Monte­cassinon taistelun aikana liittoutuneiden kenraalit saivat todeta Saksan laskuvarjosotiladen uskomattoman sisukkuuden.

© Polfoto/Ullstein Bild & Getty/AOP
Sota - Toisen maailmasodan taistelut

Montecassino: Valloitus tuli liittoutuneille kalliiksi

Yksinäinen kukkula oli liittoutuneiden Rooman valloituksen esteenä. Molemman osapuolen sotilaat joutuivat pitkään koetukseen, joka vastasi taisteluja ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Kukkulan hallinnasta kamppailtiin neljä kuukautta, ja pommit ja kranaatit tekivät elämästä etulinjassa yhtä helvettiä.

Kylmä ja pitkästyttävä yö muuttui painajaiseksi saksalaisille vartiosotilaille sata kilometriä Rooman eteläpuolella olevilla kukkuloilla, kun heidän asemiensa edessä olleet rinteet täyttyivät eteenpäin rynnistävistä meluavista hahmoista.

Uneliaat saksalaiset yrittivät ryhmittyä taisteluun, mutta se oli liian myöhäistä.

Ranskan armeijan marokkolaiset sotilaat rynnäköivät 12. tammikuuta 1944 nopeasti saksalaisten etuvartioasemiin. Kuolemaa halveksuvat pohjoisafrikkalaiset tekivät sitä mitä parhaiten osasivat.

”Marokkolaiset rakastavat vuoria ja pimeää”, kirjoitti yhtä marokkolaisten rykmenttiä johtanut eversti Lappara myöhemmin ylpeänä. ”Pettävään pimeyteen kätkeytyvät kalliot, pensaikot ja rotkot ovat marokkolaisten liittolaisia, sillä heidän silmänsä ovat tottuneet hämärään tuhansia vuosia. He tietävät, milloin pitää edetä ja milloin odottaa.”

Marokkolaisia oli kokonainen divisioona Apenniinien vuoristossa, joka jakaa Italian niemimaan pituussuunnassa kahtia. Yhdessä algerialaisten sotilaiden kanssa he etenivät nopeasti vaikeassa maastossa ja yön pimeydessä.

Ranskan armeijan pohjoisafrikkalaiset sotilaat näyttivät, ettei heitä turhaan pidetty maailman parhaimpiin kuuluvina hyökkäysjoukkoina.

Saksalaiset asettivat etulinjaan parhaimmistonsa: vaikeakulkuisessa maastossa taistelemaan koulutetut alppijääkärit. Marokkolaiset ja algerialaiset joutuivat valtaamaan jokaisen huipun käsikranaateilla ja pistimillä, ja taistelun komentajat yrittivät turhaan hahmottaa kukkuloiden ja rotkojen rikkomaa maisemaa.

”Enää ei kamppailtu ryhminä vaan mies miestä vastaan maastossa, jossa ei välttämättä tiennyt, mitä kymmenen metriä edempänä tapahtui”, kerrotaan marokkolaisen divisioonan raportissa.

Taistelu jatkui vielä aamun sarastettua, ja pohjoisafrikkalaiset joukot etenivät hitaasti. Viimeinen kohde vallattiin viidentenä päivänä, ja uupuneet sotilaat saivat ansaitsemaansa lepoa.

Operaatio osoitti, millaisen vastuksen Italian maantiede ja kokeneet saksalaisjoukot yhdessä muodostivat. Hyökkäys oli siirtänyt rintamalinjaa vain viisi kilometriä, ja liittoutuneet olivat saavuttaneet vasta saksalaisten varsinaisen puolustusaseman eli Gustav-linjan.

Pelkkää ylämäkeä: kun puolalaiset kiipesivät Montecassinon jyrkkiä rinteitä, saksalaisilla sotilailla oli huipulta avoimet näkymät.

© Scala/BPK & Osprey

Maantiede oli pahin este

Liittoutuneet olivat edenneet pohjoiseen hitaasti syyskuusta 1943 lähtien Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan siirtokuntien joukkojen noustua maihin Etelä-Italiassa.

Saksalaiset olivat räjäyttäneet kaikki vuoriston jyrkkien rotkojen ja alankoja halkovien jokien sillat. Kapeat ja huonokuntoiset tiet oli miinoitettu, ja vuorenrinteille sijoitetut tykit, kranaatinheittimet ja konekiväärit olivat saaneet aikaan paljon tuhoa.

Ylivoimaiset liittoutuneet onnistuivat silti painostamaan saksalaisia perääntymään vuodenvaihteeseen saakka. Sotamarsalkka Albert Kesselring oli kuitenkin luvannut Hitlerille, että hän kykenisi puolustamaan Roomaa kesään 1944 saakka.

Sitä varten Kesselring oli valmistellut Gustav-linjan eli rannikolta rannikolle ulottuneen puolustuslinjan, jonka piti pysäyttää vihollisen hyökkäys.

Puolustuslinjan sijainti valittiin huolella niin, että vuoret suojasivat sitä miltei koko matkalta. Idässä Adrianmeren rannalla oli vain kapea kaistale tasankoa, ja lännessä Auruncivuoret nousivat suoraan merestä.

Niiden ja Apenniinien välissä oli vain Lirin laakso, jota pitkin liittoutuneiden panssarivaunut voisivat edetä. Tankkien piti ylittää myös Rapidojoki, jonka joka kilometriä valvottiin kukkuloilta Cassinon kaupungin takaa.

Montecassino oli ihanteellinen tähystyspaikka, josta saksalaiset kykenivät suuntaamaan tappaavan tykistötulen kaikille pohjoiseen vieville reiteille. Montecassino olisi avainasemassa, jos Italian liittoutuneiden joukkojen brittiläinen ylipäällikkö Harold Alexander yrttäisi murtautua Gustav-linjan läpi.

Alexander oli tajunnut jo aiemmin, että ”tie Roomaan on pitkä ja päällystetty piikeillä”. Hän laati kunnianhimoisen suunnitelman, jonka onnistuttua voitaisiin välttää rynnäkkö saksalaisten luonnollista linnoitusta vastaan. Maihinnousu Gustav-linjan taakse pakottaisi saksalaiset valitsemaan joko pakenemisen tai saarroksiin jäämisen.

Amerikkalaisia ja brittiläisiä sotilaita kuljettaneita aluksia virtasi lauantaina 22. tammikuuta 1944 länsirannikolle rintaman ja Rooman välissä sijainneen Anzion edustalle.

Maihinnousu ei yllättänyt Kesselringiä, jolla oli joukkoja valmiina. Saksan erikoisjoukot saartoivat nopeasti rannikon sillanpääaseman ja estivät kaikki murtautumisyritykset.

Anzion operaatio oli fiasko. Alexanderin joukkojen oli pakko yrittää läpi Gustav-linjasta.

Amerikkalaiset iskivät turhaan

Samaan aikaan maihinnousun kanssa liittoutuneet käynnistivät Lirin laakson suulla hyökkäyksen, jonka piti sitoa saksalaisia joukkoja etulinjaan. Hyökkäys muuttui yritykseksi murtautua Kesselringin puolustuslinjan läpi.

Ranskan armeijan pohjoisafrikkalaiset hyökkäsivät taas Saksan alppijääkärien kimppuun. Pian hyökkäyksen käynnistyttyä tuli käsky suunnanmuutoksesta. Sotilaiden piti kääntyä lounaaseen ja mennä auttamaan amerikkalaisia, jotka yrittivät valloittaa kaupungin ja Montecassinon kukkulan sen takana.

Kokeneet pohjoisafrikkalaiset sotilaat eivät juuri arvostaneet liittolaisiaan. He huomasivat, että saksalaiset kunnioittivat amerikkalaisia yhtä vähän:

”Saksalaiset partiot liikkuivat joka puolella ei-kenenkään-maalla kranaatteja heitellen ja herjauksia huudellen”, algerialainen kersantti Ben Bella kirjoitti myöhemmin.

”Tajusimme pian, että herjaukset olivat englanninkielisiä, koska saksalaiset luulivat meitä amerikkalaisiksi. Amerikkalaiset välttelivät partiointia, eivätkä he tienneet edes vihollisen asemien sijainteja.”

Amerikkalaiset yrittivät ylittää Rapidojoen Cassinon pohjoislaidalla. Etenemistä hidastivat kuitenkin miinat ja mutaiset rantatörmät sekä saksalaisten tykkien ja konekiväärien tulitus.

Ylikersantti W. Kirby muisteli: ”Meitä tulitettiin koko ajan. Toiselle puolelle päästyämme näkymä oli kuin elokuvasta. En ole koskaan nähnyt niin paljon ruumiita – omia poikiamme. Muistan pojan, johon osui konekiväärin luotisuihku. Luodit paiskoivat hänen ruumistaan kuin säilykepurkkia. Lähes kaikkiin osui. Kaikki lähimmät ystäväni komppaniassa joko kuolivat tai haavoittuivat.”

