Brittiläiset ja kreikkalaiset sotilaat olivat valmistelemassa aamiaista, kun ilmahälytys rikkoi Välimeren rauhan. Jonkin ajan kuluttua sireenit hiljenivät, mutta pian ne aloittivat uudestaan.
Nyt se siis alkaisi: saksalaisten odotettu maahanlasku Kreetalle. Kello lähestyi kahdeksaa aamulla 20. toukokuuta 1941.
Pian etäältä kaikunut kumu voimistui satojen moottorien jylyksi, kun saksalaiskoneet lähestyivät tiiviissä muodostelmissa horisontista.
Niiden saapuessa tuntui kuin ilma olisi alkanut väreillä, ja saaren puolustajat hiljenivät katsomaan, kuinka Hitlerin sotakoneisto vyöryi taivaan täydeltä kohti Kreetaa.
”Noin minuuttiin kukaan ei tehnyt mitään muuta kuin yritti voittaa pelkonsa ja ymmärtää, mitä oli tapahtumassa, mutta sitten kaikki kävivät ripeästi toimeen”, muisteli Malemen lentokentän lähellä Luoteis-Kreetalla ollut sotamies Peter Butler myöhemmin.
Britit avasivat tulen käyttäen kaikkia aseitaan: Bofors-konetykkejä, Bren-konekiväärejä sekä tavallisia käsiaseita. Konekiväärisarjojen ääni sekoittui jyrkästi syöksyvien saksalaisten Stuka-lentokoneiden pahaenteiseen ulinaan ja pommien räjähdyksiin.
Saksalaisten hävittäjälentokoneita seurasi aaltoina Ju-52-kuljetuskoneita, jotka olivat täynnä laskuvarjosotilaita. Britit näkivät, kuinka lentokoneiden ovet avautuivat ja koneista hyppäsi perä perää sotilaita. Hetkessä taivas täyttyi tuhansista laskuvarjoista.
Laskeutumisen jälkeen sotilaat irrottivat heti laskuvarjonsa, mikä kesti noin 80 sekuntia, ja lähtivät etsimään koneista pudotettuja aselaatikoita.
Saksalaiset hyppäsivät matalalta
Laskuvarjohyökkäyksen onnistumisen kannalta yllätyksellisyys oli ensiarvoisen tärkeää. Liittoutuneet kuitenkin odottivat saksalaisia Kreetalla taisteluvalmiudessa.
Laskuvarjon varassa leijaillessaan saksalaissotilaat olivat aivan suojattomia. Heidän kannaltaan oli ratkaisevan tärkeää hypätä jonnekin vihollisalueiden ulkopuolelle ja ehtiä järjestäytymään pudotusalueella ennen vihollisen kohtaamista. Ollakseen mahdollisimman lyhyen aikaa ilmassa he hyppäsivät poikkeuksellisen matalalta.
Laskuvarjosotilaita oli neuvottu vaimentamaan maahaniskeytymistä laskeutumalla rennoin jaloin ja kaatumaan polvilleen, ja siksi heillä oli polvisuojat.
Laskeutumistekniikan vuoksi he eivät kuitenkaan voineet kantaa hypätessään mukanaan pitkää kivääriä. Maahan päästyään heidän olikin löydettävä mahdollisimman pian koneesta erikseen pudotetut aselaatikot.
Kreeta uhkasi öljykenttiä
Keväällä 1941 Saksan armeija vaikutti voittamattomalta. Se oli jo marssinut muun muassa Puolaan, Ranskaan, Belgiaan, Norjaan ja Tanskaan ja lähes nitistänyt brittiarmeijan Dunkerquessa.
Sen voittokulku oli jatkunut myös Kreikassa: saksalaiset olivat ajaneet kreikkalaiset ja näiden brittiliittolaiset edeltään ja Britannian kuninkaallinen laivasto oli evakuoinut tuhansia sotilaita. Nyt Saksa oli valmis käymään Neuvostoliiton kimppuun.
Alkukeväällä 1941 kesken Neuvostoliiton-sotaretken suunnittelun Saksan sodanjohto kiinnitti kuitenkin huomiota brittiläisten ja kreikkalaisten hallussaan pitämään Kreetaan.
Hitler pelkäsi pitkän kantaman brittipommittajien voivan tehdä pahaa tuhoa romanialaisilla Ploiestin öljykentillä, jotka olivat Saksan merkittävin raakaöljyn lähde ja siten olennaisen tärkeitä sodankäynnille.
