Huhtikuu 1945: Berliinin tuhon silminnäkijät

Silmukka kiristyi Berliiniin ympärillä

PERJANTAI 20. HUHTIKUUTA Puna-armeijan hyök­käys­ Saksan pääkaupunkiin oli alkanut neljä päivää aiemmin. Ensimmäiset kranaatit putosivat Berliiniin Hitlerin juhliessa Führerbunkkerissa syntymäpäiväänsä läheisimpien tukijoidensa seurassa.

Ernst Bittcher: ”Kun venäläiset alkoivat lähestyä Berliiniä, meidät it-pojat koulutettiin uudelleen ampumaan lentokoneiden sijasta maassa olevia kohteita.

Minä istuin tähystämässä ja luettelin maaleja kenttäpuhelimella, joka sai sähkövirtaa polkupyörästä.

Yksi viimeisistä asemistamme oli Teltowin kanavan varrella. Kiipesin siellä Zeiss Ikon -kameratehtaan torniin paikantamaan viholliskohteita.

Ylös päästyäni usva hälveni ja näin kanavan toisella rannalla 20 venäläistä panssarivaunua, joiden tykkien putket osoittivat suoraan kohti.

Putkien väliin oli viritetty pyykki­naru, jolla roikkui univormuja kuivumassa. Sitten tykit laukaistiin ja torni sai kolme osumaa. Otin jalat alleni ja juoksin portaat alas.”

Alfred Lieball: ”Meidän taloomme Alexanderplatzin lähelle osui pommi, kun olimme kellarissa. Julkisivu ja porrashuone jäivät pystyyn, mutta kaksi huonetta tuhoutui.

Toinen niistä oli räätäli-isäni kangasvarasto, ja maassa tiilimurskan seassa lojui repeilleitä kangaspakkoja, jotka keräsimme talteen.

Me olimme siirtyneet asumaan kellariin ensimmäisten joukossa, ja vähän myöhemmin kaikkia kehotettiin siirtymään sinne.”

LAUANTAI 21. HUHTIKUUTA Puna-armeija eteni Berliinin esikaupunkeihin. Propagandaministeri Joseph Goebbels vakuutti radiossa, että Berliiniä puolustettaisiin viimeiseen saakka.

Hans Müncheberg: ”Meidän piti auttaa SS:ää estämään puna-­armeijaa saartamasta Berliiniä. Meidät sijoitettiin Spandaun luoteispuolelle. Jouduimme perääntymään, ja pari toveriani kuoli.

Opettajamme oli määrätty ilmatorjuntaan, mutta hän halusi pysyä oppilaidensa luona. Hän sai osuman, joka repi hänen toisen jalkansa irti. Yritimme pelastaa hänet, mutta hän vuoti kuiviin siinä edessämme.

Hän siirsi komennon luokkamme vanhimmalle oppilaalle ja käski tämän viedä meidät Schleswig-Holsteiniin Plöniin.

SS-joukot olivat vetäytyneet, ja olimme yksin sillä rintamalohkolla. Venäläiset tulittivat Stalinin uruilla, ja kun niiden ammukset osuivat metsään, säleitä ja kranaatinsirpaleita lenteli kaikkialle. Meidänkin oli pakko perääntyä.”

Alfred Lieball: ”Ruuan jakelu oli loppunut, ja kaikkien piti huolehtia itse itsestään. Ihmiset söivät, mitä löysivät: kuivaa leipää, kylmää lihaa ja marmelaatia, ja juomaksi hienoa punaviiniä rikkinäisestä kahvikupista.

Viiniä ­saatiin läheisen kapakan kellarista. Siellä täällä retkotti SS-miehiä viinipullojen keskellä. Viini oli hyvää, mutta ihmisten puheet olivat kamalia.

Etenkin naiset puhuivat kauheuksista, joita heille tapahtuisi venä­läisten tullessa. Muistan, miten yksikin nainen sanoi: ’Syön kuivaa leipää vaikka loppuelämäni, jos vain selviän tästä hengissä!’”

