Jo maaliskuussa 1943 Neuvostoliiton sodanjohto Stavka uumoili, että saksalaiset yrittäisivät vallata Kurskin. Stalin määräsi 300 000 työläistä rakentamaan puolustusjärjestelmää, joka koostui miinakentistä, panssarintorjuntakaivannoista, ampumahaudoista ja strategisista tähystyspaikoista, joissa neuvostojoukot saattoivat väijyä vihollista.

Kurskin panssaritaistelu oli historian suurin

Kurskin taistelun panoksena oli itärintaman herruus. Neuvostoliiton ja ­Saksan armeijat ottivat vuoden 1943 heinäkuussa toisistaan mittaa Kurskin kaupungin etelä­puolella historian kaikkein suurimmassa ­panssaritaistelussa.

keskiviikko 25. syyskuuta 2019 teksti Jeppe Nybye

Kaksikymmenvuotias puna-armeijan sotilas Pavel Krylov avasi typertyneenä silmänsä ja tajusi jonkun ravistelevan häntä kovakouraisesti. 

Juoksuhaudoista, joita oli kaivettu kaikkialle ­Prohorovkan kylän tienoille, ­kajahteli ”Herätys!”-huutoja. Kylä sijaitsi Venäjällä noin sata kilometriä tärkeästä Kurskin kaupungista etelään.

Heinäkuun 12. päivänä 1943 taistelua Kurskin rintaman mutkasta oli käyty jo viikko. Krylov oli uuvuksissa. Herätys aamunkoitteessa tarkoitti sitä, että taistelua saksalaisia vastaan jatkettaisiin edelleen.

”Tunti aikaa hyökkäykseen. Syökää!” komensi tuntematon upseeri. 

Tuo päivä jäisi Pavel Krylovin mieleen yhtenä hänen elämänsä ahdistavimmista muistoista. Muutaman hetken kuluttua ­kylää reunustavat tuleentuneet kullankeltaiset viljapellot hiiltyisivät tulimyrskyssä.

Saksa lähetti 2 928 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä valtaamaan Kurskin kaupungin kohdalle itärintamaan syntyneen mutkan ja motittamaan puna-armeijan joukot alueella. 

© Ullstein Bild

Saksan taktiikkana oli pihtiliike

Heinäkuun 4. päivänä 1943 Saksan itärintaman komentajat olivat aloittaneet operaatio Zitadellen eli ”linnoituksen”, suurhyökkäyksen, joka varmistaisi Saksan aseman idässä ja lievittäisi Stalingradissa puoli vuotta aikaisemmin kärsityn tap­pion aiheuttamaa nöyryytystä.

Kolmannen valta­kunnan merkittävin strategi Erich von Manstein oli suunnitellut operaation, jolla puna-armeijan Kurskiin sijoitetut joukot ­motitettaisiin. 

Kun Kurskin kohdalle jäänyt rintaman mutka saataisiin vallattua, Saksan rintamalinja suoristuisi ja Neuvostoliitolta vietäisiin samalla mahdollisuus tehdä kesän aikana yllätyshyökkäys Saksaa vastaan. Kun Kursk olisi ­vallattu ja vihollinen murskattu, Saksan joukot saisivat ­viimein ­kipeästi kaipaamansa hengähdys­tauon.

Rintamalinjojen toisella puolella Neuvostoliiton marsalkka ­Georgi Žukov oli jo pitkään ollut saamiensa tiedustelutietojen ansiosta selvillä saksalaisten ­aikeista. 

Hän oli valmistellut saksalaisille vastaan­oton, joka murtaisi Saksan armeijan selkärangan: puna-­armeijan kuusi puolustuslinjaa ajaisivat Saksan pelätyt panssarit tuhoon, sillä ­joka ainoan henkensä antaneen neuvostosotilaan tilalle astuisi viisi uutta. 

Žukov tiesi, että taktiikka oli ennenkuulumattoman kallis sekä aineellisesti että ihmishengissä mitattuna. Neuvostoliitolla oli siihen kuitenkin varaa, Saksalla ei. Saksalle raskaat tappiot merkitsisivät itärintaman iskukyvyn lopullista menetystä.

Saksalaiset murtautuivat läpi

Saksalaiset lähestyivät Kurskia pohjoisesta kenraali Walter Modelin johdolla ja etelän puolelta kenraalieversti Hermann Hothin johdolla. 

Heinäkuun viidentenä he tunkeutuivat Neuvostoliiton ensimmäisten puolustuslinjojen läpi. ­Puna-armeijan johto ei ollut ­tilanteesta huolissaan, vaikka Hothin johtamat joukot etenivät etelässä 25 kilometrin päähän Kurskista. 

Huolimatta siitä, että saksalaiset olivat murtautuneet kolmen ensimmäisen ja parhaiten varustetun puolustuslinjan läpi, heillä oli edessään vielä toiset kolme puolustuslinjaa.

Suunnitelmana oli, että kenraaliluutnantti Pavel Rotmistrovin joukot pysäyttäisivät saksalaiset Prohorovkan kylän kohdalla.

”Jokaisen upseerin ja sotilaan on ymmärrettävä tämän taistelun ­merkitys. Kurskin voitto loistaa kuin ­majakka maailmalle.” Adolf Hitler juuri ennen Kurskin taistelua.

© Ullstein Bild

Saksan ilmavoimat yllättivät

Heinäkuun 12. päivään 1943 mennessä kiivaita taisteluja oli käyty jo seitsemän päivää. Aurinko oli vasta nousemassa, ja taistelukentällä oli vielä hiljaista, kun ­Pavel Rotmistrov ajoi Prohorovkan läpi. 

Hän pysähtyi päästyään 29. panssari­armeijakunnan asemiin kylän eteläpuolelle hedelmä­puita kasvavalle kukkulalle, josta näkyi Psjoljoen halkomille kullankeltaisena lainehtiville viljavainioille.

Kenraaliluutnantti Rotmistrov tähysti kiikarillaan joukkojaan ja tarkensi sitten peltojen toisella puolen odottavaan ­viholliseen. Vastassa oli kolme Saksan panssaridivisioonista, lähes 600 panssarivaunua. Heillä itsellään oli yli 900.

Kenraaliluutnantin alaiset olivat selvästi kärsimättömiä. Kun kello tuli 6 ja Rotmistrovin piti antaa hyökkäyskäsky, tummaa taivasta vasten piirtyi Saksan hävittäjen synkkä parvi, jonka jäljessä seurasivat pommikoneet. 

Vaitonaiseen odotukseensa jähmettynyt maisema hukkui hetkessä korviahuumaavaan pauhuun ja räjähdyksiin, kun ammuksia ­alkoi sataa puna-­armeijan niskaan. ­Samalla hetkellä myös saksalaisten panssarivaunut lähtivät etenemään kohti neuvostoliittolaisten linjoja.

Neuvostoliiton jalkaväki valmistautui juoksuhaudoissaan hyökkäämään saksalaisia vastaan. Neuvostosotilaiden joukossa oli myös Pavel Krylov, joka oli vastikään herätetty juoksuhaudastaan karuun todellisuuteen. 

Krylov ehti sivusilmällä havaita vilauksen saksalaisesta Stuka-pommittajasta ennen kuin se syöksyi kohti pudottaen kuolettavan lastinsa. Hän kuuli yhden ainoan varoitushuudon ennen kuin maa hänen edessään sinkoutui ilmaan. 

Krylovista tuntui kuin jättiläinen olisi ravistellut taistelutannerta. Vaikka hän oli valtavan räjähdyksen ­jälkeen pökerryksissä, hän kuuli käskyn ­pitää asemat. Kun hän tokeni sen verran, että alkoi ymmärtää, mitä ympärillä tapahtui, hän näki vihollisen panssarien vyöryvän kohti vääjäämättömästi kuin vuorovesi.

Neuvostoarmeijan kenraaliluutnantti Rotmistrovin suunnitelma etulyöntiaseman saamisesta yllätyshyökkäyksellä oli murskana. Hän sai vain vähäistä lohtua siitä, että Saksan panssarit ajoivat suoraan kranaatti- ja rakettikeskitykseen, jolla puna-armeijan oli ollut tarkoitus aloittaa yllätyshyökkäyksensä. 

Saksalaisten panssarivaunurintaman etumaisina tulivat pelätyt Tiger 1 -vaunut niin kaukana toisistaan, etteivät ne ­olleet helppoja maaleja. Panssarivaunujen telaketjut repivät syvät haavat viljapeltoihin, jotka pian syttyivät liekkeihin kranaattitulen aikaansaamista tulipaloista.

