Oli pääsiäispäivän aamu 1. huhtikuuta vuonna 1945. Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaat istuivat vaitonaisina vieri vieressä aaltojen tahtiin keinuvissa maihinnousualuksissa.
Taustalla näkyi kaksi laivaston alusta, joista miehet olivat hetkeä aiemmin lähteneet kohti edessä odottavaa rantaa. Useimmat veneissä istuvista sotilaista uskoivat kuolevansa lähiminuuttien aikana.
Toisen yhdysvaltalaisaluksen kapteeni oli päättänyt saatella miehensä matkaan Irving Berlinin ”Easter Parade”-kappaleen hilpeillä sävelillä kohottaakseen rantaa kohti matkaavien sotilaiden synkkää mielialaa.
Maihinnousualusten lähetessä rantaa musiikki vaimeni vähitellen, kunnes se lopulta hukkui kokonaan veneiden moottorien pärinään.
Sotilaat tähyilivät kohti aamunkajossa erottuvaa rantaa nähdäkseen mikä heitä siellä odotti. Näkyvissä ei kuitenkaan ollut mitään uhkaavaa vaan pelkkää hiekkaa ja sen takana vehreitä puita ja sankkaa aluskasvillisuutta.
Saaren yllä vallitsi pahaenteinen hiljaisuus. Missä vihollinen piileksi?
Yhdysvaltain laivaston tykkituli tuhosi lähes kaiken kasvillisuuden rannan tuntumasta, eikä sotilailla siksi ollut minkäänlaista suojaa vihollisen tarkka-ampujia vastaan.
Uudella taktiikalla voittoon
Rannan autius oli liittoutuneiden joukoille suuri yllätys, kun maihinnousualukset rantautuivat Japanille kuuluvalle Okinawan saarelle vain 515 kilometrin päässä Japanin pääsaarista.
Keskikesällä 1942 käydyn Midwayn taistelun jälkeen sotaonni oli kääntynyt Japania vastaan, ja imperiumin sodankäynti oli muuttunut yhä raaemmaksi ja epätoivoisemmaksi.
Siksi Yhdysvaltain joukot odottivat keisarin sotajoukkojen käyvän hyökkäykseen sillä sekunnilla, kun heidän maihinnousualuksensa karahtaisivat Okinawan rantaan.
Amerikkalaiset tutkivat rantaa aseet valmiudessa, ja aistit valppaina he yrittivät tähystellä rantaa reunustavan metsän hämärään. Aaltojen kohinaa, lehtien kahinaa ja sotilaiden hengitystä lukuunottamatta oli kuitenkin aivan hiljaista.
Vähän matkan päässä kohoavalla kukkulalla Japanin 32. armeijan kenraaliluutnantti Mitsuru Ushijima sekä hänen lähin alaisensa kenraalimajuri Isamu Cho seurasivat kuitenkin koko ajan kiikareillaan, miten kymmenettuhannet amerikkalaissotilaat nousivat maihin ja rannalle vyöryi katkemattomana jonona panssarivaunuja sekä varusteita kuljettavia kuorma-autoja.
Miehet tiesivät, että ainoastaan Okinawalle sijoitetut joukot estivät enää Japania romahtamasta ja vihollista miehittämästä imperiumia, joka ei ollut hävinnyt sotaa tuhanteen vuoteen.
Japanilaiset olivat itsevarmoja ja valmiita ottamaan vihollisen vastaan.
Ushijima ja Cho olivat laatineet yhdessä esikuntaeversti Hiromichi Yaharan kanssa uuden taktiikan; tällä kertaa japanilaiset eivät rynnistäisi banzai-huutoja karjuen ja pistimet ojossa ylivoimaisen vihollisen kimppuun.
Japanilaiset olivat tehneet Okinawalla kuukausikaupalla valmisteluja rakentamalla suojaisia piilopaikkoja niin miehille kuin aseillekin ja kaivamalla noin 1 200 neliökilometrin suuruiselle saarelle lähes sadan kilometrin mittaisen tunnelien verkoston.
