Maltan saarron piti pelastaa Rommel

Barnham oli lähetetty kahden muun Spitfire-lentäjän kanssa hyökkäämään Vallettan satamaa lähestyvien saksalaisten Junkers JU 88 -pommikoneiden kimppuun. Pitkään hän tähyili turhaan viholliskoneita, mutta sitten ne ilmestyivät näkyviin.

”10, 20, 30 JU 88 -konetta. En ehtinyt laskea kaikkia. Ne tulivat lähemmäs. Koneeni tärisi, kun ammuin kaksi lyhyttä konekiväärisuihkua pommikoneiden ryhmään. Kaksi suurta JU 88:n kappaletta – osa nokkaa ja siipi – humahti vasemmalta puolelta ohitseni”, muisteli Barnham. Myös hän itse sai osuman.

”Vasemmasta siivestä nousi mustaa savua, ja oranssit liekit nuolivat ohjaamoa. Yritin tähyillä oikean olkapääni yli, kuka helvetti minua oikein ampuu.”

Sireenit soivat, ja Maltan 250 000 asukasta kiirehtivät pommisuojiin. Pimeissä piiloissaan he hätkähtivät aina, kun saksalaisten pudottama pommi osui lentotukikohtaan, satamaan tai johonkin läheiseen rakennukseen.

Britannian hallitsemaa Maltaa pommitettiin rajusti, sillä se sijaitsi lähellä Rommelin Afrikan-joukkojen huoltoreittejä Välimeressä. Saksalla ja Italialla oli Sisiliassa 800 lentokonetta, joiden ainoa tehtävä oli hyökätä Maltalle ja suojata Rommelille täydennyksiä vieviä laivoja.

Briteillä oli vain tusinan verran Spitfireja, joista moni joutui jäämään polttoainepulan vuoksi kentälle vihollisen lähestyessä. Jollei saarelle saataisi pian uusia hävittäjiä ja tuoreita täydennyksiä, mikään ei estäisi Hitlerin ja Mussolinin joukkoja tuhoamasta strategisesti tärkeässä paikassa sijaitsevaa kalliosaarta.

Mussolini halusi uusia alueita

Kaksi vuotta aiemmin Maltalla oli vielä ollut rauhallista. Kun natsi-Saksa valloitti naapurimaitaan, arki jatkui tavalliseen tapaan pienellä Välimeren saarella.

Saarelle sijoitetut 5 500 brittisotilasta kuluttivat aikaansa kuljeksimalla auringossa ja flirttailemalla maltalaiskaunottarien kanssa. 10. kesäkuuta 1940 radiossa kuultu puhe muutti kuitenkin kaiken. Saksa oli lyömässä Ranskan armeijan, ja britit olivat evakuoineet joukkonsa Ranskasta.

Italian johtaja Benito Mussolini halusi myös osansa sotamenestyksestä.

Il Duce astui puhujapönttöön Roomassa ja pauhasi Pohjois-Afrikkaa hallinneita Britanniaa ja Ranskaa vastaan – hän halusi laajentaa Italian alueita Afrikassa. ”Meidän on rikottava ne alueelliset ja sotilaalliset kahleet, jotka sitovat meitä”, Mussolini karjui mikrofoniin ja julisti sodan Britannialle ja Ranskalle.

Jo muutamaa tuntia myöhemmin maltalaiset kuulivat kummaa surinaa, joka vahvistui vähitellen. Taivaalle ilmestyi 75 italialaista pommikonetta ja hävittäjää, jotka lähestyivät saaren kolmea pientä lentotukikohtaa. Useimmat
maltalaiset vain seisoivat ja tuijottivat epäuskoisina taivaalle ilmestyviä V-muodostelmia.

