Churchill, Stalin ja Roosevelt tapasivat
Pääministeri Winston Churchill, marsalkka Josef Stalin ja presidentti Franklin D. Roosevelt tapasivat toisensa marraskuun lopulla vuonna 1943 Teheranin huippukokouksessa, jossa heidän oli määrä suunnitella sodan jatkoa.
Päivällisen jälkeen presidentti Roosevelt joutui menemään huonovointisena levolle, ja Churchill ja Stalin istahtivat sohvalle tupakoimaan ja hahmottelemaan toimia sen jälkeen, kun liittoutuneet saisivat kukistettua natsi-Saksan.
Keskustelun kuluessa Stalin ilmaisi toiveensa liittää Puolan itäosa Neuvostoliittoon – asuihan alueella pääasiassa valkovenäläisiä ja ukrainalaisia.
Churchill ehdotti, että Puolaa voitaisiin yksinkertaisesti siirtää parisataa kilometriä länteen ”kuten joukko-osastoa, joka siirtyy vasemmalle”. Puola saisi idässä menettämiensä alueiden tilalle lännestä uusia alueita Saksalta.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Churchill julisti parlamentin alahuoneessa, että saksalaisten oli poistuttava Itä-Euroopasta:
”Saksalaisten karkottaminen on käsityksemme mukaan tyydyttävin ja kestävin ratkaisu. Sen myötä päästään eroon kansojen sekoittumisesta, joka on toistuvasti johtanut mielettömyyksiin”, hän totesi.
Vallattuaan Nemmersdorfin kylän neuvostosotilaat ampuivat kaikki sen asukkaat. Kuvat herättivät kauhua kaikkialla Saksassa.
Nemmersdorf 21. lokakuuta 1944
Puna-armeija tunkeutui ensimmäistä kertaa Saksan maaperälle ja valtasi Nemmersdorfin kylän Itä-Preussissa.
Suurin osa Nemmersdorfin 637 asukkaasta oli paennut tykkien jylyn lähestyessä, mutta jotkut olivat päättäneet jäädä huolehtimaan kotieläimistään ja omaisuudestaan.
- lokakuuta kello 7.30 ensimmäiset neuvostopanssarit vyöryivät kylään. Sen asukkaat – jotka olivat enimmäkseen naisia, lapsia ja vanhuksia – antautuivat ja palasivat koteihinsa.
Iltapäivällä neuvostosotilaat tunkeutuivat taloihin etsimään arvoesineitä. He käyttäytyivät itse asiassa melko kohteliaasti, ainoa eloonjäänyt silminnäkijä Gerda Meczulat kertoi jälkeenpäin. Illalla neuvostoupseeri kuitenkin komensi asukkaat kadulle.
”Kun tulimme ulos, molemmilla puolilla seisoi sotilaita kiväärit koholla. Minä kaaduin, koska sairastin poliota. Kun palasin tajuihini, kuulin lasten huutoa ja kiväärinlaukauksia. Sitten oli aivan hiljaista.”
Gerda Meczulat jäi eloon, koska sotilaat ampuivat ohi. Kaksi päivää myöhemmin Saksan armeija valtasi Nemmersdorfin takaisin. Sotilaita odotti kammottava näky: maassa makasi kasoittain kyläläisiä ammuttuna tai kallo murskana.
Sotakuvaaja tallensi karmivan näyn, ja natsit hyödynsivät kuvia kohottaakseen saksalaisjoukkojen taisteluhenkeä: Katsokaa, mitä naisille ja lapsille tapahtuu, kun venäläiset tulevat!
Kuvia säestivät kylän vapauttamiseen osallistuneiden saksalaissotilaiden kertomukset. Kenraalimajuri Erich Dethlefsen kertoi esimerkiksi, että osa uhreista oli naulattu kiinni ladon oviin ennen kuin heidät oli ammuttu.
Toinen silminnäkijä, luutnantti Heinrich Amberger kertoi: ”Näin monia naisia, jotka vaatteiden kunnosta päätellen oli raiskattu ennen kuin heidät oli surmattu niskalaukauksella. Joidenkin naisten vierellä oli surmattuja lapsia, joita myös oli ammuttu niskaan.”
Historioitsijat kiistelevät yhä siitä, pitävätkö tarinat raiskauksista ja raakalaismaisista teloituksista paikkansa vai olivatko silminnäkijät saaneet käskyn liioitella propagandasyistä; Nemmersdorfin tapahtumat vaikuttivat kuitenkin voimakkaasti saksalaisten mielialoihin.