Luftwaffe, joka kaipasi voittoja epäonnistuttuaan edellisvuonna taistelussa Britanniasta, tarjoutui ratkaisemaan Kreetan-ongelman ja osoitti hyökkäykseen noin 10 000 sotilasta 15 000 miehen laskuvarjojääkärijoukoistaan.
Virhearvioita molemmilla puolilla
Kreetan maahanlasku sai nimen operaatio Merkurius. Suunnitelma oli yksinkertainen: laskuvarjojääkärien oli määrä vallata yksi tai useampi Kreetan pohjoispuolen kolmesta lentokentästä ja pitää kiinni asemistaan, kunnes saarelle saataisiin lähetettyä vahvistuksia lentokoneilla ja meritse Manner-Kreikasta. Ennen maahanlaskua Luftwaffen oli hankittava Kreetan ilmaherruus.
LG40-sinko oli tehokas ase liittoutuneiden tankkeja vastaan.
Saksan uudet taisteluaseet
Rekyylitön LG40-sinko.
Tehokas LG40-sinko sai tulikasteensa Kreetan valtauksessa. Se oli niin kutsuttu rekyylitön ase eli siinä ei ollut laukaisun jälkeistä
takapotkua, sillä kaasunpaineen liike-energia johdettiin aseen taakse ja se vastasi ammusta eteenpäin työntävää voimaa.
Asetyyppi otettiin käyttöön toisen maailmansodan aikana.
Saksalaisten suunnitelma perustui kuitenkin kehnoihin tiedustelutietoihin. Laskuvarjojääkäreiden komentaja, kenraaliluutnantti Kurt Student, odotti Kreetalla olevien vihollisjoukkojen tekevän vain vähäistä vastarintaa ja laati suunnitelmansa sillä oletuksella, että saarella oli noin 10 000 brittisotilasta sekä kymmenen kreikkalaisdivisioonan surkeat rippeet.
Todelliset luvut olivat paljon suuremmat: brittejä oli 32 000 ja kreikkalaissotilaita 10 000. Heidän lisäkseen saarella oli valmiudessa tuhansia taistelutahtoisia kreetalaisia siviilejä.
Briteillä oli sen sijaan hyvä käsitys siitä, mitä tuleman piti, sillä liittoutuneet olivat saaneet haltuunsa saksalaisten Enigma-salakirjoituslaitteita ja tiesivät saksalaisten suunnittelevan laskuvarjojääkäreiden käyttöä Kreetalla.
Suurimittaista maahanlaskuoperaatiota ei kuitenkaan ollut koskaan aiemmin tehty, eikä Kreetalla olevien liittoutuneiden joukkojen komentaja Bernard Freyberg osannut sellaista kuvitellakaan. Freyberg uskoi yhä, että päähyökkäys tulisi mereltä, ei taivaalta, ja vaikka lentokentillä oltiinkin valmiudessa, valtaosa liittoutuneiden joukoista oli määrätty odottamaan tulevaa maihinnousua.
Saksalaiset siis arvioivat vihollisen vahvuuden reilusti alakanttiin, kun taas liittoutuneet odottivat päähyökkäystä
aivan väärältä suunnalta. Molemmat osapuolet joutuivat yllättymään tapahtumien lähtiessä etenemään.
Ensimmäinen ja viimeinen hyppy
Kello oli 10.30, ja komppania saksalaisia laskuvarjosotilaita oli juuri lähtenyt Manner-Kreikasta. Majuri Rudolf Witzig ja hänen miehensä katselivat Ju-52-kuljetuskoneen nelikulmaisista ikkunoista allaan kimaltelevaa Välimerta.
Heidän rinnallaan lensi muodostelmassa satoja muita lentokoneita, joissa oli kussakin 10–12 laskuvarjojääkäriä ja neljä aselaatikkoa. Witzig johti 3. pataljoonan 9. komppanian 144:ää miestä.
Miesten tehtävä oli vallata Malemen lentokenttä saksalaisille. Monia miehistä odotti ensimmäinen laskuvarjohyppy taistelussa, eikä kukaan tiennyt varmuudella, mitä heillä olisi maassa vastassa.
He olivat kuulleet, että Kreeta olisi helppo kohde; huhujen mukaan britit, australialaiset ja uusiseelantilaiset olivat lopen uupuneita ja kreetalaiset siviilit passiivisia. Witzig oli kuitenkin kokenut sotilas ja tiesi, että totuus saattoi olla aivan toisenlainen.
