Yhdysvaltojen laivaston miehet nauttivat aamuauringosta aluksillaan Pearl Harborissa 7. joulukuuta 1941. Monella oli yllään vain sortsit ja paita – olihan alkamassa rauhallinen sunnuntai Havaijin paratiisirannalla.
Kello 7.55 idylli murskautui yllättäen, kun ilman halkaisi 183 japanilaisen lentokoneen ääni.
”Kaikki miehet taisteluasemiin!” kaikui alusten kovaäänisistä.
Vain muutama mies ehti asemiinsa asti, kun japanilaiset jo alkoivat pudottaa torpedoja ja pommeja satamaan ja siellä rivistössä oleviin kuuteen suureen taistelulaivaan.
Satama-altaassa kohosi hetkessä vesi- ja tulipatsaita räjähteiden osuessa USS Arizonaan ja USS West Virginiaan, ja minuutissa koko satama-alue oli muuttunut räjähdysten, liekkien, mustan savun ja lentävien metallikappaleiden helvetiksi.
USS Oklahomalla matruusi Stephen Young juoksi täyttä vauhtia taistelulaivan peräosan sokkeloisissa käytävissä, kun torpedo iskeytyi aluksen kylkeen. Räjähdyksen voima sai hänet kompuroimaan, mutta kaatumatta hän jatkoi juoksuaan.
Kun hän oli päässyt tykkitorni 4:n ruutihuoneeseen, teräsjättiläiseen osui kaksi uutta torpedoa, tällä kertaa paljon lähemmäs Youngin sijaintia.
Kaikki valot sammuivat, ja koko laiva narisi ja kirskui palkkien ja seinämien taipuessa, kunnes ne antoivat räiskähtäen periksi.
”Painukaa alas panssarikannen alle! Ei näistä 356-millisistä ole mitään apua lentokoneita vastaan”, huusi tykkitornista vastannut aliluutnantti Herbert Rommel.
Miehistö kompuroi pimeässä syvemmälle laivaan, missä lisäpanssarointi suojaisi heitä pommeilta ja torpedoilta.
Missään ei kuitenkaan ollut turvallista tuona aamuna Pearl Harborissa. Yli kaksituhatta ihmistä kuoli, ja painajainen sen kuin jatkui vielä viimeisen pommin pudotuksen jälkeenkin.
Vaurioituneissa laivoissa oli loukussa satoja ihmisiä, joilla alkoi nyt kamppailu aikaa vastaan.
Stephen Young oli ollut laivastossa vuoden, kun Pearl Harboriin iskettiin.
Vettä suihkusi sisään
Oklahoman 1 354 miehistön jäsentä olivat pahassa paikassa. Kolme ensimmäistä torpedoa eivät olleet onnistuneet läpäisemään 25 vuotta vanhan aluksen runkoa, mutta suojaukset tulevia torpedoja vastaan olivat pahoin vaurioituneet.
Kun japanilaiskoneet pudottivat lisää torpedoita kahdeksan jälkeen, aluksen teräsrunko rusentui useasta kohdasta niin, että vettä alkoi suihkuta sisään. 178 metriä pitkä taistelulaiva alkoi pian kallistua.
Ammusvarastossa kaksi kantta pääkannen alla Stephen Young ihmetteli, mitä oikein tapahtui. Hän oli ollut merillä vasta vuoden ja tehnyt viime aikoina keittiövuoroja, joskin hänen normaali tehtävänsä oli hilata raskaita ruutisäkkejä tykkitorni 4:n tykkikannelle.
19-vuotias michiganilaispoika ei ollut juuri ajatellut sotaa Euroopassa tai Yhdysvaltojen ja Japanin välistä konfliktia, mutta nyt hän oli yhtäkkiä taistelulaivassa, johon syöksyi vettä, ja hänen ympärillään räjähteli.
Pearl Harbor yllätettiin
Pearl Harborin laivastotukikohtaan Havaijilla hyökkäsi kahdessa aallossa yhteensä 351 japanilaiskonetta. Hyökkäys yllätti Yhdysvallat täysin, ja lentokoneet havaittiin vasta iskun ollessa jo käynnissä. Kaikkiaan 2 403 sotilasta kuoli.
