Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Breslau linnoitus 1945

Breslau: Hitlerin viimeinen linnoitus

Saksa oli häviämässä sodan: itärintama oli romahtanut ja neuvostojoukot etenivät kohti länttä ja Berliiniä. Ensin puna-armeijan oli kuitenkin vallattava Hitlerin ”linnakkeeksi” nimeämä Breslau, jota puolusti muutama tuhat sotilasta ja noin 150  000 siviilihenkilöä.

Ullstein Bild & Scanpix/Akg

Hiki helmeili Hugo Hartungin otsalla. Hän oli ammatiltaan teatteriohjaaja eikä hän ollut tottunut raskaaseen ruumiilliseen työhön. Oli elokuu 1944, ja Saksa oli joutunut siirtymään hyökkäyssodasta puolustuskannalle.

Puna-armeijan vyöryessä kohti länttä Hitler oli nimittänyt useita Itä-Preussin, Puolan ja Sleesian kaupun­keja ”linnakkeiksi”, joita oli puolustet­tava hinnalla millä hyvänsä. Nyt Neuvostoliiton 6. ­armeija oli edennyt jo noin 400 kilometrin päähän Varsovaan, ja kaikki Breslaun työ­kykyiset miehet oli komennettu linnoittamaan kaupunkia tulevaa piiritystä varten.

Hartung oli määrätty operaatio Bartoldiin ­rakentamaan Breslaun ympä­rille syviä ja leveitä vallihautoja, joiden oli tarkoitus pysäyttää neuvostoliittolaisten panssarivaunut.

Aamupäivän edetessä lapiot alkoivat tuntua miesten käsissä yhä raskaammilta. Moni ­vajosi uupumuksesta maahan tietoisena siitä, että heidän työnsä oli toden­näköisesti aivan turhaa.

”Tämä kaivanto ei pysäytä yhden yhtä neuvostopanssaria. Ja jos yksi panssarivaunu sattui­sikin juuttumaan kaivantoon, seuraava vyöryy sen ylitse ja jatkaa matkaa”, Hartung kuuli erään upseerin mutisevan.

Breslaun aluejohtajan usko horjui

Perjantai 12. tammikuuta 1945
Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksensä Saksaan. Offensiiviin osallistui noin 2,2 ­miljoonaa neuvostosotilasta.

Breslaun alueen ylin natsijohtaja, Gauleiter Karl Hanke istui työhuoneessaan Hatzfeldin palatsissa, kun hän kuuli radiosta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaneen.

Hän tiesi, että oli vain päivien kysymys, koska vihollinen saapuisi Breslauhun. Yhtäkiä sihteerin ääni keskeytti ­hänen synkät mietteensä.

”Ajatella, että he ovat valmiita uhraamaan kaiken!” nuori sih­teeri ihmetteli.

”Ketkä?” Hanke kurtisti kulmiaan.

”Neuvostoliittolaiset tietysti. Ketkä muutkaan?” sihteeri vastasi.

”Ja mitäköhän he ovat uhraamassa?”

”Karl”, sihteeri totesi kärsivälliseen sävyyn. ”Heidät murskataan alta aikayksikön. Heillä on vain pari amerikkalaista panssarivaunua, ­jotka liittoutuneet ovat onnistuneet muiluttamaan Murmanskin laivastosaarron läpi.”

Hanke lukeutui Hitlerin uskollisimpiin tukijoihin, ja hän oli työskennellyt propaganda­ministeriössä Joseph Goebbelsin rinnalla. Hän tiesi hyvin, että puheet Neuvostoliiton heikkou­desta olivat pelkkää natsijohdon itsepetosta.

”Tuollainen ­puhe on propagandaministeriön puppua. Ei sitä kannata uskoa”, Hanke sanoi.

civilians digging tank trenches germany 1945

Kun puna-armeijan tankit ­lähestyivät, työkykyiset miehet määrättiin kaivamaan Breslaun ympärille panssarihautoja.

© Ullstein Bild

Hanke kannusti joukkojaan

Tammikuun puoliväli 1945
Neuvostoliiton joukot olivat levittäytyneet koko Saksan ­rintamalle ja lähestyivät Breslauta.

”Aiheuttakaa viholliselle mahdollisimman paljon vahinkoa”, Hanke huusi eteensä kokoon­tuneelle koulupoikien ja ikämiesten joukolle.

Kaikki asekuntoiset miehet oli jo aikaa sitten ­lähetetty rintamalle tai he olivat kuolleet. Breslauta puolustamassa oli enää muutama tuhat sotilasta, ja loput miehet olivat siviilejä, joista koottuja kehnosti aseistettuja kodinturvajoukkoja kutsuttiin ­nimellä Volkssturm, ”kansanrynnäkkö”.