VIDEO – Saksalaiset hyökkäävät:
Lopulta Kreetan vuorenhuiput alkoivat erottua horisontissa. Rannikon tuntumassa lentokone pudottautui vain 100–150 metrin korkeuteen, jotta koneesta hyppäävät miehet olisivat mahdollisiman vähän aikaa ilmassa alttiina vihollisen luodeille.
Witzig katseli miehiään. Kaikilla oli yllään raskaat univormut ja polvisuojat, vaikka ulkona oli kuuma kesäpäivä. Neljänneksellä miehistä oli MP40-konepistooli, lopuilla pienempi pistooli ja veitsi.
Maahan päästyään heidän olisi kiireesti löydettävä koneesta pudotettavat aselaatikot. Ikkunan takana sininen meri vaihtui auringonpaahtamaan heinikkoon ja käppyräisiin oliivipuihin, ja sitten olikin jo aika hypätä.
Yksi toisensa jälkeen miehet heittäytyivät lentokoneen sivussa olevasta ovesta, ja ilma oli hetkessä täynnä laskuvarjoja, joiden varassa leijui sotilaita, aselaatikoita ja ensiaputarvikkeita.
Saksalainen majuri Rudolf Witzig oli johtanut saksalaisia edellisvuonna belgialaisen Eben Emaelin linnakkeen
taistelussa. Kreetalla hän oli yksi epäonnekkaista laskuvarjojääkäreistä, jotka laskeutuivat lähes liittoutuneiden päälle Malemen laitamilla. Witzig selvisi sodasta ja sai kaksi rautaristiä.
Suurin osa miehistä ei ehtinyt hyötyä sen enempää aselaatikoista kuin ensiaputarvikkeistakaan. He olivat hypänneet koneesta Malemen lentokentän etelä- ja itäpuolella aivan uusiseelantilaisten 21:sen ja 23. pataljoonan yllä ja huomasivat roikkuvansa taivaalla suojattomina maahanlaskua jo odottaneiden uusiseelantilaisten ampuessa heitä hengiltä yksi toisensa jälkeen.
Jotkut sentään selvisivät hypystä. Monet kuitenkin sotkeutuivat laskuvarjoonsa tai oliivipuiden oksiin eivätkä ehtineet edes tarttua aseeseensa, kun uusiseelantilaiset sotilaat tai kivin ja kuokin aseistautuneet kreetalaissiviilit olivat jo heidän kimpussaan.
KARTTA – Seuraa Kreetan murtumista taistelu taistelulta:
Witzig loukkasi jalkansa
Witzig jäi ainoana oman koneensa hyppääjistä henkiin mutta loukkasi laskeutuessaan oikean jalkansa pahasti. Hän raahautui pensaan suojaamaan räjähdyskuoppaan ja joutui seuraamaan sivusta, kuinka hänen ympärillään suurin osa 3. pataljoonasta suorastaan teurastettiin.
Jyskyttävä kipu jalassa esti häntä lähtemästä kuopastaan, ja hän päätti jäädä vain odottamaan saarelle myöhemmin saapuvia saksalaisvahvistuksia.
Brittiläisten ja uusiseelantilaisten sotilaiden silmin tilanne näytti valoisammalta. Charles Upham seurasi, kuinka taivaalle ammutut saksalaissotilaat tömähtivät laskuvarjojensa varassa maahan kuin perunasäkit.
”Se oli maailman helpointa sodankäyntiä. Oli kuin olisimme ampuneet savikiekkoja. Maahanlaskun idea on pudottaa sotilaita sinne, missä ei ole ketään odottamassa, ja maahan päästyään laskuvarjojoukoilla on pian käytettävissään parhaat aseet. Ilmassa ollessaan laskuvarjojääkärit ovat kuitenkin viholliselle helppoja maalitauluja.”
Ne sotilaat, jotka tuuli kuljetti Malemen länsipuolelle, olivat hieman onnekkaampia ja pääsivät laskeutumaan heikommin vartioidulle alueelle.
Liittoutuneiden laskuvarjojääkäreiden laskuvarjoa pystyi jonkin verran ohjaamaan hypyn aikana.
Liittoutuneet omivat taktiikan
Ajatus suurien joukkojen pudottamisesta suoraan vihollislinjojen taakse oli ollut sodanjohdon unelma. Hitler kuitenkin järkyttyi laskuvarjojääkärien valtavista tappioista Kreetalla niin pahasti, että hän kielsi vastaavat hyökkäykset jatkossa.