Saksalaisetkin kärsivät taistelussa suuria tappioita. Yhden tulinjan rykmentin aliupseeri kirjoitti päiväkirjaansa:

”22. tammikuuta. Olen aivan loppu. Tykistötuli ajaa minut hulluksi. Pelkään enemmän kuin ikinä, ja olen viluissani. Kuopasta ei voi lähteä koko yönä. Viime päivät ovat lannistaneet minut täysin.”

Joukot pääsivät lopulta joen yli kolmen päivän päästä, ja saksalaiset sotilaat pakotettiin hitaasti mutta vääjäämättä Montecassinon rinteille. Amerikkalaisten hyökkäyksen kärjessä eteni Havaijin etnisten japanilaisten pataljoona.

Vahvistuksista huolimatta hyökkääjien voimat ehtyivät 12. helmikuuta. Etulinja oli neljänsadan metrin päässä Montecassinon luostarista, mutta aluevalloituksista ei ollut hyötyä saksalaisten hallitessa yhä huippua.

Koko kukkula piti valloittaa uudella ja ratkaisevalla hyökkäyksellä. Se avaisi tien Lirin laaksoon, josta voitaisiin edetä Roomaan. Ensin piti kuitenkin odottaa tuoreita intialaisia ja uusiseelantilaisia divisioonia.

Liittoutuneiden joukot Italiassa koostuivat monista eri kansallisuuksista, jotka osallistuivat vuorollaan Montecassinon taisteluihin. Ranskan armeijan värväämät Marokon vuoristolaiset tunnettiin veitsenkäyttötaidostaan.

© Getty Images

Luostari tuhottiin

Ennen liittoutuneiden hyökkäystä kenraali Alexander antoi tylyn käskyn ja lähetti pommikoneet Montecassinon keskiaikaisen luostarin kimppuun.

Arvokas rakennus ei ollut kärsinyt vielä vaurioita, sillä saksalaiset olivat julistaneet sen puolueettomaksi alueeksi eivätkä olleet sijoittaneet sinne sotilaita.

Kukkulan huipulla sijainnut luostari olisi ollut vankka linnoitus, josta oli vapaat näkymät taistelukentälle kilometrien säteelle, mutta sotamarsalkka Kesselring halusi säästää ainutlaatuisen kulttuuriaarteen.

Intialaisen divisioonan komentaja ei kuitenkaan luottanut vihollisen vakuutteluihin vaan vaati luostarin pommittamista maan tasalle ennen kuin lähettäisi miehensä rinteeseen. Alexander taipui, sillä sotilaat olivat vanhoja kivimuureja tärkeämpiä.

Aamulla 15. helmikuuta lentokoneiden armada peitti taivaan ja moottorien jyly peitti kaiken alleen. Yli 250 liittoutuneiden lentokonetta lensi Montecassinon yli ja pudotti pomminsa luostariin.

Kyseessä oli toisen maailmansodan siihen saakka suurin maajoukkojen tueksi tehty ilmahyökkäys. Saksalainen upseeri kuvaili räjähdysten tuntuneen siltä kuin ”valtava käsi ravistelisi vuorta”.

Luostarissa menehtyi satoja italialaisia pakolaisia. Liittoutuneet olivat varoittaneet pommituksesta etukäteen lentolehtisillä, mutta luostarissa olleet ihmiset eivät uskoneet varoitusta.

Seuraavina päivinä Saksan radiossa arvosteltiin liittoutuneiden hyökkäystä.

”Montecassinon luostari on tuhottu täydellisesti. Brittiläis-amerikkalaisten ilmavoimien järjetön voimannäyttö tuhosi yhden ihmiskunnan arvokkaimmista kulttuuriaarteista.”

Sotilaallisesti pommitus epäonnistui. Luostarin lähellä olleet saksalaiset kärsivät kyllä tappioita, mutta intialainen divisioona oli valmis hyökkäämään vasta kahden päivän kuluttua. Sotilaat lähtivät kipuamaan rinteitä 17. helmikuuta, ja saksalaiset tulittivat heitä ankarasti raunioihin perustamistaan asemista.

Hyökkääjä koki valtavia tappioita, ja operaatio keskeytettiin seuraavana päivänä. Vähistä valloitetuista alueistakin täytyi luopua, sillä ne olivat täysin alttiina saksalaisten tulitukselle. Uusiseelantilaisten hyökkäys Cassinossa epäonnistui myös, ja se keskeytettiin enempien turhien tappioiden välttämiseksi.

Saksan eliittijoukot eivät luovuttaneet

Uusiseelantilaiset hyökkäsivät uudelleen kuukautta myöhemmin 15. maaliskuuta. Liittoutuneet lähettivät raskaita pommikoneita pehmittämään kohdetta, ja Cassinon vanhat talot pommitettiin raunioiksi.

Kaupunkia puolustaneet saksalaiset laskuvarjojoukot kärsivät mittavia tappioita, mutta liittoutuneiden panssarivaunut eivät päässeet liikkumaan raunioissa, ja jalkaväen piti hyökätä yksin.

Uusiseelantilaiset etenivät kaupungissa talo talolta, ja intialaiset kiipesivät hitaasti Montecassinon rinteitä. Divisioonan sisukkaat nepalilaiset gurkhat pääsivät lähes luostarin muurille asti, mutta eivät saaneet valloitettua sitä. Saksan sinnikkäät laskuvarjojoukot pysäyttivät jälleen liittoutuneet.

Britannian pääministeri Churchill lähetti 20. maaliskuuta kenraali Alexanderille ihmettelevän sähkeen.

”Toivon että pystytte kertomaan, miksi hyökkäys on juuttunut alle viiden kilometrin mittaiseen etulinjaan Cassinon luostarihuipun läheisyydessä? Puolentusinaa divisioonaa on kuluttanut kaiken voimansa tuohon pullonkaulaan.”

Vastauksessaan Alexander tähdensi Montecassinon strategista merkitystä mutta myönsi, että puolustuksen vahvuus oli yllättänyt liittoutuneet.

”Saksalaisten laskuvarjojoukkojen taistelutahto on mainittava erikseen, sillä heitä on pommittanut koko Välimeren alueen ilmavoimien lisäksi 800 tykkiä kaikkien aikojen suurimmassa tulivoiman keskityksessä. En usko, että mitkään muut joukot koko maailmassa olisivat kestäneet tulituksen ja kyenneet taistelemaan yhtä raivokkaasti.”

Kenraali otti kuitenkin vaarin Churchillin moitteista, ja hyökkäys keskeytettiin. Alexander ryhtyi suunnittelemaan leveän rintaman rynnäkköä toukokuuksi. Liittoutuneiden sotilaat asettuivat
uusiin asemiin, ja koitti jonkinlainen arki – jota tosin säestivät tykistön loputon jylinä ja pienet veriset yhteenotot.

Liittoutuneet ja Saksan joukot taistelivat aution Cassinon taloissa lähes puoli vuotta.

© Scala/BPK

Elämää helvetissä

Vuoden 1944 kevät oli yhtä kärsimystä Montecassinon rintamalinjan molemmilla puolilla olleille sotilaille.

”Täällä kokemaamme ei voi verrata mihinkään. En nähnyt Venäjällä mitään vastaavaa. Ei hetkenkään rauhaa, vain tykkien ja kranaatinheittimien kauhistuttavaa jylinää”, saksalainen sotamies kuvaili kirjeessään. ”Täällä ei ole kun kauhua, pelkoa, kuolemaa ja kirouksia.”

Toisen osapuolen läheisyys tarkoitti sitä, että jokainen askel juoksuhaudoista tai raunioituneiden kellareiden piiloista oli hengenvaarallinen:

”Alle 200 metrin matkalla komppanian päämajaan makaa ainakin 20 kuollutta saksalaista”, kertoi Cassinossa ollut saksalaissotilas. ”Brittien tarkka-ampujat ovat liian hyviä, he osuvat aina päähän. Kranaatit viheltävät ja räjähtelevät päivin ja öin. Harvinaisina hiljaisina hetkinä uneksin olevani kotona.”

Liittoutuneidenkin niskaan satoi kranaatteja, ja miinat tekivät koko ajan tuhojaan. Saksan pioneereilla oli ollut kuukausia aikaa miinoittaa alkuperäisten asemiensa edessä olleet alueet ennen kuin sota oli edennyt Gustav-linjalle.

Rintama oli sittemmin liikkunut, mutta miinakentät uhkasivat kaikkia etulinjaan ja sieltä pois kulkeneita. Maastokin haittasi rintaman takana liikkumista, kuten brittirykmentin sotapäiväkirjasta ilmeni.

”Raskasta kuormaa kantavalta mieheltä kului neljä ja puoli tuntia pataljoonan alueelle kiipeämiseen. Kaikki vesi, ammukset ja ruoka piti kantaa miesvoimin, sillä muulikaan ei pystynyt kulkemaan siinä maastossa.”

Uupumus levisi kummankin osapuolen sotilaisiin. Liittoutuneilla oli silti etulyöntiasema, sillä kenraali Alexander pystyi vaihtamaan joukkojaan. Hän siirsi puolalaisia ja brittiläisiä joukkoja Montecassinon etulinjaan ennen neljättä hyökkäystä. Joukkoja siirrettiin myös itärannikolta, joten Alexanderilla oli lännessä 25 divisioonaa ja 11 prikaatia.