SUNNUNTAI 22. HUHTIKUUTA Berliinin palolaitos pakeni kaupungista 1  400 ajoneuvolla.

Alfred Lieball: ”Kellariimme tuli vanha mies, jolla oli vaaleanruskea univormu. Hän oli ’kulta­fasaani’ eli hän oli kannattanut natseja alusta asti. Yksi talon asukkaista esitteli hänet sedäkseen. Setä ­nimitti itsensä kellarin puolustuksen päälliköksi, eikä kukaan vastustellut. Hän kertoi olevansa päivät etulinjassa ja olevansa ­iltaisin meidän käytettävissämme. Humalassa hän kerskaili opettaneensa nuoria poikia katsomaan vihollista silmiin ja ampumaan.”

Helga Kreutzmann: ”Isäni kuunteli BBC:n radiolähetyksiä kuullakseen uutisia rintamalta. Siitä tiesimme puna-­armeijan lähestyvän. Äiti teki lakanasta valkoisen ­lipun. Sitä ei kuitenkaan saanut viedä katolle liian aikaisin, jotta SS-miehet eivät huomaisi sitä.”

Väkivaltaa ja hyviä tekoja

MAANANTAI 23. HUHTIKUUTA SS-miehet teloittivat rintamakarkureita palauttaakseen kansan taistelumoraalin. Puna-armeija saapui Karlshorstiin.

Helga Kreutzmann: ”Sitten se tapahtui: venäläiset ­tulivat Karlshorstiin. Moni nainen pyörtyi pelosta pommisuojassa, mutta miehet rauhoittelivat heitä sanoen, että valkoinen lippu suojelisi meitä. Pommisuojaa ei tulitettu. Isä meni venäläisiä vastaan ja sanoi: ’Täällä vallitsee järjestys.’ Meidän piti antaa kellomme venäläisille.”

Christa Ronke: ”Rouva D. näytti meille lentolehtisen, jossa luki: ’Valtakunnankomissaarin tri Goebbelsin käsky: Berliinin kaupunkia on puolustettava viimeiseen asti. Taistelkaa vaimojenne, lastenne ja äitienne puolesta! Me kestämme!’ – ja niin edespäin.

Ihmiset sanoivat, että olimme tehneet rauhan Yhdysvaltojen ja Britannian kanssa ja että taistelimme nyt rinta rinnan Neuvostoliittoa vastaan. Kukaan ei tiennyt mitään varmuudella, sillä radio oli mennyt mykäksi.”

KESKIVIIKKO 25. HUHTIKUUTA Puna-armeija saartoi Berliinin, ja venäläissotilaat mellastivat kaupungin länsilaidalla sijainneessa Dahlemissa.

Christa Ronke: ”Me asuimme kellarissa emmekä uskaltaneet mennä ulos. Puoliltapäivin näin kellarin ikkunasta kolme vierasta sotilasta. He olivat ensimmäiset ­venäläiset. Kiihdyksissäni ilmoitin asiasta muille.

Vähän myöhemmin joka paukutti ovea kovaäänisesti. Siellä oli kaksi venäläistä. Toinen heistä näytti aivan ystävälliseltä. He kysyivät, oliko kellarissa saksalaisia sotilaita.

Sitten he tutkivat kellarin ja osoittivat minua ja äitiäni – pohtivat varmaan, olimmeko äiti ja tytär – ja lähtivät pois. Ajattelimme, että ehkä venäläiset olivatkin ihan kunnollisia. ­Minä menin silti varmuuden vuoksi piiloon.

Pian kellariin tuli lisää venäläisiä. Sotilas, jonka toisen silmän päällä oli side, raahasi minut ulos. Äiti yritti estellä, mutta mies työnsi hänet syrjään. Yritin vastustella, mutta sotilas veti pistoolinsa esiin.