Liittoutuneet sen sijaan oppivat Kreetalla samasta asiasta juuri päinvastaisen läksyn: heille Kreeta oli osoittanut, että maahanlaskuhyökkäys voi onnistua. Britit muodostivat ensimmäisen laskuvarjodivisioonansa vuoden 1941 lopussa ja Yhdysvallat perusti vuoden 1942 alussa kaksi.
Kun liittoutuneet maaliskuussa 1945 ylittivät Reinin, joukkojen kärjessä kulki 1 600 kuljetuskonetta, 1 300 liitokonetta ja 17 000 laskuvarjosotilasta.
He löysivät aselaatikkonsa nopeasti ja järjestäytyivät pian puolustusasemiin. He onnistuivat myös valloittamaan sillan, joka johti Tavronitisjoen yli länteen.
Kreetalle hyppäsi vielä kolmessa aallossa laskuvarjojääkäreitä Chanian sekä Rethymnonin ja Iraklionin lentokenttien lähelle, mutta sielläkin liittoutuneet olivat valmiina, ja jotkut saksalaiskomppaniat tuhoutuivat lähes täysin.
Päivän aikana Kreetalle pudotettiin 10 000 laskuvarjojääkäriä, mutta illalla vain hieman yli 5 000 oli taistelukunnossa. Liittoutuneet hallitsivat yhä saaren lentokenttiä, eivätkä saksalaiset olleet saavuttaneet yhtään tavoitettaan.
Yksi kukkula, ja sen myötä kaikki
Ainoa paikka, jossa saksalaisilla oli vielä toivoa Kreetalla, oli Malemen lentokenttä. Sen puolustuksesta vastasi everstiluutnantti Leslie W. Andrew’n komentama uusiseelantilaispataljoona.
Andrew’n ja hänen komentamiensa 22. pataljoonan miesten tehtävä oli puolustaa lentokenttää ja strategisesti tärkeää niin kutsuttua kukkula 107:ää sekä Malemen kaupunkia ja sen ympäristöä.
- pataljoona oli siis laajalle hajaantuneena, kun laskuvarjojääkäreitä alkoi laskeutua taivaalta iltapäivällä. Andrew oli ymmällään. Hänen oli vaikea pitää yhteyttä omien joukkojensa kanssa, eikä hänellä ollut kokonaiskuvaa saaren sotilaallisesta tilanteesta.
Andrew oli ymmällään. Hänen oli vaikea pitää yhteyttä omien joukkojensa kanssa, eikä hänellä ollut kokonaiskuvaa saaren sotilaallisesta tilanteesta.
Andrew’n vetäytymispäätös maksoi liittoutuneille Kreetan.
Lämpötila oli varjossakin korkea, ja aurinko paahtoi armotta uupuneiden uusiseelantilaisten niskaan. Andrew oli menettänyt jo paljon miehiä taisteluissa ja oli itsekin loukkaantunut. Hän tarvitsi kipeästi vahvistuksia voidakseen pitää asemansa vielä jatkossakin.
Andrew pyysi prikaatikenraali James Hargestilta uutta uusiseelantilaispataljoonaa vastahyökkäystä varten. Hargest kieltäytyi, sillä kyseinen pataljoona oli jo taistelussa toisaalla.
Pian pataljoona ilmoitti kuitenkin oma-aloitteisesti olevansa valmis saapumaan Andrew’n avuksi. Hargest käski sen silti odottaa
ja hyökätä vain, jos tilanne muuttuisi todella vakavaksi.
Andrew päätti yrittää vastahyökkäystä omin voimin, mutta se epäonnistui. Hän menetti yhteyden kahteen komppaniaansa ja ilmoitti Hargestille joutuvansa ehkä vetäytymään. ”If you must, you must”, tokaisi Hargest; jos on pakko, on pakko.
Andrew’n vetäytymispäätös maksoi liittoutuneille Kreetan. Kun saksalaiset huomasivat, että uusiseelantilaiset olivat lähteneet asemistaan, he valtasivat ensin kukkulan 107 ja seuraavana päivänä Malemen lentokentän.
Aamunkoitteessa 21. toukokuuta Malemen kentälle laskeutui ensimmäinen Ju-52. Sen jälkeen Kreetan valtaus lähtikin sujumaan saksalaisten suunnitelmien mukaan.
Kuljetuskoneita alkoi saapua tasaisena virtana, ja saarelle lennätettiin vahvistuksiksi kaikkiaan 14 000 alppijääkäriä. Majuri Rudolf Witzig oli yhä hengissä, ja hänet siirrettiin sairaalaan Ateenaan.