”Kyseessä on varmaan harjoitus”, yksi työläinen murahti Vallettan satamassa juuri ennen kuin hänen toverinsa huusi: ”Se on ilmahyökkäys! Juokse!” Saarella ei ollut vielä pommisuojia, joten satamatyöläiset ryntäsivät ristiretkiajalta peräisin oleviin tunneleihin. Hetken päästä maahan satoi pommeja nostattaen pölypilviä siniselle taivaalle. Maltan saarto oli alkanut.

Surkea vihollinen

Pommitusten maltalaisissa aiheuttama pelko joutua vedetyksi mukaan toisen maailmansodan ankariin taisteluihin lieveni joksikin aikaa, kun selvisi, miten tehottomasti Mussolinin ilmavoimat toimi. Italialaiskoneet pudottivat pomminsa yleensä yli 6 000 metrin korkeudesta välttääkseen Maltan ilmatorjunnan ja osuivat harvoin maaliinsa.

Pommitukset aiheuttivat vain vähän vahinkoa ihmisille ja rakennuksille, ja pommituksista huolimatta useimpien maltalaisten elämä jatkui ennallaan. Toki sota hermostutti ja ärsytti, sillä kukaan ei ollut turvassa hajapommeilta. Britit kaivoivat kolme jo käytöstä poistettua Gloster Sea Gladiator -kaksitasohävittäjää varastoista ja valmistelivat ne taisteluun.

Faith-, Hope- ja Charity- nimet saaneilla koneilla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia italialaisia vastaan.

VIDEO – Maltan kolme sankarillista puolustajaa, Faith, Hope ja Charity:

Usein vain yksi koneista nousi ilmaan kohtaamaan 50:tä italialaiskonetta. Vanhat brittikoneet pitivät silti pintansa viikkoja, ennen kuin ne ammuttiin alas yksi toisensa jälkeen. Niiden vaikutus taistelutahtoon oli kuitenkin korvaamaton.

”Nuo lentokoneet saivat meidät uskomaan, että pystymme tarjoamaan viholliselle vastusta”, eräs maltalainen liikemies muisteli. 25. kesäkuuta 1940 italialaisten invaasion uhka kävi yhtäkkiä kuitenkin ilmeisemmäksi.

Hitler oli vallannut Ranskan, mikä merkitsi, että Britannia taisteli nyt yksin akselivaltoja vastaan Välimerellä. Brittien alueet – Gibraltar lännessä, Malta keskellä ja Suezin kanava idässä –olivat strategisesti merkittäviä, sillä niistä pystyi hallitsemaan Välimerta. Niinpä oli selvää, että Italia ei jättäisi Maltaa rauhaan.

Valloitus uhkasi saarta

Maltan puolustusta piti vahvistaa nopeasti, mutta koska Saksan odotettiin hyökkäävän Britanniaan, britit eivät voineet luovuttaa saarelle lisää aseita. Maltan kuvernöörin sir William Dobbien mukaan Malta oli ”uskomattoman heikoilla, niin materiaalin kuin miehistön suhteen”.

Vasta elokuussa 1940 Maltalle saapui 12 uutta Hurricane-hävittäjää. Tuhannella hevosvoimalla pörräävät ja kahdeksalla konekiväärillä aseistetut koneet voisivat aiheuttaa varovaisille italialaisille kuumat oltavat. Syyskuussa laivasaattue onnistui pujahtamaan italialaisten koneiden ohi Vallettan satamaan mukanaan runsaasti ilmatorjuntatykkejä ja ammuksia.

Malta oli nyt valmis puolustautumaan, ja Italian hyökkäykset harvenivat. Taivas saaren yllä oli hiljainen koko kesän. Tauko antoi briteille tilaisuuden linnoittaa Maltaa, ja saarelle rakennettiin parituhatta pommisuojaa.

Syyskuusta joulukuuhun 1940 kaikkiaan 55 laivaa saapui Vallettaan mukanaan tuhansia sotilaita ja uutta kalustoa. Vuoden viimeisenä päivänä Maltalla oli jo yli 10 000 sotilasta ja 63 hävittäjää.

LYHYESTI – Malta oli tärkeä sodankäynnin kannalta:

Kuvernöörin tytär puki mielialan sanoiksi jouluna 1940: ”Italialaiset eivät ole mitenkään erityisen pelottava vihollinen.” Mussolini keskittyi hakemaan nopeaa voittoa Pohjois-Afrikassa. 13. syyskuuta 1940 Italian armeija hyökkäsi brittien hallitsemaan Egyptiin, mutta se pääsi vain 80 kilometriä sisämaahan, ennen kuin se pakotettiin perääntymään.

Vuodenvaihteessa Italian neljä divisioonaa olivat niin lähellä romahtamispistettä, että Mussolini kerjäsi Hitleriä apuun Italian siirtomaahan Libyaan.

Saksa perusti nopeasti niin sanotut Afrikan-joukkonsa ja lähetti ne Napoliin Italiaan. Hitleriä ärsytti italialaisten surkea menestys taisteluissa, mutta hän hyötyi siitä, että britit joutuivat sitomaan joukkojaan Afrikkaan, kun hän itse yritti vallata Britannian.

Lisäksi Hitler voisi saada Libyasta käsin hallintaansa Suezin kanavan ja pääsisi käsiksi Lähi-idän öljykenttiin – jolloin tankkien ja lentokoneiden polttoaineen saantiongelmat olisi ratkaistu. Lähi-idästä voisi avautua myös Neuvostoliiton vastainen rintama, kun sen aika koittaisi.

Hitlerin toiveen toteutuminen vaati kuitenkin Maltan nujertamista niin, että Afrikan-joukot pääsisivät ehjin nahoin Libyaan.

Luftwaffe herätti pelkoa

Kuvernööri Dobbie pelasi tennistä Vallettassa 10. tammikuuta, kun hän näki vihollisen pommikoneita ilmestyvän kaukana taivaalle. Pian niiden suunnasta kuului ikään kuin ukkosen jylinää.

Kuvernööri kutsuttiin puhelimeen, ja upseeri kertoi hänelle, että brittien laivaston kimppuun oli hyökätty. Saksan pelätty 10. ilma-armeijakunta oli saapunut tehottomien italialaisten tilalle, ja saksalaisten ensimmäinen kohde oli 225 metrin pituinen brittiläinen HMS Illustrious -lentotukialus.

40 Stuka-pommikonetta pudottivat tappavan lastinsa alukseen, joka hinattiin savuavana ja vaurioituneena hätäsatamaan Maltalle. Kuuden päivän päästä Maltan taivaan pimensivät saksalaiset pommikoneet, jotka tulivat saattamaan tehtävänsä päätökseen ja upottamaan HMS Illustriouksen.

VIDEO – Hyökkäys Maltalle

Ensimmäinen aalto Junkers JU 88 -koneita pudotti pomminsa 1 800 metrin korkeudesta aiheuttamatta suurtakaan vahinkoa, mutta niitä seurasi 50 Stukaa suuret, panssarin läpäisevät pommit pyöriensä välissä.

Koneet hyökkäsivät kolmen kilometrin korkeudesta lähes pystysuoraan, ja niiden sireenien ulvonta sai kylmät väreet kulkemaan maltalaisten selkäpiissä. Britit olivat kuitenkin valmiita ja tuhosivat nopeilla tykeillään monta Stukaa.

Yksi tykki ampui keskeltä satamaa Sengleanniemeltä niin monta kranaattia, että sen piippu alkoi hehkua punaisena. Paikallinen pappi kiirehti paikalle ristinmerkkiä tehden viilentämään tykkiä vedellä. Samalla hän antoi miehistölle synninpäästön.

Sotilaat nyökkäilivät verta korvistaan ja nenästään tihkuen – tykin ilmanpaine ja saksalaisten räjähtävät pommit olivat puhkaisseet heidän tärykalvonsa. Sitten he jatkoivat tulittamista. Kun saksalaiset lähtivät ja ruudinsavu hälveni, britit näkivät hämmästyksekseen, että HMS Illustrious oli edelleen pinnalla.

Vain yksi pommi oli osunut sen kanteen, ja pian alus saattoi jatkaa matkaansa Aleksandriaan Egyptiin. Yhtä hyvin ei käynyt läheiselle asuinkorttelille. Sadat lentotukialukseen tarkoitetut pommit olivat räjähtäneet korttelin kapeilla kaduilla tuhoisin seurauksin. Moni perhe jouduttiin kaivamaan ulos pommisuojista luhistuneiden rakennusten alta.

Tuhot olivat laajat. Metrien korkuiset kivikasat tukkivat kadut, ja siellä täällä lojui liian aikaisin pommisuojistaan lähteneiden maltalaisten irti repeytyneitä raajoja. Muutaman päivän kuluttua raunioista alkoi kohota kuvottava mätänevien ruumiiden löyhkä.

Maltan tilanne paheni

Saksan Afrikan-joukot olivat päässeet Maltan pommitusten suojaamana Libyaan, ja Hitler halusi nyt turvata niiden huoltoreitit. Hän kirjoitti helmikuussa 1941 Mussolinille: ”Maltan lento- ja laivastotukikohdat on tuhottava.”

Saksan ilmavoimilla Luftwaffella oli 180 pommikonetta ja 160 hävittäjälentokonetta Sisiliassa, ja kun Italian kolmesataa konetta laskettiin mukaan, akselivalloilla oli käytettävissään yhteensä 640 lentokonetta. Saksalaisten ylivoima oli murskaava.

Suuret pommikoneiden muodostelmat lensivät Maltan ylle päivittäin, kun taas britit saivat harvoin ilmaan enempää kuin kahdeksan Hurricanea kerralla. Seuraavien 30 päivän aikana maltalaiset joutuivat pakenemaan pommisuojiin 111 kertaa.

Britannian Välimeren laivaston komentaja, amiraali Cunningham, pyysi useaan kertaan Lontoosta vahvistuksia. ”Maltan tilanne huolestuttaa minua todella. Meidän on saatava nopeasti paljon hävittäjäkoneita, jos haluamme välttää suuren takaiskun”, hän kirjoitti.

Lontoo kuitenkin kieltäytyi lähettämästä koneita, sillä vaarana oli, että niitä kuljettavat laivasaattueet tuhottaisiin niiden lähestyessä Maltaa. Samaan aikaan saksalaiset ja italialaiset koneet jatkoivat tuhon ja kuoleman kylvämistä saareen.

Vallettan kuivatelakat, nosturit ja varastohallit tuhottiin, ja satamasta tuli niin vaarallinen paikka, että brittiläiset hävittäjäalukset uskaltautuivat livahtamaan sinne vain öisin hakemaan polttoainetäydennystä.

Maltan kolme lentotukikohtaa kärsivät myös pahoin. 28. helmikuuta eräs upseeri kirjoitti esimiehilleen masentavan raportin: ”110 viholliskonetta hyökkäsi tukikohtaan. Alustava raportti: Kolme Swordfish-konetta ja yksi Gladiator palaneet. Muut koneet, kuten Hurricanemme, eivät ole toistaiseksi lentokelpoisia.”

Siviileilläkään ei ollut helppoa. Harhapommit tuhosivat parituhatta taloa. Eräs brittiupseeri tarkkaili talon katolta, miten yksinkertainen mutta pelottava pommi laskeutui hitaasti asuinkortteliin. Sen laskuvarjon alta pilkisti italialainen merimiina.

”Sitten pommista syöksyi valtava tuli- ja valopatsas kohti taivasta. Räjähdyksen paineaalto sai talon allamme vavahtelemaan”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Kreetan valtaus pelasti Maltan

Neljän kuukauden taukoamattomien pommitusten jälkeen Luftwaffe oli jauhanut suuren osan Vallettasta murskaksi. Sitten taivas hiljeni taas, ja maltalaiset uskoivat, että valloitusjoukot olivat saapumassa mereltä. 15 000 nuorta miestä kutsuttiin sotapalvelukseen ja rannikolle rakennettiin lisää puolustusasemia.

Liikekannallepanosta huolimatta eivät britit eivätkä maltalaisetkaan uskoneet enää Maltan mahdollisuuksiin, mutta he eivät aikoneet tehdä valloituksesta akselivalloille liian helppoa. Kaikki odottivat jännittyneinä, mutta mitään ei tapahtunut. Ikään kuin saksalaiset olisivat yhtäkkiä unohtaneet saaren.

Tauko johtui dramaattisista tapahtumista maailmansodan toisella rintamalla. Saksan joukot valtasivat toukokuussa Kreetan, mutta hinta oli kova: 284 Saksan konetta ammuttiin alas, ja taisteluissa kuoli lähes 4 000 sotilasta.

VIDEO – Suurta tuhoa Maltalla:

Erityisesti laskuvarjojoukot kärsivät suuria tappioita, ja niitä saksalaiset olisivat nimenomaan tarvinneet hyökätäkseen Maltalle. Maltan valtauksessa tarvittavia satoja lentokoneitakaan saksalaisilla ei ollut, sillä Luftwaffe olisi seuraavan puoli vuotta kiinni operaatio Barbarossassa, kesäkuulle 1941 ajoitetussa hyökkäyksessä Neuvostoliittoon.

Kesä ja syksy olivatkin Maltalla rauhalliset, huolimatta siitä, että Hitler oli käskenyt Mussolinin pitämään Maltan ”kurissa”. Italialaiskoneet aiheuttivat edelleen päivittäin ilmahälytyksiä Maltalla, mutta pommitukset olivat niin tehottomia, että monet kiipesivät talojen katoille seuraamaan tapahtumia.

Saari sai viimein täydennyksiä

Britit käyttivät tilanteen hyväkseen vahvistaakseen edelleen saaren puolustusta ja iskeäkseen entistä pahemmin Rommelin huoltolinjoihin. 30 Gibraltarilta lähetettyä brittialusta pääsi turvallisesti Maltalle, ja rahtisukellusveneet sukkuloivat Aleksandrian ja Vallettan välillä.

Varastot täyttyivät nopeasti ammuksilla, lääkkeillä, elintarvikkeilla ja varaosilla. Lisäksi britit sijoittivat saarelle vielä 2 000 sotilasta saksalaisten mahdollista paluuta varten.

Kallioon louhittiin luolia maanalaisiksi työpajoiksi, ja saaren kolme lentotukikohtaa saivat 43 kilometriä lisää rullausteitä niin, että hävittäjät pystyttiin hajauttamaan suuremmalle alueelle.

Lisäksi kallisarvoiset lentokoneet piilotettiin hiekalla täytettyjen vanhojen bensakanisterien taakse suojaan akselivaltojen pommeilta. Britannian laivasto alkoi taas jahdata Rommelille tarkoitettuja huoltokuljetuksia. Aseita, ammuksia ja polttoainetta Afrikan-joukoille rahtaavilla italialaislaivoilla oli harvoin saattajia, joten syyslokakuussa 1941 jopa 77 prosenttia Rommelin huoltokuljetuksista tuhottiin.

Tappiot olivat merkittävä syy siihen, että Rommel joutui lopettamaan Tobrukin piirityksen ja vetäytymään länteen.

Luftwaffe palasi takaisin

Hitler ymmärsi tilanteen vakavuuden, ja joulukuussa 1941 Venäjältä lähti neljäsataa Luftwaffen konetta kohti Sisiliaa sotamarsalkka Kesselringin komennossa. Ennen vuodenvaihdetta JU 88:t ja Stukat pommittivat taas Maltaa.