Jonkin ajan kuluttua palasin kellariin häpeissäni mutta myös onnellisena siitä, että olin sentään elossa. Äiti­ ja muut lohduttivat minua.

Kun venäläiset olivat menneet, mietimme äidin kanssa, kannattaisiko minun esittää vanhaa eukkoa vai vähämielistä lasta. Lapsen esittäminen tuntui helpommalta, ja niinpä letitin hiukseni ja otin etuhampaat suustani.

Omat etuhampaani olivat irronneet tapaturmassa, ja minulla oli proteesi. Seuraaville venäläisille tulijoille vain hymyilin.

Äiti esitti vanhaa eukkoa ja parkui: ’Lapsi on hyvin sairas’. Venäläiset kääntyivät lähteäkseen, ja toinen heistä jopa antoi minulle leivänkannikan. Venäläiset veivät rouva H:n ja neiti S:n, vaikka nämäkin olivat menneet piiloon.”

Valtiopäivätaloa tutkimassa

PERJANTAI 27. HUHTIKUUTA Venäläiset juhlivat voittoa Dahlemissa. Valtiopäivätalon luona oli vielä rauhallista.

Christa Ronke: ”Yöllä helvetti pääsi irti Dahlemissa. Sanottiin, että Stalin oli antanut sotilailleen luvan mellastaa kolme päivää palkinnoksi Berliinin valtaamisesta.

Dahlemissa asui paljon korkea-arvoisia natseja, ja siksi venäläiset riehuivat siellä. He olivat vaarallisimmillaan juovuksissa, ja talojen kellareista he löysivät runsaasti viinaksia.”

Ernst Bittcher: ”Königsplatzilla oli rauhallista, ja minulla oli aikaa kuljeksia ­ympäriinsä. Kiipesin valtiopäivätalon torniin ja menin katolle, josta ­näki koko kaupungin, ja jossa oli myös konekivääri. Kaksi sotilasta huusi minulle: ’Maahan! Tarkka-ampuja!’

Sitten menin kerrosta alemmaksi, mutta siellä ei ollut ristin sielua. Pian tulin huoneeseen, ­joka oli täynnä arkkitehtien pienoismalleja – varmaankin tulevan Germanian kaupungin osia.

Siellä oli myös rivikaupalla pieniä rinta­kuvia. Otin yhden tytönpään mukaani vaikka podinkin siitä syyllisyyttä. Kerrosta alempana oli meneillään rintamakarkurin teloitus.

Teloitettava seisoi selin teloituskomppaniaan, joka valmistautui ampumaan. Juuri silloin venäläiset tulittivat valtiopäivätaloa kranaateilla, ja mies pääsi pakoon.”

Saksan lopullinen tuho oli yhä lähempänä

LAUANTAI 28. HUHTIKUUTA Puna-armeija valtasi Alexanderplatzin kiivaiden taistelujen jälkeen.

Alfred Lieball: ”Kaikista tuntui, että kohta tapahtuisi jotain tärkeää. Illalla ketään ei nukuttanut, ja pian joku koputti kellarin oveen.

Likaiset venäläissotilaat ­etsivät kellarista saksalaisia sotilaita, mutta eivät löytäneet ketään. Aiemmin uhonnut vanha natsi oli nyt pelkkä tutiseva vanhus.

Hän oli paskonut hienon vaaleanruskean univormunsa, ja äitini oli heittänyt sen pois; se olisi tiennyt miehelle varmaa kuolemaa. Kostonhalu oli tiessään.

Olimme peloissamme, mutta meidän kellarissamme ei raiskattu tai pahoinpidelty ketään. ’Uri, uri’, venäläiset hokivat kellojamme vaatien. En piitannut, sillä tiesin, että nyt alkaisi uusi aika, jolloin minäkin olisin vapaa.”