Laskuvarjojääkärit olivat raskaista tappioistaan huolimatta sittenkin onnistuneet tehtävässään.
Suuret tappioluvut kauhistuttivat saksalaisia. Laskuvarjojääkärien komentaja Kurt Student käyttikin Kreetasta nimitystä ”saksalaisten laskuvarjojääkärien hautausmaa”.
Britit pakenivat
Kun britit ymmärsivät, mitä Malemen menettäminen merkitsi, oli jo liian myöhäistä. He yrittivät vallata lentokentän takaisin, mutta alivoimaisina eivät onnistuneet. Kreetan joukkojen komentaja Freyberg uskoi yhä Saksan päähyökkäyksen tulevan mereltä eikä vapauttanut joukkoja muuhun käyttöön.
Varautuminen mereltä tulevaan uhkaan oli turhaa. Saksalaiset olivat lähettäneet alppijääkäripataljoonan 19. toukokuuta Manner-Kreikasta kuljetuslaivoilla kohti Kreetaa, mutta britit olivat havainneet alukset 20. toukokuuta kello 23. Vain yksi 113 saksalaissotilaan alus pääsi livahtamaan karkuun.
Minulla on Kreetalta vain synkkiä muistoja. Kenraalimajuri Kurt Student, Saksan laskuvarjojoukkojen johtaja
Tapauksen opettamina saksalaiset päättivät olla lähettämättä enempää aluksia kohti Kreetaa. Kreetalla asiat etenivät kuitenkin Saksan komennossa. Saksalaisten edettyä vääjäämättä kohti itää liittoutuneiden komentajan Freybergin oli 27. toukokuuta ilmoitettava esimiehilleen, että tappio oli väistämätön ja evakuointivalmistelut olisi aloitettava välittömästi.
Brittien pääjoukot vetäytyivät kohti Kreetan etelä- ja koillisrantoja päästäkseen pois saarelta. 29. toukokuuta brittien laivasto evakuoi 4 000 miestä Iraklionista ja 700 miestä Chóra Sfakíonista Pohjois-Afrikkaan.
Sen jälkeen evakuointi jatkui vielä Chóra Sfakíonista saksalaisten toistuvista ilmaiskuista huolimatta. Kello kolme aamuyöllä 1. kesäkuuta laivoilla lähti vielä 4 000 miestä. He olivat viimeiset, jotka pääsivät pois.
Kuusi tuntia myöhemmin saarella vielä olleet liittoutuneiden joukot antautuivat. Lähes 12 000 brittiä ja noin 10 000 kreikkalaista joutui sotavankeuteen, mutta jotkut pääsivät pakenemaan Kreetan vuorille.
Kun Saksa oli valloittanut Kreetan, paikallisväestö sai kärsiä julmasta hallinnosta ja kostotoimenpiteistä.
Saksalaiset kostivat julmasti siviileille
Kreetalaiset olivat vuosisatoja puolustaneet saartaan hyökkääjiltä, ja monet siviilit osallistuivat liittoutuneiden vastahyökkäykseen.
Ennen hyökkäystä saksalaiset uskoivat, että kreetalaiset antautuisivat nöyrästi. Siinä he erehtyivät pahan kerran. Niin miehet, naiset
kuin lapsetkin kävivät pelotta taistoon saksalaisia vastaan.
Erään laskuvarjojääkärin surmasi peloton kreetalaisrouva kuokalla saksalaisen laskeuduttua aivan tämän eteen ja pyristellessä irti laskuvarjostaan.
Toisaalla varjoonsa takertunut sotilas sai kimppuunsa vanhan miehen, joka hakkasi sotilaan kuoliaaksi kepillä. Saksalaiset kostivat kokemansa julmuuksilla. Kreikkalaisen selvityksen mukaan saksalaiset tappoivat Kreetan miehityksen aikana 6 593 kreetalaismiestä, 1 113 -naista ja 869 -lasta.
Saksa oli saanut merkittävän mutta kalliin voiton. Kaikkiaan 3 352 saksalaista huippusotilasta oli kuollut, ja yli 3 000 oli loukkaantunut. Varsinkin laskuvarjojoukot olivat kärsineet valtavia tappioita.
Kun heidän komentajaltaan, kenraaliluutnantti Kurt Studentilta myöhemmin kysyttiin Kreetan valloituksesta, hän vastasi vain: ”Minulla on Kreetalta vain synkkiä muistoja.”