He olivat valmiita käymään sissisotaa Okinawan jokaisesta pensaasta ja neliömetristä ja uhraamaan henkensä keisarin puolesta. Amerikkalaiset nitistettäisiin Okinawalla hitaasti mutta varmasti.
Lentotukialus USS Franklin oli yksi monista kamikaze-lentäjien kohteeksi joutuneista aluksista.
Kamikaze-lentäjä ei voinut kieltäytyä kuolemasta
Nuoret japanilaissotilaat ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi kuolemaan, jotta he itse tai heidän perheensä eivät joutuisi vaikeuksiin.
”Pelkään kuolemaa hirvittävästi, mutta tiedän sen olevan kohtalomme... Äiti, haluaisin että rakastaisit ja hellisit minua yhä... haluaisin vain nukkua sylissäsi.”
Näin kirjoitti nuori kamikaze-lentäjä Hayashi Ichizo huhtikuussa 1945 hieman ennen viimeistä lentoaan.
Nuorukaisten oli hyvin vaikea kieltäytyä ilmoittautumasta kamikaze-lentäjiksi, sillä ilmoittautuminen tapahtui yleensä sotilaiden joukkokokouksissa.
Miehet tiesivät, että esimiehet saattoivat aiheuttaa heille ja heidän perheilleen vaikeuksia, mikäli he kieltäytyisivät. Kun sotilas kerran ilmoittautui ”vapaaehtoiseksi” kamikaze-lentäjäksi, hän ei enää voinut perääntyä.
Jos hän tuli katumapäälle ilmaan noustuaan, hän saattoi saada vielä toisen tilaisuuden, mutta jos katumus iski liian monta kertaa, häntä odotti laskeutumisen jälkeen teloituskomppania.
Joskus kävi niinkin, että esimiehet kirjasivat omin päin niskuroivien sotilaiden nimen kamikaze-lentäjien listalle.
Kun Japanin asema sodan edetessä heikkeni, itsemurhatehtävät saivat yhä irvokkaamman merkityksen: jos sotilaat olivat joka tapauksessa kuoleman omia, he voisivat yhtä hyvin kuolla sankareina, värvääjät tuumivat.
Hayashi Ichizon päiväkirja osoittaa hänen hyväksyneen kohtalonsa:
”Jollakin tapaa on lohdullista tietää kuolevansa keisarin puolesta. [--] Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että en voi täydestä sydämestäni sanoa haluavani kuolla keisarin puolesta, mutta tiedän, että se asia on päätetty puolestani.”
Leppoisaa rantaelämää
Pian maihinnousun jälkeen amerikkalaisjoukot etenivät Okinawan sisäosiin.
Satunnaisia tarkka-ampujien laukauksia lukuun ottamatta he eivät kohdanneet lainkaan vastarintaa, ja eteneminen sujui joutuisasti. Maihinnousujoukot valtasivat ja ottivat käyttöönsä vaivatta kaksi lentokenttää.
Huhtikuun 4. päivään mennessä eli kolme päivää maihinnousun jälkeen yhdysvaltalaiset olivat ottaneet hallintaansa koko pitkänomaisen saaren keskiosan, vaikka siihen oli arvioitu kuluvan kaksi taistelujentäyteistä viikkoa.
Amerikkalaissotilaiden tuntema pelko alkoi väistyä helpotuksen tieltä, ja he levittäytyivät pian rannalle ja sitä reunustavalle ruohikolle loikoilemaan ja lueskelemaan.
He pyydystivät ja paistoivat saarella eleleviä villejä sikoja ja nautiskelivat auringosta ja rantaelämästä.
Sotilaat, jotka vain muutamaan päivää aikaisemmin olivat luulleet kuolevansa lähituntien kuluesssa, alkoivat taas uskoa paitsi omaan selviytymiseensä myös sodan pikaiseen loppumiseen.