Puna-armeija lopetti tulituksen suunnitellusti kello 6.30, ja Rotmistrov antoi panssareilleen hyökkäyskäskyn radioviestillä ”Stal! Stal! Stal!” eli ”teräs, teräs, teräs”. 

Neuvostopanssarit lähtivät päin vihollista Rotmistrovin suunnitelman mukaan mahdollisimman kovaa vauhtia päästäkseen ampumaan Saksan Tiger-panssarivaunuja kylkeen tai perään joutumatta itse saksalaisten panssarivaunujen 88-millimetristen kanuunojen tähtäimeen.

Savu kertoi hyökkäyksestä

Rintaman toisella puolella kello 6.45 komppanianpäällikkö Rudolf von Ribbentrop yritti Panzer IV -vaunustaan saada kokonaiskuvaa taistelusta. Hän oli Saksan ulkoministerin poika ja huolimatta vasta 22 vuoden iästään ehtinyt jo kunnostautua Suomen jatkosodassa ja saada ansioistaan Suomen tasavallan neljännen luokan vapaudenristin. 

Hänen edessään olevan kukkulan laen ­takaa nousi pakokaasupilviä. Koko kukkulan mitalta näkyi harmaanviolettia ­savua, mikä tarkoitti sitä, että neuvostopanssarit olivat tulossa.

Ribbentrop antoi käskyn ajaa rinnettä ylös. Harjanteelta hän näki ensimmäisen puna-armeijan T-34-panssarivaunun, joka uhkasi kaksisataa metriä alempana olevia saksalaisia jalkaväen­sotilaita. Ribbentropin miehet reagoivat tilanteeseen tottuneesti: heidän panssarivaununsa pysähtyivät, Ribbentrop kertoi kohteet, ja ampujat tähtäsivät ja laukaisivat kranaatit. 

Kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa, ja hetkessä Ribbentropin komppania oli osunut useisiin Neuvostoliiton panssarivaunuihin, joiden miehistöt yrittivät nyt epätoivoisesti pelastautua liekkien nielaisemista vaunuistaan.

Kun Ribbentrop katsoi ympärilleen, hän näki ensin 15 vihollisen panssarivaunua, sitten 30 ja sitten 50, minkä jälkeen hän sekosi laskuissaan. Jokaisen T-34:n kyydissä oli lisäksi useita panssarivaunun kylkikahvoista kiinni pitäviä jalkaväensotilaita.

Ribbentropin vaunun ampuja laukaisi kranaatin 50 metrin päässä olevaan T-34:ään. Vaunu humahti liekkeihin ja sen miehistö yritti paniikin vallassa päästä ulos palavasta vaunusta. Samassa Ribbentropin viereinen panssarivaunu sai osuman ja syttyi tuleen.

Ribbentrop ­ehti nähdä ystävänsä ­pelastautuvan vaunusta, mutta sitten hänen oli jälleen keskityttävä hyökkääviin neuvostoliittolaisiin. Aina uusia ja uusia neuvostopanssareita vyöryi esiin loputtomana virtana. 

Saksa keräsi yli puolet koko itärintaman panssarivaunuistaan operaatio Zitadelleen. Kuvassa käytävä Prohorovkan taistelu ratkaisi koko itärintaman sodan lopputuloksen.

© AKG Images

Panssarivaunujen kuolemantanssi

Pavel Rotmistrov tarkkaili komentopaikaltaan Neuvostoliiton panssarivaunujen tunkeutumista Saksan taistelumuodostelmiin. Kymmenien tonnien painoiset jättiläiset kiertelivät pian toisiaan kuin kuolemantanssin pyörteissä. 

Kummallakaan osapuolella ei ollut tilaisuutta siirtyä hyökkäysasemiin, joten kranaatit ­upposivat puolin ja toisin lähietäisyydeltä metalliin kuin veitsi voihin. Palavat vaunut erottuivat mustaksi palaneesta ja telaketjujen möyrimästä pellosta kuin soihdut pimeydestä.

Ei ollut mahdollista erottaa, kumpi osapuoli oli voitolla ja kumpi häviöllä. Puna-armeijan sotilas Pavel Krylov piti itseään onnekkaana, sillä hänen yksikkönsä oli ollut jo valmistautumassa hyökkäykseen, kun saksalaiset aloittivat hyökkäyksensä. 

