Armottomat pommitukset sytyttivät Saksan tuleen

Toisen maailmansodan alussa brittien pommituslennot Saksaan eivät juurikaan tuottaneet toivottuja tuloksia. Kun Arthur Harrisista tuli puolustusilmavoimien komentaja, hän uudisti koko pommitusstrategian. Se osoittautui tehokkaaksi mutta niin armottomaksi, että jopa pääministeri Churchill kauhistui.

Toisen maailmansodan alussa brittien pommituslennot Saksaan eivät juurikaan tuottaneet toivottuja tuloksia. Kun Arthur Harrisista tuli puolustusilmavoimien komentaja, hän uudisti koko pommitusstrategian. Se osoittautui tehokkaaksi mutta niin armottomaksi, että jopa pääministeri Churchill kauhistui.

Getty Images/Fotomontage

Sir Arthur Harris oli 80-vuotias vuonna 1972 antaessaan viimeisen haastattelunsa Britannian yleisradioyhtiölle BBC:lle. Eläkkeellä oleva ilmamarsalkka näytti pieneltä ja kuihtuneelta, ja hän puhui vanhan miehen hieman värisevällä äänellä.

Vastauksista kuitenkin kuvastui sama teräksenkova tahdonvoima kuin aina ennenkin: ”Jos minun olisi elettävä tuo aika uudelleen, toimisin täsmälleen samoin,” Harris sanoi.

Hän mattopommittaisi Saksaa yö toisensa jälkeen, kunnes sen kaupungit olisivat raunioina. ”Pommikoneemme pitivät miljoona saksalaismiestä poissa rintamalta, kun heitä tarvittiin ilmatorjunnassa, asetehtaissa ja tuhottujen kaupunkien korjaustöissä”, Harri perusteli.

Saksasta tuli sodan välttämättömyyksien uhri, Harris totesi. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa jo sodan aikana esitettyjä vastaväitteitä, joiden mukaan pommitukset olivat valtavaa resurssien tuhlausta ja tappoivat tarpeettomasti kymmeniätuhansia saksalaissiviilejä.

© Getty Images

Arthur Harrisin CV

Nimi: Arthur Travers Harris.

Syntyi 13. huhtikuuta 1892 Englannissa. Muutti 17-vuotiaana Rhodesiaan (nykyinen Zimbabwe).

I maailmansota (1914–1918): Harris palveli aluksi Rhodesian armeijassa mutta päätyi lentäjäksi Ranskaan, jossa hän ampui alas 5 viholliskonetta.

Sotien välissä (1919–1938): Palveli Intiassa, Iranissa ja Irakissa, jossa osallistui kapinallisten kaupunkien mattopommituksiin. Vuonna 1936 Harris lähetettiin Egyptiin. Sieltä hän johti Palestiinan arabikapinallisia vastaan tehtyjä pommituslentoja, jotka tuhosivat kokonaisia kyliä.

II maailmansota (1939–1945): Komensi yhtä RAF:n pommitusryhmää, kunnes nousi helmikuussa 1942 puolustusilmavoimien komentajaksi.

Sodan jälkeen (1945–1984): Harris muutti Etelä-Afrikkaan ja toimi siellä laivanvarustamon johtajana. Palasi 1953 Britanniaan, jossa hänet aateloitiin ja jossa hän kuoli 91-vuotiaana vuonna 1984.

RAF halusi vimmatusti voittaa sodan

Arthur Harrisin jääräpäisyys ilmeni jo teini-ikäisenä. Sen sijaan että hän olisi seurannut isänsä neuvoa mennä armeijaan, hän muutti 17-vuotiaana vuonna 1910 Britannian siirtomaahan Rhodesiaan (nykyään Zimbabwe).

Viisi vuotta myöhemmin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä hän palasi kotiin kouluttautuakseen taistelulentäjäksi.

Harris eteni nopeasti, ja sodan jälkeen majuri Harris jatkoi uraansa maailman ensimmäisissä itsenäisissä ilmavoimissa, Britannian Royal Air Forcessa eli RAF:ssä.

RAF:stä oli päätetty tehdä Britannian puolustusvoimien itsenäinen haara. Se ei toimisi vain armeijan ja laivaston tukena vaan se pakottaisi vihollisen antautumaan pommittamalla sitä siellä, missä se oli heikoin. Ilmavoimien johto oli varovainen määritellessään puolustushaaran tarkkaa tehtävää.

He kutsuivat sitä epämääräisesti ”hermokeskukseksi” ja ”päävaltimoksi”, mutta kaikki asiaan vihkiytyneet tiesivät, että tarkoitus oli iskeä pommikoneilla syvälle vihollisen selustaan.

RAF oli ensimmäisinä ilmavoimina valmistautunut strategisiin pommituksiin, kun toisen maailman lähtölaskenta alkoi.

Harrisin ja monen muun RAF:n korkea-arvoisen upseerin suureksi ärtymykseksi RAF ei kuitenkaan saanut nousta siivilleen vuonna 1939, sillä Britannia halusi kaikin keinoin välttää joutumasta sotaan Hitlerin kanssa.

Vielä sodan puhjettua hallitus toivoi, että Hitler myöntyisi rauhansopimukseen. Neuvotteluyhteyden varmistamiseksi oli vältettävä aiheuttamasta Saksalle siviilitappioita, eikä RAF saanut siksi pommittaa tiheästi asuttuja alueita.

Pommikoneet laskettiin irti

Sodan syttyessä varailmamarsalkka Arthur Harris komensi Ryhmä 5:tä, jonka 120 pommikonetta seisoivat valta-osan ajasta pölyttymässä Keski-Englannin lentotukikohdissa.

Niinpä Harris kävi useimmat taistelunsa ilmailuministeriön byrokraatteja vastaan. Syyskuun lopulla 1939 Harris sai kuitenkin luvan pommittaa saksalaisten lentotukikohtaa Helgolandissa.

Yksitoista kaksimoottorista Handley Page Hampden -pommikonetta lensi kohteeseen kirkkaassa päivänvalossa. Pommit osuivat harhaan ja koneet joutuivat Saksan hävittäjien armoille: kuusi brittikonetta ammuttiin alas, ennen kuin hyökkäys keskeytettiin.

Vastaavat epäonnistumiset pakottivat Harrisin ja muut RAF:n johtajat miettimään taktiikoita uudelleen. Pommikoneet olivat helppoja kohteita Saksan hävittäjille, ja brittihävittäjien toimintasäde oli liian lyhyt, jotta ne olisivat voineet suojata pommikoneita.

Hyökkäykset oli suoritettava siis öisin, ja tästä säännöstä RAF:n pommikoneet harvoin poikkesivat seuraavina vuosina. Keväällä 1940 RAF aloitti lennot Saksaan.

Koneiden lastina ei ollut kuitenkaan pommeja vaan lentolehtisiä, joiden tarkoitus oli horjuttaa Hitlerin hallintoa. Brittipäättäjät uskoivat, että Saksan kansa tarvitsi vain vähän kannustusta kääntyäkseen natsihallintoa vastaan.

Pian otettiin kuitenkin järeämmät aseet käyttöön. Winston Churchillistä tuli Britannian pääministeri 10. toukokuuta 1940, eikä hän uskonut rauhanneuvotteluihin Hitlerin kanssa.

Muutama tunti vallanvaihdon jälkeen Saksa aloitti suurhyökkäyksen Ranskaan ja eteni nopeasti. Britannian hallitus mietti kuumeisesti keinoa hidastaa Saksan salamasotaa.

Katastrofaalisessa tilanteessa ilmapommitukset näyttivät oikealta ratkaisulta. RAF:n johto oli sodan syttymisestä alkaen toivonut vapaita käsiä, ja sen lupaukset nopeasta voitosta olivat vakuuttavia.

”Saksan heikko kohta on Ruhrin laakso, jonne on keskittynyt noin 60 prosenttia sotateollisuudesta. Lisäksi siellä on paljon siviiliväestöä, joka todennäköisesti saadaan murrettua tiiviillä ilmahyökkäyksillä”, RAF:n raportissa todettiin.

Ilmavoimien laskelmien mukaan Ruhrin alueen tuotannon pysäyttämiseen tarvittiin vain 1 000–4 000 pommilastia. Raportti perustui suureen osumavarmuuteen.

RAF arvioi, että vaikka pommit pudotettaisiin korkealta, ne ajautuisivat enintään 300 metriä maalin ohi. Matalammalta tehdyissä pommituksissa virhemarginaali olisi vain 75 metriä.

Väitteitä ei ollut testattu tositilanteessa, mutta RAF piti niitä kiistattomina faktoina. Ranskan luhistumisen uhatessa brittipoliitikkojen oli vaikea sanoa ei.

Pommikoneet saivat luvan hyökätä Saksan tehtaisiin, vaikka siitä seuraisi väistämättä siviiliuhreja.

Brittien pommikoneissa oli mukana kirjekyyhkyjä, jotka välittivät viestin, jos kone teki pakkolaskun.

© Imperial War Museum

Pommit putosivat minne sattui

Kun RAF kesällä 1940 alkoi pommittaa Saksaa, Harris ei enää komentanut Ryhmä 5:tä vaan istui ilmailuministeriön operaatioesikunnassa.

Siinä asemassa hän pääsi todistamaan aitiopaikalta massiivista kostoa, jolla Hitler vastasi Britannian ilmahyökkäyksiin. Uteliaisuus ajoi Harrisin ministeriön katolle 29. joulukuuta, kun Saksan palopommit iskeytyivät Lontoon keskustaan.

Hän näki näköalapaikaltaan Saint Paulin katedraalin kupolin kohoavan kuin saari liekkimeren keskellä, ja sillä hetkellä hän vihasi vihollista silmittömästi – ensimmäisen ja viimeisen kerran sodan aikana, hän selitti vuosia myöhemmin.

Saksan ilmaiskuissa brittikaupunkeihin kuoli yli 40 000 siviiliä, mutta sotilaallisesti ne olivat fiasko, jonka tulokset olivat laihat ja joka jossa menetettiin lukuisia pommikoneita.

Suurin vaikutus oli se, että kaikki brittien tunnonvaivat mattopommituksista hävisivät, ja Ruhrin laakso saisi kärsiä seurauksista. Saksan aseteollisuus ei pommituksista juurikaan kärsinyt.

Silkkoihin mielikuviin perustuvat raportit olivat herättäneet briteissä turhaa optimismia, mutta vain murto-osa pommeista osui maaliinsa. Illuusio särkyi syksyllä 1941, kun asiantuntijat tutkivat ilmakuvia Saksasta.

Heidän lausuntonsa nosti Britanniassa poliittisen myrskyn. Jotkut halusivat lopettaa pommitus-lennot kokonaan, jotta elintärkeitä resursseja säästyisi laivoihin, hävittäjälentokoneisiin ja panssarivaunuihin.

Churchill halusi jatkaa, mutta myös hän vaati, että ilmasodan tuli tuottaa parempia tuloksia. Harris nimitettiin johtamaan uutta suunnitelmaa Saksan aseteollisuuden tuhoamiseksi, ja helmikuussa 1942 hän sai komentoonsa kaikki RAF:n pommikoneet.

”Nyt teillä on mahdollisuus sytyttää vihollisen vatsa tuleen ja polttaa sen mustunut sydän.” Arthur Harris ennen hyökkäystä Berliiniin marraskuussa 1943.

Tukea haettiin helpoilla maaleilla

Uudessa asemassaan Harrisilla oli näytön paikka. Pääministeri Churchillin antama direktiivi kuitenkin pelasti paljon.

”On päätetty, että tämän operaation ensisijainen kohde tulee olemaan vihollisen siviiliväestön ja erityisesti teollisuustyöläisten sotamoraali”, Harrisille kerrottiin.

Ei enää tuloksettomia yrityksiä osua tiettyihin tehtaisiin tai varastoihin pimeässä, vaan tästä lähtien pommitettaisiin kokonaisia kaupunkeja. Harris oli täysin tietoinen direktiivin seurauksista:

”Natsit lähtivät tähän sotaan melko lapsellisin kuvitelmin siitä, että he voisivat pommittaa kaikkia ilman että kukaan pommittaisi heitä. He toteuttivat naiivia käsitystään Rotterdamissa, Lontoossa, Varsovassa ja puolessasadassa muussa paikassa. He kylvivät tuulta, ja sitten he saivat niittää myrskyä”, Harris totesi radiopuheessa BBC:llä.

Harris etsi pikkutarkasti juuri oikeanlaista kohdetta, jotta isku saisi huomiota sekä Britanniassa että Saksassa. Valinta osui Lyypekkiin Pohjois-Saksassa.

Kaupunki sijaitsi Travejoen varrella, mikä helpottaisi lentäjien suunnistamista. Lyypekissä oli riittävästi sotateollisuutta, jotta sitä voitiin hyvällä tahdolla sanoa sotilaalliseksi kohteeksi.

Se peittäisi sen tosiasian, että pommitusten todellinen kohde olivat siviilit. ”Lyypekki ei ollut kohteena merkittävä, mutta vaikutti paremmalta tuhota kohtalaisen tärkeä teollisuuskaupunki kuin epäonnistua yrityksessä tuhota suuri teollisuuskaupunki”, Harris kirjoitti muistelmissaan.

Täysikuu valaisi Lyypekkiä, kun satojen moottorien jylinä lähestyi sitä palmusunnuntain vastaisena yönä 29. maaliskuuta 1942.

Harris oli koonnut tehtävään 234 lentokonetta, mikä oli merkittävästi enemmän kuin aiemmissa hyökkäyksissä, ja kaikki koneet pääsivät kohteen ylle kahdessa tunnissa.

Pelastushenkilöstölle ei saanut jättää aikaa saada tulipaloja hallintaan ennen kuin seuraavat syntyivät. Pommituslennolle osallistui pääasiassa kaksimoottorisia koneita, sillä Avro Lancasterin kaltaiset suuret koneet olivat vasta tulossa palvelukseen.

Lyypekkiin pudotettiin siksi vain 300 tonnia pommeja. Niistä kuitenkin kaksi kolmesta olivat palopommeja, joiden vaikutus keskiaikaisessa kaupungissa ylitti brittien kaikki odotukset.

Yli puolet kaupungin historiallisesta keskuksesta peittyi liekkimereen, ja 1300-luvulta oleva tuomiokirkko luhistui. 312 kaupunkilaista kuoli tuona yönä, mikä teki hyökkäyksestä RAF:n siihen asti tappavimman.

Siviilien tappaminen ei kuitenkaan ollut ensisijainen tavoite, vaan saksalaistyöläiset piti tehdä ”kodittomiksi”, kuten asia muotoiltiin. Saksan kaupungeista tuli tehdä asumiskelvottomia niin, että teollisuus pysähtyisi.

Lukujen pyörittelijät olivat laatineet selvät laskelmat: Saksassa oli 58 yli sadantuhannen asukkaan suurkaupunkia, ja niissä asui yhteensä 22 miljoonaa ihmistä.

Britannian tulisi tuottaa 10 000 raskasta pommikonetta vuodessa, ja jos vain puoletkin niiden lasteista osuisi kaupunkien keskustaan, kolmannes Saksan väestöstä joutuisi kodittomaksi.

”Tutkimukset osoittavat, että kodin menettäminen heikentää sotamoraalia merkittävästi. Se vaikuttaa jopa enemmän kuin ystävien tai sukulaisten kuolema”, analyysi kiteytti.

Väite perustui kyseenalaisiin pommitusten uhrien tutkimuksiin Britanniassa, mutta koska yleisen käsityksen mukaan saksalaisilla oli vähemmän selkärankaa kuin briteillä, siviilien kotien hävittäminen katsottiin perustelluksi.

Harris halusi näyttävän iskun

Saksa kosti Lyypekin hävityksen joukolla hyökkäyksiä Bathiin, Canterburyyn ja muihin brittiläisiin kulttuurikaupunkeihin. Näissä ilmahyökkäyksissä kuoli 1 600 brittiä. Britannian teolllisuuskaupungeissa valmistettiin vimmatusti pommikoneita Harrisille.

Pienen Lyypekin tuho toi hänelle lisää poliittista tukea, ja ilmahyökkäyksistä Hitleriä vastaan tuli brittien sotastrategian kulmakivi. Aluksi koneiden tuotanto hädin tuskin kattoi menetykset, mutta vuonna 1942 pommikoneita valmistui tiuhaa tahtia.

RAF:n vahvuus ei kuitenkaan vielä riittänyt natsi-Saksan kaatamiseen, joten Harris suunnitteli sen sijaan operaatioita, jotka saisivat mahdollisimman paljon huomiota ja takaisivat kotirintaman tuen RAF:n varustamiselle.

”Tuhannen pommikoneen isku” toukokuussa 1942 oli esimerkki suunnitelmasta, jossa oli enemmän kyse propagandasta kuin sotilaallisista saavutuksista.

Britit hyökkäisivät teollisuuskaupunki Kölniin suuremmalla määrällä lentokoneita kuin koskaan aiemmin oli käytetty yhdessä tehtävässä. Ennen hyökkäyksen alkua Harris piti kannustuspuheen yli tuhannen koneen miehistöille:

”Teillä on mahdollisuus kohdistaa viholliseen isku, josta tullaan puhumaan kaikkialla maailmassa. Antakaa viholliselle kunnolla turpiin.”

Kölnin pommitukset

Kölniin lähetetyt lentojoukot olivat vaikuttavan suuret, mutta vain paperilla. Harris oli nimittäin joutunut haravoimaan tarkkaan koko Britannian saadakseen käyttöönsä tuhat konetta.

Kaikki kävi: vanhentuneet konetyypit, koulutuskoneet ja hätäisesti korjatut romut. Osassa koneista oli miehistönä lento-oppilaita opettajineen.

Se, mitä lentokoneiden miehistöiltä ehkä puuttui kokemuksessa, korvattiin osin uusilla toimintatavoilla ja parannellulla tekniikalla.

Kölnissä RAF käytti ensimmäistä kertaa taktiikkana niin sanottua pommittajien virtaa, jossa suuri joukko koneita lähetettiin samanaikaisesti läpi samasta kohdasta saksalaisten ilmatorjuntaa.

Saksalaisten hävittäjät eivät kyenneet pudottamaan kuin muutaman pommikoneen muiden jatkaessa matkaansa. Joka toisessa brittien pommikoneessa oli lisäksi uusi H2S-tutka, joka auttoi kohteen paikallistamisessa.

Tuhot olivat valtavat. Puolitoista tuntia kestäneen hyökkäyksen aikana yksitoista pommikonetta minuutissa pudotti pommilastinsa Kölniin.

Räjähdykset ja 1 200 suurta tulipaloa tuhosivat yli 3 000 rakennusta ja vahingoittivat 8 000:ta, ja 60 000 ihmistä jäi kodittomiksi. Silti tulokset olivat arvioitua vähäisemmät.

Toisin kuin Lyypekki, Köln oli moderni suurkaupunki, jonka leveät bulevardit estivät tulen leviämisen. Lisäksi pommitukset eivät tuhonneet vedenjakelua, joten palokunta vahvistuksineen onnistui pelastamaan 90 prosenttia kaupungista.

Saksalaisia siviilejä kuoli 486, ja RAF menetti 43 lentokonetta. Propagandan kannalta Köln oli kuitenkin valtava menestys, ja se teki Harrisista kansallisen kuuluisuuden.

Kaikki toimittajat halusivat haastatella miestä, joka maksoi saksalaisille takaisin korkojen kera. Harris sai palkkioksi käyttöönsä uusia pommikoneita.

Nelimoottoristen koneiden, kuten Avro Lancasterin ja Handley Page Halifaxin, laivueiden määrä kasvoi 15:stä 36:een. Kumpikin kone pystyi kantamaan noin kuusi tonnia pommeja, mikä antoi RAF:lle ennennäkemättömän tuhovoiman.

Kesällä 1943 Hampurista tuli kauhuesimerkki siitä, mihin Harrisin lentolaivasto pystyi. Räjähdyspommit ja niitä seuranneet palopommit saivat aikaan tulimyrskyn, joka söi hapen kokonaisista kortteleista.

Kuolonuhrien määrä oli valtava: useiden peräkkäisten öiden pommituksissa Hampurissa kuoli yhteensä yli 40 000 ihmistä. Myös brittikoneiden miehistöt maksoivat kovan hinnan.

Harrisin esikunta oli arvioinut hyväksytyiksi tappioiksi noin neljä prosenttia per tehtävä, sillä se oli vielä tehtaiden ja lentokoulujen korvattavissa.

Alasampumisen riski koski kuitenkin jokaista lentokonetta ja miehistöä, ja Lancaster-koneista oli vaikea pelastautua laskuvarjoila.

Pienet pakoluukut tekivät muuten mainosta pommikoneesta lentävän surmanloukun, minkä Harris yritti parhaansa mukaan salata lentäjiltä Tappioista huolimatta Churchill antoi Harrisille edelleen täyden tukensa.

Saksan suurkaupunkien tuhoaminen ilahdutti Neuvostoliiton johtajaa Stalinia ja laimensi hänen kiukkuaan siitä, että britti- ja amerikkalaisjoukot eivät olleet jo nousseet maihin Ranskassa.

Tulimyrskyt tuhosivat Hampurin heinäkuussa 1943. 1,2 miljoonaa ihmistä joutui pakenemaan kaupungista.

© Getty Images

Churchill lakkautti pommitukset

Kun liittoutuneiden maihinnousu Normandiaan lopulta lähestyi vuonna 1944, Harrisin käskettiin keskeyttää Saksan pommitukset ja keskittyä sen sijaan Saksalle tärkeisiin kohteisiin Ranskassa.

Harris torjui käskyn päättäväisesti ja lupasi Saksan antautuvan muutamassa kuukaudessa, jos hän saisi luvan jatkaa. Harrisille kiistassa oli kyse hänen asemastaan.

Jos ilmavoimat tukisivat vastedes maajoukkoja, ne alistettaisiin Ranskan sotatoimia johtavalle yhdysvaltalaiskenraalille Eisenhowerille ja Harris menettäisi itsenäisyytensä komentajana.

Nurina oli kuitenkin turhaa, ja brittien pommikoneet määrättiin tukemaan maihinnousua syyyskuuhun 1944 asti.

Sen jälkeen mikään ei enää voinut pysäyttää Harrisia – ei, vaikka Saksaan oli satanut jo 1,4 miljoonaa pommia, kaikki sen tärkeimmät teollisuuskaupungit olivat raunioina ja Saksan murtuminen oli enää vain ajan kysymys.

Helmikuussa 1945 RAF tuhosi yhdessä yhdysvaltalaisten pommikoneiden kanssa Dresdenin, vaikka sillä ei ollut mitään sotilaallista merkitystä. Pommituksissa ja niitä seuranneessa tulimyrskyssä kuoli noin 25 000 ihmistä.

Siinä vaiheessa sota oli jo lähes voitettu, ja yhdysvaltalaiset ja brittiläiset lehdet kritisoivat ankarasti turhaa verenvuodatusta. Harris kuitenkin jatkoi operaatioitaan.

700 lentokonetta hyökkäsi kovia kokeneeseen Kölniin 2. maaliskuuta, kun liittoutuneiden maajoukot jo lähestyivät kaupunkia, ja 11. maaliskuuta liittoutuneet olivat vain tuntien marssin päässä Essenin raunioista, kun RAF:n koneet iskivät sinne.

Jopa Churchill yhtyi nyt arvostelijoihin ja nuhteli RAF:ää, sillä liittoutuneilla olisi pian käsissään tuhoutunut Saksa. Sekään ei pysäyttänyt Harrisia.

Huhtikuun puolivälissä hän hävitti Berliinin esikaupunkia, historiallista Potsdamia, mikä sai Churchillin kirjoittamaan hänelle kiperästi: ”Mitä järkeä oli Potsdamin pommituksissa?” Mattopommitukset kiellettiin ja yöpommitukset laantuivat vähitellen.

”Dresden? Sitä paikkaa ei ole enää kartalla.” Arthur “Bomber” Harris

Harris hermostui ja muutti maasta

Sodan jälkeen moni kritisoi Harrisin pommituslentoja. Sotaa oli alun alkaen pidetty hyvien taisteluna pahoja vastaan, mutta Saksan turhaan raunioiksi pommitetut kaupungit sopivat huonosti siihen mielikuvaan.

RAF:n lupauksetkaan eivät olleet pitäneet. Pommituksista huolimatta Saksan asetuotanto oli kasvanut aina vuoteen 1944 asti.

Saksan kansa ei ollut hylännyt Hitleriä, vaikka 350 000 siviiliä oli menettänyt henkensä RAF:n ja yhdysvaltalaisten ilmaiskuissa.

Lisäksi kriitikot huomauttivat, että miestappiot olivat Britannian sotavoimien kaikkien aikojen suurimmat: 125 000:sta miehestä 55 000 kuoli.

Harris ehdotti mitalia kaikille pommituslentoihin osallistuneille. Hallitus kuitenkin hylkäsi ehdotuksen, sillä se halusi mieluummin unohtaa koko asian.

Siitä suivaantuneena Harris kieltäytyi aatelisarvosta, jota hänelle ja muulle armeijan johdolle tarjottiin vuonna 1946. Hän erosi katkerana ilmavoimista ja muutti Etelä-Afrikkaan.