Japanilaisia piileksi kaikkialla
Pian tuli aika käynnistää Okinawan valtauksen seuraava vaihe. Maihinnousujoukot jaettiin kahteen osaan, joista toinen lähti kohti pohjoista ja toinen kohti etelää valtaamaan loput saaresta.
Yhdysvaltojen tiedustelulennot saaren eteläosan yllä olivat vahvistaneet, että siellä ei ollut vihollisen joukkoja, mutta maasto oli huolestutti maihinnousua johtavia upseereita. Okinawan rantoja reunustivat joka puolella korkeat kukkulat, ja vierivieressä kohoavat mäennyppylät ja metsäiset tiheiköt estivät näkyvyyden lyhyenkin matkan päähän.
Koko saari oli kuin valtava luonnon muovaama linnoitus.
Pian auringonpaiste vaihtui rankkasateiksi, jotka muuttivat Okinawan punaisen savimaan niljakkaaksi liejuksi. Sateet pehmensivät tiet, ja kuorma-autojen ja jeeppien renkaat juuttuivat kiinni. Vesi ryöppysi sisään telttoihin ja kasteli kaiken likomäräksi.
Kun sateet viimein taukosivat ja amerikkalaiset pääsivät taas liikkeelle, pohjoisen Okinawan maasto osoittautui kulkukelvottomaksi. Kaikkialla kasvoi suuria tammia ja mäntyjä, ja maa oli tiheän aluskasvillisuuden peitossa.
Saaren pohjoisosassa ei ollut juurikaan teitä, eikä panssarivaunuista ollut apua vaikeakulkuisessa maastossa. Pian yhdysvaltalaisille kuitenkin selvisi, mitä japanilaisilla oli mielessään.
Yhdysvaltalaisjoukot joutuivat aivan odottamatta pensaikkoihin, kallioille ja onkaloihin piiloutuneiden japanilaisten väijytykseen.
Nämä tulittivat yhdysvaltalaisia ilman ennakkovaroitusta aivan lähietäisyydeltä ja katosivat sitten yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. ”Tämä on kuin yrittäisi taistella aavesotilaita vastaan”, muuan yhdysvaltalaisupseeri totesi.
Rauhaa huokuvat kukkulat osoittautuivat varsinaisiksi surmanloukuiksi. Amerikkalaiset etenivät kukkuloiden rinteillä eivätkä huomanneet hiekkakivestä ja sementistä korkeaan heinikkoon rakennettuja pieniä kumpuja. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään, ja hiljaisuuden rikkoi vain hyönteisten surina.
Yhtäkkiä kummuista räjähti ilmoille korviahuumaava konekivääreiden papatus japanilaisten alkaessa tulittaa amerikkalaisia takaa päin. Samalla hetkellä joka suunnasta – kallionkoloista, maakuopista ja suurista pyöreistä sadevesisäiliöistä – hyökkäsi esiin joukoittain japanilaisia.
Silloin amerikkalaisille valkeni, miksi ilmakuvissa ei ollut näkynyt merkkejä vihollisen läsnäolosta saarella. Saari oli täynnä maanalaisia luolia, joihin mahtui satamäärin sotilaita sekä runsaasti aseita ja ammuksia.
Okinawalle ei syntynyt varsinaista rintamaa, vaan Japanin ja Yhdysvaltain joukot taistelivat siellä yksittäisistä kallioista ja kukkulanharjanteista, jotka joutuivat vuoroin toisen, vuoroin toisen osapuolen haltuun.
Japanilaisten kiivaasta vastarinnasta huolimatta Yhdysvaltain joukot etenivät metri metriltä ja kukkula kukkulalta kohti pohjoista.
Viikko maihinnousun jälkeen taisteluissa oli saanut surmansa 4 500 japanilaista ja 1 500 yhdysvaltalaista sotilasta.
”Rannalle virtasi joukoittain amerikkalaisia. Paloimme halusta hyökätä, mutta meidät oli määrätty pysymään bunkkereissamme.”
- Luutnantti Hidara, Japani
”Palava napalmi tunkeutui sisään luolien halkeamista... mustat savupilvet peittivät vähitellen maiseman.”