Jos Saksa olisi hyökännyt tuntia aikaisemmin, neuvostoliittolaiset olisivat olleet täysin hyökkääjien armoilla. Silti Krylovin yksikkö oli joutunut perääntymään lähes puoli kilometriä. Hänen silmissään sumeni yhä uusien kaatuneiden jäädessä taistelukentälle.

Panssareilta loppuivat ammukset

Rudolf von Ribbentropin mielestä oli vain ajan kysymys, milloin hänen panssarivaununsa niittäisivät neuvostoliittolaisten T-34:t. Hänen ajatuskulkunsa kuitenkin katkesi hänen oman vaununsa lataajan huutoon: ”Panssarinläpäisevät ammukset ovat lopussa!”

Kun Panzer IV:n lataaja tarvitsi lisää kranaatteja, vaunun oli pysähdyttävä ja ampujan, ­radiomiehen ja ajajan oli ketjuna ojennettava lisää ammuksia lataajalle. ­

Pysähtyminen olisi siinä tilanteessa merkinnyt varmaa osumaa, joten Ribbentrop antoi ajajalle käskyn kääntyä ­takaisin ja ajaa suojaan. Samassa Ribbentropin vaunun oikealle puolelle vain 30 metrin päähän ilmestyi T-34. Vihollisvaunun kanuuna kääntyi kohti Ribbentropin Panzer IV:tä.

Hänen oli pakko odottaa, sillä lataaminen oli kesken. Vihdoin tuli valmista. ”Aja eteenpäin! Nyt!” karjui Ribbentrop ajajalle. Hänen vaununsa ohitti neuvostoliittolaisen panssarivaunun muutaman metrin etäisyydeltä ja kiersi vihollisen taakse. Vaunujen väliin jäi vain kymmenisen metriä.

Osuminen oli varmaa. Ammus osui vihollisen panssarivaunun torniin ja lennätti sen korkealle ilmaan.

Lukuisat vihollisen vaunut jäivät Ribbentropin komppanian jäljiltä taistelukentälle savuavina romukasoina, mutta uusia neuvostopanssareita vyöryi tuhottujen tilalle katkeamattomana virtana, ja Ribbentropin vaunu pyöri keskellä tuota virtaa.

Ribbentropin komppanialla oli puolellaan se etu, että kaikilla Saksan panssarivaunuilla oli radioyhteys keskenään – toisin kuin puna-armeijan panssarivaunuilla. Radiolla hän pystyisi kertomaan omille heidän olevan palaamassa, etteivät omat ampuisi heitä vihollisena.

”Koko pataljoona! Älkää ampuko!”, hän toisteli radioonsa. Ketään ei ollut vastaamassa hänen kutsuihinsa.

Taistelukenttä oli kuin panssarivaunujen teurastamo. Ympärillä näkyi vain liekkejä sekä omien ja vihollisen panssarivaunujen savuavia hylkyjä. Ilma oli täynnä outoa, raskasta palaneen hajua. Neuvostoliittolaisten T-34-panssarivaunuja harhaili sinne tänne ampuen kaikkea liikkuvaa – myös toisiaan.

Ribbentrop kääntyi takaisin

Pavel Krylov raahusti mäen päälle. Kaikkialla makasi luonnottomiin asentoihin vääntyneitä ruumiita sekä apua anelevia haavoittuneita. Kauempana tulittivat neuvostoliittolaiset jalkaväensotilaat, mutta saksalaisten kranaattituli oli ylivoimaista. 

Vasta yhden maissa iltapäivällä puna-armeijan tykistö pääsi asemiin kukkulalle, sai saksalaiset tähtäimeensä ja lähetti näiden niskaan kranaattisateen. T-34-panssarivaunut jyristelivät viimeinkin valtaamaan kukkulan.

Saksalaisten puolella Ribbentrop sai taas kuulla lataajan ilmoittavan: ”Panssarinläpäisevät ammukset ovat lopussa.” Ammuksia ei ollut enää varallakaan. Ribbentrop ei voinut tehdä vaunullaan enää muuta kuin keskittyä tulittamaan jalkaväkeä, jota tuli koko ajan ­lisää, samoin kuin panssarivaunujakin. Sitten kuului kova pamaus ja ampujan huuto: ”Näkö meni!”