Millään muulla rintamalla saksalaiset eivät taistelleet yhtä epätoivoisesti kuin itärintamalla, ja siviiliväestö alkoi pelätä venäläisiä hillittömästi.
Kukaan ei halunnut jäädä heidän käsiinsä, vaan ihmiset jättivät mieluummin kaiken omaisuutensa ja pakenivat – tai tekivät itsemurhan.
Itä-Preussi 12. tammikuuta 1945
Neuvostoliitto aloitti laajan hyökkäyksen itärintamalla aina Itämereltä Karpaateille asti. Pakolaisvirta länteen kiihtyi.
Talvi 1944–1945 oli armoton. Lunta satoi paljon, ja lämpötila laski 20 pakkasasteeseen. Saksalaissiviilien oli pakko lähteä jäiseen helvettiin paetakseen lähestyviä venäläisiä.
Natsit olivat viimeiseen asti kieltäytyneet evakuoimasta vaarassa olevia alueita, ja heidän silmissään pako oli pelkuruutta, josta rangaistuksena oli kuolema.
Puna-armeijan aloittaessa hyökkäyksensä Itä-Preussin asukkaiden pelastaminen oli jo liian myöhäistä.
Junaliikenne Berliiniin katkesi, ja kymmenettuhannet joutuivat pakkaamaan tärkeimmän omaisuutensa hevoskärryihin, kelkkoihin ja reppuihin ja liittymään länttä kohti mateleviin loputtomiin pakolaiskolonniin.
Tiet tukkeutuivat muutamassa päivässä. Pakolaiset kuuntelivat kauhuissaan rintamalta kantautuvaa jylinää, joka lähestyi lähestymistään.
Tiet olivat jäisiä, ja hevosvaunuja ajoi usein ojaan, jonne ne jäivät. Monet paleltuivat hengiltä, ja ruumiit jäivät lojumaan tienvarsille. Hautajaisiin ei ollut aikaa.
Joiltakin loppui kärsivällisyys, ja he yrittivät edetä peltojen poikki, missä lumi ulottui hevosia vatsaan. Tien reunoilla seisoi lisää pakolaisia. He odottivat, että ihmisvirrassa olisi sopivia aukkoja, jotta he pääsisivät liittymään joukkoon.
Öisin pakolaiset etsivät suojaa vajoista tai hylätyistä maalaistaloista. Joskus heillä oli onnea ja he löysivät paenneiden asukkaiden jättämää ruokaa – muuten oli nähtävä nälkää. Huonekaluja käytettiin polttopuuna. Aamun sarastaessa jatkettiin taas marssia.
Aina kohdatessaan saksalaisen joukko-osaston pakolaisten oli väistettävä. Tienristeyksissä ja kaupungeissa pakolaiskaravaanit pysähtyivät kokonaan. Keskimääräinen etenemisvauhti oli pari kilometriä tunnissa, eli paljon hitaampi kuin lähestyvillä venäläissotilailla.
Lääkäriksi opiskellut Josefine Schleiter, joka joutui pakenemaan Itä-Preussista vuonna 1945, kertoi, miten neuvostopanssarit tavoittivat pakolaiset ja ajoivat suoraan väkijoukkoon:
”Hevoskärryt sinkoilivat ojaan, ja hevoset kuolivat. Miehet, naiset ja lapset taistelivat hengestään.”
Sekasorron keskellä hän kuuli katkelmia keskustelusta, jossa haavoittunut tyttö rukoili isäänsä: ”Ammu minut!” Myös poika pyysi isältään armonlaukausta.
Isä vastasi itkien: ”Odottakaa vähän, lapset.”
”Ei enää, en pysty enää!”
Danzigin valtauksen jälkeen 1945 kaksi neuvostosotilasta vei 23-vuotiaan Eva Ebnerin mukanaan.
”He alkoivat saman tien kopeloida rintojani ja jalkoväliäni.”
”Aloin huutaa, sillä samalla kun toinen miehistä raiskasi minua, toinen piteli veistä kurkullani, niin etten voinut puolustautua.
Eikä siinä vielä kaikki: kun kaksikko oli vauhdissa, seuraavat sotilaat tulivat jo sisään. Sitä jatkui tunti toisensa jälkeen.”
