Montecassino: Valloitus tuli liittoutuneille kalliiksi
Yksinäinen kukkula oli liittoutuneiden Rooman valloituksen esteenä. Molemman osapuolen sotilaat joutuivat pitkään koetukseen, joka vastasi taisteluja ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Kukkulan hallinnasta kamppailtiin neljä kuukautta, ja pommit ja kranaatit tekivät elämästä etulinjassa yhtä helvettiä.

Montecassinon taistelun aikana liittoutuneiden kenraalit saivat todeta Saksan laskuvarjosotiladen uskomattoman sisukkuuden.
Kylmä ja pitkästyttävä yö muuttui painajaiseksi saksalaisille vartiosotilaille sata kilometriä Rooman eteläpuolella olevilla kukkuloilla, kun heidän asemiensa edessä olleet rinteet täyttyivät eteenpäin rynnistävistä meluavista hahmoista.
Uneliaat saksalaiset yrittivät ryhmittyä taisteluun, mutta se oli liian myöhäistä.
Ranskan armeijan marokkolaiset sotilaat rynnäköivät 12. tammikuuta 1944 nopeasti saksalaisten etuvartioasemiin. Kuolemaa halveksuvat pohjoisafrikkalaiset tekivät sitä mitä parhaiten osasivat.
”Marokkolaiset rakastavat vuoria ja pimeää”, kirjoitti yhtä marokkolaisten rykmenttiä johtanut eversti Lappara myöhemmin ylpeänä. ”Pettävään pimeyteen kätkeytyvät kalliot, pensaikot ja rotkot ovat marokkolaisten liittolaisia, sillä heidän silmänsä ovat tottuneet hämärään tuhansia vuosia. He tietävät, milloin pitää edetä ja milloin odottaa.”
Marokkolaisia oli kokonainen divisioona Apenniinien vuoristossa, joka jakaa Italian niemimaan pituussuunnassa kahtia. Yhdessä algerialaisten sotilaiden kanssa he etenivät nopeasti vaikeassa maastossa ja yön pimeydessä.
Ranskan armeijan pohjoisafrikkalaiset sotilaat näyttivät, ettei heitä turhaan pidetty maailman parhaimpiin kuuluvina hyökkäysjoukkoina.
Saksalaiset asettivat etulinjaan parhaimmistonsa: vaikeakulkuisessa maastossa taistelemaan koulutetut alppijääkärit. Marokkolaiset ja algerialaiset joutuivat valtaamaan jokaisen huipun käsikranaateilla ja pistimillä, ja taistelun komentajat yrittivät turhaan hahmottaa kukkuloiden ja rotkojen rikkomaa maisemaa.
”Enää ei kamppailtu ryhminä vaan mies miestä vastaan maastossa, jossa ei välttämättä tiennyt, mitä kymmenen metriä edempänä tapahtui”, kerrotaan marokkolaisen divisioonan raportissa.
Taistelu jatkui vielä aamun sarastettua, ja pohjoisafrikkalaiset joukot etenivät hitaasti. Viimeinen kohde vallattiin viidentenä päivänä, ja uupuneet sotilaat saivat ansaitsemaansa lepoa.
Operaatio osoitti, millaisen vastuksen Italian maantiede ja kokeneet saksalaisjoukot yhdessä muodostivat. Hyökkäys oli siirtänyt rintamalinjaa vain viisi kilometriä, ja liittoutuneet olivat saavuttaneet vasta saksalaisten varsinaisen puolustusaseman eli Gustav-linjan.