Kranaatti oli osunut tähystysaukkoon muttei ollut tunkeutunut panssarin läpi vaan ainoastaan mäjähtänyt periskooppiin sellaisella voimalla, että ampuja oli lentänyt nurin. 

Ribbentropin Panzer IV oli kyvytön jatkamaan taistelua, kun ampuja oli poissa pelistä, mutta se oli jo tuhonnut ainakin neljätoista Neuvostoliiton panssarivaunua. Palatessaan Saksan asemiin he ohittivat satoja tuhoutuneita panssarivaunuja. 

”Neuvostoliittolaiset ovat oppineet paljon sitten vuoden 1941. He ­eivät enää ole mitään maalais­tolloja. He ovat ottaneet meistä oppia ja osaavat nyt sotia.” Saksan armeijan kenraali Hermann Hoth.

© Ullstein Bild

Stalin raivosi menetyksistä

Pimeän laskeutuessa Prohorovkan taistelukentän ylle alkoi sataa. Puna-armeijan kenraaliluutnantti Pavel Rotmistrov kuuli­ kaukaa hajanaista kivääritulta. Se oli hänelle pienempi huolenaihe kuin Neuvostoliiton johtaja Josif Stalinin odotettavissa oleva raivo menetyksistä.

”Mitä te olette tehnyt mahtavalle panssariarmeijallenne?” Stalin tiukkasi häneltä kenttäpuhelimessa. Kysymys jäi uhkaavana leijumaan ilmaan. Stalinin sävy sai Rotmistrovin pelkäämään henkensä puolesta, eikä Stalin ollut vielä edes saanut kuulla koko totuutta.

Neuvostoarmeija oli yhdessä päivässä menettänyt kaikkiaan 650 panssarivaunua, ja Rotmistrovin rintama-alueella saksalaisilta oli tuhottu vain 17 panssarivaunua. Rotmistroville oli selvää, ­että hänen rampautuneesta panssariarmeijastaan ei olisi hyökkäämään enää seuraavana päivänä, joten hän komensi miehensä juoksuhautoihin.

Saksalaisten eneneminen pysähtyi

Salamat valaisivat mustaa yötaivasta, ja kranaattitulen jälkeen jylinää jatkoi ­ukkonen. Stalinin moitteista huolimatta kenraaliluutnantti Rotmistrov oli tyytyväinen rajuilmasta, sillä sade saisi aikaan sen, että seuraavaan aamuun mennessä taistelukenttä olisi mutavelliä, jossa saksalaisten panssarivaunut eivät pääsisi eteenpäin kuin matelemalla, ja hän voisi komentaa tykistön ampumaan etenemistä yrittäviä saksalaisia kranaateilla. 

Ne, jotka eivät juuttuisi mutaan, ajaisivat miinoihin. Jalkaväki tosin yrittäisi edetä, mutta ne ajettaisiin pakosalle ”Stalinin uruilla” eli raketinheittimillä.

Puna-armeija oli kärsinyt valtavia tappioita, mutta niihin oli varauduttu jo suunnitelmissa. Vaikka Neuvostoliitto oli menettänyt kolme kertaa niin paljon miehiä kuin Saksa, kuusinkertaisesti panssarivaunuja ja lähes kolminkertaisesti lentokalustoa, Saksan eteneminen oli pysähtynyt Prohorovkaan.

Aamulla Pavel Rotmistrov sai kuulla hyviä uutisia: liittoutuneiden 10. heinäkuuta aloittama maihinnousu Sisiliaan oli onnistunut. Yli 160 000 sotilasta oli noussut maihin ja varmistanut sillanpääaseman Italian valloitukselle.

Samana päivänä Saksa päätti keskeyttää operaatio Zitadellen. Saksa oli hävinnyt itärintaman sodan. 

Lue lisää

Lloyd Clark: Kursk – the Greatest Battle, Headline Review, 2011. Mark Healy: Kursk 1943 – The Tide Turns in the East, Osprey, 1992. Steven H. Newton: Kursk – The German View, Da Capo Press, 2002. Steven J. Zaloga: T-34/76 Medium Tank, 1941-45, Osprey, 1994 Tom Jentz & Hillary Doyle: Tiger I Heavy Tank, 1942-45, Osprey, 1993.

Ehkä sinua kiinnostaa...