Lopuksi eräs upseeri vei hänet yläkertaan ja paiskasi hänet sohvalle. ”Ei enää, en pysty enää”, vetosi Ebner, ja sai ryömiä pois. Hän piiloutui lipaston taakse ja menetti tajuntansa.
Jonkin ajan kuluttua huoneeseen tuli toinen upseeri ja pyysi häntä tunnistamaan sotilaat, jotta heidät voitaisiin tuomita kuolemaan. Nyt hänellä oli tilaisuus kostaa. Hän tunnisti miehet, muttei kaikesta huolimatta osoittanut ketään heistä.
”Katsoin heitä kaikkia vuorollaan silmiin, ja näin niissä pelon. Sanoin itselleni, että kukaan heistä ei kuolisi minun takiani.”
Sodan jälkeen Eva Ebner toimi mm. näyttelijänä. Hän kuoli vuonna 2006.
Hieman myöhemmin kolme venäläissotilasta veti Schleiterin sivummaksi. He paiskasivat hänet kuorma-auton lavalle ja ajoivat matkoihinsa.
”Yksi joukon johtajista katseli minua virnuillen. ’Onko kylmä?’ hän kysyi. Sitten seurasi elämäni nöyryyttävin hetki, jota ei voi kuvailla.” Kun kuorma-auto viimein pysähtyi, Schleiter onnistui hyppäämään lavalta ja juoksemaan pakoon.
Saman kohtalon jakoi noin miljoona saksalaisnaista, jotka raiskattiin sodan loppukuukausina. Jos naiset eivät totelleet kehotusta ”Frau, komm!”, heidät tapettiin siihen paikkaan.
Joka kymmenes uhri ei selvinnyt raiskauksista elossa: osa murhattiin, osa kuoli usein tunteja kestäneen pahoinpitelyn aiheuttamiin vammoihin ja osan häpeä ajoi itsemurhaan.
Historioitsijat ovat yhä eri mieltä siitä, olivatko raiskaukset sodan raaistamien sotilaiden spontaaneja rikoksia vai tapahtuivatko ne Stalinin ja neuvostoarmeijan johdon käskystä.
Sotilaita ei ollut suoranaisesti käsketty raiskaamaan, ja kiinni jääneet raiskaajat saatettiin jopa tuomita kuolemaan. Samalla joukkoja kuitenkin kannustettiin radiossa ja sotilaslehdissä kostamaan saksalaisten kolme vuotta kestänyt hävityssota Venäjän maaperällä.
”Meistä mikään ei ole hauskempaa kuin vuori saksalaisten ruumiita. Hirttäkää heidät ja katsokaa, kuinka he sätkivät köysi kaulassa. Polttakaa heidän talonsa ja riemuitkaa liekeistä”, laulettiin neuvostojoukkojen taistelulaulussa.
Ryöstelyä tapahtui päivittäin. Ainoana lohtunaan saksalaiset hymyilivät katkerasti sivistymättömille valloittajille, jotka joivat vettä WC-pöntöstä eivätkä osanneet vetää hetkeä aikaisemmin ryöstämiään taskukelloja.
Venäläiset ryöstivät muutakin kuin saksalaisten omaisuutta. Stalin oli salaa määrännyt heidät vangitsemaan saksalaisia siviilejä Neuvostoliiton jälleenrakentamista varten – nämä lyhentäisivät osaltaan Saksan sotakorvauksia.
Koska useimmat miehet olivat rintamalla, tuhansia nuoria naisia vietiin karjavaunuissa pakkotyöhön Siperian tehtaisiin ja kaivoksiin. Työ oli raskasta ja kuolleisuus suuri.
Naiset kärsivät paleltumista ja lavantaudista. Jotkut joutuivat raatamaan painajaismaisissa oloissa jopa kahdeksan vuotta ennen kuin pääsivät palaamaan kotiin.
Pakolaislaivoilla oli tilaa vain ihmisille – kaiken omaisuutensa he joutuivat jättämään jälkeensä laiturille.
Frisches Haff, 26. tammikuuta 1945
Puna-armeija oli tunkeutunut syvälle Saksaan ja katkaissut yhteydet Itä-Preussista muualle Saksaan. Päästäkseen Itämerelle pakolaisten oli ylitettävä jäätynyt Frisches Haffin lahti.
”Muurit murenevat hiekaksi – meidän sydämemme eivät”, kuului Königsbergin (Kaliningrad) sotaisa motto.
Kaupunkiin virtasi pakolaisia turvapaikan toivossa, mutta he kohtasivat vain epätoivoa. Königsberg oli eristetty muusta Saksasta, ja ainoa pakotie johti pohjoiseen, Itämeren rannalla sijaitsevaan Pillaun (Baltisk) satamakaupunkiin.
Venäläiset olivat vallanneet niemellä sijaitsevaan Pillauhun johtavan maantien, mutta kerrankin talvi oli pakolaisten puolella. Frisches Haffin merenlahti oli jäätynyt niin, että sitä pitkin pääsi satamaan. Tuhannet pakolaiset lähtivät ylittämään lahtea.
”Yhdeksän aikaan lähdimme jäälle. Hevosvaunut ja jalankulkijat järjestettiin kolmeen jonoon. En vieläkään käsitä, mitä sinä päivänä tapahtui”, muistelee Kurt Koslowski, joka oli vuonna 1945 vain 16-vuotias.
Lahden ylittäminen kesti päivän, eikä matka ollut suinkaan vaaraton. Kovasta pakkasesta huolimatta jää murtui paikoin ihmisjoukon painosta.
Monet hevoskärryt päätyivät hyytävään veteen, ja muiden piti kiertää onnettomuuskohta; harvalla kävi mielessä pelastaa hevosia tai hukkuvia ihmisiä.
Myös neuvostoarmeijan lentokoneet tulittivat pakolaisia, ja SS-miehet haravoivat pakolaisjoukkoja etsiessään sotapalvelusta pakoilevia poikia ja miehiä.
Pillaussa pakolaiset odottivat laivoja, jotka veisivät heidät Luoteis-Saksaan tai Tanskaan. Paikan saamisen ehdot olivat ankarat – ensimmäisinä jonossa olivat lastensa kanssa matkustavat äidit.
Laivoilla ei ollut tilaa tavaroille, joita ihmiset olivat raahanneet mukanaan. Laiturille jäänyt tavararöykkiö kasvoi kasvamistaan.
Pillaun ja Königsbergin välinen jäätie oli käytössä useita viikkoja, ja yhteensä 592 000 pakolaista onnistui pakenemaan sitä kautta länteen.
”Frau, komm!” huusivat voitosta humaltuneet neuvostosotilaat viedessään saksalaisnaisia mukaansa. Sanonta oli niin yleinen, että saksalaislapset alkoivat leikkiä ”Frau, komm!”-leikkiä.
Königsbergissä tilanne alkoi muuttua epätoivoiseksi. Kaupunkiin satoi kranaatteja, ja apteekkarit alkoivat myydä myrkkyä itsemurhan tekemistä suunnitteleville.
”Kaikki puhuvat syankaliumista, jota apteekkarit toimittavat suuria määriä. Kukaan ei myönnä aikovansa käyttää sitä – kaikki puhuvat vain tarvittavasta annoksesta”, eräs königsbergiläislääkäri kirjoitti päiväkirjaansa.
Kolmen kuukauden ajan 250 000 neuvostosotilasta yritti murtaa ”Köningsbergin linnoitusta”, josta Hitler ei halunnut missään tapauksessa luopua.
Vasta 9. huhtikuuta, kun puna-armeija valtasi Yliopiston aukion, natsit lopulta antautuivat. Piirityksestä oli selvinnyt 110 000 ihmistä, mutta kulkutaudit alkoivat pian raivota ja puna-armeija käynnisti julman koston kaupungissa, joka ei ollut suostunut taipumaan.
Sairaudet ja mielivaltaiset teloitukset vaativat 95 000 ihmisen hengen.
Gotenhafen 30. tammikuuta 1945
Wilhelm Gustloff -laiva valmistautui lähtöön kyydissään 10 000 pakolaista. Heistä vain tuhat jäi eloon.
Risteilyalus Wilhelm Gustloff oli rakennettu natsien Kraft durch Freude -vapaa-ajanjärjestöä varten, mutta vain harvat lomailijat ehtivät nauttia laivan palveluista.
Sodan sytyttyä alus siirtyi laivaston haltuun, ja siitä tuli uiva kasarmi. Vuonna 1945 suuri alus sai uuden tehtävän: sen piti kuljettaa tuhansia pakolaisia turvaan.
Gotenhafenin (nyk. Gdynia) satama oli täynnä ihmisiä, jotka tungeksivat päästäkseen proomuun, lautalle tai rahtialukseen.
Laiturilla oli niin kova tungos, että ihmisiä putoili satama-altaan jääkylmään veteen. Laivat eivät usein ehtineet edes satamaan, kun epätoivoiset naiset jo heittivät pienokaisiaan merimiesten syliin.
Wilhelm Gustloffin laituripaikalla toimittiin ainakin aluksi sivistyneemmin. Sinne syntyi lähes loputon jono, jossa ihmiset odottivat lupaa päästä alukseen.
Miehistö täytti matkustajaluetteloa, mutta kun laivaan oli noussut 8 000 pakolaista, laiturilla alkoi levitä paniikki.
Siellä odottavat tiesivät, ettei laivalla ollut tilaa kaikille, ja yli 2 000 ihmistä ahtautui alukselle väkisin. Illansuussa 30. tammikuuta kolme hinaajaa veti Wilhelm Gustloffin ulos satamasta. Pakolaisia suojasi vain torpedovene Löwe.
Marion Gräfin Dönhoff ratsasti tuhat kilometriä sodan melskeessä.
”Matelimme hitaasti eteenpäin”
Dönhoffin aatelissuku oli asettunut Itä-Preussiin 1400-luvulla. Puna-armeijan lähes-tyessä tammikuussa 1945 kreivitär Marion joutui pakenemaan.
- tammikuuta hän päästi kotieläimet vapaaksi, pakkasi reppuunsa vaatteita ja perheen valokuva-albumin ja aloitti tuhannen kilometrin ratsastuksen kohti länttä ratsullaan Alarichilla.
”Vaunuja, hevosia, kärryjä vetäviä ihmisiä, satoja, tuhansia. Pakolaisia virtasi länteen johtaville teille, ja jono mateli hitaasti eteenpäin”, hän kuvaili pakoa myöhemmin.
Kreivitär yritti välttää ruuhkaa, mutta sivuteillä oli usein niin paljon lunta, että hevonen juuttui kiinni.
”Yöt kuluivat maantien varressa nuotion äärellä tai hylätyissä ladoissa, ja aamun sarastaessa odotti aina sama näky. Lapsia kuoli, ja vanhemmat sulkivat heidän silmänsä.
Kahden kuukauden ratsastuksen jälkeen kaksikko saapui Vinsebeckiin läntiseen Saksaan, missä kreivitär pääsi asumaan tuttaviensa luokse.
Marion Gräfin Dönhofista tuli sodan jälkeen yksi Saksan arvostetuimmista toimittajista arvovaltaisessa Die Zeit -lehdessä. Hän kuoli vuonna 2002.
Itämeren itäosissa oli vaarallista purjehtia: Gotenhafenin ulkopuolella partioi useita Neuvostoliiton sukellusveneitä, niiden joukossa myös kapteeni Aleksandr Marineskon S-13.
Marinesko ei ollut neuvostolaivaston kurinalaisimpia sotilaita; hieman aiemmin hän oli käynyt aluksineen Suomen Turussa juopottelemassa erään suomalaisnaisen seurassa.
Marineskoa uhkasi sotaoikeus, ja siksi hänen oli saatava aikaan tuloksia. Yhtäkkiä hän näki edessään Wilhelm Gustloffin, ja vähitellen hän hivuttautui ampumaetäisyydelle. Kello 21.16 hän oli enää 700 metrin päässä maalista ja antoi käskyn ampua torpedot.
Wilhelm Gustloff sai osuman, kallistui ja alkoi upota. Tuhannet pakolaiset eivät koskaan päässeet ulos laivasta; tuhansien onnistui kyllä hypätä laivasta, mutta he kuolivat pian jääkylmässä vedessä.
Torpedovene Löwe ja muut apuun kiirehtineet alukset onnistuivat pelastamaan vain tuhat ihmistä, loput 9 000 kuolivat. Puolet heistä oli lapsia.
Muutama päivä myöhemmin Marinesko upotti saksalaisen matkustajalaiva Steubenin, joka oli matkalla Pillausta Kieliin kyydissään 2 800 haavoittunutta sotilasta, 900 pakolaista sekä 540 hengen miehistö. Vain 660 pystyttiin pelastamaan.
Useimmat Gotenhafenista lähteneet alukset pääsivät kuitenkin turvallisesti perille ja kuljettivat turvaan yhteensä 1,35 miljoonaa itäpreussilaista.
Aleksandr Marineskosta tuli yksi sodan tehokkaimmista sotilaista, mutta hän ei saanut osakseen suurta kunniaa. Sodan jälkeen hänet alennettiin, ja lopulta hän joi itsensä hengiltä.
Breslau, helmikuu 1945
Puna-armeija oli edennyt Kaakkois-Saksaan Sleesiaan ja piiritti sen pääkaupunkia Breslauta. Kaupungin asukkaat rakensivat suojakseen muurin.
Jo vuoden 1944 lopulla Hitler oli kutsunut Breslauta (Wroclaw) ”linnoitukseksi”. Hän vaati asevoimia ja 600 000:tta asukasta puolustamaan kaupunkia kaikin keinoin.
Siksi alueen natsijohtaja Karl Hanke ei tehnyt mitään saadakseen asukkaita turvaan, vaikka puna-armeija lähestyi.
Sen sijaan hän rakennutti kiireesti tiilistä, raitiovaunuista, puistojen puista ja käsillä olevista rakennustarvikkeista kaupungin ympärille suojamuurin.
Juuri ennen kaupungin piiritystä Hanke muutti mielensä. Hän määräsi naiset ja lapset matkustamaan pois. Tuhannet ryntäsivät kaupungin asemalle, jossa nähtiin viimeisen junan lähtiessä hirvittävä näky: satoja pikkulapsia oli tallautunut kuoliaaksi.
Busseja ei ollut, ja vain harvoilla oli hevosia – pakeneminen oli mahdollista vain jalkaisin. Loputtomat kolonnat lähtivät matkaan purevaan pakkaseen.
Eteneminen tapahtui hyvin hitaasti, ja neuvostopanssarit ajoivat empimättä ihmisten päälle. Saartorengas sulkeutui 16. helmikuuta. Ne 200 000, jotka eivät päässeet pakenemaan kaupungista, jäivät vangeiksi.
Dresden oli täynnä pakolaisia, kun britit ja amerikkalaiset pommittivat kaupungin tuhkaksi vuonna 1945.
Dresden 13. helmikuuta 1945
Britannia ja Yhdysvallat yrittivät murtaa saksalaisten puolustustahdon pommittamalla siviilejä.
Sodan loppukuukausina Saksan suurkaupunkeihin, kuten Kölniin, Hampuriin ja Hannoveriin, satoi pommeja, jotka surmasivat tuhansia siviilejä. Pommitusten tarkoituksena oli pakottaa natsit antautumaan.
Dresden oli ainoa pommituksilta säästynyt suurkaupunki, ja sadattuhannet pakolaiset pyrkivät sinne turvaan.
- helmikuuta sielläkin annettiin ilmahälytys, ja seuraavat kaksi vuorokautta kaupunki oli kuin liekehtivä helvetti liittoutuneiden pommikoneiden pudotettua sinne yli 2 000 tonnia palopommeja.
Monet asukkaista pelastautuivat hyppäämällä Elbejokeen, kun taas toiset tukehtuivat pommisuojiin tulen niellessä ilmasta kaiken hapen.
Kaikkia pakolaisia ei ollut rekisteröity, ja siksi uhrien kokonaismäärää ei tiedetä varmasti. Arviot vaihtelevat 20 000:sta jopa 200 000:een kuolonuhriin.
Demmin 30. huhtikuuta 1945
Natsit pysäyttivät neuvostojoukkojen etenemisen Koillis-Saksassa räjäyttämällä Peenejoen yli johtavat sillat Demminissä.
Sota ei ollut juurikaan näkynyt 15 000 asukkaan Demminissä, mutta nyt puna-armeija oli lähestymässä kaupunkia.
Pysäyttääkseen neuvostojoukkojen etenemisen natsit räjäyttivät kaupunkiin johtavat Peenejoen sillat.
Puna-armeijan hyökkäys pysähtyi, ja suuri venäläisten joukko-osasto jäi kaupunkiin tyhjän pantiksi. Miehistön mielialan kohentamiseksi joukkojen komentaja antoi sotilaille luvan ryöstellä mielensä mukaan.
Odottamaton vapaapäivä sattui toukokuun ensimmäiseksi päiväksi – vappu oli kommunistien juhlapäivä.
Sotilaat löysivät Wehrmachtin viinavaraston ja lähtivät kaupungille riehumaan. Taloja ryösteltiin ja sytytettiin palamaan ja satoja naisia raiskattiin. Nimettömien kertomusten mukaan raakuudet synnyttivät kaupungissa yleisen paniikin:
”Puolitoista tuntia venäläissotilaiden saapumisen jälkeen nuorin tätini raiskattiin useaan otteeseen. Yritettyään monta kertaa turhaan hukuttautua Peeneen hän hirttäytyi äitinsä kanssa vintille”, kirjoitti eräs silminnäkijä.