- Eversti Yahara, Japani
”Olin saanut tarpeekseni. Ympärilläni miehet heittäytyivät alas kallioilta tai ampuivat itsensä. Minä kaipasin vain lämmintä ateriaa ja unta.”
- Luutnantti Hidara sotavankeudessa kesäkuussa 1945
Kamikaze-lentäjät laivaston kiusana
Sillä aikaa kun Yhdysvaltain jalkaväki taisteli Okinawalla piileskelevää vihollista vastaan, heidän taistelutoverinsa merellä joutuivat julmien ilmaiskujen kohteeksi.
Ensimmäinen hyökkäysaalto koettiin 6. huhtikuuta, jolloin laivasto sai kimppuunsa noin 900 japanilaishävittäjää. Niistä kolmannesta lensivät kamikaze- eli itsemurhalentäjät, jotka ohjasivat koneensa suoraan vihollisen aluksiin, niin että koneiden lastina olleet räjähteet laukesivat.
Lentäjä Junie B. Lohan yli yksi sadoistatuhansista Yhdysvaltain laivaston sotilaista, jotka palvelivat Okinawan lähivesille määrätyissä 430 aluksessa.
Hän seisahtui kuin kivettyneenä lentotukialuksen kannelle nähdessään punaisella auringon kuvalla varustetun japanilaiskoneen syöksyvän suoraan kohti laivaa.
Miehet hänen ympärillään heittäytyivät makuulleen, mutta Lohan ei saanut silmiään irti lähestyvästä koneesta.
”Näky oli niin kiehtova, etten kyennyt liikahtamaankaan. Seisoin vain ja katselin, miten japanilainen syöksyi koneellaan suoraan meitä kohti. En ollut peloissani. Luulen, että olin pikemminkin utelias näkemään, mitä lentäjä tekisi. En uskonut, että hän todella törmäisi alukseemme, mutta juuri niin hän teki”, Lohan kertoi myöhemmin.
Seuraavien päivien kuluessa kamikaze-hyökkäykset jatkuivat. Osa japanilaiskoneista syöksyi savupilven saattelemina veteen yhdysvaltalaisalusten ilmatorjuntatulen alas ampumana.
Lentokoneita tuli kuitenkin aina vain lisää, ja vaikka ilmatorjuntatykit ampuivat lähes taukoamatta, kaikkia koneita ei ehditty pysäyttää ajoissa.
Aina välillä kamikaze-lentäjä onnistui ohjaamaan koneensa laivan kanteen, jolloin se räjähti tulipallona. Kuumuus ja palavan polttoaineen katku olivat vähällä tyrmätä amerikkalaissotilaat, jotka ryntäsivät vesiletkujen kanssa räjähdyspaikalle sammuttamaan tulipaloa.
Usein taistelu tulta vastaan oli jo ennakkoon hävitty.
”Lentokone osui laivan kannen takaosaan ja räjähti.
Roiskuva polttoaine sytytti useita paloja, jotka korvensivat takimmaisen kansitornin ja tykkitornit vääntyneiksi möykyiksi [--] Yritykset sammuttaa paloja epäonnistuivat, sillä vesiletkut olivat täynnä reikiä ja vesipumppujen venttiilit olivat vaurioituneet koneen törmäyksessä ja sitä seuranneessa räjähdyksessä”, kertoi hävittäjä USS Mullanyn kapteeni Albert O.
Momm aluksensa kohtalosta. Kamikaze-lentäjät onnistuivat upottamaan peräti kuusi alusta 19 tunnissa.
Japanilaisten raivokas puolustus jatkui niin maalla, merellä kuin ilmassakin, ja huhtikuun 11. ja 12. päivänä liittoutuneiden joukkojen tilanne muuttui yhä tukalammaksi.
Merellä liittoutuneiden laivojen kimppuun hyökkäsi kamikaze-lentäjien aalto toisensa jälkeen, ja Okinawalla eversti Yahari luopui japanilaisten menestyksen rohkaisemana joksikin aikaa sissisodasta ja komensi joukkonsa suoraan hyökkäykseen.
