Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Huhtikuu 1945: Berliinin tuhon silminnäkijät

He olivat hädin tuskin syntyneet, kun natsit nousivat valtaan Saksassa, ja he varttuivat sodan varjossa. Kun Saksan sotaonni kääntyi, Hitler ei empinyt lähettää heitä viimeiseen epätoivoiseen taisteluun puolustamaan kolmannen valtakunnan raunioita puna-armeijaa vastaan.

AKG-Images, nuorten kuvat asianomaisten perhealbumeista

Kevät oli tullut Berliiniin pitkän talven jälkeen, ja 16-vuotias Christa Ronke oli kantanut kotinsa puu­tarhaan patjan voidakseen nauttia auringosta. Hän kirjoitti päiväkirjaansa:

”26. maaliskuuta 1945. Taistelun jatkamisessa ei ole mitään järkeä, sota on hävitty. Miksi niin paljon turhia uhreja? Monet kuuntelevat vihollisen radio­lähetyksiä, minäkin. Tuntuu, että Hitler ja Goebbels ovat tulleet hulluiksi. Natsit puhuvat yhä voitosta. Toivomme kovasti, että amerikkalaiset ehtivät Berliiniin ennen neuvostoliittolaisia, sillä Goebbels ja lehdet väittävät, että venäläiset raiskaavat ja murhaavat. Vihollisen radio väittää aivan toista. En tiedä, ketä uskoa.”

70 vuotta myöhemmin Ronke kaivaa päiväkirjan­sa esiin kertoakseen pelottavista päivistä keväällä 1945, jolloin hän ja kymmenettuhannet muut berliiniläiset odottivat sodan loppumista.

Berliiniä pommitettiin päivittäin, ja myös Hitlerjugendin ­pojat oli määrätty puolustamaan pääkaupunkia. ­Mukana oli myös 16-vuotias SS-sotilaan poika Ernst Bittcher, josta tehtiin ilmatorjuntatykin apumies.

”Apumies kuulostaa siltä kuin olisimme vain ­autelleet oikeita ampujia. Todellisuudessa saimme kahden kuukauden koulutuksen ja osasimme hommamme.

Tykkiimme oli maalattu 16 ympyrää, yksi jokaista ­pudotusta kohti, ­johon olimme olleet osallisina”, Bittcher kertoo HISTORIA-lehden toimittajalle.

Berliinin romahduksen kolmas silminnäkijä, 15-vuotias Alfred Lieball, asui juutalaisen äitinsä kanssa kellarissa Berliinin keskustassa Alexanderplatzin lähellä.

Bunkkerin valvojan 10-vuotias ­tytär Helga Kreutzmann puolestaan asui sodan lopulla Karlshorstissa Berliinin itäreunalla.

Viides haastattelemamme silminnäkijä on Hans Münc­he­berg, joka oli sodan loppuvaiheessa 15-vuotias ja kävi kansallisssosialistien Napola-eliittikoulua Potsdamissa.

Koulun tarkoitus oli tuottaa virkamiehiä natsi-Saksan hallintoon, mutta sodan lopulla sen oppilaat määrättiin SS:ään puolustamaan tuhon partaalla olevaa isänmaata.

”Minun ikäluokkani eli 1929 syntyneet oli jo käyty ­läpi taistelutehtäviin kelpaavien poikien varalta. Olin siihen aikaan 160 senttiä pitkä ja painoin 45 kiloa, enkä kelvannut sotilaaksi, kuten ei moni luokkatoverinikaan. Opettajamme, SS-oberführer Otto Calliebe ei siitä piitannut. Koulun oppilaat oli määrätty evakuoitaviksi Schleswig-Holsteiniin, mutta Calliebe junaili meidät kaikki SS:n palvelukseen. Sitten hän pakkasi omaisuutensa kuorma-autoon ja pakeni länteen vähän ­ennen kuin Berliini saarrettiin”, Müncheberg kertoo.

Kaikki haastattelemamme viisi silminnäkijää ovat nyt jo eläkeläisiä, mutta he muistavat yhä elävästi kevään 1945 ja sodan viime päivät, jotka löivät leimansa heidän elämäänsä vuosiksi eteenpäin. Tämä on heidän tarinansa.

Taistelu elämästä

Viisi nuorta saksalaista yritti selvitä hengissä sodan kauhuista eri puolilla Berliiniä. He kaikki seurasivat läheltä natsi-Saksan sortumista ja Berliinin epätoivoista puolustus­taistelua ja lopulta antautumista.

  • Christa Ronke

    raiskattiin puna-armeijan soti­laiden edettyä hänen kotinurkilleen läntiseen Dahlemin kaupunginosaan.

  • Ernst Bittcher

    hoiti ilmatorjuntatykkiä valtiopäivä­talon lähistöllä ja kuljetti ruokaa sotilaille.

  • Alfred Lieball

    vietti sodan viimeiset päivät kellarissa Alexanderplatzin lähellä.

  • Helga Kreutzmannin

    isä vastasi kolmikerroksisesta bunkkerista Karlshorstissa.

  • Hans Müncheberg

    kävi natsikoulua Potsdamissa, kunnes hänet määrättiin puolustamaan Spandauta.