Toinen kertoi: ”Kälyni viilsi vanhempiensa ranteet partaveitsellä. Metsänvartija ampui neljä-, viisi- ja kuusivuotiaat lapsensa ja vaimonsa. Lopuksi hän ampui itsensä.”
Kokonaiset perheet tekivät yhdessä itsemurhan. He ampuivat itsensä, ottivat myrkkyä, hirttäytyivät tai hukuttautuivat jokeen. Pian koko kaupunki oli täynnä ruumiita, eivätkä haudankaivajat pysyneet vauhdissa mukana.
Demminin painajainen kesti kolme päivää. Kun se oli ohi, 1 200–2 500 asukasta oli surmannut itsensä. Lisäksi suurin osa kaupungista oli palanut, koska venäläiset olivat kieltäneet palokuntaa lähtemästä paloasemalta.
Demminiläisten kertomukset ovat nimettömiä, koska seuraavien 44 vuoden ajan puna-armeijan rikoksista ja siviilien itsemurhista puhuminen oli kiellettyä.
Demmin sijaitsi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä ja kuului sittemmin DDR:ään. Siellä hyvät suhteet Neuvostoliittoon olivat tärkeät, ja puna-armeijan sotilaiden rikoksista puhumisesta rangaistiin. Kammottavista tapahtumista vaiettiin.
Monet naiset eivät kuitenkaan voineet unohtaa raiskauksia: he synnyttivät raiskaajiensa lapsia, minkä vuoksi sodasta palaavat miehet saattoivat vaatia avioeroa.
Jotkut naiset häpesivät lapsen synnyttyä niin paljon, että täyttivät repun kivillä ja kävelivät Peenejokeen vastasyntynyt sylissään.
Gisela Köhler lapsuudenkotinsa porraskivellä. Vuodesta 1945 Küstrin on kuulunut Puolalle, ja sen nimi on nykyään Kostrzyn.
”Elin elämäni onnellisimman ajan Küstrinissä”
Gisela Köhler kulkee entisessä kotikaupungissaan Küstrinissä (Kostrzyn). Heinittynyt katukiveys erottuu yhä, mutta useimmat talot ovat poissa.
”Juttelen täällä tapaamieni ihmisten kanssa. Toivon näkeväni ihmisiä, jotka muistavat kaupungin entisiltä ajoilta”, hän sanoo.
Hän muistelee onnellista lapsuuttaan kaupungissa, joka tuhoutui hänen ollessaan 17-vuotias.
”Asuin vanhempieni ja pikkusiskojeni kanssa kaksikerroksisessa talossa vanhassa, muurin ympäröimässä kaupunginosassa. Kaupungissa oli kolme kasarmia, joten siellä riitti vilskettä sotilaiden päästessä lomille.”
Tammikuusta 1945 saksalaiset ja venäläiset taistelivat kiivaasti Küstrinin hallinnasta. Kun saksalaiset perääntyivät 30.3.1945, talot oli pommitettu maan tasalle.
”Olen iloinen, ettei taloja enää ole. Sydämeni murtuisi, jos talossamme olisi asunut puolalaisperhe, jolla ei olisi ollut varaa pitää sitä kunnossa.
Talo on poissa. Se on yksi sodan seurauksista ja osa syyllisyyttä, jota meidän saksalaisten on kannettava.”
Sodan jälkeen Gisela Köhleristä tuli opettaja. Nykyään hän on eläkkeellä.
Breslau, toukokuu 1945
Hitler oli kuollut ja Berliini antautunut, mutta ”Breslaun linnoitus” piti pintansa natsien saarekkeena neuvostojoukkojen miehittämän alueen keskellä.
Piiritetyn Breslaun asukkaat olivat pitäneet puolensa yhdessä saksalaissotilaiden kanssa lähes kolme kuukautta.
Taistelutahto ei johtunut pelkästään venäläisten pelosta, vaan asukkaat pelkäsivät yhtä lailla SS:n ja Gestapon partioita, jotka kiertelivät alati kaupungissa. Kaikki, jotka laiminlöivät 10-vuotiaille ja sitä vanhemmille määrättyä työvelvollisuutta, teloitettiin.
”Joka pelkää kunniakasta kuolemaa, kuolee häpeällisesti”, julisti kaupungin natsijohtaja Karl Hanke. Kuolemantuomion uhka tehosi, ja asukkaat rakensivat kaupunkiin mm. lentokoneiden kiitoradan.
Kaksi kirkkoa sekä kaupunginkirjasto jouduttiin räjäyttämään ja tiilet raivaamaan pois, jotta keskelle kaupunkia voitiin rakentaa kilometrin pituinen ja 300 metrin levyinen kiitorata. Urakka tehtiin venäläisten tulittaessa, ja se maksoi 13 000 ihmisen hengen.
Saksalaissotilaiden kuri alkoi höltyä. He murtautuivat asuntoihin, heittivät asukkaat ulos ja ryöstivät kaiken arvokkaan. He innostuivat varsinkin löytäessään viinaa: juhliessaan he saattoivat unohtaa ankean todellisuuden.
”Bunkkereissa ja kellareissa pidettiin hirvittäviä orgioita”, katolinen isä Peikert kirjoitti päiväkirjaansa. ”Tyttöjä ja prostituoituja oli mukana juhlimassa, ja niissä tapaamisissa riitti alkoholia. Kokonaisen kansan moraali oli rappioitumassa.”
Vähitellen hautausmaat ja puistot täyttyivät haudoista, ja vainajia piti viedä kellareihin. Ilmassa leijui ruumiiden haju, ja joka puolella vilisi rottia. Hitaasti mutta varmasti venäläiset valtasivat talon toisensa jälkeen.
Isä Peikert oli raivoissaan natseille, mutta saattoi ilmaista sen vain salaisessa päiväkirjassaan: ”He uhraavat kokonaisen kaupungin ilman, että se vaikuttaisi mitenkään sodan lopputulokseen.”
Testamentissaan Hitler palkitsi Hanken nimittämällä tämän SS:n johtajaksi, mutta Breslaun joukkojen komentaja kenraali Niehoff oli menettänyt uskonsa voittoon. Hän aloitti salaiset antautumisneuvottelut.
Kuullessaan petoksesta Hanke jyrisi: ”Minä määrään Teidät pidätettäväksi!” Niehoff vastasi, että jos joku pidätetään, se on Hanke itse. Hanke vaikeni ja kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä. Niehoff kehotti häntä tekemään itsemurhan. ”En voi – olen vielä nuori”, Hanke vastasi.
Breslau antautui 6. toukokuuta 1945. Kaupungin 200 000 asukkaasta 170 000 oli kuollut Hitlerin kunnianhimon vuoksi. Sotilaita oli kuollut ”vain” 6 000.
Vain tunteja ennen kaupungin antautumista Hanke onnistui pakenemaan kätkemällään lentokoneella.
Huhujen mukaan hän pakeni sodan jälkeen Etelä-Amerikkaan, mutta todennäköisempää on, että hän oli joutunut tšekkien vastarintaliikkeen vangiksi ja hänet oli teloitettu jo vuonna 1945.
Vuoteen 1945 asti Küstrin oli vilkas pikkukaupunki, jossa oli 22 000 asukasta ja oma raitiovaunulinja.
Itä-Eurooppa 8. toukokuuta 1945
Sota oli päättynyt mutta pako jatkui. Itä-Euroopan vapautetut valtiot alkoivat karkottaa saksalaisia vähemmistöjään.
Tšekkoslovakia oli vapautettu, ja kansa janosi kostoa. ”Kuolema saksalaisille”, julistettiin Prahan radiossa.
Natsijohtajat ja Wehrmacht olivat paenneet, ja viha kohdistui saksalaissyntyiseen väestöön. Natseiksi epäiltyjä kidutettiin, ja naisilta leikattiin hiukset.
Samoin kävi Puolassa, Unkarissa, Romaniassa, Valko-Venäjällä ja Jugoslaviassa. Kansan kosto ei kuitenkaan ollut täysin spontaani.
Pakolaishallitukset olivat jo vuosia laatineet suunnitelmia hankkiutua eroon saksalaisvähemmistöistä esikuvanaan Churchillin ja Stalinin suunnitelmat Teheranissa vuonna 1943.
Puhdistukset olivat miltei ohi vuonna 1952, ja noin 13,7 miljoonaa syntyperältään saksalaista oli karkotettu kodeistaan Itä-Euroopassa.