Hyökkäyksiä tehtiin niin tiheään, että brittiupseeri kirjoitti kotimaahan esimiehilleen: ”Tuntuu mahdottomalta enää pitää kirjaa ilmahyökkäyksistä, tänään niitä on ollut kello yhdeksän jälkeen seitsemän. Vihollisen aie neutralisoida Malta on onnistumassa. Tarvitsemme nykyaikaisia hävittäjiä.”

Tammikuussa 1942 saksalaiskoneet jylisivät Maltan kaupunkien, lentotukikohtien ja satamien ylle 263 kertaa. Rommelin huoltokuljetukset pääsivät taas perille, ja Saksan Afrikan-joukot saattoivat jatkaa hyökkäyksiään.
Toive nykyaikaisista hävittäjistä Maltalle kuultiin Lontoossa, ja 7. maaliskuuta 1942 uudenlainen moottorin ääni sai ihmiset tähyämään taivaalle.

Brittiläinen Spitfire teki silmukoita korkealla saaren yllä kuin ennakoiden parempia aikoja. Seuraavina viikkoina hävittäjiä saapui laivue toisensa jälkeen, ja vaikka saksalaisilla oli edelleen käytössään yli kymmenen kertaa enemmän lentokoneita, taistelut muuttuivat hieman tasaväkisemmiksi.

22-vuotias Denis Barnham lensi yhtä 48 Spitfiresta, jotka lentotukialus USS Wasp oli tuonut niin lähelle Maltaa kuin Luftwaffen uhka salli. Laskeuduttuaan Maltalle Barnhamin oli heti juostava pommisuojaan, sillä saksalaiset olivat huomanneet täydennysten saapuneen. Kun ilmahälytys oli ohi, Barnham näki, että 14 uusista Spitfireista oli liekeissä.

Muutama päivä myöhemmin Barnham osallistui ensimmäiseen taisteluunsa. Ilmassa nuoren lentäjän ympärillä pörräsi yli 30 saksalaista pommikonetta ja hävittäjää. Hän ehti ampua yhden ainoan JU 88:n alas, ennen kuin joukko saksalaishävittäjiä kävi hänen kimppuunsa.

”Eteeni ilmestyi Messerschmitt 109, ja koneeni tärisi ja vavahteli osumista. Koneestani alkoi tupruta mustaa savua, ja se lähti sivuluisuun”, Barnham kirjoitti päiväkirjaansa. Saksalaiskoneiden tiiviistä tulituksesta huolimatta Barnham onnistui tuomaan rei’itetyn koneensa turvallisesti maahan ja juoksemaan turvaan.

Saksalaisten ylivoima nakersi pahasti siviilien ja sotilaiden mielialaa Maltalla. Ihmiset viettivät keskimäärin 12 tuntia päivässä pommisuojissa. Pommisuojissakaan ei aina ollut turvallista. Luqan kylässä pommi tuhosi vesivaraston, jolloin vesi vyöryi pommisuojaan ja hukutti siellä olleet ihmiset.

Kalkaran kylässä puolestaan 24 ihmistä kuoli kaasujohdon murruttua ja kaasun täyttäessä pommisuojan. Brittien lentotukikohdissa jouduttiin katsomaan avuttomina, miten vasta tulleet lentokoneet tuhoutuivat muutamassa tunnissa. Kurjuutta pahensi se, että ruoka oli loppumassa.

”Ruuanvalmistuksessa käytettiin tuhottujen koneiden öljyä, mikä sai pekonin maistumaan iljettävältä”, Barnham valitti päiväkirjalleen.

Hitler peruutti valtausoperaation

Luftwaffen hyökkäyksillä oli Saksan toivoma vaikutus: huhtikuussa 1942 britit upottivat enää vain kaksi prosenttia Rommelin täydennyskuljetuksista. Jollei Maltan merkitys ollut tätä ennen ollut Hitlerille ja Mussolinille täysin selvä, se oli sitä nyt. Diktaattorit sopivat keskenään, että oli maihinnousun aika.

Suunnitelman mukaan yli tuhat saksalaiskonetta pommittaisi Maltaa niin tiiviisti, että saarelle voitaisiin laskea laivoista 70 000 italialaissotilasta. Operaatio Herkuleen valmistelut alkoivat välittömästi, ja se oli määrä toteuttaa
heinäkuun puolivälissä 1942.

Jo huhtikuussa brittiläinen tiedustelukone havaitsi purjelentokoneita Saksan tukikohdassa Sisiliassa. Saksalaiset olivat käyttäneet edellisenä vuonna Kreetalla joukkojen laskuun nimenomaan liitokoneita, ja britit tajusivat, että nyt olisi Maltan vuoro.

VIDEO – Saksalaiset valmistautuvat maihinnousuun:

Maltalle tuotiin nopeasti 64 Spitfirea lisää, ja ne osoittautuivatkin hyödyllisiksi – Luftwaffe menetti heti yhden iltapäivän kuluessa 20 konetta ja vielä 40 konetta kuukauden sisällä. ”Vihollinen alkoi viimein kunnioittaa meitä”, eräs brittilentäjä muisteli.

Kesäkuussa Hitler yllättäen keskeytti operaatio Herkuleen valmistelut. Päätökseen vaikuttivat Maltan uudet Spitfiret, etenkin kun Luftwaffe ei kykenisi toimittamaan saaren valtaukseen tuhatta uutta lentokonetta, sillä saksalaiset tarvitsivat koneitaan kipeästi itärintamalla.

Ratkaisevaa oli kuitenkin se, että Rommel oli vallannut Tobrukin satamakaupungin Libyassa ja samalla tarvikkeita kolmen kuukauden sotimiseen. Hitler myöntyi Rommelin ehdotukseen keskeyttää Maltan valtaussuunnitelma – kenraalin mukaan joukoista ja lentokoneista olisi enemmän hyötyä Pohjois-Afrikassa, kun hän alkaisi häätää brittejä Suezin kanavalta.

Kaksi viikkoa antautumiseen

Malta säästyi uhkaavalta valtaukselta, mutta kovat ajat jatkuivat. Saksan sukellusveneet olivat upottaneet brittien huoltosaattueita, ja siviilien ruoka-annokset puolitettiin. Maltalaiset alkoivat teurastaa vuohiaan, mikä oli lyhytnäköistä, sillä vuohista saatiin myös maitoa.

Polttoaine ei päässyt perille, joten puolet Spitfireista jäi maahan vihollisen hyökätessä. Lopulta ruokaa ja ammuksia oli jäljellä enää kahdeksi viikoksi, ja sitten Maltan olisi pakko antautua.

Elokuun alussa britit lähettivät siihen asti suurimman huoltosaattueen saarelle: neljä lentotukialusta ja 41 muuta sotalaivaa suojasi 14:ää kuljetusalusta.

Saksalaiset upottivat yhden lentotukialuksen ja kolme sotalaivaa, ja vain neljä rahtilaivaa sekä öljytankkeri pääsivät perille. Se kuitenkin riitti ruokkimaan saaren kahdeksi kuukaudeksi, ja kaikki lentokoneet pääsivät taas siivilleen.

Britit kävivät Rommelin kuljetusten kimppuun uusin voimin. Sotamarsalkka Kesselring luopui lopulta yrityksistä murtaa Malta, ja marraskuussa hän siirsi loputkin lentokoneet Afrikkaan, jossa Rommel tarvitsi kipeästi ilmatukea ja kuljetuskoneita. Kahden vuoden ja viiden kuukauden kuluttavien taistelujen jälkeen Maltan saarto oli lopulta ohi.