Churchillin joukot toivottamalla tehtävällä Norjassa

Joseph Kynoch, 21-vuotias brittiläinen sotilas, oli juuri aterioinut ja pessyt ruokailuvälineensä, kun hän kuuli pahaenteistä jylinää.

”Ilmatorjunta, asemiin!” päällikkö huusi.

Brittisotilaat ryntäilivät hädissään sinne tänne huutaen ja yrittäen piiloutua kapean laakson puiden taakse, kun kolme saksalaista Messerschmitt-hävittäjälentokonetta ilmestyi kuin tyhjästä. Kynoch näki ne muutaman metrin puiden latvojen yläpuolella ja jäykistyi kauhusta.

”Maastoutukaa, ja pysykää maassa!” Kynochin esimies karjui. Nuori sotilas heittäytyi maahan, ja hetkeä myöhemmin hävittäjien konekiväärien luodit iskeytyivät hänen ympärilleen.

Ammusten sinkoillessa kivistä ja porautuessa puihin joka puolella Kynoch tunsi itsensä suureksi ja näkyväksi kuin Vapaudenpatsas – hän oli varmaan sodan helpoin maali saksalaislentäjille.

Tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

Lentokoneiden äänet vaimenivat vähitellen, ja ilman täytti nyt haavoittuneiden miesten voihkinta. ”Missä pirussa meidän ilmavoimamme luuraa?” joku huusi.

”Miksi ne eivät ole täällä auttamassa meitä noita kirottuja saksalaisia vastaan? Missä ovat meidän Spitfiremme ja Hurricanemme?”

Sotilaan kysymykset jäivät vaille vastausta.

38 000 sotilasta lähetettiin Norjaan

Oli maanantai-iltapäivä 22. huhtikuuta 1940. Sotamies Joseph Kynoch oli juuri saanut tulikasteensa lumipeitteisessä laaksossa Gudbrandsdalenissa Norjassa.

Kynoch oli mukana liittoutuneiden aloittamassa suuressa Norjan sotaoperaatiossa, ja hänen äskettäin nauttimansa lämmin lihapata olisi hänen viimeinen kunnon ateriansa päiväkausiin, mitä hän ei vielä tiennyt.

Kynoch oli noussut maihin Trondheimin eteläpuolella Åndalsnesin rannikkokaupungissa aamukahdeksalta, ja paikallisjuna oli kuljettanut hänet ja sadat muut 148. prikaatin jalkaväen sotilaat Gudbrandsdaleniin.

Prikaatilla ei ollut mukanaan omia ajoneuvoja.

Kokematon nuori sotilas kuului liittoutuneiden 38 000 sotilaan osastoon, jonka tehtävä oli pelastaa Norja Hitlerin kynsistä.

Riittämätön suunnittelu, raskaan tykistön puute ja Saksan ilmavoimien, Luftwaffen, lähes täydellinen herruus Norjan ilmatilassa muutti liittoutuneiden sotaretken muutamassa viikossa järkyttäväksi fiaskoksi.

Churchillin surkea suunnitelma

Lontoossa Britannian laivastoministeri Winston Churchill asteli hermostuneena ympäriinsä. Norjan sotatoimi oli hänen ideansa.

Alkuperäinen suunnitelma oli ollut laskea miinoja Norjan rannikolle ja lähettää suuret britti-, ranskalais- ja puolalaisjoukot valtaamaan Norjan, vartioimaan strategisesti tärkeitä kaupunkeja ja estämään saksalaisia tulemasta maahan. Suunnitelma ei kuitenkaan ennättänyt saada hyväksyntää ajoissa.

Vasta kun uutiset Saksan suunnitelmista hyökätä Skandinaviaan saavuttivat Lontoon, päätettiin välittömästi aloittaa miinojen laskeminen, mutta silloin Saksan laivasto-osastot olivat jo matkalla pohjoiseen, ja 9. huhtikuuta ne olivat laskeneet joukkoja kaikkiin Norjan suurimpiin satamiin.

Vielä samana päivänä saksalaiset ottivat haltuunsa myös Norjan tärkeimmät lentokentät ja saivat siten ilmaherruuden.

Norjan armeija joutui perääntymään pikavauhtia kohti pohjoista aina vain kauemmas Oslosta, ja se odotti kiihkeästi ulkopuolista apua.

Ristiriitaiset käskyt hämmensivät

Norjan armeija toivoi, että Churchillin apujoukot valtaisivat Trondheimissa olevan 3 000 saksalaissotilaan varuskunnan ja vapauttaisivat norjalaisten selustan niin, että he pystyisivät tehokkaammin vastustamaan Saksan pääjoukkoja, jotka etenivät Oslosta päin kohti pohjoista.

Brittikenraalit ja -amiraalit halusivat kuitenkin keskittyä ajamaan saksalaiset Narvikista katkaistakseen siten Hitlerin rautamalmin saannin Kiirunasta.

Tuloksena oli kompromissi, joka johti ristiriitaisiin käskyihin ja vastakäskyihin Norjan rannikon ulkopuolella odottaville liittoutuneiden joukoille.

Liittoutuneet aloittivatkin siksi kaksi samanaikaista hyökkäystä: toisen kohde oli Narvik, ja toisessa Trondheim saarrettaisiin pihtiliikkeellä.

Hyökkäystä Trondheimiin edelsivät maihinnousut Namsoksessa ja Åndalsnesissa, jonne Kynochkin oli saapunut aamulla 22. huhtikuuta.

Kynochille selvisi pian, että liittoutuneet eivät pystyisi valtaamaan Trondheimia. Kun apujoukot oli lähetetty Britanniasta, liittoutuneet olivat vielä luulleet ehtivänsä Norjaan ennen saksalaisia.

Joukot oli siksi varustettu vartiointitehtäviin eikä taisteluun.

Niillä oli mukana liian vähän tykkejä, panssarivaunuja ja ilmatorjuntatykkejä eikä juuri lainkaan ajoneuvoja joukkojenkuljetuksiin.

Saksan panssarit olivat ylivoimaisia

Kynoch piiloutui polvenkorkuiseen hankeen Gudbrandsdalenin kuusien lomaan ja koki useita ilmahyökkäyksiä ensimmäisenä päivänään Norjassa saksalaisten lähestyessä etelästä.

Brittien Norjaan tuomat aseet, norjalaisten aseista puhumattakaan, olivat selvästi alivoimaisia saksalaisten uudenaikaisempiin varusteisiin nähden.

”Panssarintorjuntakivääri on häpeäpilkku. Niiden, jotka ovat päättäneet hankkia näitä käyttökelvottomia aseita, pitäisi olla täällä meidän kanssamme näyttämässä meille, miten niillä pysäytetään vihollisen panssarivaunu”, eräs brittisotilas totesi katkerana.

Toinen sotilas, joka yritti torjua saksalaisia panssarivaunuja parjatulla panssarintorjuntakiväärillä, muisti sodan jälkeen liiankin hyvin, miten siinä kävi:

”Näimme kolme panssarivaunua muutaman sadan metrin päässä ja päätimme käydä niiden kimppuun panssarintorjuntakivääreillä. Ammuin kolme tai neljä kertaa kohti yhtä niistä, mutta kuului vain luotien kilahtelu niiden kyljessä, eikä mitään tapahtunut.”

Saksalaiset tulittivat puoli tuntia kranaateilla ja konekivääreillä latoa, johon britti oli suojautunut. Sitten panssarivaunu tuli lähietäisyydelle.

”Vaikka ammuin sitä aivan läheltä, mitään ei tapahtunut. Yhtäkkiä kädessäni olevaan panssarintorjuntakivääriin osui luoti. Aseen perän pirstaleita tunkeutui käteeni, ja kivääri lennähti kädestäni.”

Huhtikuun lopulla tilanne oli sama kaikkialla Etelä-Norjassa: liittoutuneet olivat kovassa paineessa, Saksan Stuka-pommittajia syöksyi lakkaamatta ilmasta sireenit ulvoen norjalaisten ja brittijoukkojen kimppuun kenenkään estämättä, ja Saksan maajoukot osoittivat uskomatonta toimintakykyä tunturimaastossa.

Pieniä, erilleen muista joutuneita brittisotilaiden ryhmiä pakeni vuorten yli Ruotsiin saksalaisten edetessä Gudbrandsdalenin läpi.

Jo 23. huhtikuuta saksalaiset lähestyivät Tretteniä, jossa Kynochkin oli.

Tiesulut eivät pidätelleet

Saksalaiset panssarivaunut olivat pelottava näky brittiläisille jalkaväkimiehille, joilla ei ollut mitään, millä niitä vastaan puolustautua. Joseph Kynochin yksikkö joutui vetäytymään asemiin hiekkatielle vuorenrinteelle.

Samaan aikaan saksalaiset jyräsivät alhaalla laaksossa päätielle puunrungoista hätäisesti rakennettujen väliaikaisten tiesulkujen läpi, ja yhtäkkiä taistelunrytäkkä oli epämiellyttävän lähellä.

”Varokaa, ne ovat takanamme”, joku huusi. Kynoch tarttui aseeseensa ja juoksi suojaan puiden lomaan.

Hetken päästä saksalainen panssarivaunu rullasi hiekkatietä ampuen joka puolelle. Tretten murtui samana iltana. Kynoch ryhmineen pakeni saksalaisten miehittämästä kaupungista kohti pohjoista puiden suojassa.

Ammuksia vain kahdeksi päiväksi

Liittoutuneiden suunnitelma hyökätä Trondheimiin etelästä kariutui alle kahdessa viikossa, sillä kaikkia miehiä tarvittiin auttamaan norjalaisia Gudbrandsdalenissa.

Myös pihtimanööverin pohjoinen osa Namsoksessa oli jumiutunut, kun Saksan laskuvarjosotilaat tukkivat tien.

Tärkeitä taisteluvarusteita oli lisäksi virheen vuoksi päätynyt Narvikiin 700 kilometriä pohjoiseen, ja Saksan laivasto oli upottanut niin monta huoltoalusta, että apujoukoilla oli ammuksia enää pariksi päiväksi.

Vain Narvikin ympärillä liittoutuneiden toive voitosta vielä eli. Siellä brittiläiset ja ranskalaisjoukot olivat hitaasti saamassa jalansijaa lumisessa maastossa.

Joukkoja laskettiin maihin sekä pohjoisessa että etelässä strategisesti tärkeisiin kaupunkeihin, ja myös iskukykyiset norjalaiset joukot hyökkäsivät vielä saksalaisten kimppuun.

Luftwaffe ei voinut auttaa saksalaisia Narvikissa yhtä tehokkaasti kuin etelässä, koska etäisyys lähimmälle lentokentälle oli liian pitkä.

Ilmatuki kukistettiin alkuunsa

Liittoutuneet yrittivät epätoivoisesti saada omat ilmavoimansa mukaan auttamaan pulassa olevia maajoukkoja. Lesjaskogsvatnetjärven jäälle lähelle Åndalsnesia perustettiin kiitotie, mutta valitettavasti operaatio oli yhtä kelvottomasti suunniteltu kuin koko liittoutuneiden Norjan tukioperaatio.

Maahenkilökunnalla oli vain kaksi tankkauslaitetta 18 koneelle, ja lentokoneiden moottorien käynnistämiseen tarvittavia akkuja ei ollut ladattu ajoissa.

Kaikesta huolimatta 18 Gladiator-kaksitasohävittäjää onnistui laskeutumaan jäälle 24. huhtikuuta illalla, mutta seuraavana aamuna niiden moottorit olivat jäätyneet ja ensimmäisen koneen saaminen siivilleen kesti kaksi tuntia.

Heikosti varustettu maahenkilökunta ei onnistunut saamaan kuin kourallisen koneita ilmaan yhtä aikaa, ja jäällä seisovat Gladiatorit olivat Luftwaffelle oiva maali.

Vaikka brittien hävittäjälentäjät ampuivat kuusi viholliskonetta alas, briteillä oli Lesjaskogsvatnetilla keskipäivän aikaan enää kahdeksan toimintakuntoista konetta.

Illalla niitä oli enää neljä, ja saksalaiset olivat pommittaneet jäälle raivatun kiitoradan seulaksi. Jo seuraavana aamuna viimeiset lentokoneet joutuivat pakenemaan.

Uupumus lannisti sotilaat

27. huhtikuuta liittoutuneet päättivät luopua yrityksestä vallata Trondheim.

Apujoukkoja Namsoksessa ja Åndalsnesissa alettiin evakuoida. Kynochille se tarkoitti sadan kilometrin pikamarssia rautatietä pitkin Åndalsnesiin.

Miehet eivät olleet syöneet päiväkausiin, ja väsymys alkoi painaa nopeasti.

”Jumalan tähden, pysähtykää!” marssikolonnan perästä huudettiin. Vastoin kaikkia määräyksiä monet Kynochin tovereista heittivät teräskypäränsä ja aseensa pois keventääkseen taakkaansa.

”Mitä hiton hyötyä lyödylle armeijalle on kivääreistä?”, yksi sotilaista järkeili. Kynochin ryhmä pääsi junaan, joka vei sen loppumatkan Åndalsnesiin.

Huhtikuun 30. päivän aamuna he saapuivat kaupunkiin, jonka puutalot olivat palaneet Luftwaffen pommitusten jäljiltä.

Kynoch joutui kuitenkin odottelemaan laivaan pääsyä kaksi päivää, ja koko ajan ilmahyökkäykset kaupunkiin jatkuivat.

Laivan kannelta nälkiintynyt sotilas katseli kaupunkia, jonne hän oli vain 10 päivää aiemmin saapunut laivalla:

”Sievistä taloista on jäljellä enää murentuvat mustat savupiiput, jotka kurottelevat kohti taivasta kuin aavemaiset sormet. Kaiken yllä on musta paksu savu, joka nousee ylös ja leviää vuonoon.”

Muutama tunti myöhemmin Saksan lippu liehui Åndalsnesissa.

Narvik vallattiin liian myöhään

Nyt liittoutuneet saattoivat vain yrittää pitää saavuttamansa jalansijan Pohjois-Norjassa.

Toukokuun kuluessa liittoutuneet ja norjalaiset sotilaat etenivät kohti Narvikia, mutta eteneminen oli hidasta vaikeassa maastossa. Vasta 28. toukokuuta kaksi ranskalaista ja yksi norjalainen pataljoona saivat kaupungin vallattua, ja silloin oli jo liian myöhäistä.

Saksan panssarivaunut olivat sillä välin vyöryneet Hollantiin, Belgiaan ja Ranskaan, ja kymmeniätuhansia brittisotilaita alettiin laivata takaisin Englannin kanaalin yli Dunkerquen rannoilta.

Lontoossa Pohjois-Norja ei enää tuntunut niin tärkeältä, kun kyseessä oli nyt Britannian puolustus. Norjalaisten tietämättä liittoutuneet olivat jo suunnitelleet 25 000 sotilaansa evakuointia Narvikin alueelta.

Evakuointi alkoi Bodøstä 29. toukokuuta, ja runsas viikko myöhemmin myös Narvik jätettiin oman onnensa nojaan.

Kaupungin norjalaisjoukot olivat turhautuneet, sillä nehän olivat voittaneet saksalaiset. Saksan sotalaivat lähtivät vetäytyvien brittien perään ja vaurioittivat useita liittoutuneiden aluksia.

Pahin menetys oli brittien lentotukialus Glorious, joka vajosi liekehtien aaltoihin. 7. kesäkuuta myös Tromssassa oleskellut kuningas Haakon jätti pakon edessä maansa ja astui brittiläiseen sotalaivaan lähteäkseen Lontooseen, jonne Norjan hallitus oli jo paennut.

Kolme päivää myöhemmin viimeisetkin norjalaisjoukot antautuivat. Saksa miehitti koko Norjan, jota se piti hallussaan aina toisen maailmansodan päättymiseen asti.