Hiki helmeili Hugo Hartungin otsalla. Hän oli ammatiltaan teatteriohjaaja eikä hän ollut tottunut raskaaseen ruumiilliseen työhön. Oli elokuu 1944, ja Saksa oli joutunut siirtymään hyökkäyssodasta puolustuskannalle.
Puna-armeijan vyöryessä kohti länttä Hitler oli nimittänyt useita Itä-Preussin, Puolan ja Sleesian kaupunkeja ”linnakkeiksi”, joita oli puolustettava hinnalla millä hyvänsä. Nyt Neuvostoliiton 6. armeija oli edennyt jo noin 400 kilometrin päähän Varsovaan, ja kaikki Breslaun työkykyiset miehet oli komennettu linnoittamaan kaupunkia tulevaa piiritystä varten.
Hartung oli määrätty operaatio Bartoldiin rakentamaan Breslaun ympärille syviä ja leveitä vallihautoja, joiden oli tarkoitus pysäyttää neuvostoliittolaisten panssarivaunut.
Aamupäivän edetessä lapiot alkoivat tuntua miesten käsissä yhä raskaammilta. Moni vajosi uupumuksesta maahan tietoisena siitä, että heidän työnsä oli todennäköisesti aivan turhaa.
”Tämä kaivanto ei pysäytä yhden yhtä neuvostopanssaria. Ja jos yksi panssarivaunu sattuisikin juuttumaan kaivantoon, seuraava vyöryy sen ylitse ja jatkaa matkaa”, Hartung kuuli erään upseerin mutisevan.
Breslaun aluejohtajan usko horjui
Perjantai 12. tammikuuta 1945
Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksensä Saksaan. Offensiiviin osallistui noin 2,2 miljoonaa neuvostosotilasta.
Breslaun alueen ylin natsijohtaja, Gauleiter Karl Hanke istui työhuoneessaan Hatzfeldin palatsissa, kun hän kuuli radiosta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaneen.
Hän tiesi, että oli vain päivien kysymys, koska vihollinen saapuisi Breslauhun. Yhtäkiä sihteerin ääni keskeytti hänen synkät mietteensä.
”Ajatella, että he ovat valmiita uhraamaan kaiken!” nuori sihteeri ihmetteli.
”Ketkä?” Hanke kurtisti kulmiaan.
”Neuvostoliittolaiset tietysti. Ketkä muutkaan?” sihteeri vastasi.
”Ja mitäköhän he ovat uhraamassa?”
”Karl”, sihteeri totesi kärsivälliseen sävyyn. ”Heidät murskataan alta aikayksikön. Heillä on vain pari amerikkalaista panssarivaunua, jotka liittoutuneet ovat onnistuneet muiluttamaan Murmanskin laivastosaarron läpi.”
Hanke lukeutui Hitlerin uskollisimpiin tukijoihin, ja hän oli työskennellyt propagandaministeriössä Joseph Goebbelsin rinnalla. Hän tiesi hyvin, että puheet Neuvostoliiton heikkoudesta olivat pelkkää natsijohdon itsepetosta.
”Tuollainen puhe on propagandaministeriön puppua. Ei sitä kannata uskoa”, Hanke sanoi.
Kun puna-armeijan tankit lähestyivät, työkykyiset miehet määrättiin kaivamaan Breslaun ympärille panssarihautoja.
Hanke kannusti joukkojaan
Tammikuun puoliväli 1945
Neuvostoliiton joukot olivat levittäytyneet koko Saksan rintamalle ja lähestyivät Breslauta.
”Aiheuttakaa viholliselle mahdollisimman paljon vahinkoa”, Hanke huusi eteensä kokoontuneelle koulupoikien ja ikämiesten joukolle.
Kaikki asekuntoiset miehet oli jo aikaa sitten lähetetty rintamalle tai he olivat kuolleet. Breslauta puolustamassa oli enää muutama tuhat sotilasta, ja loput miehet olivat siviilejä, joista koottuja kehnosti aseistettuja kodinturvajoukkoja kutsuttiin nimellä Volkssturm, ”kansanrynnäkkö”.
Breslaussa heitä oli noin 50 000 miestä ja poikaa; vastassaan heillä oli suuri ja raskaasti aseistettu neuvostoarmeija.
”Hyvät herrat! Ei ole häpeä kuolla Saksan puolesta”, Hanke messusi paatoksella. Hän oli toiminut Breslaun aluejohtajana neljä vuotta ja oli sinä aikana pannut toimeen yli tuhat teloitusta.
Kaupunkilaiset kutsuivatkin häntä ”Breslaun pyöveliksi”.
”Hyökkäykseen!” Hanke mylvi. Miehet vastasivat kohottamalla oikean kätensä natsitervehdykseen ja huutaen ”Sieg Heil!”.
Naisia ja lapsia kuoli kylmyyteen
Lauantai 20. tammikuuta 1945
Hanke oli kuukausien ajan kieltänyt siviilejä poistumasta Breslausta. Nyt hän määräsi 600 000 naista ja lasta lähtemään kaupungista.
Breslaun rautatieasemalla tuhannet ihmiset yrittivät ahtautua laiturin vieressä odottavaan junaan. Yhtäkkiä väkijoukon keskuuteen levisi paniikki, ja yli sata ihmistä tallautui hengiltä.
Suurin osa lähtijöistä ei mahtunut junaan, vaan he joutuivat lähtemään Breslausta jalan. Moni naisista uuvahti matkan varrella ja istahti lumeen. Osa heistä ei koskaan noussut jatkamaan matkaa. Tien vierellä makasi myös jäätyneitä lasten ruumiita.
Pakolaisten joukossa oli nuori rouva Hanisch, joka kantoi sylissään neljän kuukauden ikäistä tytärtään Gabia. Gabi itki nälkäänsä mutta maito tuttipullossa oli jäätynyt. Joka kerta kun Hanisch näki talon, jonka ikkunassa loisti valo, hän koputti oveen siinä toivossa, että saisi lämmittää maitoa tyttärelleen. Oli jo melkein aamu, kun muuan nainen lopulta avasi oven.
Hanisch astui kiitollisena sisälle ja kääri tytärtään peittävät huovat auki. Gabi makasi aivan hiljaa ja liikkumatta. Hän oli kuollut.
Noin 90 000 ihmistä kuoli pakomatkalla Breslausta länteen. Osa hengissä selvinneistä päätyi Dresdeniin, missä moni heistä sai surmansa liittoutuneiden rajuissa pommituksissa 13.–15. helmikuuta 1945.
Tammikuussa 600 000 naista ja lasta sai käskyn lähteä Breslausta. Jotkut saivat autokyydin, suurin osa käveli.
Puna-armeija valtasi lentokentän
Torstai 15. helmikuuta 1945
Puna-armeija saartoi Breslaun. Kaupungissa oli yhä noin 150 000 siviiliä ja 50 000 sotilasta, ja sen ruokahuolto oli ilmakuljetusten varassa.
Hugo Hartung oli määrätty puolustamaan kaupungin laidalla sijaitsevaa Schöngartenin lentokenttää. Hän oli juuri käymässä levolle, kun ulkoa kuului huuto: ”Venäläiset ovat täällä!”
Miehet säntäsivät ulos parakista. Kiitorataa valaisi valoraketti, ja osa lentoaseman rakennuksista ja sitä ympäröivistä taloista oli ilmiliekeissä. Hartung juoksi kuolleita ja haavoittuneita väistellen läheiseen upseerimessiin luotien viuhuessa hänen ympärillään.
”Liittykää meihin! Liittykää meihin!” kuului neuvostoliittolaisten lentokentän aidan taakse pystyttämistä kovaäänisistä. Sitten kajahtivat Kansainvälisen ensisävelet.
Hartung piiloutui toveriensa kanssa kellariin. Parin tunnin kuluttua heille tuotiin määräys antautua ja luovuttaa lentokenttä viholliselle.
Oderin varrella sijaitseva Breslau oli vilkas kauppakaupunki ennen sotaa. Puna-armeijan raskas tykistö moukaroi Breslauta kaupungin laitamilta lähes taukoamatta.
Historiallinen Breslau tuhoutui täysin
Breslau säästyi pitkään liittoutuneiden pommituksilta, minkä vuoksi Saksa sijoitti kaupunkiin 400 000 pakolaista. Kun sota sitten lopulta saapui Breslauhun, kaupunki tuhoutui taisteluissa maan tasalle.
Toisen maailmansodan taistelut kiersivät Saksalle kuuluneen Sleesian pitkään kaukaa. Breslau oli säästynyt ilmahyökkäyksiltä vuoden 1944 lokakuun alkuun asti, ja se oli ollut suhteellinen turvallinen paikka asua. Kun Saksan joukot alkoivat perääntyä itärintamalla, Breslauhun hakeutui noin 400 000 pakolaista, ja kaupungin asukasluku nousi yli miljoonaan.
Breslau oli Ala-Sleesian pääkaupunki, jossa oli runsaasti virastoja ja vilkas kulttuurielämä. Kaupunki sijaitsi otollisella paikalla Oderjoen varrella ja oli tärkeä kaupankäynnin keskus.
Sen asukkaat olivat taustaltaan saksalaisia, ja vain muutama prosentti heistä puhui puolaa. Sodan aikana kaupunkiin siirrettiin paljon tärkeää sotateollisuutta, jonka palvelukseen tuotiin keskitysleireiltä tuhansia pakkotyöläisiä.
Vuoden 1945 jälkeen Sleesia liitettiin Puolaan ja maakunnan asukkaat karkotettiin Saksaan. Wrocławiksi nimettyyn kaupunkiin tuotiin uusia asukkaita Puolan itäosista, jotka Neuvostoliitto oli liittänyt itseensä.
Nykyään kaupungissa on noin 630 000 asukasta, ja osa sen historiallisista rakennuksista on rakennettu uudelleen.
Hautajaisväki pakeni pommeja
Sunnuntai 18. helmikuuta 1945
Neuvostosotilaat etenivät talo talolta yhä lähemmäs Breslaun keskustaa. Volkssturm-joukot tekivät sitkeästi vastarintaa, mutta turhaan.
60-vuotiasta Paul Peikertiä ei ollut helppo saada tolaltaan. Hän oli toiminut 13 vuoden ajan pappina Breslaun katolisessa Pyhän Mauritiuksen kirkossa, ja hänet tunnettiin kiivaana natsien vastustajana. Gestapon pelätyt kuulustelijatkaan eivät olleet saaneet häntä murtumaan.
Nyt Peikert joutui hautaamaan ensimmäisen kaatuneen seurakuntansa jäsenen, ja hän oli surun murtama. Vainaja oli vasta 24-vuotias SS-upseeri Erich Seega. Vihollinen oli iskenyt 12 panssarivaunulla Seegan kehnosti aseistetun yksikön kimppuun.
Noin 150 kaatuneesta saksalaisesta ainoastaan Seegan ruumis oli saatu haettua haudattavaksi, muut kuolleet ja haavoittuneet oli jouduttu jättämään niille sijoilleen.
Juuri, kun arkku oli laskettu hautaan, neuvostoliittolaiset alkoivat taas pommittaa Breslauta. Peikert ja muu hautajaisväki pakenivat kirkkoon. Pommitukset jatkuivat koko kirkkaan ja kylmän talviyön.
Breslaun puolustajat olivat enimmäkseen keskenkasvuisia poikia, joilla oli vain yksinkertaisia aseita, kuten panssarinyrkkejä.
Upseereille ei annettu armoa
Torstai 1. maaliskuuta 1945
Posenin ”linnake” oli antautunut. Siellä kiivaat taistelut olivat kestäneet kuukauden, ja niissä oli kuollut 12 000 ihmistä.
Breslaussa kenraali Hermann Niehoff kohotti kuulokkeen korvalleen ja kuunteli tarkkaavaisena. Kenraalieversti Ferdinand Schörner oli tapansa mukaan lyhytsanainen.
Schörner, jota kutsuttiin lisänimellä ”Verinen”, oli yksi Saksan korkea-arvoisimpia kenraaleja, ja hän komensi Tšekkoslovakiaan ja Oderjoen alueelle sijoitettuja saksalaisjoukkoja.
”Teidän on pidettävä Breslau hallussanne viimeiseen mieheen ja ammukseen”, Schörner ilmoitti Niehoffille. Sitten hän jatkoi: ”Jos epäonnistutte, teidät tuomitaan kuolemaan ja perheenne joutuu vastaamaan teoistanne.”
Niehoff tiesi Schörnerin olevan tosissaan. Saksassa helmikuussa voimaan astuneen lain nojalla ”pelkureiksi” osoittautuneiden upseerien perhe voitiin teloittaa rangaistukseksi väitettyjen pelkureiden teoista. Laskettuaan kuulokkeen Niehoff istui hetken hiljaa.
Sitten hän tarttui kynään ja kirjoitti nopeasti lyhyen viestin vaimolleen ja lapsilleen: ”Tiedän, mikä minua odottaa. Jääkää hyvästi.”
Koulukin koki kovia
Sunnuntai 11. maaliskuuta 1945
Neuvostoliiton pommikoneet tekivät Breslaun eteläosien ylle yli 500 pommituslentoa, joiden jäljiltä suuri osa kaupungista oli raunioina.
14-vuotias Horst Gleiss ohitti sattumalta vanhan koulunsa, jota hän oli käynyt ennen saarron alkamista ja koulujen sulkemista.
Koulu oli kärsinyt pommituksissa pahoja vaurioita, ja sen ikkunat olivat pirstaleina. Horst muisti iskulauseen, jonka hän oli oppinut Hitlerjugendissa:
”Seinät voivat murtua mutta eivät meidän ¬sydämemme.” Hän jatkoi itkien matkaa.
Puna-armeijan kevyt tykistö tulitti Breslaussa saksalaisten asemia.
Apujoukot olivat matkalla
Myöhemmin samana päivänä
Hatzfeldin palatsissa vietettiin kaatuneiden saksalaisten muistopäivää.
Noin 150 uupunutta ja nuhjuista sotilasta ja Volkssturm-taistelijaa asettui riviin Hanken päämajana toimivan Hatzfeldin palatsin suureen juhlasaliin.
Tilaisuuden juhlavuutta korosti nuori hitlerjugendilainen, joka lauloi kirkkaalla pojanäänellään surumielistä Ich hatt’ einen Kameraden -laulua.
Hanken lausuttua tervehdyksensä puheenvuoro siirtyi kenraali Niehoffille, joka tähdensi, että Breslaun asukkaiden oli pidettävä pintansa, vaikka kaupungista ei jäisi jäljelle muuta kuin rauniot.
Sitten hän lisäsi, että apujoukot olivat jo matkalla Breslauhun mutta niiden tuloon saattoi mennä vielä 10–14 päivää tai pitempäänkin. ”Siihen saakka meidän, kunniakkaan itäisen linnakkeen puolustajien, on osoitettava Führerille olevamme peräänantamattomia sotureita”, Niehoff julisti.
Lopuksi Hanke jakoi sotilaille ansiomitaleita. Palkittujen joukossa oli 17-vuotias ”Panssari-Karl”, joka kulki pitkin Breslaun katuja panssarinyrkki kummassakin kainalossa tuhoamassa vihollisen taisteluvaunuja.
Lentokenttä keskelle kaupunkia
Maaliskuun puoliväli 1945
Neuvostojoukot olivat saamassa Gandaun lentokentän hallintaansa ja estämässä siten elintärkeät ruoka- ja ammuskuljetukset Breslauhun.
”Palontorjuntajoukot, tehkää velvollisuutenne!” Isä Peikertiä puistatti, kun hän luki kadun varteen pystytetyn kyltin tekstin. Puolisotilaallisilla palomiesjoukoilla ei ollut mitään tekemistä tulipalojen sammuttamisen kanssa – päinvastoin.
Karl Hanke oli antanut niille käskyn polttaa Breslaun keskustan lähellä sijaitsevaa Luther-kirkkoa ympäröivät rakennukset, jotta niiden paikalle voitaisiin rakentaa kiitorata korvaamaan Gandaun lentokenttää, joka oli joutumassa vihollisen haltuun.
Tuhottavien rakennusten asukkaat oli häädetty kodeistaan ja heidän omaisuutensa oli heitetty ikkunoista ulos.
Kadulla lojui sikinsokin vaatteita, kirjoja ja koriste-esineitä. Aseistautuneet miehet pitivät talojen asukkaita loitolla palomiehistä, jotka kaatoivat tavararöykkiöiden päälle tervaa ja sytyttivät ne palamaan. Sitten he sytyttivät rakennuksetkin tuleen. Vain uusgoottilainen kirkko, jonka torni oli ennen sotaa ollut Breslaun korkein rakennus, säästyi liekeiltä.
Kiitorata vaati tuhansia uhreja
Maaliskuun loppu 1945
Kolbergin ja Küstrinin linnakekaupungit olivat antautuneet puna-armeijalle. Breslaussa uuden kiitoradan rakennustyöt jatkuivat.
Työporukat raivasivat taukoamatta tiiliskiviä ja muuta rakennusjätettä Breslaun keskustasta Hanken kaavaileman kilometrin pituisen kiitoradan tieltä.
Neuvostoliittolaiset puolestaan pyrkivät kaikin keinoin estämään kiitoradan valmistumisen ja moukaroivat työmaata kranaateilla lähes kellon ympäri.
Kranaatit ehtivät tappaa 13 000 ihmistä, ennen kuin kiitorata lopulta valmistui.
Ilmapommitukset alkoivat
Pääsiäissunnuntai 1. huhtikuuta 1945
Neuvostojoukot aloittivat ratkaisevan hyökkäyksen Breslauhun.
Klosterstrasse 36:n pommisuojaan kokoontuneet noin kolmesataa seurakuntalaista alkoivat liikehtiä rauhattomasti, kun kumea jylinä kertoi jälleen uuden ilmahyökkäyksen alkaneen.
Neuvostoliittolaiset olivat julistaneet kovaäänisillään, että 750 pommikonetta oli matkalla Breslauhun, ja isä Peikert oli siksi päättänyt pitää pääsiäismessun kirkon sijasta pommisuojassa. Kun pommit alkoivat putoilla, voimakkaat räjähdykset vavahduttivat pommisuojan seiniä ja saivat kynttilät putoamaan tilapäiseltä alttarilta lattialle.
Monet paikallaolijat kavahtivat kauhuissaan pystyyn luullen loppunsa koittaneen.
Yhtäkkiä pommisuojan oveen ryskytettiin ja ulkopuolelta kuului huuto: ”Tulipalo! Pian ulos! Koko katu on tulessa!” Pommisuojassa syntyi sekasorto, ja ovea vartioineet naiset riuhtaisivat raskaan oven apposen auki.
Vanhukset, naiset ja lapset tungeksivat kadulle johtaviin portaisiin mielessään yksi ainoa ajatus: päästä pois kellarista ennen kuin koko talo sortuisi heidän niskaansa.
Ulkona vastassa oli sietämätön kuumuus, ja pakenijat joutuivat hengittämään palavista rakennuksista huokuvaa savua ja kipinöitä. Monien vaatteet syttyivät palamaan, ja he kieriskelivät kirkuen maassa saadakseen liekit sammumaan. Kranaatit lensivät viheltäen ilman halki, ja räjähdysten synnyttämät paineaallot paiskoivat ihmisiä pitkin pituuttaan kadulle.
Kaikki kynnelle kykenevät pakenivat kauhuissaan, mutta kaikkialla näkyi vain mustuneita rakennuksia, hiiltyneitä ruumiita ja tulen tuhoamia ajoneuvoja.
”Breslaun linnake” piti pintansa 82 päivää
Breslau, Königsberg, Posen ja Kolberg nimitettiin linnakkeiksi, joiden piti hidastaa neuvostojoukkojen etenemistä länteen.
Puna-armeijan kenraalit uskoivat Breslaun valtaamisen käyvän helposti. Hitler oli kuitenkin määrännyt, että Breslausta piti tehdä ”linnake”, jota oli puolustettava viimeiseen mieheen saakka.
Breslau oli tärkeä liikenteen solmukohta, joka ei saanut joutua vihollisen haltuun. Breslausta käytävät taistelut sitoisivat tuhansia neuvostosotilaita, ja lisäksi natsit halusivat hyödyntää Breslaun sankarillista puolustusta propagandassaan.
Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi 12. tammikuuta, ja neuvostojoukot etenivät kahdessa viikossa Keski-Puolasta Oderjoelle noin 80 kilometrin päähän Berliinistä.
Breslaussa eteneminen kuitenkin pysähtyi. Puna-armeija saartoi Breslaun 15. helmikuuta ja alkoi pommittaa kaupunkia ankarasti.
Breslauta puolustaneilla saksalaisilla oli käytössään lähinnä kevyitä aseita, kuten konepistooleja, liekinheittimiä ja panssarinyrkkejä. Siitä huolimatta he onnistuivat pitämään pintansa 82 päivän ajan.
Breslau antautui vasta 6. toukokuuta eli neljä päivää pääkaupunki Berliinin jälkeen.
Breslaun taisteluissa kuoli ainakin 20 000 siviiliä ja 6 200 saksalaista sotilasta.
Breslau oli raunioina
Tiistai 3. huhtikuuta 1945
Lähes 80 prosenttia Breslaun rakennuksista oli tuhoutunut viikon kestäneissä kovissa pommituksissa.
Pyhän Mauritiuksen kirkko oli tulessa. Kirkon yhteydessä sijaitsevasta asunnostaan paennut isä Peikert näki liekkien levinneen myös hänen kirkkonsa torniin.
Peikert juoksi raunioiden reunustamia katuja pitkin väestösuojasta toiseen. Kuumuus korvensi hänen keuhkojaan, savu kirveli hänen silmiään, ja hän pelkäsi koko ajan vaatteidensa tai hiustensa syttyvän palamaan.
Päästyään Kaiserbrücken sillalle Peikert pysähtyi katsomaan takanaan avautuvaa näkyä. Pyhän Mauritiuksen kirkon korkea torni oli sortunut, ja jäljellä oli vain raunioita, jotka erottuivat mustina liekkien punaamaa taivasta vasten.
Kaikkialla lojui ruumiita. Niitä oli niin paljon, että ruumisarkut olivat loppuneet, ja vainajat jouduttiin käärimään paperiin hautaamista varten.
Hugo Hartung ajatteli, että ruumiit muistuttivat valkeissa kääreissään postipaketteja. Jotkut vainajat haudattiin jo toista kertaa, sillä pommit olivat lennättäneet jo aiemmin haudattuja ruumiita maan pinnalle.
Tulppaanit ja hyasintit kukkivat niissä puutarhoissa, joita ei vielä ollut muutettu hautausmaiksi. Tulipalojen kuumuus oli saanut kukat aukeamaan ennen aikojaan.
Albert Speerin jäähyväiskirje
Maanantai 16. huhtikuuta 1945
Puna-armeija lähestyi Berliiniä, ja Hitler siirsi esikuntansa kaupungin hallintokorttelissa sijaitsevaan Führer-bunkkeriin.
Karl Hanke istui työhuoneessaan Hatzfeldin palatsissa lukemassa Albert Speeriltä saamaansa kirjettä. Miehet olivat tutustuneet jo 15 vuotta aikaisemmin, kauan ennen kuin Speeristä oli tullut ensin Hitlerin pääarkkitehti ja sitten tämän varusteluministeri.
”Aikana, jolloin kansan johtajat murtuvat ja luovuttavat, Te näytätte esimerkkiä. Teillä ei ole aihetta katumukseen, nyt kun Teidän elämänne lähestyy kunniakasta loppuaan.”
Kirjeen allekirjoituksena olivat sanat: ”Ystävänne Albert Speer”.
Führerin syntymäpäiväjuhla
Perjantai 20. huhtikuuta 1945
Hitlerin syntymäpäivä oli ollut natsien kansallinen juhlapäivä, mutta nyt sitä juhlittiin hillitysti.
Horst Gleiss ja hänen Hitlerjugendin toverinsa oli kutsuttu juhlimaan Hitlerin syntymäpäivää. Palopuheet kunniasta ja teräksisestä tahdosta unohdettiin, sillä nyt oli aika juhlia.
Pöytään oli katettu kakkuja, mehua, punaviiniä ja snapseja. Juhlaan kutsutut tytöt ilahduttivat muita vieraita laulullaan ja tanssillaan. Illan edetessä juhlijoiden lähes hysteeriseltä vaikuttava ilonpito kuitenkin vaihtui vähitellen synkkyyteen.
Aikuiset sotilaat eivät enää edes yrittäneet peitellä epätoivoaan. He joutuivat kohtaamaan kuoleman joka ikinen päivä ja tiesivät, että sota oli hävitty. Sotilaiden joukkiot harhailivat pitkin Breslaun katuja etsien pommitetuista asunnoista viinaa. Jos jostain sattui löytymään pullo, päivä oli pelastettu.
Vaikka sotilaiden tehtävä oli suojella kaupungin siviilejä, he kävivät vastaantulevien naisten kimppuun ja raiskasivat näitä.
Breslau oli kuilun partaalla. Taistelutahto oli mennyttä, ja ruokakuljetuksia tuli milloin sattui. Kukaan ei enää uskonut apujoukkojen tuloon.
Haavoittuneet jäivät omilleen
Huhtikuun loppu 1945
Puna-armeija oli käytännössä vallannut lähes koko Berliinin, ja Hitler oli tehnyt itsemurhan. Breslaun ”linnake” piti silti yhä sitkeästi pintansa.
Kynttilöiden liekit heittivät lepattavia varjoja bunkkerin betoniseinille. Silloin tällöin jostain kuului vaimeaa valitusta, mutta muuten sairaalana toimivassa bunkkerissa oli hiirenhiljaista.
Nelikerroksisen betonirakennelman kaikki huoneet olivat täynnä haavoittuneita ja kuolevia miehiä. Lattialla oli verisiä lakanakasoja, ja löyhkä oli sietämätön.
Potilaat viruivat tiiviiseen ahdetuissa kerrossängyissä, ja ylimmässä vuoteessa makaavat olivat niin korkealla, että heidän nenänsä koskettivat melkein kattoa. Hoitajia ei ollut tarpeeksi, ja useimmat haavoittuneet joutuivat huolehtimaan itse itsestään.
Ainoa vaihtoehto antautuminen
Perjantai 4. toukokuuta 1945
Saksan uusi valtakunnanpresidentti Karl Dönitz neuvotteli liittoutuneiden kanssa antautumisesta. Tanskaa ja Norjaa yhä miehittävät saksalaisjoukot valmistautuivat antautumaan.
Neljä breslaulaista pappia oli päässyt tapaamaan kaupungin ylintä sotilaskomentajaa, kenraali Niehoffia. He olivat kertoneet tälle, miten vaikeissa olosuhteissa kaupunkilaiset joutuivat jatkuvasti elämään.
”Miten te voitte perustella taistelun jatkamista tässä tilanteessa?”, yksi papeista kysyi Niehoffilta. Kenraali istui pitkään hiljaa pää painuksissa, ja lausui sitten:
”Olen aivan samaa mieltä kanssanne. Mutta kertokaapa, mitä minun oikein pitäisi tehdä?”
”Antautukaa!” papit vastasivat kuorossa.
Keskustelematta asiasta Karl Hanken kanssa Niehoff lähetti kaksi upseeria neuvostoliittolaisten luo neuvottelemaan antautumisesta. Kun Hanke kuuli siitä, hän kiiruhti Niehoffin päämajaan vaatimaan tältä selitystä.
”Kenraali! Olen juuri saanut tietää, että olette aikeissa antautua!” Hanke huusi kiihtyneenä.
”Olette kuullut aivan oikein, herra Gauleiter”, Niehoff vastasi rauhallisesti.
”Siinä tapauksessa minun on pakko antaa pidättää teidät”, Hanke tiuskaisi.
”Jos täällä joku antaa pidätysmääräyksiä, se olen minä”, Niehoff totesi kuivasti.
Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus, kunnes Hanke lopulta sai sanottua: ”Pahoittelen, että uhkailin teitä, se ei ollut tarkoitukseni. Mitä minun pitäisi teidän mielestänne tehdä?”
Niehoff totesi kylmästi Hankelle, että tämän olisi parasta tappaa itsensä.
Tämä torjui ehdotuksen järkyttyneenä: ”Olen liian nuori kuolemaan. Auttakaa minua!”
Karl Hanke anasti lentokoneen ja pakeni Breslausta juuri ennen kaupungin antautumista.
”Breslaun pyöveli” katosi jäljettömiin
Karl Hanke johti Breslaun vastarintaa kuukausikaupalla. Kun tappio oli väistämätön, hän pakeni varastetulla lentokoneella.
Karl Hanken ura alkoi Saksan propagandaministeriössä, jossa hänestä tuli Joseph Goebbelsin lähin alainen.
Miesten yhteistyö päättyi vuonna 1939, kun Hanken ja Goebbelsin vaimon Magdan suhde paljastui. Sen jälkeen Hanke liittyi Saksan sotavoimiin ja taisteli muun muassa Ranskassa.
Vuonna 1941 Hitler teki Hankesta Ala-Sleesian aluekomentajan eli Gauleiterin, jonka päämaja sijaitsi Breslaussa.
Seuraavat neljä vuotta Hanke johti kaupunkia kovin ottein ja pani toimeen yli tuhat teloitusta.
Vähän ennen Breslaun antautumista 6. toukokuuta 1945 Hanke anasti lentokoneen ja katosi. Hänen katoamiseensa liittyy monia tarinoita: jotkut esimerkiksi uskovat hänen paenneen Espanjaan.
Luultavammin Hanke kuitenkin laskeutui Tšekkoslovakiaan ja kuoli paikallisten vastarintasissien vankina.
Viimeinen lento Breslausta
Sunnuntai 6. toukokuuta 1945
Natsi-Saksa oli sortumaisillaan. Kello 5.30 aamulla pieni joukko miehiä kokoontui Karl Hanken rakennuttamalle kiitoradalle, jota ei ollut vielä kertaakaan käytetty.
SS-sotilaan univormuun pukeutunut Hanke pujahti vaivihkaa kenraali Niehoffin yksityiskäytössä olevaan Fieseler Storchiin, joka oli Breslaun ainoa lentokuntoinen lentokone.
Hän oli päättänyt varastaa koneen päästäkseen pakenemaan Breslausta ja välttyäkseen joutumasta neuvostoliittolaisten vangiksi. Pian kone kohosi ilmaan ja livahti neuvostoiittolaisten ilmatorjunnan läpi.
Hanke katseli hermostuneena lentokoneen ikkunasta, kuinka kone jätti taakseen savuavan rauniokaupungin, joka oli kerran ollut Breslau.
Pian ikkunasta alkoi näkyä vihreitä peltoja, ja Hanke tiesi päässeensä turvaan saksalaisten miehittämän Tšekkoslovakian ilmatilaan.
Breslaun puolustajat antautuivat
Myöhemmin samana päivänä
Breslau oli valmis antautumaan, ja kenraali Niehoff neuvotteli antautumisen ehdoista.
Ahtaaseen kellariin oli pakkautunut noin kolmesataa saksalaissotilasta. Laskuvarjojoukkojen upseeri nousi tuolille ja puhutteli miehiä: ”Hyvät asetoverit! Teimme kaiken voitavamme. Kiitän teitä siitä, että jatkoitte taistelua tiukassakin paikassa. Kaatuneiden tovereidenne ja omantuntonne tähden, pitäkää kiinni kunniastanne. Saksa on mennyttä, eikä täällä enää ole sijaa minun kaltaiselleni vanhalle laskuvarjojääkärille.”
Sitten hän otti tyynesti pistoolin vyöllään roikkuvasta kotelosta ja ampui itseään päähän.
Samaan aikaan kenraali Niehoff avustajineen istui kenraali Gluzdovskin päämajassa lukemassa antautumisehtoja. Ne olivat lievemmät kuin Niehoff oli pelännyt. Ehdoissa luvattiin hoitoa sairaille ja haavoittuneille, taattiin siviilien turvallisuus ja luvattiin kohdella vangiksi otettuja sotilaita kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Niehoff allekirjoitti ehdot huojentuneena.
Sitten aiemmin vaiti pysytellyt puna-armeijan poliittinen komissaari avasi suunsa ja ilmoitti: ”Neuvostoliiton 6. armeija marssii Breslauhun tänä iltana noin kello 21.”
Niehoff protestoi sanoen, ettei hän millään ehtisi riisua kaikkia joukkojaan aseista niin pian ja että seurauksena olisi kaaos.
Vihollinen ei tuntenut sääliä
Toukokuun 8. päivän vastainen yö 1945
Sota oli ohi. Neuvostojoukot olivat miehittäneet Breslaun, jonka asukkaat piileskelivät lukittujen ovien takana.
Breslaussa puhkesi täysi kaaos, eikä edes kirkko ollut turvassa juovuksissa räyhääviltä neuvostosotilailta. He potkaisivat kirkon ovet auki, raahasivat kirkossa piileskelleet olevat miehet ulos pieksettäviksi ja hoippuivat sitten takaisin sisälle. Kryptaan paenneet naiset he raiskasivat armotta, ja jos naiset uskalsivat tapella vastaan, heidät hakattiin.
Antautumista seuranneina viikkoina neuvostosotilaat rellestivät Breslaussa viinaa ja naisia etsien ja holtittomasti ammuskellen.
Riittävän juovuksissa ollessaan he joivat kaiken, mitä käsiinsä saivat – jopa pakkasnestettä. Kaduilla lojui siellä täällä sammuneita puna-armeijan sotilaita nukkumassa humalaansa pois.
Breslaun kauhujen todistajat
Kesäkuu 1945
Saksalaiset vangit lähtivät Breslausta pitkissä kolonnissa. Vankien joukossa oli myös ohjaaja Hugo Hartung.
Pappi Paul Peikert sai viran Bredenbornista Länsi-Saksasta. Hän kuoli vuonna 1949.
Hitler-nuori Horst Gleissistä tuli luonnon- ja maantieteilijä. Vuonna 1975 hän perusti arkiston, johon hän keräsi muistoja sota-ajan Breslausta. Hän myös kirjoitti kokemuksistaan Breslaun piirityksen aikana
Kenraali Hermann Niehoff oli sotavankina Neuvostoliitossa vuoteen 1955 saakka. Vapauduttuaan hän työskenteli kemianalan yrityksessä ja kirjoitti kirjoja Breslausta.
Hugo Hartung muutti Müncheniin, missä hänestä tuli teatterikriitikko ja romaanikirjailija. Hän kuoli vuonna 1972.