Taistelulaivat
Oklahomaa ja muita taistelulaivoja Ford Islandin itäpuolella pommitettiin ja torpedoitiin.
Lentotukikohdat
Ford Islandin ja Hickamin lentotukikohtia, joissa koneita seisoi vieri vieressä, mattopommitettiin.
Muut laivat
Muita laivoja pommitettiin. Muun muassa kolme hävittäjää upposi ja kolme risteilijää vaurioitui.
Minuutti minuutilta Oklahoma kallistui enemmän, ja ammusvarastossa kävi vaikeaksi pysyä pystyssä, sillä koko tila oli koneöljyn ja hydrauliikkanesteen liukastama.
Kaikki, mitä ei ollut pultattu kiinni, alkoi valua pitkin lattiaa. Valtavat kranaatit olivat vielä telineissään, mutta aliluutnantti Rommel arveli 635 kiloa painavien ammusten irtoavan pian.
”Nyt pois täältä – nuo kranaatit alkavat pian vyöryä pitkin kantta, ja me murskaudumme niiden alle, jos jäämme tänne”, Rommel huusi lähtiessään itse ylös torniin katsomaan, mitä satamassa oikein tapahtui.
Young ryntäsi kersantti Bob Robertsin perään lattiassa olevan luukun läpi ja tikkaita pitkin ammusvaraston alla olevaan ruutihuoneeseen. Miesten oli koko ajan oltava varuillaan, etteivät he kompuroisi toistensa päälle.
Onneksi laivan hätävalot syttyivät ajoittain, niin he näkivät edes jotain. Heidän päästyään ruutihuoneeseen Young katseli ympärilleen heikossa valossa.
”Siellä oli tovereitani, joiden kasvoilla näkyi säikähdystä, pelkoa ja epäuskoa. Näytin varmaan itse aivan samalta”, Young kirjoitti vuosia myöhemmin.
Laiva kääntyi ympäri
Youngin istuessa ruutihuoneessa Oklahomaan osui lisää torpedoja. Räjähdysten, metallin kirskunnan ja miesten tuskanhuutojen kakofonia täytti taistelulaivan sen keulasta perään.
Vettä suihkusi hormeista, ikkunoista ja avoimista luukuista, ja mastonkärjet painuvat yhä lähemmäs ja lähemmäs vedenpintaa. Vettä sihisi myös ruutihuoneeseen.
”Me kuolemme! En halua kuolla!” ulvahti Roberts, kunnes sai hermonsa taas hallintaansa.
Kun ”Okie”, kuten miehistö alustaan kutsui, kallistui jo 45 asteeseen, miehet takertuivat laivan kiinteisiin rakenteisiin, jotta he eivät putoaisi veteen.
”Elävät, kuolevat ja kuolleet pyörivät toistensa seassa.” Matruusi Stephen Young USS Oklahomasta, 1941
Yksi miehistä menetti otteensa, putosi ja liukui kantta pitkin, kunnes osui nostimeen ja loiskahti lopulta öljyiseen veteen.
”Hänen huutonsa katkesi kuin veitsellä leikaten”, Young muisteli myöhemmin.
Yhtä kauheita ääniä kulkeutui heidän yläpuoleltaan ammusvarastosta, jonne jotkut olivat hakeutuneet suojaan. Young kuuli raskaiden kranaattien irtoavan telineistään ja vyöryvän varastossa. Huudot olivat karmeita.
Youngilla ja hänen tovereillaan oli kuitenkin omat ongelmansa. Ruutihuone oli täyttynyt jo puolilleen vedestä, ja miehet alkoivat kuumeisesti renkuttaa varastohuoneen luukkua päästäkseen pois.
”Avatkaa se saamarin ovi!” huusi joku miehistä – mutta ovi oli teljetty.
Yhdeksän torpedoa upotti Oklahoman
Kello 7.56: Ensimmäiset osumat
Kello 7.56–7.59 Oklahoman paapuurin puolelle iskeytyi kolme torpedoa noin kuusi metriä vedenpinnan alapuolelle. Laivan alaosan torpedosuojaus tuhoutui, mutta sen runko oli yhä ehjä.
Kello 8.00: Alus alkoi kallistua
Muutaman minuutin kuluessa Oklahomaan osui vielä viisi uutta torpedoa, ja ne puhkaisivat reikiä nyt suojattoman laivan runkoon. Vettä alkoi suihkuta sisään, ja ”Okie” alkoi kallistua paapuuriin.
Kello 8.06: Torpedo osui kannelle
Kello 8.06 Oklahoma oli kallistunut niin paljon, että yhdeksäs torpedo osui sen ylimmälle kannelle. Paapuurin puoli oli niin reikäinen, että nyt vettä jo suorastaan vyöryi sisään.
Kello 8.08: ”Okie” kaatui
12 minuuttia ensimmäisen osuman jälkeen ”Okie” oli ottanut niin paljon vettä sisään, että se kaatui ja pyörähti ylösalaisin. Mastot ja kansirakenteet kiilautuivat merenpohjaan noin 30 asteen kulmassa.
Samassa hätävalot sammuivat, ja koko laiva jylisi korvia huumaavasti, kun sen mastot ja tykit iskeytyivät vedenpintaan, alus pyörähti ylösalaisin ja kaikki irtain iskeytyi rakenteita vasten.
Young heittelehti laivan sisällä kuin pesukoneessa.
”Elävät, kuolevat ja kuolleet pyörivät toistensa seassa.”
Lopulta laivan katkenneet mastot kiilautuivat 12 metrin syvyydessä olevaan mutapohjaan. Vain pieni osa ”Okien” pohjaa pilkotti enää veden pinnalla.
Laivan uumenissa vedenpinnan alapuolella oli loukussa satoja miehiä.
Youngin ryhmän 15 miehen lisäksi USS Oklahomasta saatiin pelastettua 17 muuta. Kuvassa osa pelastuneista seisoo uponneen taistelulaivan hylyllä.
Young valmistautui kuolemaan
Kun kaikki taas hiljeni, Young ja muut tykkitorni 4:n ruutihuoneen pimeydessä päättelivät, että laiva oli kääntynyt ylösalaisin.
Vettä oli heitä vyötäisiin asti, mutta huoneeseen oli jäänyt ilmatasku, joten välitöntä vaaraa heillä ei ollut.
Yksi miehistä valaisi tilaa löytämällään hätälyhdyllä. Valokeila poimi toistuvasti pimeydestä heidän tummassa vedessä kelluvia kuolleita asetovereitaan.
Piristävämpää oli, kun valokeila löysi oviaukon tykkitornin varastoon. Kun alus oli nyt ylösalaisin, kulku varastoon ei enää ollutkaan veden alla, ja ovikin näytti tempautuneen auki laivan kääntyessä ympäri.
Hengissä selvinneet ryömivät varastoon, missä vettä ei ollut kuin vähän polven alle. Young hivuttautui ulokkeelle ja asettui istumaan parhaan ystävänsä, kiharatukkaisen Wimpy Hinspergerin viereen.
15:n vielä hengissä olevan miehen joukossa olivat myös Bob Roberts ja Youngin ikätoveri Mike Savarese.
”Olemme loukussa”, Young huokaisi.
Kukaan ei vastannut. Miehet istuivat omissa ajatuksissaan – kaikki ymmärsivät, ettei heillä ollut juurikaan mahdollisuuksia selvitä.
Kun he sitten lopulta vaihtoivat muutaman lausahduksen, kersantti Howard Aldridge lopetti sen lyhyeen.
”Suut kiinni, tuhlaatte happea”, punapäinen teksasilainen kivahti.
Moni selvisi kuin ihmeen kaupalla
19-vuotias ryömi köyttä pitkin
USS Arizonalla pahoja palovammoja saanut Donald Stratton pelastautui ryömimällä palavasta taistelulaivasta köyttä pitkin viereiseen Vestal-alukseen. Palovammojen takia häneltä lähti köydellä kiipeillessään iho molemmista käsivarsista.
Merimies sukelsi liekkimeren ali
USS West Virginialla Stuart Hedley loikkasi laivasta samalla hetkellä, kun japanilainen torpedo iski. Veden pinnalla paloi öljyä, joten hän veti keuhkot täyteen ilmaa ja sukelsi henkeään pidätellen liekkien ali rantaan asti.
Pommi lennätti lääkintämiestä
Kun pommi osui USS Arizonaan, Vito Colonna paiskautui 15 metriä ilmaan. Veteen läiskähtäminen ilmalennon päätteeksi oli kuin olisi iskeytynyt betoniin. Muiden laivalta lennähtäneiden kanssa lääkintämies Colonna roikkui Arizonan irronneessa potkurissa, kunnes pääsi maihin.
21-vuotias pelastui hormin kautta
Adone Calderone jäi loukkuun USS West Virginian uumeniin, kun vesi syöksyi sisään. 21-vuotias lähti uimaan vedellä täyttynyttä ilmanvaihtohormia pitkin. Hän oli jo menettänyt toivonsa, kun hän viime hetkellä sai päänsä pinnalle.
Toverit pelastivat ampujan tornista
18-vuotias Everett Hyland selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä, kun pommi iski lähelle hänen ampumapaikkaansa USS Pennsylvanialla. Asetoverit raahasivat hänet pois liekkimerestä edes tunnistamatta, kuka oli kyseessä, koska hän oli kauttaaltaan palanut ja riekaleina jopa luuhun asti.
Young löi hirtehisen vedon
Minuuttien kasautuessa Oklahoman sisällä hitaasti tunneiksi viimeisetkin japanilaiset pommikoneet olivat jo kaukana Pearl Harborista.
75 minuutissa ne olivat lamauttaneet Yhdysvaltojen Tyynenmeren laivaston ja jättäneet jälkeensä savuavan sataman ja vaurioituneita ja uponneita aluksia.
Young tovereineen ”Okiella” ei tiennyt katastrofin todellisesta laajuudesta vielä mitään, mutta he tiesivät elävänsä itse laina-ajalla.
Kun kello läheni yhtätoista, vasta 17-vuotias Clarence Mullaley kyllästyi odottamaan tulossa – ehkä – olevia pelastajia. Luiseva teini päätti tutkia, olisiko mahdollista sukeltaa koko matka ulos laivasta.
”Uitavaa riittää”, totesi Aldridge kuivasti juuri ennen kuin Mullaley veti syvään henkeä ja sukelsi läpi ensimmäisestä luukusta varastohuoneen katossa.
Valoa ei ollut, mutta kun Mullaley palasi, hän arveli käyneensä aivan lähellä aluksen pääkantta ja merenpohjaa.
Jos se piti paikkansa, uintimatkaa olisi siitä vielä 10–15 metriä kannen poikki laivan sivulle ja sitten 10–12 metriä ylös pinnalle.
”Tällä kertaa yritän uida koko matkan”, Mullaley julisti, ennen kuin katosi taas.
Young ja muut 13 miettivät seuraavien tuntien aikana, oliko nuorukainen onnistunut yrityksessään vai oliko hän nyt hukkuneena jossain päin laivaa.
”Helvettiin kaikki! Minä yritän, enkä minä osaa edes uida!” Loukussa USS Oklahomalla ollut Dan Weissman, 1941
Happi hupeni ja vesi nousi hitaasti. Moni miehistä lupasi itselleen, että yrittäisi uida pois, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Young ei ollut varma, mitä tehdä. Uskallusta nakersi, kun yksi miehistä yritti kahdesti uida pois ja joutui molemmilla kerroilla palaamaan.
Young ehdotti parhaalle kaverilleen hirtehistä vedonlyöntiä.
”Wimpy, jos emme pääse täältä pois, niin lyön dollarin vetoa, että me tukehdumme ennen kuin ehdimme hukkua.”
”Kiinni veti! Minä väitän, että hukumme ensin”, kuului vastaus.
Roberts selvisi uintiretkestä
Tunti tunnilta optimismi hiipui varastohuoneessa. Aldridge paukutti jatkuvasti hätämerkkiä ”SOS” ruuvitaltalla rautaseinää vasten.
Kolme nopeaa. Kolme hidasta. Kolme nopeaa. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut kuulevan.
Suurimman osan aikaa miehet istuivat pimeässä säästääkseen hätälyhdyn paristoa. Se sytytettiin hetkeksi vain silloin, kun joku heistä yritti sukeltaa pois.
Youngin hyvä ystävä Mike Savarese yritti kolmesti, mutta hän ei pystynyt pidättämään hengitystään tarpeeksi pitkään ja palasi joka kerta. Silloin riuska Dan Weissman ilmoitti, että hän halusi kokeilla onneaan.
”Helvettiin kaikki! Minä yritän, enkä minä osaa edes uida!”
Weissman ei palannut. Miehet olivat varmoja, että hän oli hukkunut. Silti myös Bob Roberts keräsi rohkeutensa ja lähti yrittämään. Hän toivoi voivansa pidättää hengitystään kaksi minuuttia, ja vedettyään syvään henkeä hän katosi öljynsekaiseen veteen.
Roberts halusi päästä alaspäin mahdollisimman vähällä energialla, ja niin hän pääasiassa veti itseään käsillä hätäluukkujen metallikaiteista eteenpäin.
Kolme miestä ui pois ”Okielta”
Oklahoman sisällä oli useita loukkoja, joihin oli jäänyt miehiä. Tykkitorni 4:n alla sijaitsevassa varastohuoneessa oli 15 miestä ilmataskussa. Kolme heistä pelastautui uimalla pois laivan pimeydestä.
Alas pimeään
Miesten piti sukeltaa täydelliseen pimeyteen ja löytää luukut huoneesta toiseen, ennen kuin he pääsivät ulos laivasta.
Kannen poikki
Kun miehet pääsivät laivan uumenista, heidän oli uitava 10–15 metrin matka kannen poikki päästäkseen laivan alta sen sivulle.
Ylös valoon
Laivan kannen tasalta oli 10–12 metriä ylös pinnalle. Pintaan päästyään he saattoivat lopulta vetää henkeä noin kahden minuutin jälkeen.
Laskeutuminen sujui niin hitaasti, että Roberts oli antaa periksi. Yhtäkkiä hän kuitenkin huomasi tulleensa läpi viimeisestä luukusta ja olevansa pääkannella. ”Okie” makasi hänen yllään kuin kuollut valas.
Roberts ui eteenpäin riuskoin vedoin, mutta vesi painoi häntä alusta vasten, joten hän joutui pitämään itseään kaikin voimin irti kannesta.
Hän tunsi häilyvänsä jo tajunnan rajamailla, kun hän lopulta pääsi pois laivan alta. Hän potki rajusti jaloillaan hapenpuutteen korventaessa hänen keuhkojaan.
Lopulta hänen päänsä pulpahti pintaan, ja hän haukkoi kallisarvoista ilmaa keuhkot pakahtumaisillaan.
”Oh, boy!” hän huokaisi, kun moottorivene pian poimi hänet vedestä.
Sairaala-aluksella Roberts tapasi sekä Mullaleyn että Weissmanin, jotka olivat myös onnistuneet.
He kaikki kertoivat pelastushenkilökunnalle tovereistaan, jotka olivat yhä loukussa Oklahomassa – ja joilta loppuisi pian happi.
Ääniä seinän takaa
Varastohuoneessa ei voitu tietää, olivatko Mullaley, Weissman ja Roberts selvinneet uintiretkestään.
Iltapäivällä happea oli jo niin vähän, ettei kenelläkään enää ollut energiaa yrittää uida pois. Viimeisillä voimillaan miehet yrittivät avata oven huoneeseen, josta käytettiin nimitystä ”Lucky Bag”.
Se onnistui lopulta, ja miehet ilahtuivat huomatessaan, että uudessa ilmataskussa oli enemmän happea sekä patjoja, joilla maata.
Moni nukahti lopen uupuneena – mutta havahtui äkisti, kun viereisestä tilasta kuului ääniä.
”Onko siellä joku?” sieltä huhuiltiin.
”On! ON! Kuka siellä?” huusi Young.
”Meitä on täällä loukussa radiohuone 4:ssä.”
”Me olemme loukussa täällä Lucky Bagissa”, Young vastasi.
Tunnit matelivat. Loukkuihin jääneet yrittivät pitää mielialaa yllä jutellen toistensa kanssa seinän läpi.
Happi kuitenkin väheni molemmin puolin, ja kun aluksen kaatumisesta oli kulunut liki vuorokausi, kaikki valmistautuivat jo viimeiseen hetkeensä.
Yhtäkkiä laivan runkoa pitkin kulkeutui metallinen kumaus.
”He tulivat hakemaan meitä!” naapurit huusivat.
”Kertokaa, että me olemme täällä!” Young karjui.
Clifford Olds (oik.) baarissa päivää ennen kuin japanilaiset iskivät Pearl Harboriin.
Kolme miestä sinnitteli 16 päivää turhaan
Vaikka taistelulaiva USS West Virginian uppoaminen kesti 30 tuntia, kolme miestä ei päässyt sieltä ajoissa ulos. He odottivat pelastusta yli kaksi viikkoa. Sitä ei koskaan tullut.
Odottaminen Lucky Bagissa tuntui sietämättömältä – varsinkin kun sinne kuului, kuinka ihmisiä pelastettiin naapuriosastosta.
”Poratkaa nyt herran tähden reikä meidänkin puolelle!” Young huusi.
”Odottakaa rauhassa. Saamme kyllä teidät ulos”, pelastusmiehistö vastasi. Se oli raivannut tietään Oklahoman seinämien läpi koko yön.
Lopulta pora puhkaisi seinän. Kun terä vedettiin reiästä, huoneesta suhahti ulos ilmaa. Young tovereineen haukkoi henkeä.
Varastohuoneen ilmanpaine laski, jolloin huoneeseen alkoi puskea vettä ovenpuitteista ja pinta alkoi nousta.
”Vauhtia nyt! Polttoleikatkaa meidät ulos täältä! Vesi nousee!”
”Ei käy, te tukehtuisitte.”
”Mutta jos ette tee niin, niin me hukumme!”
Loukussa olevat miehet olivat epätoivoissaan. Pelastus oli jo niin lähellä, mutta hukkuisivatko he silti kuin rotat.
Young pääsi ulos
Pelastusmiehet nakuttivat seinää piinallisen hitaasti paineilmavasaralla, ja Lucky Bagissa miehet yrittivät hillitä vedentuloa painamalla patjoja ovea vasten.
Vettä oli jo vyötäisille asti. Lopulta seinässä oli kolme pitkää uraa, joiden kohdalta teräslevyä voisi vääntää miehille luukuksi. Vesi jatkoi nousemistaan, ja miehet pakkautuivat suoraan pelastustöiden alapuolelle.
”Varokaahan siellä, pojat. Iskemme tätä lekalla!” toiselta puolelta kuului.
Kaikkien korvat olivat haljeta lekan iskiessä terästä vasten, mutta vähä vähältä metalli taipui, ja pian miehet pääsivät kömpimään pois loukostaan.
”Nopeasti nyt, Mike”, Young hoputti ensimmäisenä kiipeävää Savaresea.
Young seurasi hänen kannoillaan. Vettä lainehti jo reiästä ulos hänen ponnistautuessaan toiselle puolelle.
USS Arizonan meren pohjassa lojuvan hylyn päälle on pystytetty uhreille omistettu muistomerkki.
Radiohuoneessa Young näki valoa aukoista, joita pelastushenkilöstö oli tehnyt laivaan.
Vihdoin 8. joulukuuta noin kello 11 Young seisoi ”Okien” vedestä pilkistävän pohjan päällä.
”Ulkona! Vapaa! Hengissä!”
Yksi toisensa jälkeen hänen toverinsakin pääsivät ulos. He olivat olleet loukussa pinnan alla 27 tuntia ja pelastuneet aivan viime hetkellä.
Kun Young näki Wimpy Hinspergerin, hän tokaisi virnistäen:
”Pane se dollari talteen muistoksi, Wimp. Kumpikaan meistä ei voittanut vetoa, luojan kiitos.”