Breslaussa heitä oli noin 50  000 miestä ja poikaa; vastassaan heillä oli suuri ja ras­kaasti aseis­tettu neuvostoarmeija.

”Hyvät herrat! Ei ole häpeä kuolla Saksan puo­lesta”, Hanke messusi paatoksella. Hän oli toiminut Breslaun aluejohtajana neljä vuotta ja oli sinä aikana pannut toimeen yli tuhat teloitusta.

Kaupunkilaiset kutsuivatkin häntä ”Breslaun pyöveliksi”.

”Hyökkäykseen!” Hanke mylvi. Miehet vastasivat kohottamalla oikean kätensä natsitervehdykseen ja huutaen ”Sieg Heil!”.

Naisia ja lapsia kuoli kylmyyteen

Lauantai 20. tammikuuta 1945
Hanke oli kuukausien ajan kieltänyt siviilejä poistumasta Breslausta. Nyt hän määräsi 600  000 naista ja lasta lähtemään kaupungista.

Breslaun rautatieasemalla tuhannet ihmiset yrittivät ahtautua laiturin vieressä odottavaan junaan. Yhtäkkiä väkijoukon keskuuteen levisi paniikki, ja yli sata ihmistä tallautui hengiltä.

Suurin osa lähtijöistä ei mahtunut junaan, vaan he joutuivat lähtemään Breslausta jalan. Moni naisista uuvahti matkan varrella ja istahti lumeen. Osa heistä ei koskaan noussut jatkamaan matkaa. Tien vierellä makasi myös jäätyneitä lasten ruumiita.

Pakolaisten joukossa oli nuori rouva Hanisch, joka kantoi sylissään neljän kuukauden ikäistä ­tytärtään Gabia. Gabi itki nälkäänsä mutta maito tuttipullossa oli jäätynyt. Joka kerta kun Hanisch näki talon, jonka ikkunassa loisti valo, hän koputti oveen siinä toivossa, että saisi lämmittää maitoa tyttärelleen. Oli jo melkein aamu, kun muuan nainen lopulta avasi oven.

Hanisch astui kiitollisena sisälle ja kääri tytärtään peittävät huovat auki. Gabi makasi aivan hiljaa ja liikkumatta. Hän oli kuollut.

Noin 90  000 ihmistä kuoli pakomatkalla Breslausta länteen. Osa hengissä selvinneistä päätyi Dresdeniin, missä moni heistä sai surmansa liittoutuneiden rajuissa pommituksissa 13.–15. helmikuuta 1945.

german refugees 1945

Tammikuussa 600  000 naista ja lasta sai käskyn lähteä ­Bres­lausta. Jotkut saivat ­autokyydin, suurin osa käveli.

© Scala/BPK

Puna-armeija valtasi lentokentän

Torstai 15. helmikuuta 1945
Puna-armeija saartoi Breslaun. Kaupungissa oli yhä noin 150  000 siviiliä ja 50  000 sotilasta, ja sen ruokahuolto oli ilmakuljetusten varassa.

Hugo Hartung oli määrätty puolustamaan kaupungin laidalla sijaitsevaa Schöngartenin lentokenttää. Hän oli juuri käymässä levolle, kun ­ulkoa kuului huuto: ”Venäläiset ovat täällä!”

Miehet säntäsivät ulos parakista. Kiitorataa valaisi valoraketti, ja osa lentoaseman rakennuksista ja sitä ympäröivistä taloista oli ilmi­liekeissä. Hartung juoksi kuolleita ja haavoittuneita väistellen läheiseen upseerimessiin luotien viuhuessa hänen ympärillään.

”Liittykää meihin! Liittykää meihin!” kuului neuvostoliittolaisten lentokentän aidan taakse pystyttämistä kovaäänisistä. Sitten kajahtivat Kansainvälisen ensisävelet.

Hartung piiloutui toveriensa kanssa kellariin. Parin tunnin kuluttua heille tuotiin määräys ­antautua ja luovuttaa lentokenttä viholliselle.

breslau 1934 soviet artillery

Oderin varrella sijaitseva Breslau oli vilkas kauppa­kaupunki ennen sotaa. Puna-armeijan raskas tykistö moukaroi Breslauta kaupungin laitamilta lähes taukoamatta.

© Scanpix/AKG

Historiallinen Breslau tuhoutui täysin

Breslau säästyi pitkään liittoutuneiden pommituksilta, minkä vuoksi Saksa sijoitti kaupunkiin 400  000 pakolaista. Kun sota sitten lopulta saapui Breslauhun, kaupunki tuhoutui taisteluissa maan tasalle.

Toisen maailmansodan taistelut kiersivät Saksalle kuuluneen Sleesian pitkään kaukaa. Breslau oli säästynyt ilmahyök­käyksiltä vuoden 1944 lokakuun alkuun asti, ja se oli ollut suhteellinen turvallinen paikka asua. Kun Saksan joukot alkoivat perääntyä itärintamalla, Bres­lauhun hakeutui noin 400  000 pakolaista, ja kaupungin asukasluku nousi yli ­miljoonaan.

Breslau oli Ala-Sleesian pääkaupunki, jossa oli runsaasti virastoja ja vilkas kulttuurielämä. Kaupunki sijaitsi otollisella paikalla Oderjoen varrella ja oli tärkeä kaupankäynnin keskus.

Sen asukkaat olivat taustaltaan saksalaisia, ja vain ­muutama prosentti heistä puhui puolaa. Sodan aikana kaupunkiin siirrettiin paljon tärkeää sota­teollisuutta, jonka palvelukseen tuotiin ­keskitysleireiltä tuhansia pakkotyöläisiä.

Vuoden 1945 jälkeen Sleesia liitettiin Puolaan ja maakunnan asukkaat karko­tettiin Saksaan. Wrocławiksi nimettyyn kaupunkiin tuotiin uusia asukkaita Puolan itäosista, jotka Neuvostoliitto oli liittänyt itseensä.

Nykyään kaupungissa on noin 630  000 asukasta, ja osa sen historiallisis­ta rakennuksista on rakennettu uudelleen.

Hautajaisväki pakeni pommeja

Sunnuntai 18. helmikuuta 1945
Neuvostosotilaat etenivät talo talolta yhä lähemmäs Breslaun keskustaa. Volkssturm-joukot tekivät sitkeästi vastarintaa, mutta turhaan.

60-vuotiasta Paul Peikertiä ei ollut helppo saada tolaltaan. Hän oli toiminut 13 vuoden ajan pappina Breslaun katolisessa Pyhän Mauritiuksen kirkossa, ja hänet tunnettiin kiivaana natsien vastustajana. Gestapon pelätyt kuulustelijatkaan eivät olleet saaneet häntä murtumaan.

Nyt Peikert joutui hautaamaan ensimmäisen kaatuneen seurakuntansa jäsenen, ja hän oli surun murtama. Vainaja oli vasta 24-vuotias SS-upseeri Erich Seega. Vihollinen oli iskenyt 12 panssarivaunulla Seegan kehnosti aseistetun ­yksikön kimppuun.

Noin 150 kaatuneesta saksalaisesta ainoastaan Seegan ruumis oli saatu haettua haudattavaksi, muut kuolleet ja haavoittuneet oli jouduttu jättämään niille sijoilleen.

Juuri, kun arkku oli laskettu hautaan, neuvostoliittolaiset alkoivat taas pommittaa Breslauta. Peikert ja muu hautajaisväki pakenivat kirkkoon. Pommitukset jatkuivat koko kirkkaan ja kylmän talviyön.

trench panzerfaust volkssturm

Breslaun puolustajat olivat enimmäkseen keskenkasvuisia poikia, joilla oli vain yksinkertaisia aseita, kuten panssarinyrkkejä.

© Bridgeman

Upseereille ei annettu armoa

Torstai 1. maaliskuuta 1945
Posenin ”l­innake” oli antautunut. Siellä kiivaat ­taistelut ­olivat kestäneet kuukauden, ja ­niissä oli kuollut 12  000 ihmistä.

Breslaussa kenraali Hermann Niehoff ­kohotti kuulokkeen korvalleen ja kuunteli tarkkaavaisena. Kenraalieversti Ferdinand Schörner oli ­tapansa mukaan lyhytsanainen.

Schörner, jota kutsuttiin lisänimellä ”Verinen”, oli yksi Saksan korkea-arvoisimpia kenraaleja, ja hän komensi Tšekkoslovakiaan ja Oderjoen alueelle sijoitettuja saksalaisjoukkoja.

”Teidän on pidettävä Breslau hallussanne ­viimeiseen mieheen ja ammukseen”, Schörner ilmoitti Niehoffille. Sitten hän jatkoi: ”Jos epä­onnistutte, teidät tuomitaan kuolemaan ja perheenne joutuu vastaamaan teoistanne.”

Niehoff tiesi Schörnerin olevan tosissaan. Saksassa helmikuussa voimaan astuneen lain nojalla ”pelkureiksi” osoittautuneiden upsee­rien perhe voitiin teloittaa rangaistukseksi väitettyjen pelkureiden teoista. Laskettuaan kuulokkeen Niehoff istui hetken hiljaa.

Sitten hän tarttui ­kynään ja kirjoitti nopeasti lyhyen viestin vaimolleen ja lapsilleen: ”Tiedän, mikä ­minua odottaa. Jääkää hyvästi.”

Koulukin koki kovia

Sunnuntai 11. maaliskuuta 1945
Neuvostoliiton pommikoneet tekivät Breslaun eteläosien ylle yli 500 pommituslentoa, joiden jäljiltä suuri osa kaupungista oli raunioina.

14-vuotias Horst Gleiss ohitti sattumalta vanhan koulunsa, jota hän oli käynyt ennen saarron alkamista ja koulujen sulkemista.

Koulu oli kärsinyt pommituksissa pahoja vaurioita, ja sen ikkunat olivat pirstaleina. Horst muisti iskulauseen, jonka hän oli oppinut Hitlerjugendissa:

”Seinät voivat murtua mutta eivät meidän ¬sydämemme.” Hän jatkoi itkien matkaa.

Puna-armeijan kevyt tykistö tulitti Breslaussa saksalaisten asemia.

© Scanpix/AKG

Apujoukot olivat matkalla

Myöhemmin samana päivänä
Hatzfeldin ­palatsissa vietettiin kaatuneiden saksalaisten muistopäivää.

Noin 150 uupunutta ja nuhjuista sotilasta ja Volkssturm-taistelijaa asettui riviin Hanken päämajana toimivan Hatzfeldin palatsin suureen juhla­saliin.

Tilaisuuden juhlavuutta korosti nuori hitler­jugendilainen, joka lauloi kirkkaalla ­pojanäänellään surumielistä Ich hatt’ einen ­Kameraden -laulua.

Hanken lausuttua tervehdyksensä puheenvuoro siirtyi kenraali Niehoffille, joka tähdensi, että Breslaun asukkaiden oli pidettävä pintansa, vaikka kaupungista ei jäisi jäljelle muuta kuin rauniot.

Sitten hän lisäsi, että apujoukot olivat jo matkalla Breslauhun mutta niiden tuloon saattoi mennä vielä 10–14 päivää tai pitempäänkin. ”Siihen saakka meidän, kunniakkaan itäisen linnakkeen puolustajien, on osoitettava Führerille olevamme peräänantamattomia sotureita”, Niehoff julisti.

Lopuksi Hanke jakoi sotilaille ansiomitaleita. Palkittujen joukossa oli 17-vuotias ”Panssari-Karl”, joka kulki pitkin Breslaun katuja pans­sarinyrkki kummassakin kainalossa tuhoamassa vihollisen taisteluvaunuja.

Lentokenttä keskelle kaupunkia

Maaliskuun puoliväli 1945
Neuvostojoukot olivat saamassa Gandaun lentokentän ­hallintaansa ja estämässä siten elintärkeät ruoka- ja ammuskuljetukset Breslauhun.

”Palontorjuntajoukot, tehkää velvollisuutenne!” Isä ­Peikertiä puistatti, kun hän luki ­kadun varteen pystytetyn kyltin tekstin. Puolisotilaallisilla palomiesjoukoilla ei ollut mitään tekemistä tulipalojen sammuttamisen kanssa – päinvastoin.

Karl Hanke oli antanut niille käskyn polttaa Breslaun keskustan lähellä sijaitsevaa Luther-kirkkoa ympäröivät rakennukset, jotta niiden paikalle voitaisiin rakentaa kiitorata korvaamaan Gandaun lentokenttää, joka oli joutumassa vihollisen haltuun.

Tuhottavien rakennusten asukkaat oli häädetty kodeistaan ja heidän omaisuutensa oli heitetty ikkunoista ulos.

Kadulla lojui sikinsokin vaatteita, kirjoja ja koriste-esineitä. Aseistautuneet miehet pitivät talojen asukkaita loitolla palomiehistä, jotka kaatoivat tavararöykkiöiden päälle tervaa ja sytyttivät ne palamaan. Sitten he sytyttivät rakennuksetkin tuleen. Vain uusgoottilainen kirkko, jonka torni oli ennen sotaa ollut Breslaun korkein rakennus, säästyi liekeiltä.

Kiitorata vaati tuhansia uhreja

Maaliskuun loppu 1945
Kolbergin ja Küstrinin linnakekaupungit olivat antau­tuneet ­puna-armeijalle. Breslaussa uuden kiito­radan rakennustyöt jatkuivat.

Työporukat raivasivat taukoamatta tiiliskiviä ja muuta rakennusjätettä Breslaun keskustasta Hanken kaavaileman kilometrin pituisen kiitoradan tieltä.

Neuvostoliittolaiset puolestaan pyrkivät kaikin keinoin estämään kiito­radan valmistumisen ja moukaroivat työmaata kranaateilla lähes kellon ympäri.

Kranaatit ehtivät tappaa 13  000 ihmistä, ­ennen kuin kiitorata lopulta valmistui.

Ilmapommitukset alkoivat

Pääsiäissunnuntai 1. huhtikuuta 1945
Neuvostojoukot aloittivat ratkaisevan hyökkäyksen Breslauhun.

Klosterstrasse 36:n pommisuojaan kokoontuneet noin kolmesataa seurakuntalaista alkoivat liikehtiä rauhattomasti, kun kumea jylinä kertoi jälleen uuden ilmahyökkäyksen alkaneen.

Neuvostoliittolaiset olivat julistaneet kovaäänisillään, että 750 pommikonetta oli matkalla Breslauhun, ja isä Peikert oli siksi päättänyt pitää pääsiäismessun kirkon sijasta pommisuojassa. Kun pommit alkoivat putoilla, voimakkaat räjähdykset vavahduttivat pommisuojan seiniä ja saivat kynttilät putoamaan tilapäiseltä alttarilta lattialle.

Monet paikallaolijat kavahtivat kauhuissaan pystyyn luullen loppunsa koittaneen.

Yhtäkkiä pommisuojan oveen ryskytettiin ja ­ulkopuolelta kuului huuto: ”Tulipalo! Pian ulos! ­Koko katu on tulessa!” Pommisuojassa syntyi sekasorto, ja ovea vartioineet naiset riuhtaisivat raskaan oven apposen auki.

Vanhukset, naiset ja lapset tungeksivat kadulle johtaviin portaisiin mielessään yksi ainoa ajatus: päästä pois kellarista ennen kuin koko talo sortuisi heidän niskaansa.

Ulkona vastassa oli sietämätön kuumuus, ja pakenijat joutuivat hengittämään palavista rakennuksista huokuvaa ­savua ja kipinöitä. Monien vaatteet syttyivät palamaan, ja he kieriskelivät kir­kuen maassa saadakseen liekit sammumaan. Kranaatit lensivät viheltäen ilman halki, ja räjähdysten synnyttämät paineaallot paiskoivat ihmisiä pitkin pituuttaan kadulle.

Kaikki kynnelle kykenevät pakenivat kauhuissaan, mutta kaikkialla näkyi vain mustuneita rakennuksia, hiiltyneitä ruumiita ja tulen tuhoamia ajoneuvoja.

© Wagner & Debes

”Breslaun linnake” piti pintansa 82 päivää

Breslau, Königsberg, Posen ja Kolberg nimitettiin linnakkeiksi, joiden piti hidastaa neuvostojoukkojen etenemistä länteen.

Puna-armeijan kenraalit uskoivat Breslaun valtaamisen käyvän helposti. Hitler oli kuitenkin mää­rännyt, että Breslausta piti tehdä ”linnake”, jota oli puolustettava vii­meiseen mieheen saakka.

Breslau oli tärkeä liikenteen solmukohta, joka ei ­saanut joutua vihollisen haltuun. Bres­lausta käytä­vät taistelut sitoisivat tuhansia neuvostosoti­laita, ja lisäksi natsit halusivat ­hyödyntää Breslaun sankarillis­ta puolustusta propagandassaan.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi 12. tammikuuta, ja neuvostojoukot etenivät kahdessa viikossa Keski-Puolasta Oderjoelle noin 80 kilometrin päähän Berliinistä.

­Breslaussa eteneminen kuitenkin pysähtyi. Puna-armeija saartoi Breslaun 15. helmikuuta ja alkoi pommittaa kaupunkia ankarasti.

Breslauta puolustaneilla saksalaisilla oli käytössään lähinnä kevyitä aseita, kuten konepistooleja, liekinheittimiä ja panssarinyrkkejä. Siitä huolimatta he onnistuivat pitämään pintansa 82 päivän ajan.

Breslau antautui vasta 6. touko­kuuta eli neljä päivää pääkaupunki Berliinin jälkeen.

Breslaun taisteluissa kuoli ainakin 20  000 siviiliä ja 6  200 saksalaista sotilasta.

Breslau oli raunioina

Tiistai 3. huhtikuuta 1945
Lähes 80 prosenttia Breslaun rakennuksista oli tuhoutunut viikon kestäneissä kovissa pommituksissa.

Pyhän Mauritiuksen kirkko oli tulessa. Kirkon yhteydessä sijaitsevasta asunnostaan paennut isä ­Peikert näki liekkien levinneen myös hänen kirkkonsa torniin.

Peikert juoksi raunioiden reunustamia katuja pitkin väestösuojasta toiseen. Kuumuus korvensi hänen keuhkojaan, savu kirveli hänen sil­miään, ja hän pelkäsi koko ajan vaatteidensa tai hiustensa syttyvän palamaan.

Päästyään Kaiserbrücken sillalle Peikert pysähtyi katsomaan ­takanaan avautuvaa näkyä. Pyhän Mauritiuksen kirkon korkea torni oli sortunut, ja jäljellä oli vain raunioita, jotka erottuivat mustina liekkien punaamaa taivasta vasten.

Kaikkialla lojui ruumiita. Niitä oli niin paljon, että ruumis­arkut olivat loppuneet, ja vainajat jouduttiin käärimään paperiin hautaamista varten.

Hugo Hartung ajatteli, että ruumiit muistuttivat valkeissa kääreissään postipaketteja. Jotkut vainajat haudattiin jo toista kertaa, sillä pommit olivat lennättäneet jo aiemmin haudattuja ruumiita maan pinnalle.

Tulppaanit ja hyasintit kukkivat niissä puutarhoissa, joita ei vielä ollut muutettu hautausmaiksi. Tulipalojen kuumuus oli saanut kukat aukeamaan ennen aikojaan.

Albert Speerin jäähyväiskirje

Maanantai 16. huhtikuuta 1945
Puna-armeija lähestyi Berliiniä, ja Hitler siirsi esikuntansa kaupungin hallintokorttelissa sijaitsevaan Führer-bunkkeriin.

Karl Hanke istui työhuoneessaan Hatzfeldin ­palatsissa lukemassa ­Albert Speeriltä saamaansa kirjettä. Miehet ­olivat tutustuneet jo 15 vuotta aikaisemmin, kauan ennen kuin Speeristä oli tullut ensin Hitlerin pää­arkkitehti ja sitten ­tämän varusteluministeri.

”Aikana, jolloin kansan johtajat murtuvat ja luovuttavat, Te näytätte esimerkkiä. Teillä ei ole aihetta katumukseen, nyt kun Teidän elämänne lähestyy kunniakasta loppuaan.”

Kirjeen allekirjoituksena olivat sanat: ”Ystävänne ­Albert Speer”.

Führerin syntymäpäiväjuhla

Perjantai 20. huhtikuuta 1945
Hitlerin syntymäpäivä oli ollut natsien kansallinen juhlapäivä, mutta nyt sitä juhlittiin hillitysti.

Horst Gleiss ja hänen Hitler­jugendin toverinsa oli kutsuttu juhlimaan Hitlerin syntymäpäivää. Palopuheet kunniasta ja teräksisestä tahdosta unohdettiin, sillä nyt oli aika juhlia.

Pöytään oli katettu kakkuja, ­mehua, punaviiniä ja snapseja. Juhlaan kutsutut tytöt ilahduttivat muita vieraita laulullaan ja tanssillaan. ­Illan edetessä juhlijoiden lähes hysteeriseltä vaikuttava ilonpito kuitenkin vaihtui vähitellen synkkyyteen.

Aikuiset sotilaat eivät enää edes yrittäneet peitellä epätoivoaan. He joutuivat kohtaamaan kuoleman joka ikinen päivä ja tiesivät, että sota oli hävitty. Sotilaiden joukkiot harhailivat pitkin Breslaun katuja etsien pommitetuista asunnoista viinaa. Jos jostain sattui löytymään pullo, päivä oli pelastettu.

Vaikka sotilaiden tehtävä oli suojella kaupungin siviilejä, he kävivät vastaantulevien naisten kimppuun ja raiskasivat näitä.

Breslau oli kuilun partaalla. Taistelutahto oli mennyttä, ja ruokakuljetuksia tuli milloin sattui. Kukaan ei enää uskonut apujoukkojen tuloon.

Haavoittuneet jäivät omilleen

Huhtikuun loppu 1945
Puna-armeija oli käytännössä vallannut lähes koko Berliinin, ja Hitler oli tehnyt itsemurhan. Breslaun ”linnake” piti silti yhä sitkeästi pintansa.

Kynttilöiden liekit heittivät lepattavia varjoja bunkkerin betoniseinille. Silloin tällöin jostain kuului vaimeaa valitusta, mutta muuten sairaalana toimivassa bunkkerissa oli hiirenhiljaista.

Nelikerroksisen betonirakennelman kaikki huoneet olivat täynnä haavoittuneita ja kuolevia miehiä. Lattialla oli verisiä lakanakasoja, ja löyhkä oli sietämätön.

Potilaat viruivat tiiviiseen ­ahdetuissa kerrossängyissä, ja ylimmässä vuoteessa makaavat olivat niin korkealla, ­että heidän nenänsä koskettivat melkein kattoa. Hoitajia ei ollut tarpeeksi, ja useimmat haavoittuneet joutuivat huolehtimaan itse itsestään.

Ainoa vaihtoehto antautuminen

Perjantai 4. toukokuuta 1945
Saksan uusi valtakunnanpresidentti Karl Dönitz neuvotteli liittoutuneiden kanssa antautumisesta. Tanskaa ja Norjaa yhä miehittävät saksalais­joukot valmistautuivat antautumaan.

Neljä breslaulaista pappia oli päässyt tapaamaan kaupungin ylintä sotilaskomentajaa, kenraali Niehoffia. He olivat kertoneet tälle, miten vaikeissa olosuhteissa kaupunkilaiset joutuivat jatkuvasti elämään.

”Miten te voitte perustella taistelun jatkamista tässä tilanteessa?”, yksi papeista kysyi Niehoffilta. Kenraali istui pitkään hiljaa pää painuksissa, ja lausui sitten:

”Olen aivan samaa mieltä kanssanne. Mutta kertokaapa, mitä minun oikein pitäisi tehdä?”

”Antautukaa!” papit vastasivat kuorossa.

Keskustelematta asiasta Karl Hanken kanssa Niehoff lähetti kaksi upseeria neuvostoliittolaisten luo neuvottelemaan antautumisesta. Kun Hanke kuuli siitä, hän kiiruhti Niehoffin päämajaan vaatimaan tältä selitystä.

”Kenraali! Olen juuri saanut tietää, että olette aikeissa antautua!” Hanke huusi kiihtyneenä.

”Olette kuullut aivan oikein, herra Gauleiter”, Niehoff vastasi rauhallisesti.

”Siinä tapauksessa minun on pakko antaa ­pidättää teidät”, Hanke tiuskaisi.

”Jos täällä joku antaa pidätysmääräyksiä, se olen minä”, Niehoff totesi kuivasti.

Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus, kunnes Hanke lopulta sai sanottua: ”Pahoittelen, että uhkailin teitä, se ei ollut tarkoitukseni. Mitä minun pitäisi teidän mielestänne tehdä?”

Niehoff totesi kylmästi Hankelle, että tämän olisi parasta tappaa itsensä.

Tämä torjui ehdotuksen järkyttyneenä: ”Olen liian nuori kuolemaan. Auttakaa minua!”

Karl Hanke anasti lentokoneen ja pakeni Breslausta juuri ennen kaupungin antautumista.

© Bundesarchiv

”Breslaun pyöveli” katosi jäljettömiin

Karl Hanke johti Breslaun vastarintaa kuukausikaupalla. Kun tappio oli väistämätön, hän pakeni varastetulla lentokoneella.

Karl Hanken ura alkoi Saksan propagandaministeriössä, jossa hänestä tuli Joseph Goebbelsin lähin alainen.

Miesten yhteistyö päättyi vuonna 1939, kun Hanken ja Goebbelsin vaimon ­Magdan suhde ­paljastui. Sen jälkeen Hanke liittyi Saksan sotavoimiin ja taisteli muun muassa Ranskassa.

Vuonna 1941 Hitler teki Hankesta Ala-Sleesian aluekomentajan eli Gauleiterin, jonka päämaja sijaitsi Breslaussa.

Seuraavat neljä vuotta Hanke johti kaupunkia kovin ottein ja pani toimeen yli tuhat teloitusta.

Vähän ennen Breslaun antautu­mista 6. toukokuuta 1945 Hanke anasti lentokoneen ja katosi. Hänen katoamiseensa liittyy monia tarinoi­ta: jotkut esimerkiksi uskovat hänen paenneen Espanjaan.

Luultavammin Hanke kuitenkin laskeutui Tšekko­slovakiaan ja kuoli paikallis­ten vastarintasissien vankina.

Viimeinen lento Breslausta

Sunnuntai 6. toukokuuta 1945
Natsi-Saksa oli sortumaisillaan. Kello 5.30 aamulla ­pieni joukko miehiä kokoontui Karl Hanken rakennuttamalle kiitoradalle, jota ei ollut vielä kertaakaan käytetty.

SS-sotilaan univormuun pukeutunut Hanke ­pujahti vaivihkaa kenraali Niehoffin yksityiskäytössä olevaan Fieseler Storchiin, joka oli Breslaun ainoa lentokuntoinen lentokone.

Hän oli päättänyt varastaa koneen päästäkseen pakenemaan Breslausta ja välttyäkseen joutumasta neuvostoliittolaisten vangiksi. Pian kone kohosi ­ilmaan ja livahti neuvostoiittolaisten ilmatorjunnan läpi.

Hanke katseli hermostuneena lentokoneen ikkunasta, kuinka kone jätti taakseen savuavan rauniokaupungin, joka oli kerran ollut Breslau.

Pian ikkunasta alkoi näkyä vihreitä peltoja, ja Hanke tiesi päässeensä turvaan saksalaisten miehittämän Tšekkoslovakian ilmatilaan.

Breslaun puolustajat antautuivat

Myöhemmin samana päivänä
Breslau oli valmis antautumaan, ja kenraali Niehoff neuvotteli antautumisen ehdoista.

Ahtaaseen kellariin oli pakkautunut noin kolmesataa saksalaissotilasta. Laskuvarjojoukkojen upseeri nousi tuolille ja puhutteli miehiä: ”Hyvät asetoverit! Teimme kaiken voitavamme. Kiitän teitä siitä, että jatkoitte taistelua tiukassakin paikassa. ­Kaatuneiden tovereidenne ja omantuntonne tähden, pitäkää kiinni kunniastanne. Saksa on mennyttä, eikä täällä enää ole sijaa minun kaltaiselleni vanhalle laskuvarjojääkärille.”

Sitten hän otti tyynesti pistoolin vyöllään roikkuvasta kotelosta ja ampui itseään päähän.

Samaan aikaan kenraali Niehoff avustajineen istui kenraali Gluzdovskin päämajassa lukemassa ­antautumisehtoja. Ne olivat lievemmät kuin Niehoff oli pelännyt. Ehdoissa luvattiin hoitoa sairaille ja haavoittuneille, taattiin siviilien turvallisuus ja luvattiin kohdella vangiksi otettuja sotilaita kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Niehoff allekirjoitti ehdot huojentuneena.

Sitten aiemmin vaiti pysytellyt puna-armeijan ­poliittinen komissaari avasi suunsa ja ilmoitti: ”Neuvostoliiton 6. armeija marssii Breslauhun tänä iltana noin kello 21.”

Niehoff protestoi sanoen, ettei hän millään ehtisi riisua kaikkia joukkojaan aseista niin pian ja että seurauksena olisi kaaos.

Vihollinen ei tuntenut sääliä

Toukokuun 8. päivän vastainen yö 1945
Sota oli ohi. Neuvostojoukot olivat miehit­täneet ­Breslaun, jonka asukkaat piileskelivät l­ukittujen ovien takana.

Breslaussa puhkesi täysi kaaos, eikä edes kirkko ollut turvassa juovuksissa räyhääviltä neuvostosotilailta. He potkaisivat kirkon ovet auki, raahasivat kirkossa piileskelleet olevat miehet ulos pieksettäviksi ja hoippuivat sitten takaisin sisälle. Kryptaan paenneet naiset he raiskasivat ­armotta, ja jos naiset uskalsivat tapella vastaan, heidät hakattiin.

Antautumista seuranneina viikkoina neuvostosotilaat rellestivät Breslaussa viinaa ja naisia etsien ja holtittomasti ammuskellen.

Riittävän juovuksissa ollessaan he joivat kaiken, mitä ­käsiinsä saivat – jopa pakkasnestettä. Kaduilla lojui siellä täällä sammuneita puna-armeijan ­sotilaita nukkumassa humalaansa pois.

Breslaun kauhujen todistajat

Kesäkuu 1945
Saksalaiset vangit lähtivät Breslausta pitkissä kolonnissa. Vankien joukossa oli myös ohjaaja Hugo Hartung.

Pappi Paul Peikert sai viran Bredenbornista Länsi-Saksasta. Hän kuoli vuonna 1949.

Hitler-nuori Horst Gleissistä tuli luonnon- ja maantieteilijä. Vuonna 1975 hän perusti arkiston, johon hän keräsi muistoja sota-ajan Bres­lausta. Hän myös kirjoitti kokemuksistaan Breslaun piirityksen aikana

Kenraali Hermann Niehoff oli sotavankina Neuvostoliitossa vuoteen 1955 saakka. Vapauduttuaan hän työskenteli kemianalan yrityksessä ja kirjoitti kirjoja Breslausta.

Hugo Hartung muutti Müncheniin, missä hänestä tuli teatterikriitikko ja romaanikirjailija. Hän kuoli vuonna 1972.

Lue myös:

Hitlerin testamentti
Hitler

Hitler laati testamentin viime hetkillään

2 minuuttia
Kolmas valtakunta

Galleria: Natsivallan viime hetket

2 minuuttia
Toinen maailmansota

Kuinka älykkäitä natsit olivat?

3 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota