Britit hyökkäsivät El Alameinissa

Montgomeryn aavikkorotat olivat viimeinen este Saksan ja Arabian niemimaan öljyn välillä. 1 600 panssarivaunun yhteenotto El Alameinissa Egyptissä ratkaisisi brittien kohtalon.

Montgomeryn aavikkorotat olivat viimeinen este Saksan ja Arabian niemimaan öljyn välillä. 1 600 panssarivaunun yhteenotto El Alameinissa Egyptissä ratkaisisi brittien kohtalon.

Autiomaa oli kylmä ja vaitonainen. Yötaivas kajasti kirkkaana, ja pehmeä kuunvalo väritti maaston teräksenharmaaksi.

Kaikkiaan 328 000 sotilasta ja 1 600 panssarivaunua odotti tulossa olevaa yhteenottoa piilossa ja naamioituina 60 kilometriä pitkän rintaman molemmin puolin.

Eri puolien armeijoiden välissä oli leveä miinakenttä, muttei lainkaan siviilejä tai rakennuksia. Saharassa taisteltiin armeija armeijaa vastaan aivan kuten entisaikoina, jolloin sotapäälliköt sopivat taisteluille tietyn ajan ja paikan.

Kaikki odottivat sitä hetkeä, jolloin hiljaisuus räjähtäisi tulimyrskyksi.

Saksa hallitsi sotaa

Sota oli aaltoillut erämaassa kaksi vuotta edestakaisin. Hitler halusi kaapata Kairon briteiltä ja käyttää Niilin laaksoa porttina Arabian niemimaan valtaviin öljyvarantoihin.

Suezin kanava Egyptissä oli puolestaan reitti Intian valtamerelle ja Kaukoidän rikkauksiin. Führer oli miltei onnistunutkin unelmansa toteuttamisessa. Saksan sotajoukot olivat edenneet Egyptissä jo El Alameiniin saakka, vain 240 kilometrin päähän Kairosta.

Rommelin sotaretki oli alkanut Italian siirtokunnasta Libyasta. Viekas sotapäällikkö oli alivoimaisenakin voittanut britit toistuvasti, ja nämä alkoivat pian kutsua Rommelia ”Erämaan ketuksi” Rommel eteni kohti Kairoa niin kiivaasti, että huoltojoukot eivät pysyneet perässä.

VIDEO – Saksalaiset etenevät yli Afrikan:

Polttoaine, aseet ja ammukset piti laivata Italiasta Libyan Tripoliin, mistä ne kuljetettiin kuorma-autoilla autiomaan läpi. Rommelin edettyä El Alameiniin hänen joukkojensa huoltolinja oli 2 000 kilometriä pitkä ja erittäin haavoittuvainen.

Brittihävittäjät tulittivat kuorma-autojen kolonnia, ja liittoutuneiden sotalaivat sekä sukellusveneet upottivat italialaisia rahtilaivoja Välimerellä.

Rommelin oli pakko lopettaa eteneminen. Hän päätti suojautua leveän miinakentän taakse ja määräsi jalkaväen kaivautumaan juoksuhautoihin. Rommel ei halunnut antaa briteille mahdollisuutta vastahyökkäykseen.

Churchill valitsi oikean miehen

Brittien pääministeri Winston Churchill oli ollut pitkään kovan paineen alaisena. Poliitikot ja sotilasjohtajat niin kotimaassa kuin muuallakin maailmalla epäilivät brittijoukkojen kykyä voittaa taisteluita. Nyt hänellä oli lopulta tilaisuus antaa liittolaisilleen pilkahdus toivoa.

Aavikkosota oli edennyt tähän asti Rommelin ehdoilla. Churchill päätti lähettää Pohjois-Afrikkaan vielä tuntemattoman mutta lupaavan kenraaliluutnantin Bernard Montgomeryn. Hän piti tätä miehenä, joka kykenisi murskaamaan Erämaan ketun joukot.

To mineryddere

Brittien miinanraivaajat kamppailivat kelloa vastaan, sillä Montgomeryn panssarivaunut odottivat heidän takanaan.

© imperial war museum

Liittoutuneiden ylivoima

Peräti 445 000 saksalaista miinaa erotti Rommelin aavikkojoukot ja Mongomeryn armeijakunnan toisistaan. Liittoutuneilla oli takanaan ennennäkemätön tykistötuki. Briteillä oli myös käytössään miltei kolme kertaa niin paljon tankkeja kuin saksalaisilla ja italialaisilla yhteensä. Montgomeryllä oli kaikki valtit käsissään.

Montgomery uudisti perinteisen taistelutavan, jonka mukaan panssarivaunut etenivät jalkaväen edellä. Hän pani ensin tykistön tuhoamaan vihollisen tykistöasemat, minkä jälkeen jalkaväki raivasi reitin miinakenttään. Tankit tulivat taistelukentälle viimeisinä ja pakottivat vihollisen perääntymään.

Nyt Montgomery oli saanut rohkaisevan tiedon, jonka mukaan pelätty sotapäällikkö Erwin Rommel ei ollut taistelualueella. Kaksi vuotta aavikkosotaa oli koetellut Rommelin terveyttä ja tämä oli sairaslomalla Itävallassa. Kenraali Ritter von Thoma oli lähetetty häntä korvaamaan El Alameinissa.

Brittien tykistökeskitys alkoi

Kello 21.10 lokakuun 23. päivänä koitti hetki, jota sotilaat olivat odottaneet erämaassa pelonsekaisin tuntein. Yhteensä 800 brittitykkiä päätti hiljaisuuden samalla sekunnilla. Suuliekit valaisivat pimeyden, ja yötaivaalla kiitäneiden ammusten räjähdykset kuuluivat 120 kilometrin päähän.

Montgomery ei tulittanut kaikkia vihollisasemia tasaisesti vaan keskitti tykistön tulen tiettyihin vihollisen asemiin kerrallaan Hän vertasi tätä vihollisen ruiskuttamiseen painepesurilla sen sijaan, että antaisi sateen laskeutua hiljalleen heidän ylleen.

VIDEO – Tykistö valaisee aavikon yön:

Tykkien kranaatit moukaroivat ensin saksalaisten ja italialaisten tuliasemia. Ensimmäinen tykistökeskitys kesti 40 minuuttia, ja se tuhosi satoja vihollisen tykkejä.

Saksalais-italialaisiin tuliasemiin ammuttiin 20 kranaattia siinä missä he itse kykenivät ampumaan samassa ajassa yhden. Akselivaltojen sotilaita kuoli kasapäin, ja rajut räjähdykset kuurouttivat monet niistä, jotka selvisivät hengissä.

Seuraavaksi tykit suunnattiin saksalais-italialaisiin jalkaväenosastoihin, jotka odottivat heti miinakentän takana. Juoksuhaudat, piikkilankaesteet ja miinakentät tuhottiin täysin. Etulinjaa tulitettiin yhtäjaksoisesti viisi minuuttia.

Soldater og eksplosion

Brittien tykistö avaa tietä jalkaväelle. Tykeillä ammuttiin kymmenen päivää kestäneen taistelun kuluessa yli miljoona ammusta.

© Polfoto/Topfoto

Brittipioneerit kulkivat edellä pelkät metallinpaljastimet käsissään, ja heti heidän perässään tuli jalkaväki.

”Vaatii rohkeutta kävellä selkä suorana metallinpaljastimen kanssa samalla, kun kaikki muut juoksevat kumarassa tai ryömivät maassa luoteja välttääkseen”, kertoi eräs brittiupseeri.

Pioneeri kyykistyi ja työnsi pistimensä viistosti maahan, kun metallinpaljastin antoi äänimerkin. Mikäli pistimen kärki osui miinaan, hän kaivoi miinan ylös ja teki sen vaarattomaksi.

Sotilaat etenivät vaivalloisesti miinakentällä saksalaisten panssarivaunujen ja konekiväärien ammusten viuhuessa taistelukentällä. Kaikkialta kuului haavoittuneiden huutoja. Sotilaita kaatui tuskasta huutaen maahan, mutta heidän taistelutoverinsa jatkoivat hyökkäystä.

Tuhannet miehet ja sadat panssarivaunut etenivät pimeässä hitaasti pitkin miinakenttään raivattuja käytäviä.

Brittien Churchill-tankit etenivät pitkin 15 metrin levyisiä käytäviä, joita jalkaväki oli raivannut saksalaisten miinakenttään.

© Alloverpress/Getty Images

Jalkaväki kantoi selässään myrskylyhtyjä, jotta takana tulevat näkivät reitin mutta vihollisen tähystäjät eivät huomaisi valoja. Toiset vetivät perässään valkoisia kangassuikaleita merkitäkseen hyökkäysreitit, jotka olivat aluksi vain 15 metrin levyisiä käytäviä miinakentässä.

Ensimmäiset ongelmat ilmaantuivat pian. Kapeissa käytävissä törmäykset ja sekaannukset olivat väistämättömiä. Osan panssarivaunuista piti odottaa miinojen raivaamista, ja osa tankeista eksyi reitiltään ja ajoi suoraan miinoihin.

Kokonaiset yksiköt menettivät käsityksen etenemissuunnasta ja eksyivät pimeyteen. Telaketjujen nostattama hiekka-pöly heikensi näkyvyyttä entisestään.

KARTTA – Taistelu vaihe vaiheelta:

Saksalaisia johdettiin harhaan

Montgomeryn suunnitelmana oli raivata ensin aukko saksalaisten miinoittaman vyöhykkeen pohjoisosaan ja lähettää sitten valtaosa joukoistaan miinakentän läpi näin tehtyä reittiä.

Montgomery harhautti vihollisen hyökkäämällä saksalaisten panssarijoukkojen kimppuun etelässä Qattaran syvängöllä. Australialaiset sotilaat tekivät vastaavan hämäyksen Välimeren rannikolla. Montgomeryn manööverit onnistuivat.

Saksalaiset ja italialaiset eivät arvanneet, mistä päähyökkäys tulisi, ja he joutuivat levittämään joukkonsa koko rintamalle. Britit jatkoivat koko ajan miinakentän raivaamista pohjoisessa.

Lokakuun 24. päivän aamun sarastaessa yksittäiset brittiosastot olivat päässeet miinakentän läpi ja vihollisen puolustusasemien edustalle. Britit pääsivät juoksuhautoihin vain muutamissa paikoissa, joten valtaosan täytyi kaivautua hiekkaan välttääkseen joutumasta vihollisen maalitauluksi päivänvalossa.

© Imperial War Museum & Scanpix

Brittien lehtikuvaaja lavasti taisteluja

Sotareportterit joutuivat Saharassa usein tulituksen kohteeksi. Lavastetut taistelut säästivät heidät rintaman vaaroilta.

Pohjois-Afrikka oli vuosina 1940–1942 ainoa rintama, jolla brittien maajoukot taistelivat. Niinpä sotatoimet uutisoitiin näyttävästi etenkin brittiläisissä ja australialaisissa lehdissä.

Toimittajat ja valokuvaajat kerääntyivät aavikolle kilpailemaan parhaista jutuista ja kuvista, ja moni kuoli saksalaisten luoteihin ja tykistötuleen.

Lukuisat kuolemantapaukset saivat muiden muassa brittiläisen valokuvaajan Len Chetwinin lavastamaan taisteluja. Lontoon Fleet Streetin päätoimittajat ihastelivat toiminnantäyteisiä ”reportaasivalokuvia” ja käyttivät niitä toistuvasti lehdissä.

Heidän takanaan miinakentän käytävissä tilanne oli yhä sekasortoinen. Iltapäivän kuumuus oli piinaavaa, ja telaketjujen ja räjähdysten nostattaman pölyn vuoksi näkyvyys oli edelleen heikko.

Moottorien, kranaattien ja konekiväärien korvia vihlova meteli peitti kaiken alleen, ja keskutelu oli mahdotonta. Meteli ja kaaos saivat monet sotilaat ja tankit menemään taas harhaan.

Sekasorrosta huolimatta taistelu eteni brittien kannalta oikeaan suuntaan, sillä he onnistuivat panemaan saksalaiset ahtaalle.

Kun Hitler sai kuulla, että hänen Pohjois-Afrikan armeijansa oli ahdingossa, hän lähetti viimeisenä epätoivoisena tekona kokeneen mutta uupuneen Rommelin lentokoneella takaisin erämaahan.

Rommel saapui taistelukentälle lokakuun 25. päivän iltana, mutta joutui toteamaan viimeisenkin toivon rippeen hukkuneen aavikon hiekkaan.

Aikaa vankien ottamiseen ei ollut

Lokakuun 26. päivänä brittien panssarivaunut hyökkäsivät italialaisten juoksuhautoihin kaukana miinakentän takana.

Useat brittiyksiköt olivat saaneet käskyn olla ottamatta sotavankeja. Aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä hyökkäys ei saanut missään nimessä hidastua.

”Ensimmäiset juoksuhaudat, joihin pääsimme, olivat täynnä italialaisia sotilaita. Teimme heistä pikaisesti selvää. Heitimme tankeista vihollisen juoksuhautoihin käsikranaatteja ja huusimme ”munia aamiaiseksi!”. Ajoimme juoksuhautojen yli niin, että ne romahtivat kokonaan. Ne miehet haudattiin heti”, kertoo El Alameinin taisteluun osallistunut brittiläinen panssarisotilas.

Rommelille selvisi lopulta, mistä britit yrittivät läpimurtoa. Saksalaiset ja italialaiset panssarivaunut lähtivät vastahyökkäykseen strategisesti tärkeän Kidneyn harjanteen luona. Taistelu aaltoili edestakaisin.

”Olosuhteet eivät voisi olla huonommat. Toivon, että selviämme tästä.” Kenraali Erwin Rommel kirjeessä vaimolleen

Hämärän laskeutuessa italialaisten 41 tankista oli jäljellä kaksi.

Panssarivaunujen miehistö jäi usein loukkuun vaunuunsa ja paloi elävältä. Hätäuloskäynnit olivat takalukossa tai hiekka oli tukkinut ne.

Ulkona olevat sotilaat joutuivat kuulemaan tovereidensa huutavan tuskissaan. ”Jotkin tankit jatkoivat osumien jälkeen matkaansa liekehtien. Niiden miehistö oli jo kuollut tai kuolemaisillaan. Tankit olivat kuin liikkuvia ruumisrovioita, joissa kuolleen miehen jalka painoi kaasupoljinta”, totesi eräs brittiupseeri.

Brittien Crusader-tankit läpäisivät saksalaisten puolustuslinjat aamunkoitteessa 27. lokakuuta.

© Imperial War Museum

Britit tunkeutuivat hitaasti yhä syvemmälle saksalaisten puolustuslinjaan. Rommel kirjoitti lokakuun 28. päivän iltana kirjeen vaimolleen Lucielle:”Taistelut ovat äärimmäisen raskaita. Kukaan ei voi kuvitella minuun kohdistuvia paineita. Kaikki on pantava peliin. Olosuhteet eivät voisi olla huonommat. Toivon, että selviämme tästä.”

Suuri läpimurto kävi kalliiksi

Rommelin huoltoyhteydet oli katkaistu. Joka ikinen menetetty panssarivaunu, tykki, sotilas ja öljykanisteri oli korvaamaton tappio. Hänen armeijansa heikkeni vääjäämättä tunti tunnilta.

  1. marraskuuta kello 11.00 Montgomery lähti ratkaisevaan hyökkäykseen. Peräti 94 brittien panssarivaunua ja 400 jalkaväen sotilasta taisteli tiensä puolustuslinjan läpi.

Läpimurto kävi kuitenkin kalliiksi. Vain 19 tankkia ja 170 miestä selvisi Tel el Aqqaqirin harjanteen huipulle, josta kykeni tarkkailemaan Rommelin joukkojen liikkeitä.

Montgomery og ørkenrottesymbol

Montgomeryn kerrottiin mielellään korostavan omaa erinomaisuuttaan. Se johti kiistoihin Churchillin kanssa.

© polfoto/topfoto

Eisenhowerin kilpailija

Montgomery oli Churchillin valttikortti, mutta Pohjois-Afrikan menestyskään ei saanut amerikkalaisia luopumaan maininnousun johtamisesta.

Bernard Montgomery syntyi vuonna 1887 Lontoossa piispan poikana. Hän valmistui vuonna 1908 Sandhurstin sotilas-akatemiasta ja palveli vuosia Intiassa, kunnes häntä tarvittiin Ranskassa.

Montgomery haavoittui jo vuonna 1914 rintaan osuneesta laukauksesta. Hän palasi länsirintamalle kahden vuoden kuluttua ja oli sodan päättyessä vuonna 1918 edennyt esikuntapäälliköksi.

Vuonna 1938 Montgomery sai kenraalimajurina komentoonsa Palestiinan brittijoukot. Kesäkuussa 1942 Churchill valitsi hänet johtamaan Britannian 8. armeijaa Libyan taisteluihin.

Vuoden 1943 joulukuussa Montgomery sai johtoonsa Euroopan tulevan maihinnousun brittien maajoukot. Se ei kuitenkaan riittänyt kunnianhimoiselle sotapäällikölle.

Hän pyysi nimitystä sekä brittien että yhdysvaltalaisten maihinnnousujoukkojen ylipäälliköksi. Montgomery ei saanut tehtävää. Yhdysvallat halusi ylipäälliköksi oman miehensä eli kenraali Eisenhowerin, ja siihen Churchillin täytyi tyytyä.

Montgomery kyseenalaisti lehdistötilaisuudessa Eisenhowerin taktiset ja strategiset kyvyt. Churchill harkitsi hänen erottamistaan, mutta määräsi Montgomeryn silti brittien miehitysjoukkojen johtajaksi Euroopassa.

Rommel lähetti 60 panssarivaunua sulkemaan puolustuslinjaan repeytynyttä aukkoa, mutta brittien tykit ja lentokoneet tukivat maastossa olevia sotilaita. Auringon laskiessa saksalaisilla oli jäljellä enää 30 panssarivaunua.

Rommel menetti viimeisetkin toivon rippeet ja kirjoitti vaimolleen: ”Edessä on ankaria päiviä. Kaatuneet ovat onnekkaita, sillä heidän osaltaan kaikki on ohi. Kohtalomme on nyt Jumalan käsissä. Jätän hyvästit sinulle ja pienelle pojallemme.”

Rommel arvioi, että liittoutuneiden joukot vyöryisivät pian kokonaisuudessaan läpi puolustuslinjan aukosta kuin vesi murtuneesta padosta.

Rommel päätti pelastaa joukkojensa jäänteet ja antoi yleisen vetäytymiskäskyn. Kymmenet-tuhannet saksalaiset ja italialaiset pakenivat Fukan kaupunkiin sata kilometriä El Alameinista länteen.

”Tämä ei ole päättynyt. Tämä ei ole edes lopun alkua. Tämä saattaa olla alun loppu.” Winston Churchill El Alameinin voiton jälkeen

Perääntyvät saksalaiset tuhosivat kaiken, mitä heillä oli jäljellä. Yli 12 000 tonnin ammusten räjäyttämisestä syntyi valtavasti savua, joka loi hedelmättömälle aavikolle aavemaisen tuomiopäivän tunnelman.

Montgomery ei kuitenkaan tuhonnut Rommelin armeijaa, vaan seurasi sitä varoen. Hän ei halunnut vaarantaa tärkeää ja uhrauksia vaatinutta voittoa uudella taistelulla avomaastossa, sillä Rommel oli kahden vuoden aikana osoittanut taituruutensa sivustahyökkäyksissä.

Brittisotilaat pääsivät kerrankin rehentelemään voitolla sodassa, joka oli kestänyt jo kaksi vuotta. .

© Imperial War Museum

Rommel joutui perääntymään jatkuvasti seuraavan vuoden aikana. Pohjois-Afrikan viimeiset saksalais-italialaiset joukot päätyivät Tunisiassa epätoivoiseen taisteluun brittejä vastaan. Noin 140 000 italialaista ja 100 000 saksalaista sotilasta antautui briteille 13. toukokuuta 1943.

Rommel oli tosin lentänyt jo paljon aiemmin Eurooppaan, missä Hitlerillä oli hänelle tärkeä tehtävä. Rommel sai vastuulleen liittoutuneiden joukkojen maihinnousun torjumisen valmistelut Euroopan mantereella.

Britit eivät koskaan vanginneet Erämaan kettua, mutta akselivaltojen valtakausi Pohjois-Afrikassa oli ohi. Kolmas valtakunta ei päässyt enää uhkaamaan Arabian niemimaan öljykenttiä.

Churchill kirjoitti taistelusta muistelmissaan seuraavasti: ”Ennen El Alameinia emme olleet voittaneet mitään. Toisaalta sen jälkeen emme enää hävinneet taisteluja.”

Rommel drikker vand

Rommel oli pitkään Hitlerin sankari, mutta sotapäällikkö päätti päivänsä epäsuosiossa.

© Ullstein bild

Erämaan ketun pakkoitsemurha

Hitler oli Erwin Rommelin suuri ihailija. Führer esitti silti vuoden 1944 keväällä kenraalilleen uhkavaatimuksen: ota myrkkyä tai kuole kunniatta.

Erwin Rommel syntyi vuonna 1892 Heidenheimissä Saksassa. Hän halusi nuorena insinööriksi, mutta lähti isänsä vaatimuksesta sotilas-uralle.

Rommel liittyi armeijaan 18-vuo-tiaana vuonna 1910, ja ensimmäisen maailmansodan syttyessä hän oli jo arvoltaan luutnantti. Ilmeiset johtajan taidot toivat hänelle kapteenin arvon ja rautaristin.

Rommel julkaisi vuonna 1937 kirjan jalkaväen taktiikasta. Hitler vakuuttui teoksesta ja nimitti Rommelin kenraaliksi 7. panssaridivisioonaan, joka valtasi toukokuussa 1940 Ranskan.

Vuonna 1941 Hitler määräsi Rommelin alaisuuteen Saksan Afrikan-joukot, joiden piti vallata Kairo ja Niilin laakso.

Eurooppaan palattuaan Rommel uskalsi varoittaa Hitleriä Saksaa uhkaavasta häviöstä ja kehotti turhaan Hitleriä antautumaan. Pian häneen otti yhteyttä esikunta-upseeri Ludwig Beck, joka toivoi Rommelin järjestävän Hitlerin salamurhan.

Tämä kieltäytyi mutta ehdotti, että Hitler pitäisi tuoda oikeuden eteen. Hitler sai vihiä petoksesta ja lähetti Rommelille viestin, jossa hän lupasi tälle valtiolliset hautajaiset, jos tämä tekisi itsemurhan. Muutoin häntä odottaisi syyte valtiopetoksesta.

Rommelin virallinen kuolinsyy oli aivoverenvuoto.