Silmukka kiristyi Berliiniin ympärillä

PERJANTAI 20. HUHTIKUUTA Puna-armeijan hyök­käys­ Saksan pääkaupunkiin oli alkanut neljä päivää aiemmin. Ensimmäiset kranaatit putosivat Berliiniin Hitlerin juhliessa Führerbunkkerissa syntymäpäiväänsä läheisimpien tukijoidensa seurassa.

Ernst Bittcher: ”Kun venäläiset alkoivat lähestyä Berliiniä, meidät it-pojat koulutettiin uudelleen ampumaan lentokoneiden sijasta maassa olevia kohteita.

Minä istuin tähystämässä ja luettelin maaleja kenttäpuhelimella, joka sai sähkövirtaa polkupyörästä.

Yksi viimeisistä asemistamme oli Teltowin kanavan varrella. Kiipesin siellä Zeiss Ikon -kameratehtaan torniin paikantamaan viholliskohteita.

Ylös päästyäni usva hälveni ja näin kanavan toisella rannalla 20 venäläistä panssarivaunua, joiden tykkien putket osoittivat suoraan kohti.

Putkien väliin oli viritetty pyykki­naru, jolla roikkui univormuja kuivumassa. Sitten tykit laukaistiin ja torni sai kolme osumaa. Otin jalat alleni ja juoksin portaat alas.”

Alfred Lieball: ”Meidän taloomme Alexanderplatzin lähelle osui pommi, kun olimme kellarissa. Julkisivu ja porrashuone jäivät pystyyn, mutta kaksi huonetta tuhoutui.

Toinen niistä oli räätäli-isäni kangasvarasto, ja maassa tiilimurskan seassa lojui repeilleitä kangaspakkoja, jotka keräsimme talteen.

Me olimme siirtyneet asumaan kellariin ensimmäisten joukossa, ja vähän myöhemmin kaikkia kehotettiin siirtymään sinne.”

LAUANTAI 21. HUHTIKUUTA Puna-armeija eteni Berliinin esikaupunkeihin. Propagandaministeri Joseph Goebbels vakuutti radiossa, että Berliiniä puolustettaisiin viimeiseen saakka.

Hans Müncheberg: ”Meidän piti auttaa SS:ää estämään puna-­armeijaa saartamasta Berliiniä. Meidät sijoitettiin Spandaun luoteispuolelle. Jouduimme perääntymään, ja pari toveriani kuoli.

Opettajamme oli määrätty ilmatorjuntaan, mutta hän halusi pysyä oppilaidensa luona. Hän sai osuman, joka repi hänen toisen jalkansa irti. Yritimme pelastaa hänet, mutta hän vuoti kuiviin siinä edessämme.

Hän siirsi komennon luokkamme vanhimmalle oppilaalle ja käski tämän viedä meidät Schleswig-Holsteiniin Plöniin.

SS-joukot olivat vetäytyneet, ja olimme yksin sillä rintamalohkolla. Venäläiset tulittivat Stalinin uruilla, ja kun niiden ammukset osuivat metsään, säleitä ja kranaatinsirpaleita lenteli kaikkialle. Meidänkin oli pakko perääntyä.”

Alfred Lieball: ”Ruuan jakelu oli loppunut, ja kaikkien piti huolehtia itse itsestään. Ihmiset söivät, mitä löysivät: kuivaa leipää, kylmää lihaa ja marmelaatia, ja juomaksi hienoa punaviiniä rikkinäisestä kahvikupista.

Viiniä ­saatiin läheisen kapakan kellarista. Siellä täällä retkotti SS-miehiä viinipullojen keskellä. Viini oli hyvää, mutta ihmisten puheet olivat kamalia.

Etenkin naiset puhuivat kauheuksista, joita heille tapahtuisi venä­läisten tullessa. Muistan, miten yksikin nainen sanoi: ’Syön kuivaa leipää vaikka loppuelämäni, jos vain selviän tästä hengissä!’”

© Christian T. Jørgensen/EUP-Berlin/Historie

HAASTATTELU: ”Jouduin jättämään koulun kesken”

Alfred Lieballin juutalais-katolinen perhe eli natsiyhteiskunnan reunamilla. Alfred ei saanut opiskella, ja niinpä hänestä tuli räätäli.

  • Teidän äitinne oli juutalainen ja isänne katolinen. Miten ihmeessä saitte asua Berliinissä sodan aikana?

”Vuoden 1935 Nürnbergin lakien mukaan arjalaisten kanssa naimisissa olevat juutalaiset naiset ja heidän lapsensa olivat erityisasemassa. Puhuttiin ’etuoikeutetuista seka-avioliitoista’. Oli myös ’ei-etuoikeutettuja seka-avioliittoja’, joissa mies oli juutalainen ja joutui keskitysleirille.”

  • Millaista oli kasvaa puoliksi juutalaisena lapsena natsihallinnon aikana?

”Koulussamme oli hyvä henki, eivätkä toverini kiusanneet minua. Jos meille tuli riitaa, he saattoivat silti solvata minua rumilla nimillä. Se loukkasi, mutta en voinut puolustautua. En myöskään voinut liittyä Hitlerjugendiin
ja jouduin jättämään koulun kesken. Siksi rupesin räätäliksi.”

SUNNUNTAI 22. HUHTIKUUTA Berliinin palolaitos pakeni kaupungista 1  400 ajoneuvolla.