Kenttäsairaalat täyttyivät haavoittuneista ja kuolevista sotilaista, ja laivoilla merihautausta odottavien ruumissäkkien röykkiöt vain kasvoivat.
Okinawan taistelun synkimpinä päivinä moni sotilas mietti, kykenisikö Yhdysvallat ylipäätään voittamaan taistelun ja sen myötä sodan Japania vastaan.
Presidentin yllättävä kuolema
Kun Yhdysvaltain laivaston merisotilaat kokoontuivat aamiaiselle 13. huhtikuuta, he saivat kuulla järkyttäviä uutisia:
”Huomio. Huomio. Presidentti Roosevelt on kuollut.
Toistan: ylipäällikkömme, presidentti Roosevelt, on kuollut”, kuului laivan kovaäänisistä. Kaikki tiesivät presidentin terveyden olevan huono, mutta hänen kuolemansa vain muutama kuukausi hänen neljännen kautensa alkamisen jälkeen oli suuri järkytys. Franklin Delano Roosevelt oli hallinnut Yhdysvaltoja lähes 12 vuotta ja luotsannut maata 1930-luvun talouskriisissä ja nyt toisessa maailmansodassa.
Nuorimmat sotilaat eivät edes muistaneet aikaa, jolloin presidenttinä olisi ollut joku muu kuin Roosevelt.
Yhdysvaltalaissotilaat kokoontuivat päät painuksissa kunnioittamaan presidentin muistoa. Mielessään he pohtivat, kuka nyt pelastaisi heidät tästä verisestä kaaoksesta.
Napalmi mursi vastarinnan
Pian amerikkalaiset saivat uutta uskoa, kun heidän mies- ja kalustoylivoimansa alkoi viimein tuottaa tulosta. Viimeiset japanilaiset Okinawan pohjoispäässä nujerrettiin 21. huhtikuuta, noin kolme viikkoa maihinnousun jälkeen.
Nyt oli vielä vallattava saaren eteläpää.
Etelässä yhdysvaltalaiset yrittivät turhaan murtautua läpi japanilaisten puolustuslinjasta, joka ulottui saaren eteläosan poikki rannikolta toiselle ja esti yhdysvaltalaisten pääsyn vihollisen Shurin kaupungissa sijaitsevaan päämajaan.
- huhtikuuta käynnistyi Tyynenmeren sodan mittavin tykistökeskitys, jonka kohteena oli Shurin puolustuslinja.
Yhdysvaltain joukot tulittivat japanilaisten asemia yhtä aikaa maalta, mereltä ja ilmasta, ja palava napalmi muutti maaston liekehtiväksi helvetiksi.
Yhdysvaltalaiset joutuivat odottamaan viisi päivää, ennen kuin he pystyivät etenemään keskityksen kohteena olleelle alueelle.
Kasvillisuus oli palanut jäljettömiin, ja autioituneen maaston yllä leijui napalmin katku. Viholliset olivat poissa.
Japanin joukot Okinawalla kaipasivat kipeästi vahvistuksia, mutta Tokiossa kokoontuva kenraalikunta ei ottanut pyyntöjä kuuleviin korviinsa. Sen huomio oli kiinnittynyt jo tulevaan yhteenottoon Japanin pääsaarilla.
Vaikka Okinawan taistelu näytti jo hävityltä, perinteet vaativat puolustuksen jatkamista viimeiseen saakka, jotta tappio olisi mahdollisimman kunniakas.
Tokiosta katsottuna Japanin Okinawalle sijoitetuilla joukoilla oli vain yksi tehtävä: upottaa laivoja, tuhota kalustoa ja tappaa vihollisia niin paljon kuin mahdollista, ennen kuin vihollinen etenisi Japanin pääsaarille asti.
Japanilaiset taistelivat epätoivoisesti ylivoimaisia yhdysvaltalaisia vastaan.
