Lokakuun 2. päivän vastainen yö vuonna 1941 oli tyyni ja lämmin. Saksalainen tykistön luutnantti Georg Richter näki asemastaan Desnajoen törmältä neuvostoliittolaisten asemiin.
Edellisenä päivänä hän oli laskenut bunkkereita olevan kahdeksan. ”Uskon, että hyökkäys käynnistyy huomenna. Käsitykseni mukaan se on tämän vuoden viimeinen suuri operaatio”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.
Richter oli oikeassa. Kello 4.40 kaksikymmentä tykkipatteria alkoi tulittaa venäläisten asemia.
Tykkitulta seurasi Junkers Ju 87 Sturzkampfflugzeugien eli Stuka-syöksypommittajien hyökkäys ”Jerikon pasuunoiden” soidessa. Stuka-pommittajien laskutelineissä oli sireenit, jotka kytkeytyivät automaattisesti päälle lentäjän aktivoidessa koneen siipien alla sijaitsevat syöksyjarrut.
Vjazman ja Brjanskin taistelujen jälkeen Saksalla oli noin kolme miljoonaa neuvostoliittolaista sotavankia.
Sireenien ulvonnan oli tarkoitus pelottaa ja saada pommitettavat pakokauhun valtaan.
Stukat syöksyivät maaliaan kohti sellaisella nopeudella, että menettivät usein tajuntansa syöksyssä syntyvien suurten g-voimien vuoksi, ja siksi koneissa tarvittiin automaattinen oikaisu pommitussyöksyn jälkeen.
Kun Stukien ulinaan ja tykkien jyskeeseen vielä lisättiin raketinheitinten ammusten tulivanat, savu ja ääni sekä satojen panssarivaunujen ja jalkaväen kuorma-autojen jylisevät moottorit, oli kuin helvetti olisi päässyt valloilleen.
Illalla Richter kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tämän pitäisi olla ohi ennen talven tuloa.” Hän oli vakuuttunut siitä, että hän oli todistamassa Neuvostoliiton kuolinkamppailua.
Koneet syöksyivät tunnusomaisen sireenien ulvonnan säestämänä alas kohti maaliaan ja pudottivat pommilastinsa viime hetkellä.
Ratkaiseva isku Moskovaan
Kun Hitlerin kommunismin vastaista ristiretkeä oli kestänyt kolme kuukautta, Keskustan armeijaryhmän panssarit olivat vallanneet Białystokin, Minskin ja Smolenskin edetessään kohti Moskovaa.
Pohjoinen armeijaryhmä oli piirittänyt Leningradin, ja Etelän armeijaryhmä oli tehnyt historian suurimman motituksen ja ottanut Kiovan taistelussa yli 600 000 neuvostoliittolaista sotavankia.
Saksan sodanjohto uskoi seuraavan iskun kaatavan Neuvostoliiton. Lopullisen iskun bolševismille antaisi operaatio Taifuuni, Moskovan valtaus ja puna-armeijan murskaaminen ennen talven tuloa.
Syysrospuutto sai tiet niin huonoon kuntoon, että jalkaväki eteni moottoroituja divisioonia nopeammin.
Neuvostoliitto oli valmistellut pääkaupungin puolustusta pitkään.
Heinäkuun puolivälissä noin 200 000 neuvostokansalaista, sekä miehiä että naisia, oli komennettu sadan kilometrin päähän Moskovasta länteen kaivamaan panssarihautoja ja rakentamaan satoja bunkkereita.
Näin saatiin 170 kilometrin mittainen linnoitettu linja suojaamaan kaupunkia Saksan hyökkäykseltä.
Linnoitustyöt olivat kuitenkin vielä pahasti kesken, kun operaatio Taifuuni käynnistyi, ja vain puolet puna-armeijan Moskovan rintaman joukoista ehti ylipäätään puolustuslinjalle.
Neuvostorintama murtuu
- syyskuuta käynnistyneen Saksan yllätyshyökkäyksen kärjessä oli salamasodan isänä tunnetun kenraali Heinz Guderianin komentama Keskustan armeijaryhmän toinen panssariarmeija.
Guderianin johtamat panssaridivisioonat mursivat Neuvostoliiton puolustuksen ja etenivät nopeasti kohti Moskovaa.
Loput Keskustan armeijaryhmän armeijat lähtivät kaksi päivää Schneller Heinzin eli ”Hoppu-Heinz” Guderianin panssareiden jälkeen.
Saksalaiset valtasi suoranainen voitonhuuma. Kuudessa päivässä Keskustan armeijaryhmä saavutti operaation ensimmäisen tavoitteen ja käytännössä eliminoi Moskovan puolustuksen Vjazma-Brjanskin kaksoistaistelussa.
Saksalaiset motittivat 55 divisioonaa ja Brjanskissa, 26 divisioonaa Vjazmassa ja ottivat kaikkiaan yli 660 000 sotavankia.
Voitonhuuma valtasi saksalaissotilaat.
Kun neuvostojoukot huomasivat olevansa jäämässä mottiin, syntyi paniikki ja täysi kaaos, jossa jokainen ajatteli vain poispääsyä ennen motin sulkeutumista.
Yksi sotilaista oli Boris Oreškin, joka tovereineen ryntäili paniikissa Vjasmaa ympäröivissä metsissä koko lokakuun 10. päivän vastaisen yön etsien ulospääsyä.
Oreškin tovereineen törmäsi yhä uudestaan ja uudestaan saksalaisiin.
Operaatio Barbarossa
Kesällä 1941 Hitlerin sotakoneisto hyökkäsi Neuvostoliittoon. Siitä alkoi titaanien taistelu, joka ratkaisi toisen maailmansodan lopputuloksen.
Kerromme taisteluista kolmessa osassa, joista tämä artikkeli on osa 3.
Lue osa 1: Operaatio Barbarossa yllätti Stalinin ja osa 2: Stalin vastasi poltetun maan taktiikalla
Lopulta heidän oli antauduttava.
”Yksi sotilas vei meidät kylään. Hän käveli meidän edellämme eikä pitänyt edes asettaan valmiina, koska hän oli niin varma siitä, ettemme kävisi hänen kimppuunsa. Tilanteemme toivottomuus oli minulle katkera pala.”
Oreškin oli onnekas. Hän selvisi hengissä sekä taistelusta että saksalaisten vankileiriltä.
Toisilla rintamasosuuksilla kokonaisia joukko-osastoja oli komennettu käymään täysin toivottomiin hyökkäyksiin saksalaisia vastaan.
Juliste vakuutti neuvostokansalaisille: ”Puolustamme Moskovaa”.
Lokakuun 11. päivän vastaisena yönä saksalaisen sotamiehen H. E. Braunin yksikkö sai vastaansa puna-armeijan hyökkäyksen toisensa jälkeen.
Aamunkoitteessa hän ajatteli hyökkäysten olevan ohi. Osa ”kaatuneista” oli kuitenkin vain esittänyt kuollutta ja hyppäsi yllättäen ylös ja lähti huutaen hyökkäykseen.
Monet kaatuivat saksalaisten luoteihin, mutta loput tekivät rynnäkön saksalaisten asemiin. Ihmisiä tallautui kuoliaaksi, hevosia laukkasi pillastuneena ympäriinsä ja Braunin ohi ajoi lukuisia kuorma-autoja, joiden lavat oli ahdettu täyteen neuvostosotilaita.
Jalkaväki yritti pitää puoliaan päälle vyöryviä neuvostojoukkoja vastaan pistoolein, käsikranaatein ja jopa lapioin, siihen saakka, että panssarvaunut ehtivät hätiin.
Noin 85 000 sotilasta pakeni Vjazman motista, Brjanskin motista pääsi pakoon vain 23 000 henkeä.
Henkiin jääneiden kyläläisten oli juotava veren punaiseksi värjäämää vettä joesta.
Puna-armeijan menetykset olivat käsittämättömän suuret. Virallisten laskelmien mukaan kuolleita, kadonneita tai vangittuja oli 658 279, mutta tappioiden sanotaan todellisuudessa yltäneen miljoonaan henkeen.
Myös aineelliset vahingot olivat valtavia ja suuret määrät sotakalustoa joutui saksalaisten käsiin.
15-vuotiaan Maria Denisovan kotikylä sijaitsi keskellä kovimpia taisteluita. Kun taistelun äänet viimein laantuivat, hän kiipesi ulos kotitalonsa kellarista.
”Kaikkialla oli ruumiita. Me kävelimme niiden päällä kuin ruumiista ladotuilla lattialankuilla. Vainajia oli vierekkäin ja päällekkäin. Jalattomia, päättömiä ja kädettömiä. Niiden päälle oli pakko astua, sillä missään ei ollut paljasta maata. Koko kylä oli ruumiita täynnä, samoin joen ranta. Sitä on kauhea muistella! Joessa oli niin paljon verta, että se näytti verivirralta.”
Marian isä oli surmattu, ja haavoittunut äiti kuoli pian vammoihinsa. Kyläläisten oli pakko juoda veristä vettä joesta, sillä kaivoa ei ollut.
Puna-armeijan paremmat panssarivaunut
Neuvostoliiton T-34-panssarivaunut olivat vuonna 1941 ehdottomasti maailman parhaita. Uutta panssarivaunua oli alettu Stalinin käskystä kehittää vuonna 1936, ja T-34:n tuotanto alkoi kesällä 1940. Se oli nopea koota ja helppo huoltaa myös kenttäolosuhteissa.
Saksan parhaat vaunut olivat selvästi heikompia kuin T-34-panssarivaunut, joissa oli tehokkaampi kanuuna, paksumpi panssari ja suurempi huippunopeus kuin Saksan Panzer III:ssa.
Neuvostopanssari oli suunniteltu kulkemaan missä vain ja toimimaan säällä kuin säällä, toisin kuin Panzer III, joka hyytyi kelirikon kuravelliin ja pakkasiin. T-34:n säänkestävyyden salaisuus oli moottorin käynnistys paineilmalla, ja maastokelpoisuuden takasivat leveät telaketjut.
Saksan armeijan yleisin panssarintorjuntatykki, 37 millimetrin PaK 36, ei läpäissyt T-34:n panssareita. Se, että panssarilevyt oli kiinnitetty kaltevasti eikä suoraan kulmaan paransi vaunun osumankestävyyttä.
T-34:n ensimmäisen mallin varjopuolina olivat ahdas kahden miehen torni, josta näkökenttä oli kapea, ja se, että vaununjohtajan oli toimittava myös ampujana, koska vaunussa oli tilaa vain kahdelle.
Ainoastaan komentovaunussa oli radio, joten taistelussa osastoa täytyi johtaa käsimerkein, mikä oli paitsi hankalaa, myös hengenvaarallista osaston johtajalle.
Stalin meni maan alle
Vjazma-Brjanskin katastrofin jälkeen Stalinille valkeni, että Moskovan puolustus ei välttämättä pitäisikään ja saksalaiset saattaisivat vallata Moskovan.
Lokakuun 15. päivänä Stalin antoi käskyn siirtää tuhat tehdasta pääkaupungista itään ja lähetti hallituksen Moskovan Kremlistä yli 800 kilometrin päähän Kuibyševiin (nykyiseen Samaraan).
Koska Kremlissä ei ollut pommisuojaa, Stalin otti päämajakseen Kirovskajan (nykyisen Tšistyje prudyn) metroaseman, joka oli poistettu käytöstä ja muutettu sodan ajaksi ilmavoimien päämajaksi.
Raiteiden eteen oli asennettu vaneriseinät, ja kaikki junat ohittivat aseman pysähtymättä.
Neuvostoliitto pääsi käyttämään ilmavoimiaan vasta, kun Saksan koneet eivät enää talven tultua päässeet ilmaan.
Kun Neuvostoliiton korkea-arvoisimmat virkamiehet ja puolueen napamiehet nousivat junaan ja lähtivät itään, kaupungin asukkaat luulivat Stalininkin jättäneen pääkaupungin.
Kun koko johdon luultiin paenneen, evakuointi muuttui täydeksi paniikiksi.
Ihmiset alkoivat ryöstellä myymälöitä ja ideologisesta katsantokannasta riippuen polttaa Stalinin kuvia ja puolueen jäsenkirjoja saksalaisten koston pelossa tai siitä riemusta, että luulivat päässeensä hirmuvaltiaasta.
Virastojen tuntumassa tuulessa kieppui hiiltyneitä papereita, kun virkamiehet polttivat raskauttavia arkistoja.
Saksan hyökkäys hyytyi mutaan
Hallituksen siirtäminen itään oli saanut moskovalaiset pakenemaan lähestyviä saksalaisia paniikin vallassa, mutta saksalaisten eteneminen oli itse asiassa hiipunut.
Kun ensilumi satoi ja suli pois, Moskovan ympäristön päällystämättömät maantiet muuttuivat sakeaksi kuravelliksi.
Saksan sotilaat joutuivat nyt maksamaan siitä, että operaatio Barbarossaa oli siirretty yli kuukaudella Balkanin sotaretken ongelmien vuoksi.
”Emme pääse etenemään, koska polttoaine on lopussa eikä täydennyksiä kuulu. Lumi on sulanut, ja tiet ovat entistäkin kuraisempia. Kenttäannoksia ei tule, ja me kykimme täällä loan ja saven keskellä”, Richter kirjoitti päiväkirjaan.
Mudassa möyriessään panssarivaunut kuluttivat kolme kertaa enemmän polttoainetta kuin muulloin. Tavallista suurempaa polttoaineenkulutusta ei kuitenkaan ollut osattu ottaa huomioon laskelmia tehtäessä.
Jäljessä tullut jalkaväki ohitti panssarit ja muut moottoriajoneuvot. Moskovan puolustuslinja saatiin suurin ponnistuksin murrettua, mutta sitten eteneminen pysähtyi.
Syysrospuutto ja täydennysten puute tekivät siitä mahdotonta.
Lokakuun lopussa Hitler antoi käskyn keskeyttää hyökkäys marraskuun 15. päivään saakka. Siihen mennessä maa jäätyisi kulkukelpoiseksi, ja hyökkäystä voitaisiin taas jatkaa.
Saksalaiset pystyttivät omankielisiä tienviittojaan syvälle Venäjälle.
Paraatimarssia rintamalle
Stalin sai pääkaupungissa vallinneen paniikin laantumaan, ja 19. lokakuuta hän ilmoitti, että jäisi Moskovaan.
Vjazman ja Brjanskin moteista paenneet sotilaat liittyivät Kaukoidästä ja Siperiasta pääkaupungin puolustukseen siirrettyihin reserveihin. Lisäksi 440 000 siviiliä aseistettiin puolustukseen.
Vallankumouksen 24-vuotispäivän kunniaksi 7. lokakuuta Punaisella torilla järjestettiin joukkojen ja kansalaisten taistelumoraalia kohottava paraati Saksan ilmavoimien uhasta huolimatta.
Paraatista sotilaiden matka jatkuisi suoraan rintamalle.
VIDEO – Neuvostojoukkoja tositoimissa:
Kamerat olivat paikalla hyvissä ajoin todistaakseen kansalle, että Stalin oli edelleen pääkaupungissa.
Aamukahdeksasta alkaen jalkaväenyksikkö toisensa jälkeen marssi kivetyn aukion halki, seuraavana tuli ratsuväki ja niiden jälkeen paraatin tähdet: puna-armeijan ylpeys, uudet, ylivoimaiset T34-panssarivaunut.
Alokas Leonid Ševelev oli kuullut huhuja, joiden mukaan Stalin oli paennut pääkaupungista.
Nyt Punaisella torilla marssiessaan hän näki Stalinin vastaanottamassa paraatia Kremlin muurilla Leninin mausoleumin kohdalla.
Se sai Ševelevin marssimaan ”päättäväisesti kuin olisin lyönyt nauloja natsivihollisten arkkuihin”. Stalin lupasi sotilaille puheessaan, että Hitlerin Saksa ”tulee romahtamaan omien rikostensa painosta” puolessa vuodessa.
Saksan sotakone kärsii talvesta
Kahdeksan päivän kuluttua vallankumouksen vuosipäivän paraatista käynnistyi operaatio Taifuunin toinen vaihe.
Keskustan armeijaryhmän kolmas panssariryhmä lähti hyökkäämään koukaten Moskovan luoteispuolelta ja neljäs panssariryhmä kaakon puolelta.
Tavoite oli vallata Moskova ennen talven tuloa, mutta hyökkääjät olivat nälän heikentämiä, uupuneita, kylmissään ja syöpäläisten vaivaamia. Kova pakkanen aiheutti ongelmia niin miehille, aseille kuin kulkuneuvoillekin.
Saksan sodanjohto oli laskenut, että Neuvostoliitto voitettaisiin nopeasti, eikä sotilailla sen vuoksi ollut kunnollisia talvivarusteita.
Valtaosa saksalaissotilaista joutui taistelemaan pakkasessa kesävarusteissa.
Useimmilla Saksan sotilailla oli vain kesävaatteet, vaikka lämpötila laski usein miinuksen puolella. Täit levittivät pilkkukuumetta, ja punatautiakin esiintyi.
Punataudin aiheuttaman ripulin vuoksi sotilaat joutuivat tuon tuosta pyllistelemään pakkasessa housut kintuissa, mikä lääkäri Heinrich Haapen mukaan sai miesten ”ruumiinlämmön laskemaan liikaa heidän kuntoonsa nähden”.
Haapen ratkaisu oli tehdä housuihin aukko. Palelevat saksalaissotilaat varastivat kylmissään paikallisten siviilien vaatteita ja saattoivat käydä taisteluun yllään useampia kerroksia naisten vaatteita.
Hitlerin alamäki alkoi Moskovan tappiosta
Operaatio Taifuunin epäonnistuminen teki Saksalle selväksi,että se ei saisi nopeaa voittoa Neuvostoliitosta.
Puna-armeijan vastaisku talvella 1941 muutti salamasodan pitkälliseksi titaanien kaksinkamppailuksi. Kun pikavoittoa ei tullut, Saksan oli toimitettava itärintamalle lisää miehiä ja materiaalia.
Kesällä 1942 Saksan voittokulku jatkui edelleen etelässä. Lopullinen häviö ja Hitlerin tuho eivät vielä häämöttäneetkään.
Sitten käytiin massiivinen Stalingradin taistelu, jossa akselivallat menettivät noin neljänneksen itärintaman miesvahvuudestaan.
Neuvostoliiton voitto Stalingradissa merkitsi käännekohtaa, jonka jälkeen Saksan eteneminen vaihtui perääntymiseksi.
Kesällä 1943 Saksan armeija kävi vastaiskuun, mutta Keskustan ja Etelän armeijaryhmien hyökkäys Kurskissa päättyi Saksan kannalta katastrofiin, sillä Neuvostoliitto osasi tiedustelutietojensa perusteella varautua hyökkäykseen.
Kurskin tappion jälkeen Saksan voima oli käytetty loppuun ja puna-armeija ajoi saksalaiset perääntymään. Kesällä 1944 Neuvostoliitto hävitti lähes koko Keskustan armeijaryhmän operaatio Bagrationissa.
Syksyyn 1944 mennessä akselivallat aseveljineen oli käytännössä ajettu lähtöasemiinsa.
Talven ennätyskovat pakkaset estivät Saksan ilmavoimia antamasta tukea maajoukoille. Stuka-syöksypommittajat eivät käynnistyneet yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa lainkaan.
Puna-armeijan koneet sen sijaan oli tehty kestämään paikallisia oloja. ”Ilmatila on täysin neuvostoliittolaisten hallinnassa”, valitti luutnantti Richter päiväkirjamerkinnässään marraskuun 26. päivältä.
Konekivääritkään eivät tahtoneet toimia pakkasessa, ja useissa yksiköissä pakkanen ja paleltumat tekivät enemmän tuhoa kuin vihollisen ammukset.
Vain vankka usko siihen, että hyökkäys Moskovaan olisi sodan viimeinen taistelu, antoi saksalaisille voimia jatkaa.
Moskovan luoteispuolella neuvostoarmeija joutui hitaasti perääntymään. Vaikka Saksalla oli yliote, sen eteneminen oli tuskallisen hidasta.
Puna-armeija piti asemansa mahdollisimman pitkään ja perääntyi hallitusti, kun Saksan ylivoima kävi liian suureksi. Vjazman ja Brjanskin taistelujen kaltaisesta paniikista ei ollut tietoakaan.
Joulukuun 4. päivänä Keskustan armeijaryhmän eteneminen pysähtyi. Moskovaan oli enää parikymmentä kilometriä, ja kaupungin tornit saattoi kuulaassa pakkassäässä nähdä kiikareilla.
Operaatio Taifuuni oli kuitenkin kuivumassa kokoon. Saksan armeija ei enää pystynyt jatkamaan. Sen sijaan puna-armeija oli valmis vastaiskuun.
Moskovan rintaman komentajaksi oli siirretty Neuvostoliiton parhaimmistoon kuuluva kenraali Žukov ja pääkaupungin puolustukseen siirrettiin joukkoja Siperiasta ja Kaukoidästä.
Neuvostoliiton kärsimistä massiivisista tappioista huolimatta Moskovan puolustuksen vahvuus oli nyt suurempi kuin operaatio Taifuunin alkaessa: sotilaita oli kolmannes enemmän, tykistöä kaksinkertainen määrä ja panssarivaunuja puolta enemmän.
Saksalaisten Keskustan armeijaryhmä sen sijaan ei saanut minkäänlaisia täydennyksiä.
Neuvostoarmeijalla oli lumipukuja ja talvivaatteita toisin kuin Saksan armeijalla.
Saksalaiset ajettiin pakosalle
Žukovin vastaiskua toteuttamassa oli myös luutnantti Pavel Gudzin johtama 89. erillinen panssarijoukkue, johon kuului yksi KV- eli Klim Vorošhilov- ja kaksi kevyttä T-60-panssarivaunua.
Joulukuun 5. päivän iltana Gudzin joukkue oli 30 kilometrin päässä Kremlin luoteispuolella. Gudz seisoi hangessa joen rannalla ja suunnitteli aamun hyökkäystä.
Kohteena oli saksalainen 18 panssarivaunun komppania, joka oli pysähtynyt läheiseen Nefedjevon kylään. Gudz kävi ensin jalan tutkimassa paikkaa, ja sitten he ajoivat panssarivaununsa kylän laidalle.
Tykkituli esti saksalaisia kuulemasta panssarivaunuja.
Ennen kuin saksalaiset ehtivät reagoida, kahdeksan heidän 18 panssarivaunustaan oli liekeissä.
Gudzin joukkue hyökkäsi aamulla kello kahdeksan. Ennen kuin saksalaiset ehtivät reagoida, Gudz oli tuhonnut kahdeksan saksalaisten kahdeksastatoista vaunusta.
Loput ajoivat rakennusten taakse suojaan ja tulittivat sieltä. Gudzin KV sai 29 osumaa, mutta saksalaisten ammukset olivat liian heppoisia läpäisemään KV:n 75 millimetrin vahvuisia panssareita.
Saksalaisten jalkaväki hyökkäsi Gudzin KV:tä vastaan, mutta vaunun ampuja niitti hyökkääjät konekiväärillä. Kun puna-armeija avasi tykkitulen ja läheinen jalkaväenyksikkö ehti apuun, saksalaisten oli paettava.
Gudz ajoi KV:llään saksalaisia takaa niin kauan kuin ammuksia riitti. Hänet palkittiin uroteostaan mitalilla.
Saksan menetykset itärintamalla olivat niin suuria, että täydennysmiehiksi riitti enää alaikäisiä poikla.
Žukovin vastaisku yllätti saksalaiset, sillä heidän tiedustelutietonsa joukkojen vahvuuksista eivät olleet ajan tasalla.
- päivä saksalaiset tunnustivat, että heidän olisi peräännyttävä. Seuraavien kymmenen päivän aikana Saksa joutui luopumaan Moskovan luoteispuolen kaupungeista, ja etelässä Guderianin panssariarmeija pääsi hädin tuskin pakenemaan uhkaavasta motista.
Puna-armeijan tuoreissa täydennysmiehissä virisi toivo, kun he näkivät, miten riutuneita ja säälittävissä varusteissa saksalaiset olivat.
Moskovajoen rannalta löytyi kuollut saksalaissotilas, joka oli kunnollisen päähineen puutteessa viritellyt itselleen korvaläpät rintaliiveistä. Saksalaiset eivät olleetkaan voittamattomia eliittisotilaita.
Neuvostoliitto pakotti saksalaiset vähitellen perääntymään, eikä Saksa koskaan päässyt lähemmäs Moskovaa kuin se oli ollut 4. joulukuuta.