Alfred Lieball: ”Kellariimme tuli vanha mies, jolla oli vaaleanruskea univormu. Hän oli ’kulta­fasaani’ eli hän oli kannattanut natseja alusta asti. Yksi talon asukkaista esitteli hänet sedäkseen. Setä ­nimitti itsensä kellarin puolustuksen päälliköksi, eikä kukaan vastustellut. Hän kertoi olevansa päivät etulinjassa ja olevansa ­iltaisin meidän käytettävissämme. Humalassa hän kerskaili opettaneensa nuoria poikia katsomaan vihollista silmiin ja ampumaan.”

Helga Kreutzmann: ”Isäni kuunteli BBC:n radiolähetyksiä kuullakseen uutisia rintamalta. Siitä tiesimme puna-­armeijan lähestyvän. Äiti teki lakanasta valkoisen ­lipun. Sitä ei kuitenkaan saanut viedä katolle liian aikaisin, jotta SS-miehet eivät huomaisi sitä.”

Väkivaltaa ja hyviä tekoja

MAANANTAI 23. HUHTIKUUTA SS-miehet teloittivat rintamakarkureita palauttaakseen kansan taistelumoraalin. Puna-armeija saapui Karlshorstiin.

Helga Kreutzmann: ”Sitten se tapahtui: venäläiset ­tulivat Karlshorstiin. Moni nainen pyörtyi pelosta pommisuojassa, mutta miehet rauhoittelivat heitä sanoen, että valkoinen lippu suojelisi meitä. Pommisuojaa ei tulitettu. Isä meni venäläisiä vastaan ja sanoi: ’Täällä vallitsee järjestys.’ Meidän piti antaa kellomme venäläisille.”

Christa Ronke: ”Rouva D. näytti meille lentolehtisen, jossa luki: ’Valtakunnankomissaarin tri Goebbelsin käsky: Berliinin kaupunkia on puolustettava viimeiseen asti. Taistelkaa vaimojenne, lastenne ja äitienne puolesta! Me kestämme!’ – ja niin edespäin.

Ihmiset sanoivat, että olimme tehneet rauhan Yhdysvaltojen ja Britannian kanssa ja että taistelimme nyt rinta rinnan Neuvostoliittoa vastaan. Kukaan ei tiennyt mitään varmuudella, sillä radio oli mennyt mykäksi.”

© Christian T. Jørgensen/EUP-Berlin/Historie

HAASTATTELU: ”Kaipasin kauheasti juttuseuraa”

Christa Ronke oli sodan aikaan koulutyttö ja asui Dahlemissa Länsi-Berliinissä. Sodan jälkeen hän työskenteli yhdysvaltalaisten kasarmin ruokalassa.

  • Miksi piditte päiväkirjaa vuonna 1945?

”En muista enää... Olin varmaan ­yksi­näinen ja kaipasin kauheasti juttuseuraa. Ehkä siksi aloin kirjoittaa ajatuksiani ja kokemuksiani muistiin”.

  • Sodan jälkeen työskentelitte amerikkalaisten palveluksessa. Miltä tuntui työskennellä viholliselle?

”En sietänyt heidän leventelyään enkä peitellyt sitä. Lopulta pomo olisi halunnut antaa minulle potkut, mutta tarvitsimme äitini kanssa ­kipeästi rahaa ja jouduin nöyrtymään.”

  • Pääsittekö sodan jälkeen palaamaan vanhaan kotiinne?

”Talomme oli tuhottu, mutta äitini sai Mar­shall-avun kautta lainan. Vuokrasimme vuosikausia huoneita, kunnes lopulta saimme ­lainan maksettua.”

KESKIVIIKKO 25. HUHTIKUUTA Puna-armeija saartoi Berliinin, ja venäläissotilaat mellastivat kaupungin länsilaidalla sijainneessa Dahlemissa.

Christa Ronke: ”Me asuimme kellarissa emmekä uskaltaneet mennä ulos. Puoliltapäivin näin kellarin ikkunasta kolme vierasta sotilasta. He olivat ensimmäiset ­venäläiset. Kiihdyksissäni ilmoitin asiasta muille.

Vähän myöhemmin joka paukutti ovea kovaäänisesti. Siellä oli kaksi venäläistä. Toinen heistä näytti aivan ystävälliseltä. He kysyivät, oliko kellarissa saksalaisia sotilaita.

Sitten he tutkivat kellarin ja osoittivat minua ja äitiäni – pohtivat varmaan, olimmeko äiti ja tytär – ja lähtivät pois. Ajattelimme, että ehkä venäläiset olivatkin ihan kunnollisia. ­Minä menin silti varmuuden vuoksi piiloon.

Pian kellariin tuli lisää venäläisiä. Sotilas, jonka toisen silmän päällä oli side, raahasi minut ulos. Äiti yritti estellä, mutta mies työnsi hänet syrjään. Yritin vastustella, mutta sotilas veti pistoolinsa esiin.

Jonkin ajan kuluttua palasin kellariin häpeissäni mutta myös onnellisena siitä, että olin sentään elossa. Äiti­ ja muut lohduttivat minua.

Kun venäläiset olivat menneet, mietimme äidin kanssa, kannattaisiko minun esittää vanhaa eukkoa vai vähämielistä lasta. Lapsen esittäminen tuntui helpommalta, ja niinpä letitin hiukseni ja otin etuhampaat suustani.

Omat etuhampaani olivat irronneet tapaturmassa, ja minulla oli proteesi. Seuraaville venäläisille tulijoille vain hymyilin.

Äiti esitti vanhaa eukkoa ja parkui: ’Lapsi on hyvin sairas’. Venäläiset kääntyivät lähteäkseen, ja toinen heistä jopa antoi minulle leivänkannikan. Venäläiset veivät rouva H:n ja neiti S:n, vaikka nämäkin olivat menneet piiloon.”

Berliiniläiset odottivat puna-armeijan tuloa pelonsekaisin tuntein kaupungin kellareissa ja pommisuojissa.

© barch 183-r71086

Valtiopäivätaloa tutkimassa

PERJANTAI 27. HUHTIKUUTA Venäläiset juhlivat voittoa Dahlemissa. Valtiopäivätalon luona oli vielä rauhallista.

Christa Ronke: ”Yöllä helvetti pääsi irti Dahlemissa. Sanottiin, että Stalin oli antanut sotilailleen luvan mellastaa kolme päivää palkinnoksi Berliinin valtaamisesta.

Dahlemissa asui paljon korkea-arvoisia natseja, ja siksi venäläiset riehuivat siellä. He olivat vaarallisimmillaan juovuksissa, ja talojen kellareista he löysivät runsaasti viinaksia.”

Ernst Bittcher: ”Königsplatzilla oli rauhallista, ja minulla oli aikaa kuljeksia ­ympäriinsä. Kiipesin valtiopäivätalon torniin ja menin katolle, josta ­näki koko kaupungin, ja jossa oli myös konekivääri. Kaksi sotilasta huusi minulle: ’Maahan! Tarkka-ampuja!’

Sitten menin kerrosta alemmaksi, mutta siellä ei ollut ristin sielua. Pian tulin huoneeseen, ­joka oli täynnä arkkitehtien pienoismalleja – varmaankin tulevan Germanian kaupungin osia.

Siellä oli myös rivikaupalla pieniä rinta­kuvia. Otin yhden tytönpään mukaani vaikka podinkin siitä syyllisyyttä. Kerrosta alempana oli meneillään rintamakarkurin teloitus.

Teloitettava seisoi selin teloituskomppaniaan, joka valmistautui ampumaan. Juuri silloin venäläiset tulittivat valtiopäivätaloa kranaateilla, ja mies pääsi pakoon.”

Adolf Hitler esiintyi viimeisen kerran julkisuudessa palkitessaan Berliinin lapsisotilaita 20. huhtikuuta 1945.

© Getty Images

Nuoret olivat Hitlerin viimeinen toivo

Noin 5  000 saksalaispoikaa menetti henkensä puolustaessaan Berliiniä puna-armeijaa vastaan.

Saksalaiset olivat ahtaalla kaikilla rintamilla, kun Adolf Hitler keväällä 1945 päätti kutsua palvelukseen viimeisetkin käytettävissä olevat joukot eli 16–17-vuotiaat saksalaispojat.

Heistä oli määrä muodostaa kymmenen uutta divisioonaa, joiden piti pysäyttää ”punainen hyökyaalto”. Suunnitelmaa ei ­ehditty toteuttaa käytännössä.

Sen sijaan poikia liitettiin jo ­olemassa oleviin yksiköihin, joissa heitä kohdeltiin kuin aikuisia sotilaita, ja esimerkiksi pelkuruu­desta rangaistiin kuolemalla.

Lapsisotilaiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, mutta sodan viimeisten kuukausien aikana taisteluissa kuoli noin 60  000 alle 18-vuotiasta saksalaista.

Heistä 5  000 kuoli puolustaessaan ­Berliinin raunioita. Venäläiset pelkäsivät Saksan poikasotilaita, sillä nämä taistelivat fanaattisen raivokkaasti eivätkä aina ymmärtäneet vetäytyä epätoivoisesta tilanteesta.

Hitlerin viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäi tilaisuus, jossa hän palkitsi lapsi­sotilaita Berliinissä 20. huhtikuuta 1945.

Sen jälkeen hän palasi Berliinin keskus­tassa sijaitsevaan bunkkeriinsa eikä enää poistunut sieltä.

Saksan lopullinen tuho oli yhä lähempänä

LAUANTAI 28. HUHTIKUUTA Puna-armeija valtasi Alexanderplatzin kiivaiden taistelujen jälkeen.

Alfred Lieball: ”Kaikista tuntui, että kohta tapahtuisi jotain tärkeää. Illalla ketään ei nukuttanut, ja pian joku koputti kellarin oveen.

Likaiset venäläissotilaat ­etsivät kellarista saksalaisia sotilaita, mutta eivät löytäneet ketään. Aiemmin uhonnut vanha natsi oli nyt pelkkä tutiseva vanhus.

Hän oli paskonut hienon vaaleanruskean univormunsa, ja äitini oli heittänyt sen pois; se olisi tiennyt miehelle varmaa kuolemaa. Kostonhalu oli tiessään.

Olimme peloissamme, mutta meidän kellarissamme ei raiskattu tai pahoinpidelty ketään. ’Uri, uri’, venäläiset hokivat kellojamme vaatien. En piitannut, sillä tiesin, että nyt alkaisi uusi aika, jolloin minäkin olisin vapaa.”

Hans Müncheberg: ”Osa luokastamme ylitti Haveljoen räjäytettyä rautatiesiltaa pitkin. Aina välillä jouduimme uusiin taisteluihin. Pääsimme Charlottenburgiin, jossa ­toverini kuoli tarkka-ampujan luotiin, ja minä jäin yksin.

Kadulla ei ollut turvallista kulkea, ja niinpä hiivin taka­pihojen poikki ja kiipesin aidan yli seuraavalle kadulle nähdäkseni, mistä suunnasta ammuttiin. Rintamalinja kulki siellä juuri siinä kohtaa.

Seisoin talon nurkalla katujen risteyksessä ja kurkistin kulman taakse samalla hetkellä, kun nuori venäläissotilas kurkisti vastaan. Minulla oli rynnäkkö­kivääri ja hänellä oli konepistooli, jossa oli suuri pyöreä ­lipas.

Kangistuimme kumpikin pelosta. Oli kuin olisimme leikkineet leikkiä, jossa ensin silmiään räpäyttänyt häviää.

Voi olla, että minä ­räpäytin ensin, ja sitten hän räpäytti myös, sitten hän nyökkäsi ja minä nyökkäsin, ja sitten astuimme molemmat taaksepäin. Kumpikaan meistä ei katsonut uudelleen.

Siitä hetkestä lähtien vihollisella oli kasvot: hän oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen – ehkä ukrai­nalainen – ­eikä hän muistuttanut lainkaan natsipropagandan julmia mongoleja. Hän oli aivan samannäköinen kuin minäkin!”

SUNNUNTAI 29. HUHTIKUUTA Adolf Hitler avioitui Führerbunkkerissa rakastajattarensa Eva Braunin kanssa. Osa Berliiniä oli jo antautunut, osassa taisteltiin yhä.

Christa Ronke: ”Oli kaunis ilma, ja loikoilin auringossa puutarhassa. Oli ihanaa sulkea silmänsä ja uneksia maailmasta, jossa ei ollut pommeja, pelkoa tai nälkää.”

Hans Müncheberg: ”Löysin luokkatoverini radio­talosta Masurenalleelta – siis ne, jotka olivat vielä elossa. Luokan 30 oppilaasta kymmenen oli kuollut.

Tilanne oli hyvin ­vakava: radiotalo oli yhä saksalaisten hallussa, mutta puna-armeija oli vallannut tien toisella puolella olevan messualueen.

Me pojat kerroimme toimittajille, miten olimme kulkeneet metrotunneleita pitkin asuin­alueelle, joka oli yhä saksalaisten hallussa.”

Odotusta valtiopäivätalolla

MAANANTAI 30. HUHTIKUUTA Hitler tappoi itsensä, mutta uutinen pidettiin salassa.

Ernst Bittcher: ”Aamiaisen aikaan valtiopäivätalolla ja Königsplatzilla alkoi vimmattu ammuskelu. Ryömin suojaan valtiopäivätalon lämmityskellariin, ja tunsin, miten koko rakennus ­tärisi.

Noin tunnin kuluttua eräs SS-mies tuli hakemaan minut keittiöön. Siellä minun piti odottaa, että pari naista teki voileipiä ja pakkasi ne kahteen laukkuun.

Sitten minun, pelkurin, piti viedä ne saksalais­sotilaille, jotka olivat asemissa ­sisäministeriön kellarissa Königsplatzin takana.

Venäläiset olivat jo vallanneet sisäministeriön ylemmät kerrokset, mutta sieltä ei kuulunut laukauksia. Kellarissa olevat saksalaiset olivat luultavasti laskuvarjojääkäreitä, jotka olivat joutuneet vetäytymään.

Tein sinä päivänä kolme reissua aukion yli. Ensimmäisellä kerralla vein leipiä, toisella kahvia ja kolmannella panssarinyrkkejä.

Viimeisellä kerralla jouduimme maastoutumaan, koska kuulimme venäläisen panssarivaunun ­jyrinän. Uskoimme sen tuhoavan pienen vastarintapesäkkeemme.

Tankki pysähtyi, sen torni alkoi pyöriä, ja tykin putki laskeutui. Kanssani ollut sotilas laukaisi panssarinyrkkinsä.

Laukaus nostatti sankan pölypilven, emmekä nähneet hetkeen mitään, kuulimme vain panssarivaunun miehistön huudot. Sitten tankin luukku avattiin, ja sen johtaja kiipesi ulos. Tartuimme aseisiimme ja ammuimme.

Välimatkaa oli kahdeksisen metriä. ­Podin sodan jälkeen kauheita tunnontuskia, mutta kaikki vakuuttivat, että jos emme olisi ampuneet ensin, olisimme itse kuolleet.

Kun yliluutnantti Richter illalla kuuli, että olin tehnyt kolme reissua Königsplatzin poikki, hän sanoi: ’Tule, mennään hakemaan rautaristit.’ Hän halusi sellaisen itselleenkin.

Kuljimme Tiergartenin läpi kasvitieteellisen puutarhan it-bunkkerille, emmekä kohdanneet matkalla sen enempää ystäviä kuin vihollisiakaan.”

Valtiopäivätalo taistelujen laannuttua. Nuoli osoittaa Ernst Bittcherin it-tykkiä.

© Getty Images

Täällä Berliini antautui

Valtiopäivätalon valtaus symboloi koko Berliinin puolustuksen murtumista.

Saksan valtiopäivätalon hallinnasta käytyjä taisteluita kuvaillaan historiankirjoissa usein koko maailmansodan kiivaimmiksi.

Venäläislähteiden mukaan SS-joukot puolustivat valtiopäivätaloa fanaattisesti, ja puna-armeija tarvitsi sen valtaamiseen 500 panssarivaunua ja 24  000 sotilasta.

Saksalaisten väitettiin jopa kaivaneen valtiopäivä­talon ympärille ­syvän vallihaudan. Ilmeisesti kuvaukset ovat kuitenkin propagandasyistä liioiteltuja.

Ensimmäiset neuvostojoukot ylittivät Moltkebrücken sillan 28. huhtikuuta saksalaisten ilmatorjuntatykkien tulituksesta huolimatta.

Sitten neuvostoliittolaiset valtasivat sisäminis­teriön ja tunkeutuivat Sveitsin suurlähetystöön, jossa oli vielä muutama diplomaatti.

Sieltä puna-armeijan joukot hyökkäsivät valtiopäivä­taloon, ja 2. toukokuuta he nostivat punalipun valtiopäivätalon lippusalkoon.

Pakoyritys Berliinistä

TIISTAI 1. TOUKOKUUTA: Radiossa kerrottiin Hitlerin kuolleen Saksan puolesta. Berliini valmistautui antautumaan.

Ernst Bittcher: ”Seuraavana aamuna palasin valtiopäivätalolle ja kuljin taas Tiergartenin läpi näkemättä ­ensimmäistäkään venäläistä.

Historiankirjoissa kerrotaan, että puistossa taisteltiin rajusti, mutta todellisuudessa siellä oli rauhallista kuin myrskyn silmässä.

Kun ­tulin Voitonpylväälle, joku kertoi, että Hitler oli kaatunut taistelussa ja ­että hän oli avioitunut ennen kuolemaansa.

Ajatella, että lähes puolijumalana pidetty Führer oli mennyt naimisiin kuin kuka tahansa mattimeikäläinen!

Ajattelin jo tappaa itseni. Kaikki yritykseni livahtaa metrotunneleita pitkin ulos kaupungista olivat epäonnistuneet, ja illalla suuntasin ­parin kaverin kanssa Bellevuen linnaan.

Linnan lämmityskellarin ovi oli auki ja lattia tulvi vettä. Kattiloiden päällä istui SS-miehiä ja -naisia, jotka yrittivät irrottaa tunnuksia univormuistaan.”

Hans Müncheberg: ”Radiotalolla kuulimme valheellisen uutisen, jonka mukaan Hitler oli käynyt tervehtimässä Zoobunkkerin luona taistelleita sotilaita, saanut osuman kranaatista ­ollessaan palaamassa valtakunnankansliaan ja kärsinyt sankarikuoleman Saksan puolesta.

Tuolloin oli jo selvää, että Berliini joutuisi ­antautumaan. Radio­talon taakse kokoontui ­ihmisiä, jotka halusivat vielä taistella.

Paikalla oli satoja ihmisiä, ja toukokuun 2. päivän vastaisena yönä alkoi yritys murtautua ulos saarrosta. Mukana oli paljon armeijan ja SS:n sotilaita.

En nähnyt joukossa ”kultafasaaneja”, mutta saattoi siellä niitäkin olla. Minut ja toverini määrättiin suojaamaan kolonnan sivustaa.

Suuntasimme luoteeseen kohti Charlottenbrücken siltaa, joka oli vielä ehjä ja jota pitkin pääsi Spandaun vanhaan osaan.

Puna-armeija tulitti siltaa, ja siitä pääsi yli elävänä vain juoksemalla ja hirvittävällä onnella tai kulkemalla panssarivaunun suojassa.

© Christian T. Jørgensen/EUP-Berlin/Historie

HAASTATTELU: ”Valtiopäivätalosta ei taisteltu”

Ernst Bittcheristä tuli sodan jälkeen arvostettu urunrakentaja ja arkkitehti. Hän esitelmöi säännöllisesti kokemuksistaan sodassa.

  • Historiankirjoissa kerrotaan taisteluista valtiopäivätalolla, mutta te kerrotte vieneenne sotilaille syötävää Königsplatzin poikki. Mikä on totuus?

”Jos ei lasketa pommituksia keskipäivällä 30. huhtikuuta, valtiopäivätalosta ei taisteltu eikä siellä ollut edes tarkka-ampujia. Iltapäivällä venäläisten osasto tunkeutui rakennuksen pohjoissiipeen, jonne pieni joukko SS-sotilaita motitti sen.

Iltapäivällä 1. toukokuuta SS-joukot ajoivat venäläiset pois, kaksi ystävääni oli mukana taisteluissa. Yöllä saksalaiset vetäytyivät tunneleita pitkin, ja venäläiset valtasivat valtio­päivätalon taistelutta.”

  • Miten uskomus syntyi?

”Se syntyi Neuvostolii­tossa kuvaamaan hetkeä, jolloin punalippu nos­tet­tiin liehumaan natsi-Saksan sydämessä. Tarina levisi nopeasti, ja tärkeintä siinä olivat aina taistelut, tuskan­huudot ja veren­vuodatus.”

Haavoittuneena puutarhassa

KESKIVIIKKO 2. TOUKOKUUTA Berliinin puolus­tajat laskivat aseensa. Saarrosta ulos pyrkivä ­kolonna pyrki yhä kohti länttä.

Hans Müncheberg: ”Pääsin Charlottenbrücken yli ehjin nahoin, mutta Spandaussa satuin kulkemaan liekinheitinvaunun vierellä, kun se sai täysosuman.

Sen polttoaine­säiliö räjähti, ja paine heitti minut läheisen talon ovesta sisään ja takapihalle ­asti. Jouduin eroon ryhmästäni, mutta muuan upseeri löysi minut talon puutarhasta.

’Kuulut nyt minun ryhmääni’, hän sanoi ja lähetti minut ja yhden sotilaan tutkimaan, saattoiko katua pitkin kulkea. Etenimme yhden korttelinvälin, kun sotilas yhtäkkiä käski minun suojautua.

Silmänräpäystä myöhemmin aivan lähelleni iskeytyi piilossa olleen T-34-panssarivaunun ampuma kranaatti. Yksi sirpale osui kypärääni, toinen lävisti vasemman olkavarteni ja kolmas upposi rintaani. Jäin siihen tajuttomana makaamaan.”

Ernst Bittcher: ”Aamulla kuulimme kellarin ulkopuolelta hilpeää venäjänkielistä puhetta. Venäläiset eivät vahingoittaneet meitä, halusivat vain kellomme.

Sitten meidät vangittiin ja marssitettiin jonossa Kleistparkiin, jonne venäläiset kokosivat vankinsa. Sieltä meidät oli tarkoitus marssittaa kaupungin halki, jotta saksalaiset näkisivät, kuinka paljon vihollisia kaupungissa oli.”

Hans Müncheberg: ”Tulin tajuihini eräässä kellarissa. Kaksi naista oli löytänyt minut talon pihalta, raahannut minut sisälle ja sitonut haavani. ’Sota on ohi, jää tänne’, he sanoivat, mutta minä en halunnut jäädä vangiksi.

Ulkona venäläiset sotilaat huomasivat minut ja jouduin piiloutumaan tulitusta muurin taakse. Livahdin karkuun muurin aukosta ja yhytin lopulta kolonnan. Eräs majuri tuli luokseni ja kysyi, miltä tilanne edempänä näytti.

Kerroin hänelle venäläisten asemista, ja majuri käski miestensä tutkia alueen. Pyysin päästä mukaan, mutta majuri ei kuullut. Hän astui takaisin panssariajoneuvoonsa, sulki oven ja jatkoi matkaa.

Hyppäsin seuraavan Tiger-panssarivaunun takapellin päälle. Jos otteeni olisi irronnut, olisin jäänyt takana tulevan panssarivaunun alle.”

Moni puna-armeijan sotilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista vaurautta kuin Berliinissä, ja he halusivat siitä osansa.

© Getty Images

Täpärä pelastuminen

TORSTAI 3. TOUKOKUUTA Berliiniläiset määrättiin raivaamaan katuja tiilistä. Lännessä läpimurtokolonna jatkoi yhä etenemistään.

Hans Müncheberg: ”Seuraavana aamuna minut nostettiin Raupenschlepperiin (telaketjuilla varustettu kuorma-auto), joka kuljetti haavoittuneita sotilaita.

Istuin puulaatikolla aivan ohjaamon takana, ja pian huomasin matalalla lentävän hävittäjäkoneen aseiden suulieskat. Kierähdin laatikolta haavoittuneiden päälle.

Siinä samassa luodit osuivat istuimenani olleeseen puulaatikkoon. Kuljettajaan ei kuitenkaan osunut, ja auto jatkoi matkaa.

Olimme kääntyneet sivuun tieltä, joka oli täynnä hylättyjä ajoneuvoja, ja ajoimme vastakynnetyllä pellolla. Maassa makasi haavoittuneita, mutta me ajoimme vain heidän ylitseen.

Lopulta tulimme Ketzinin ­kylään. Siellä oli venäläisten asema, ja kaiuttimista alkoi pian kuulua: ’Saksalaiset sotilaat! Vastarinta on turhaa! Laskekaa aseenne ja nostakaa kätenne ylös! Teitä ei vahingoiteta!’

Me kuitenkin pelkäsimme, ja minä piilouduin kellariin erään toisen haavoittuneen kanssa. Kellarissa oli säilyketölkkejä, ja ryhdyimme syömään.

Tiesin, että minun piti päästä pois sieltä, koska tulitus alkaisi kello 20. Livahdin kellarista ja hyppäsin roikkumaan haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton ohjaamon oveen.

Oikea käteni oli kunnossa, joten pystyin roikkumaan sen varassa ja seisomaan astinlaudalla. Auto ajoi pois kylästä ja suuntasi kohti läheisiä mäkiä.

Sitten huomasin edessä ammusten valojuovia. Pudottauduin auton kyydistä ja kierin ojaan. Kuorma-auton polttoainesäiliöön osui ammus ja se räjähti.

Yritin ryömiä eteenpäin mutten jaksanut. Ohitseni kulki pari sotilasta. ’Ottakaa minut mukaanne. Minulla on kompassi’, pyysin heiltä. ’Anna se tänne!’ yksi sotilaista käski tähdäten minua pistoolillaan.

Silloin paikalle ­tuli Luftwaffen upseeri, kapteeni Herbst. Hänellä oli mukanaan kolme laskuvarjojääkäriä, ja hän vaati saada tietää, mistä oikein oli ­kyse.

Selitin hänelle ­tilanteen, ja kapteeni Herbst määräsi sotilaat kantamaan minua.”

© Christian T. Jørgensen/EUP-Berlin/Historie

HAASTATTELU: ”Pommisuojassa oli hytti joka perheelle”

Helga Kreutzmannin isä oli sotilas, mutta hän sairastui eikä joutunut rintamalle. Sen sijaan hänestä tehtiin pommisuojan valvoja.

  • Miten isänne sai työn pommisuojan valvojana?

”Karlshorstiin valmistui siviilien pommisuoja vuonna 1943. Poliisi etsi sille valvojaa, mieluiten paris­kuntaa, jotta molemmat puolisot ­saattoivat ­toimia vahteina. Isän mielestä työ bunkkerissa oli oikea onnenpotku, ja äiti oli samaa mieltä.

  • Millainen pommisuoja oli sisältä?

”Siellä oli tilaa 3  000 ihmiselle ja hyttejä, joissa oli kaksi kerrossänkyä, aivan kuten laivoissa. Ihmiset tulivat pommisuojaan illalla kello kuusi ja saivat hytin avaimen. Seuraavana aamuna 9–10 aikaan heidän piti lähteä päiväksi pois.”

  • Kuulostaa vähän hotellilta.

”Sitä se ei kyllä ollut. Sodan viimei­sinä viikkoina bunkkeri oli tupaten täynnä ihmisiä, mutta minkäs teit? Ulkona oli vaarallista.”

Saksa antautui

KESKIVIIKKO 9. TOUKOKUUTA Sotamarsalkka Wilhelm Keitel antautui Karlshorstissa. Hans Münchebergin kolonna eteni yhä kohti länttä.

Helga Kreutzmann: ”En tiennyt, että Saksa antautui Karlshorstissa parinsadan metrin päässä bunkkeristamme. Tietysti se haluttiinkin pitää salassa.”

Hans Müncheberg: ”Päwesinin kylässä erään talon vahtikoira haukkui, ja talon emäntä tuli ulos ja kysyi, mistä olin tulossa. Kerroin kolonnan pyrkivän länteen ja tarvitsevan ruokaa ja yösijan.

Päwesinin toisella puolella oli suuri metsä, joka ulottui Britannian alueelle ­asti. ’Ei onnistu,’ nainen sanoi. ’Venäläiset ovat jo olleet täällä. He kertoivat, että Saksa on antautunut.’

Palasin kapteeni Herbstin luo ja selitin tilanteen. ’Saksako muka antautunut, eihän se ole mahdollista!’ puuskahdin. ’Totuuden hyväksyminen vaati joskus enemmän rohkeutta kuin valehtelu’, Herbst vastasi.

Silloin ymmärsin, että kaikki oli ohi ja purskahdin ­itkuun, natsikasvatuksen kun olin saanut. Olin kuolemanväsynyt ja nukahdin pian.

Kun heräsin, oli 10. toukokuuta. Olin yksin, ja kompassini oli viety. Jäljellä oli vain leipäpussi, jossa oli pistooli ja käsikranaatti.

Palasin maataloon, ja koira riuhtaisi itsensä vapaaksi. Se kaatoi minut, ja pyörryin. Kun tulin tajuihini, kuulin venäläisten puhetta. Makasin sohvalla tuvassa aivan avuttomana.

Venäläiset tulivat sisään, mutta talon emäntä asettui väliimme. Hän oli piilottanut univormuni ja aseeni. ’Täällä ei ole sotilaita’, hän sanoi.

Venäläiset katselivat lapsenkasvojani ja tutkivat haavaani. Pelkäsin, että he tappaisivat minut, mutta he ­sanoivatkin vain: ’Hitler kaput, fasismi kaput. Mene ­kotiin äitisi luo!’”

© Christian T. Jørgensen/EUP-Berlin/Historie

HAASTATTELU: ”En koskaan saanut kiittää”

Hans Müncheberg työskenteli sodan jälkeen ensin maatöissä ja myöhemmin DDR:n televisiossa. Sota vaikutti syvästi hänen elämäänsä.

  • Mitä tapahtui Napola-koulun johtajalle Otto Calliebelle, joka lähetti teidät SS:ään?

”Calliebe päätyi Soltauhun (Länsi-Saksaan), jossa hän toimi opettajana yli 70-vuotiaaksi. Hän ei koskaan luopunut natsiaatteesta ja opetti sitä myös lapsille. Hän oli yksi syy ­siihen, etten paennut Länsi-Saksaan. Minulle DDR oli uusi Saksa, jossa vanhat natsit eivät päässeet manipuloimaan lapsia.”

  • Kapteeni Herbst pelasti teidän henkenne. Näittekö häntä koskaan sen jälkeen?

”Valitettavasti en koskaan löytänyt häntä. Tiedän vain, että hän oli Stuka-lentäjä, joka ammuttiin alas ja menetti toisen jalkansa. Olisin halunnut kiittää häntä ja niitä kahta naista, jotka löysivät minut ennen kuin ehdin vuotaa kuiviin. Mutta he asuivat muurin länsipuolella.”

Puna-armeijan sotilaat juhlivat Berliinin antauduttua kaupunginosa kerrallaan.

© AKG-Images

Lue myös:

Suuret sotapäälliköt

Eva Braun: Kutsukaa minua rouva Hitleriksi

14 minuuttia
Toinen maailmansota

Eva Braunin filmejä Alppi-paratiisista

1 minuuttia
Hitler

Galleria: Hitlerin yksityiselämä

2 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota