotavankeus Saksassa.
Tappiot olivat valtavat. Yhteensä 6 000 miehestä 1 200 oli kuollut rannalla ja 3 800 oli joutunut vangiksi.
Taistelun jälkeen eräs saksalaisupseeri kuulusteli vankeja. Hän ei voinut käsittää, miksi liittoutuneet olivat yrittäneet toteuttaa niin mieletöntä operaatiota: ”Liian monta miestä kommandoiskuun, mutta liian vähän miehiä valtausoperaatioon. Miksi?”
Yksi vangeista vastasi: ”Sen minäkin haluaisin tietää.”
Johto väisteli vastuuta
Vielä nykyäänkään kysymykseen ei ole saatu vastausta. Brittipääministeri Winston Churchill antoi ymmärtää, ettei ollut tiennyt Jubilee-suunnitelman yksityiskohtia.
Operaation suunnitelleet upseerit joko vaikenivat tai keksivät selityksiä. Suunnitelman ”isä” lordi Louis Mountbatten väitti, että Jubileen tarkoitus oli antaa liittoutuneille kokemusta maihinnousuoperaatioista ja että siitä olisi hyötyä liittoutuneiden tulevassa suurhyökkäyksessä Hitlerin Eurooppaan – Jubilee oli siis ollut kokeilu.
Hän totesi sodan jälkeen: ”Jokainen Dieppessä kaatunut säästi kymmenen miehen hengen Normandiassa.”
133 000 britti-, yhdysvaltalais- ja kanadalaissotilasta nousi 6. kesäkuuta 1944 maihin Normandian rannikolla ja eteni vapauttamaan Länsi-Eurooppaa. Mountbatten uskoi elämänsä loppuun asti, että hänen Jubilee-suunnitelmansa ei ollut fiasko.
Kun kirjailija Richard Hough vuosia myöhemmin kysyi häneltä, miksi hän ei ollut antanut kirjailijan kirjoittaa muistelmiaan, hän vastasi:
”Voi vaikuttaa oudolta, että olen ollut oikeassa kaikessa, mitä olen sanonut ja tehnyt elämässäni.Kukaan ei uskoisi kirjailijaa, joka väittäisi sellaista. He ajattelisivat, että minä olen pakottanut hänet kirjoittamaan niin.”
Operaatioon osallistuneesta 6 038 miehestä vain 2 078 palasi Englantiin. Heistä 850 ei ollut astunut jalallaankaan Dieppen edustan kivikkoiselle rannalle.
Liian monta komentajaa pilasi Jubileen
Operaation epäonnistuminen on tunnustettu tosiasia. Syitä siihen on monia. Dieppessä taistellut saksalainen kenraaliluutnantti Konrad Haase totesi sodan jälkeen: ”On käsittämätöntä, että kanadalaiset hyökkäsivät ilman laivaston tai ilmavoimien tulitukea.”
Alunperin hyökkäys oli määrä suorittaa laskuvarjojoukoilla, jotka olisi pudotettu sisämaan tasangolle Dieppen taakse. Lisäjoukot olisi kuljetettu sinne purjekoneilla. Epävakaat tuuliolosuhteet olisivat kuitenkin voineet estää koko operaation, ja suunnitelmasta luovuttiin.
Britannian laivasto kieltäytyi asettamasta valmiuteen 20 mm:n tykeillä varustettuja risteilijöitä, ja Jubileehen osallistuneissa hävittäjissä oli vain 10 mm:n tykit.
Muutama risteilijä olisi voinut tuhota saksalaisten puolustusasemat rantatörmällä, mutta laivasto ei halunnut vaarantaa risteilijöitä operaatiossa, joka ei tähdännyt Euroopan vapauttamiseen.
Maihinnousujoukot eivät saaneet tulitukea myöskään ilmavoimilta, jossa tiedettiin saksalaisten konekivääriasemien sijainti. Niitä ei kuitenkaan pommitettu, koska sodanjohto halusi välttää siviiliuhreja. Sen seurauksena sadat kanadalaissotilaat menettivät henkensä rannalla.
Sotahistorioitsijat ovat löytäneet suunnitelmista monia muitakin puutteita:
Jubilee oli maa-, ilma- ja merivoimien yhteinen operaatio. Kaikkien kolmen aselajin komentajat halusivat olla mukana päättämässä, mikä vaikeutti operaation johtamista.
Yksi ainoa johtaja olisi voinut esimerkiksi pakottaa laivaston käyttämään risteilijöitä, minkä britit Jubileesta karvaasti oppivat.
Myöhemmin sodan edetessä operaatioiden johtoon nimitettiin vain yksi komentaja riippumatta siitä, kuinka monta aselajia niihin osallistui.