Japanilaiset piiloutuivat tunneleihin ja luoliin
Kenraaliluutnantti Ushijima halusi välttää avoimen yhteenoton vihollisen kanssa ja valitsi Okinawalla taktiikaksi sissisodan.
Japanilaiset olivat kerta toisensa jälkeen käyneet pistimet ojossa suoraan hyökkäykseen yhdysvaltalaisia vastaan, ja joka kerta nämä olivat valloittaneet kiistan kohteena olleen Tyynenmeren saaren.
Japanilaisten kunniakkaana pitämä hyökkäystaktiikka oli osoittautunut tehottomaksi, ja se oli vaatinut yli kahden miljoonan japanilaissotilaan hengen.
Okinawalla he päättivät vaihtaa taktiikkaa ja kaivautuivat tunneleihin ja luoliin kukkuloiden rinteisiin erityisesti saaren eteläosassa.
Piiloistaan japanilaiset aikoivat käydä sissisotaa, joka verottaisi yhdysvaltalaisjoukkoja niin, etteivät ne pystyisi hyökkäämään Japanin pääsaarille.
Taktinen täyskäännös
Japanin ainoan merkittävän liittolaisen, Saksan, romahdus huhtikuun lopussa oli liikaa Okinawan joukkojen kakkosmiehelle kenraalimajuri Cholle, joka ei koskaan ollut täysin hyväksynyt japanilaisten omaksumaa uuvutustaktiikkaa.
Monissa liemissä keitetty Cho oli ollut mukana useissa ulkomailla toteutetuissa sotatoimissa, kuten Mantšurian miehityksessä ja vuoden 1937 Nankingin verilöylyssä, jossa kuoli 300 000 kiinalaista.
Cho edusti militanttia ääripäätä jopa sotilaallisen järjestyksen ja kurin läpitunkemassa 1930-luvun Japanissa.
Hän oli lopen kyllästynyt Okinawalla harjoitettuun sissisotaan, joka oli verottanut Japanin omia joukkoja enemmän kuin vihollisen. Hän vaati sissisodan lopettamista ja avoimen hyökkäyssodan aloittamista.
Kenraaliluutnantti Yahara vastusteli, mutta hänen lausuntonsa eivät enää vakuuttaneet Tokion sodanjohtoa, etenkin kun Japanin joukot hupenivat päivä päivältä.
Tokio asettui Chon kannalle – oli parempi tuhoutua kertarysäyksellä kuin näivettyä hitaasti ja nöyryyttävästi.
Ennennäkemättömän mittava operaatio
1.–5.4.
5.-8.4.
8.-17.4.
17.-21.4.
21.-24.4
24.4.–23.6.
Japanilaisten yllätyshyökkäys
Japanilaisten massiivinen vastahyökkäys eteläisellä Okinawalla käynnistyi 3. toukokuuta. Sen tavoitteena oli pakottaa amerikkalaiset vetäytymään pohjoiseen.
Hyökkäys alkoi voimakkaalla puoli tuntia kestäneellä tykistökeskityksellä. Sen jälkeen savuverhon seasta alkoi vyöryä esiin japanilaisia panssarivaunuja, ja kaksi maihinnousuyksikköä rantautui Okinawan itä- ja länsirannikoille.
Hyökkäys tuli amerikkalaisille täytenä yllätyksenä; tiedusteluraporteissa oli tähdennetty Japanin hyökkäyksen olevan täysin poissuljettu mahdollisuus.
Amerikkalaiset toipuivat pian yllätyshyökkäyksen aiheuttamasta järkytyksestä ja ryhtyivät torjumaan hyökkäystä. Kun japanilaisjoukot viimein ilmestyivät näkyviin, yhdysvaltalaiset tajusivat heti olevansa täysin ylivoimaisia.
Japanilaisten tankit ja maihinnousuyksiköt tuhottiin. Kun aurinko nousi 4. huhtikuuta, Okinawan rantoja peittivät kaatuneiden japanilaisten ruumiit.