Hans Müncheberg: ”Osa luokastamme ylitti Haveljoen räjäytettyä rautatiesiltaa pitkin. Aina välillä jouduimme uusiin taisteluihin. Pääsimme Charlottenburgiin, jossa ­toverini kuoli tarkka-ampujan luotiin, ja minä jäin yksin.

Kadulla ei ollut turvallista kulkea, ja niinpä hiivin taka­pihojen poikki ja kiipesin aidan yli seuraavalle kadulle nähdäkseni, mistä suunnasta ammuttiin. Rintamalinja kulki siellä juuri siinä kohtaa.

Seisoin talon nurkalla katujen risteyksessä ja kurkistin kulman taakse samalla hetkellä, kun nuori venäläissotilas kurkisti vastaan. Minulla oli rynnäkkö­kivääri ja hänellä oli konepistooli, jossa oli suuri pyöreä ­lipas.

Kangistuimme kumpikin pelosta. Oli kuin olisimme leikkineet leikkiä, jossa ensin silmiään räpäyttänyt häviää.

Voi olla, että minä ­räpäytin ensin, ja sitten hän räpäytti myös, sitten hän nyökkäsi ja minä nyökkäsin, ja sitten astuimme molemmat taaksepäin. Kumpikaan meistä ei katsonut uudelleen.

Siitä hetkestä lähtien vihollisella oli kasvot: hän oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen – ehkä ukrai­nalainen – ­eikä hän muistuttanut lainkaan natsipropagandan julmia mongoleja. Hän oli aivan samannäköinen kuin minäkin!”

SUNNUNTAI 29. HUHTIKUUTA Adolf Hitler avioitui Führerbunkkerissa rakastajattarensa Eva Braunin kanssa. Osa Berliiniä oli jo antautunut, osassa taisteltiin yhä.

Christa Ronke: ”Oli kaunis ilma, ja loikoilin auringossa puutarhassa. Oli ihanaa sulkea silmänsä ja uneksia maailmasta, jossa ei ollut pommeja, pelkoa tai nälkää.”

Hans Müncheberg: ”Löysin luokkatoverini radio­talosta Masurenalleelta – siis ne, jotka olivat vielä elossa. Luokan 30 oppilaasta kymmenen oli kuollut.

Tilanne oli hyvin ­vakava: radiotalo oli yhä saksalaisten hallussa, mutta puna-armeija oli vallannut tien toisella puolella olevan messualueen.

Me pojat kerroimme toimittajille, miten olimme kulkeneet metrotunneleita pitkin asuin­alueelle, joka oli yhä saksalaisten hallussa.”

Odotusta valtiopäivätalolla

MAANANTAI 30. HUHTIKUUTA Hitler tappoi itsensä, mutta uutinen pidettiin salassa.

Ernst Bittcher: ”Aamiaisen aikaan valtiopäivätalolla ja Königsplatzilla alkoi vimmattu ammuskelu. Ryömin suojaan valtiopäivätalon lämmityskellariin, ja tunsin, miten koko rakennus ­tärisi.

Noin tunnin kuluttua eräs SS-mies tuli hakemaan minut keittiöön. Siellä minun piti odottaa, että pari naista teki voileipiä ja pakkasi ne kahteen laukkuun.

Sitten minun, pelkurin, piti viedä ne saksalais­sotilaille, jotka olivat asemissa ­sisäministeriön kellarissa Königsplatzin takana.

Venäläiset olivat jo vallanneet sisäministeriön ylemmät kerrokset, mutta sieltä ei kuulunut laukauksia. Kellarissa olevat saksalaiset olivat luultavasti laskuvarjojääkäreitä, jotka olivat joutuneet vetäytymään.

Tein sinä päivänä kolme reissua aukion yli. Ensimmäisellä kerralla vein leipiä, toisella kahvia ja kolmannella panssarinyrkkejä.

Viimeisellä kerralla jouduimme maastoutumaan, koska kuulimme venäläisen panssarivaunun ­jyrinän. Uskoimme sen tuhoavan pienen vastarintapesäkkeemme.

Tankki pysähtyi, sen torni alkoi pyöriä, ja tykin putki laskeutui. Kanssani ollut sotilas laukaisi panssarinyrkkinsä.

Laukaus nostatti sankan pölypilven, emmekä nähneet hetkeen mitään, kuulimme vain panssarivaunun miehistön huudot. Sitten tankin luukku avattiin, ja sen johtaja kiipesi ulos. Tartuimme aseisiimme ja ammuimme.

Välimatkaa oli kahdeksisen metriä. ­Podin sodan jälkeen kauheita tunnontuskia, mutta kaikki vakuuttivat, että jos emme olisi ampuneet ensin, olisimme itse kuolleet.

Kun yliluutnantti Richter illalla kuuli, että olin tehnyt kolme reissua Königsplatzin poikki, hän sanoi: ’Tule, mennään hakemaan rautaristit.’ Hän halusi sellaisen itselleenkin.

Kuljimme Tiergartenin läpi kasvitieteellisen puutarhan it-bunkkerille, emmekä kohdanneet matkalla sen enempää ystäviä kuin vihollisiakaan.”

Pakoyritys Berliinistä

TIISTAI 1. TOUKOKUUTA: Radiossa kerrottiin Hitlerin kuolleen Saksan puolesta. Berliini valmistautui antautumaan.

Ernst Bittcher: ”Seuraavana aamuna palasin valtiopäivätalolle ja kuljin taas Tiergartenin läpi näkemättä ­ensimmäistäkään venäläistä.

Historiankirjoissa kerrotaan, että puistossa taisteltiin rajusti, mutta todellisuudessa siellä oli rauhallista kuin myrskyn silmässä.

Kun ­tulin Voitonpylväälle, joku kertoi, että Hitler oli kaatunut taistelussa ja ­että hän oli avioitunut ennen kuolemaansa.

Ajatella, että lähes puolijumalana pidetty Führer oli mennyt naimisiin kuin kuka tahansa mattimeikäläinen!

Ajattelin jo tappaa itseni. Kaikki yritykseni livahtaa metrotunneleita pitkin ulos kaupungista olivat epäonnistuneet, ja illalla suuntasin ­parin kaverin kanssa Bellevuen linnaan.

Linnan lämmityskellarin ovi oli auki ja lattia tulvi vettä. Kattiloiden päällä istui SS-miehiä ja -naisia, jotka yrittivät irrottaa tunnuksia univormuistaan.”

Hans Müncheberg: ”Radiotalolla kuulimme valheellisen uutisen, jonka mukaan Hitler oli käynyt tervehtimässä Zoobunkkerin luona taistelleita sotilaita, saanut osuman kranaatista ­ollessaan palaamassa valtakunnankansliaan ja kärsinyt sankarikuoleman Saksan puolesta.

Tuolloin oli jo selvää, että Berliini joutuisi ­antautumaan. Radio­talon taakse kokoontui ­ihmisiä, jotka halusivat vielä taistella.

Paikalla oli satoja ihmisiä, ja toukokuun 2. päivän vastaisena yönä alkoi yritys murtautua ulos saarrosta. Mukana oli paljon armeijan ja SS:n sotilaita.

En nähnyt joukossa ”kultafasaaneja”, mutta saattoi siellä niitäkin olla. Minut ja toverini määrättiin suojaamaan kolonnan sivustaa.

Suuntasimme luoteeseen kohti Charlottenbrücken siltaa, joka oli vielä ehjä ja jota pitkin pääsi Spandaun vanhaan osaan.

Puna-armeija tulitti siltaa, ja siitä pääsi yli elävänä vain juoksemalla ja hirvittävällä onnella tai kulkemalla panssarivaunun suojassa.

Haavoittuneena puutarhassa

KESKIVIIKKO 2. TOUKOKUUTA Berliinin puolus­tajat laskivat aseensa. Saarrosta ulos pyrkivä ­kolonna pyrki yhä kohti länttä.

Hans Müncheberg: ”Pääsin Charlottenbrücken yli ehjin nahoin, mutta Spandaussa satuin kulkemaan liekinheitinvaunun vierellä, kun se sai täysosuman.

Sen polttoaine­säiliö räjähti, ja paine heitti minut läheisen talon ovesta sisään ja takapihalle ­asti. Jouduin eroon ryhmästäni, mutta muuan upseeri löysi minut talon puutarhasta.

’Kuulut nyt minun ryhmääni’, hän sanoi ja lähetti minut ja yhden sotilaan tutkimaan, saattoiko katua pitkin kulkea. Etenimme yhden korttelinvälin, kun sotilas yhtäkkiä käski minun suojautua.

Silmänräpäystä myöhemmin aivan lähelleni iskeytyi piilossa olleen T-34-panssarivaunun ampuma kranaatti. Yksi sirpale osui kypärääni, toinen lävisti vasemman olkavarteni ja kolmas upposi rintaani. Jäin siihen tajuttomana makaamaan.”

Ernst Bittcher: ”Aamulla kuulimme kellarin ulkopuolelta hilpeää venäjänkielistä puhetta. Venäläiset eivät vahingoittaneet meitä, halusivat vain kellomme.

Sitten meidät vangittiin ja marssitettiin jonossa Kleistparkiin, jonne venäläiset kokosivat vankinsa. Sieltä meidät oli tarkoitus marssittaa kaupungin halki, jotta saksalaiset näkisivät, kuinka paljon vihollisia kaupungissa oli.”

Hans Müncheberg: ”Tulin tajuihini eräässä kellarissa. Kaksi naista oli löytänyt minut talon pihalta, raahannut minut sisälle ja sitonut haavani. ’Sota on ohi, jää tänne’, he sanoivat, mutta minä en halunnut jäädä vangiksi.

Ulkona venäläiset sotilaat huomasivat minut ja jouduin piiloutumaan tulitusta muurin taakse. Livahdin karkuun muurin aukosta ja yhytin lopulta kolonnan. Eräs majuri tuli luokseni ja kysyi, miltä tilanne edempänä näytti.

Kerroin hänelle venäläisten asemista, ja majuri käski miestensä tutkia alueen. Pyysin päästä mukaan, mutta majuri ei kuullut. Hän astui takaisin panssariajoneuvoonsa, sulki oven ja jatkoi matkaa.

Hyppäsin seuraavan Tiger-panssarivaunun takapellin päälle. Jos otteeni olisi irronnut, olisin jäänyt takana tulevan panssarivaunun alle.”

Täpärä pelastuminen

TORSTAI 3. TOUKOKUUTA Berliiniläiset määrättiin raivaamaan katuja tiilistä. Lännessä läpimurtokolonna jatkoi yhä etenemistään.

Hans Müncheberg: ”Seuraavana aamuna minut nostettiin Raupenschlepperiin (telaketjuilla varustettu kuorma-auto), joka kuljetti haavoittuneita sotilaita.

Istuin puulaatikolla aivan ohjaamon takana, ja pian huomasin matalalla lentävän hävittäjäkoneen aseiden suulieskat. Kierähdin laatikolta haavoittuneiden päälle.

Siinä samassa luodit osuivat istuimenani olleeseen puulaatikkoon. Kuljettajaan ei kuitenkaan osunut, ja auto jatkoi matkaa.

Olimme kääntyneet sivuun tieltä, joka oli täynnä hylättyjä ajoneuvoja, ja ajoimme vastakynnetyllä pellolla. Maassa makasi haavoittuneita, mutta me ajoimme vain heidän ylitseen.

Lopulta tulimme Ketzinin ­kylään. Siellä oli venäläisten asema, ja kaiuttimista alkoi pian kuulua: ’Saksalaiset sotilaat! Vastarinta on turhaa! Laskekaa aseenne ja nostakaa kätenne ylös! Teitä ei vahingoiteta!’

Me kuitenkin pelkäsimme, ja minä piilouduin kellariin erään toisen haavoittuneen kanssa. Kellarissa oli säilyketölkkejä, ja ryhdyimme syömään.

Tiesin, että minun piti päästä pois sieltä, koska tulitus alkaisi kello 20. Livahdin kellarista ja hyppäsin roikkumaan haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton ohjaamon oveen.

Oikea käteni oli kunnossa, joten pystyin roikkumaan sen varassa ja seisomaan astinlaudalla. Auto ajoi pois kylästä ja suuntasi kohti läheisiä mäkiä.

Sitten huomasin edessä ammusten valojuovia. Pudottauduin auton kyydistä ja kierin ojaan. Kuorma-auton polttoainesäiliöön osui ammus ja se räjähti.

Yritin ryömiä eteenpäin mutten jaksanut. Ohitseni kulki pari sotilasta. ’Ottakaa minut mukaanne. Minulla on kompassi’, pyysin heiltä. ’Anna se tänne!’ yksi sotilaista käski tähdäten minua pistoolillaan.

Silloin paikalle ­tuli Luftwaffen upseeri, kapteeni Herbst. Hänellä oli mukanaan kolme laskuvarjojääkäriä, ja hän vaati saada tietää, mistä oikein oli ­kyse.

Selitin hänelle ­tilanteen, ja kapteeni Herbst määräsi sotilaat kantamaan minua.”

Saksa antautui

KESKIVIIKKO 9. TOUKOKUUTA Sotamarsalkka Wilhelm Keitel antautui Karlshorstissa. Hans Münchebergin kolonna eteni yhä kohti länttä.

Helga Kreutzmann: ”En tiennyt, että Saksa antautui Karlshorstissa parinsadan metrin päässä bunkkeristamme. Tietysti se haluttiinkin pitää salassa.”

Hans Müncheberg: ”Päwesinin kylässä erään talon vahtikoira haukkui, ja talon emäntä tuli ulos ja kysyi, mistä olin tulossa. Kerroin kolonnan pyrkivän länteen ja tarvitsevan ruokaa ja yösijan.

Päwesinin toisella puolella oli suuri metsä, joka ulottui Britannian alueelle ­asti. ’Ei onnistu,’ nainen sanoi. ’Venäläiset ovat jo olleet täällä. He kertoivat, että Saksa on antautunut.’

Palasin kapteeni Herbstin luo ja selitin tilanteen. ’Saksako muka antautunut, eihän se ole mahdollista!’ puuskahdin. ’Totuuden hyväksyminen vaati joskus enemmän rohkeutta kuin valehtelu’, Herbst vastasi.

Silloin ymmärsin, että kaikki oli ohi ja purskahdin ­itkuun, natsikasvatuksen kun olin saanut. Olin kuolemanväsynyt ja nukahdin pian.

Kun heräsin, oli 10. toukokuuta. Olin yksin, ja kompassini oli viety. Jäljellä oli vain leipäpussi, jossa oli pistooli ja käsikranaatti.

Palasin maataloon, ja koira riuhtaisi itsensä vapaaksi. Se kaatoi minut, ja pyörryin. Kun tulin tajuihini, kuulin venäläisten puhetta. Makasin sohvalla tuvassa aivan avuttomana.

Venäläiset tulivat sisään, mutta talon emäntä asettui väliimme. Hän oli piilottanut univormuni ja aseeni. ’Täällä ei ole sotilaita’, hän sanoi.

Venäläiset katselivat lapsenkasvojani ja tutkivat haavaani. Pelkäsin, että he tappaisivat minut, mutta he ­sanoivatkin vain: ’Hitler kaput, fasismi kaput. Mene ­kotiin äitisi luo!’”