Kesselring ei voinut tehdä samoin, sillä Saksan armeija oli Italiassa pahassa ahdingossa. Hän sai koottua liittoutuneita vastaan vain yhdeksän divisioonaa, ja laskuvarjosotilaiden täytyi jäädä asemiinsa Montecassinoon.

”Alkuperäisestä osastostani ei ole jäljellä muita kuin minä”, saksalainen sotilas kirjoitti isälleen ja jatkoi: ”Tilanne on sama koko komppaniassa.”

Näin etulyöntiasema siirtyi hiljalleen liittoutuneille ennen Alexanderin seuraavaa yritystä murtaa Gustav-linja.

Gustav-linja murtui

Koodinimellä operaatio Diadem tunnettu neljäs ja viimeinen taistelu Montecassinon kukkulasta käynnistyi vihdoin 12. toukokuuta. Kaksi puolalaista divisioonaa lähestyi luostaria ennen aamunkoittoa aikeenaan murskata vähälukuiset saksalaiset ylivoimallaan.

Aiempien hyökkäysten tapaan saksalaiset vastasivat tarkalla konekivääritulella, joka niitti puolalaisia kuin heinää. Haavoittuneita tulvi kenttäsairaaloihin rintamalinjan taakse.

”Osa ryömi itse, joitakin auttoivat ystävät, ja loppuja kannettiin olalla kuin säkkejä”, sotilaslääkäri Majewski kertoi sodan jälkeen. ”Kaikki olivat silti reippain mielin. Se oli suorastaan uskomatonta. Sotilaissa ei näkynyt pelkoa, vain vihaa ja raivoa.”

Hyökkäys juuttui silti paikalleen koko leveydeltä. Puolalaiset joutuivat muiden liittoutuneiden joukkojen tapaan myöntämään, että Montecassinon saksalaiset asemat olivat liian vahvoja. Hyökkäys keskeytettiin siinä toivossa, että tilanne olisi myöhemmin suotuisampi. Tilaisuus koitti viiden päivän päästä.

Ranskan pohjoisafrikkalaiset sotilaat raivasivat jälleen tietä liittoutuneille. He murtautuivat saksalaisten puolustuksen läpi lähellä Italian länsirannikkoa, jolloin brittidivisioonille aukesi tilaisuus edetä Lirin laaksoon. Gustav-linja oli murtumassa, ja puolalaiset hyökkäsivät taas.

Saksalaiset puolustautuivat, mutta brittijoukkojen eteneminen heidän selustaansa Lirin laaksoon sai heidän rivinsä hajoamaan. Puolalaiset pääsivät luostariin, ja Montecassino vallattiin.

Sotamarsalkka Kesselring luopui 17. toukokuuta Gustav-linjan puolustamisesta pelätessään joukkojensa joutuvan saarroksiin. Liittoutuneet etenivät Lirin laaksossa ja murtautuivat myös ulos Anziosta, johon ne olivat päässeet neljä kuukautta aiemmin.

Amerikkalaiset olisivat voineet estää saksalaisten vetäytymisen, mutta he lähtivät kohti Roomaa saadakseen ensimmäisinä kunnian sinne ehtimisestä.

Kesselringin kutistuneet divisioonat pääsivät muodostamaan uuden puolustuslinjan pohjoisemmaksi. Siksi liittoutuneiden sotaretki Italiassa päättyi vasta 2. toukokuuta 1945, kun viimeiset Saksan joukot antautuivat vuorilla pohjoisessa.

Kukkulan herruuden hintana oli yli 75 000 haavoittunutta ja kaatunutta rintaman molemmilla puolilla. Veriset taistelut jättivät hengissä selvinneisiin pysyvän jäljen. Saksalainen kersantti Richard Kruppa kielsi sotavankeudessa miehiään mainitsemasta taistelua:

”Puhukaa naisista, älkää Cassinosta!”

Italiassa menestyneiden pohjoisafrikkalaisten rykmenttien kunniakas aika oli päättymässä. Edessä oli vapaustaistelu Ranskaa vastaan, ja monet sotilaista liittyivät kumouksellisiin. Entinen kersantti Ben Bella valittiin itsenäistyneen Algerian presidentiksi vuonna 1962.

Lue myös:

Hitler

Adolf Hitler – kansanjohtajan muotokuva

14 minuuttia
Toinen maailmansota

Hiroshima: Päivä, jolloin pommi räjähti

18 minuuttia
Toinen maailmansota

Toinen maailmansota viidessä minuutissa

5 minuuttia
Suosituimmat

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!