Hyökkäys oli Japanille katastrofi: siinä kuoli noin kymmenesosa heidän jäljelläolevista 76 000 sotilaastaan. Yhdysvaltalaisten tappiot jäivät 700:aan.
- elokuuta 1945 ”Little Boyksi” nimetty atomipommi lastattiin Enola Gay -koneeseen. Seuraavana päivänä pommi surmasi Hiroshimassa 80 000 ihmistä ja tuhosi valtaosan kaupungista.
Atomipommien oli määrä estää uusi Okinawa
Japani antautui vasta, kun Yhdysvallat pudotti Japaniin kaksi atomipommia. Pommeja pidettiin ainoana keinona lopettaa sota.
Okinawan taistelujen valtavat tappiot ja kamikaze-lentäjät järkyttivät vastanimitettyä presidentti Harry S. Trumania.
Hän päättikin panna jäihin seuraavan sotilasoperaation, operaatio Olympicin, joka tarkoitti maihinnousua Japanin eteläisimmälle pääsaarelle Kyushulle.
Heinä- ja elokuun tiedusteluraportit vahvistivat amerikkalaisten pahat aavistukset: Japanilla oli yhä yli 3 000 kamikaze-lentäjää valmiina syöksymään kuolemaansa valloittajaa vastaan ja toistuvista miestappioista huolimatta riittävästi sotilaita kohtaamaan Yhdysvaltain 680 000 sotilaan vahvuiset miehitysjoukot taistelussa mies miestä vastaan.
Truman halusi välttää Okinawan verilöylyn toistumisen.
Niinpä hän hylkäsi operaatio Olympicin ja hyväksyi juuri valmistuneen atomipommin käytön Japania vastaan. Yhdysvallat pudotti atomipommit Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkeihin 6. ja 9. elokuuta 1945.
Japani antautui 15. elokuuta. ”Pidimme pommien pudottamista ehdottoman välttämättömänä”, totesi myöhemmin ulkoministeriksi nimitetty kenraali George C. Marshall.
Periksi ei anneta
Kenraaliluutnantti Ushijima ja eversti Yahara keskustelivat epäonnistuneesta hyökkäyksestä Shurin päämajassa. Sen yhteyteen oli kaivettu laaja onkaloiden ja tunneleiden verkosto, jossa majaili noin 10 000 sotilasta ja siviiliä.
”Eversti Yahara, hyökkäys epäonnistui täydellisesti, kuten ennustitte”, kenraliluutnantti Ushijima totesi synkästi ja jatkoi: ”Pääjoukkomme ovat suureksi osaksi tuhoutuneet, mutta meillä on vielä miehiä jäljellä, minkä lisäksi saaren asukkaat ovat puolellamme.
Jatkamme taistelua viimeiseen kukkulaan, viimeiseen neliömetriin ja viimeiseen mieheen saakka.” Yahara oli sanaton. Hän tiesi, että lopullinen tappio oli lähellä.
Sillä välin yhdysvaltalaiset lähestyivät Shuria. He olivat vallanneet saaren pohjoisosan helposti, mutta etelässä odotettavissa oli yhä vastarintaa.
- toukokuuta yhdysvaltalaiset hyökkäsivät pihtiliikkeellä japanilaisten asemiin.
He eivät enää yrittäneetkään iskeä japanilaisia vastaan joukkovoimalla vaan ryhtyivät tuhoamaan japanilaisten piiloja ja onkaloita yksi kerrallaan käsiasein, käsikranaatein ja liekinheittimin.
Japanilaisia antautui Okinawalla ensi kertaa koko Tyynenmeren sodan aikana.
Japanilaiset valitsivat kuoleman
Shurin alle kaivettuihin luoliin alkoi kertyä vettä, ja pian luolien pohjalle oli muodostunut pieniä puroja. Sähkövalot välkkyivät ja alkoivat yksi toisensa jälkeen sammua.
Eversti Yahara haparoi pimeydessä yrittäen kerätä ja tuhota tärkeitä asiakirjoja. Yhdysvaltalaisten tykkitulen jylistessä kaikkialla ympärillä hän poistui luolastosta 27. toukokuuta ja lähti muiden upseerien kanssa pakenemaan yhä kauemmas etelään.
Kaksi päivää myöhemmin yhdysvaltalaiset tunkeutuivat Shurin kaupunkiin, missä taistelut etenivät katu kadulta ja talo talolta.
Maanalaisista luolista ilmestyi esiin pelokkaita siviilejä auringonvalon sokaisemina, ja yhdestä ainoasta luolasta nousi ilmoille 600 nääntynyttä ja pelon lamauttamaa kaupunkilaista.
Japanilaisten propaganda oli pelotellut okinawalaiset uskomaan, että kaikkia amerikkalaisille antautuneita odottaisi hidas ja tuskallinen kuolema julman vihollisen käsissä.
Moni siviili teki itsemurhan välttyäkseen moiselta kauhealta kohtalolta. Japanilaissotilaat, jotka oli opetettu olemaan koskaan antautumatta, räjäyttivät itsensä kappaleiksi tai heittäytyivät alas Okinawaa ympäröiviltä kalliolta.
Japanilaiset puolustivat valtaamiaan saaria sitkeästi rakentamistaan linnakkeista.
Iwo Jima oli esimakua Okinawasta
Vuonna 1942 käydystä Midwayn taistelusta lähtien japanilaiset olivat puolustaneet jokaista valtaamaansa saarta viimeiseen asti, ja esimerkiksi Iwo Jiman saaren hallinnasta käydyssä taistelussa kaatui lähes 7 000 yhdysvaltalaissotilasta.
Suunnitellessaan operaatio Jäävuorta eli Okinawan valtausta Yhdysvaltain sodanjohto arvioi, että noin 80 prosenttia maihinnousuun osallistuvista 183 000 sotilaasta saisi surmansa operaation aikana.
Taistelujen loppu
Upseerit Cho, Yahara ja Ushijima pakenivat Okinawan eteläkärjessä sijaitsevaan Mabuniin. Siellä olevassa tippukiviluolassa kenraaliluutnantti Ushijima kirjoitti sotilailleen viimeisen viestin, jossa hän kiitti näitä urheudesta ja uskollisuudesta ja ilmoitti olevansa kykenemätön enää johtamaan joukkoja.
Aamunkoitteessa 23. kesäkuuta Cho ja Ushijima kokosivat ympärilleen lähimmät alaisensa todistamaan harakiriaan. He istuivat luolan edustalla kasvot merelle päin ja työnsivät veitsen vatsaansa.
Silmänräpäystä myöhemmin muuan kapteeni kohotti miekkansa kahdesti ja katkaisi Chon ja Ushijiman kaulan.
Kun yhdysvaltalaisupseerit muutamaa tuntia myöhemmin tutkivat luolaa, siellä lojui joka puolella kuolleita japanilaisupseereita täydessä univormussa miekka kupeellaan.
He olivat kaikki riistäneet henkensä nöyryyttävän tappion hetkellä. Kesäkuun 26. päivänä yhdysvaltalaiset ottivat hallintaansa koko saaren.
Okinawan taistelu oli Japanille sekä sotilaallinen että inhimillinen katastrofi, joka maksoi yhteensä noin 75 000 ihmisen hengen.
Yhdysvalloissa Okinawalla saavutettu voitto herätti sekä riemua että suurta surua. Taisteluissa kuoli kaikkiaan noin 14 000 yhdysvaltalaissotilasta, heidän joukossaan kranaatti-iskussa 18. kesäkuuta kuollut Simon Bolivar Buckner Jr., joka johti Yhdysvaltojen maajoukkoja Okinawalla.
Okinawan taistelu oli toisen maailmansodan viimeinen mittava taistelu. Se oli myös yksi verisimmistä ja tarpeettomimmista, sillä sekään ei vielä riittänyt lopettamaan sotaa.