Oli joulukuun 16. päivän aamu vuonna 1944. Vartiossa ollut yhdysvaltalaissotilas tarkkaili kiikareillaan saksalaisten puolustuslinjoja idässä.
Ardennien vuoristoalueella Clervaux’ssa sijaitsevasta asemapaikastaan hän näki, kuinka tummaa taivasta vasten yhtäkkiä piirtyi useita voimakkaita valokeiloja.
Sotilas ehti hädin tuskin hälyttää paikalle esimiehensä ja kertoa tälle näkemästään, kun saksalaisten kranaatit jo alkoivat putoilla yllätettyjen yhdysvaltalaisten asemiin.
Jonkin ajan kuluttua tykkituli laantui ja pimeydestä alkoi kuulua saksalaisten panssarivaunujen moottorien jyly.
Saksalaiset olivat käynnistäneet laajamittaisen hyökkäyksen, jonka oli tarkoitus pelastaa Kolmas valtakunta.
Saksan raskaat panssarivaunut vyöryivät kohti länttä yli sadan kilometrin levyisenä rintamana, ja niiden perässä marssi kymmeniätuhansia jalkaväensotilaita.
Ardennien taistelu oli alkanut.
Ardennien taistelu oli Hitlerin viimeinen keino
Liittoutuneet eivät olleet varautuneet Saksan hyökkäykseen Ardennien metsäisellä vuoristoalueella Saksan rajan tuntumassa.
Siksi seutua puolustamaan oli määrätty verrattain vähän sotilaita, joista valtaosa oli Yhdysvalloista värvättyjä kokemattomia nuorukaisia sekä tappioita kärsineiden yksikköjen rippeitä.
Tästä syystä Hitler oli valinnut Ardennit paikaksi, jossa Saksan panssarijoukot tunkeutuisivat vihollisen linjojen läpi.
Saksalaiset olivat laatineet uskaliaan suunnitelman: kolme Saksan armeijaa valtaisi Antwerpenin satamakaupungin.
Jos saksalaiset valtaisivat Antwerpenin, liittoutuneiden huoltoyhteydet mantereelle katkeaisivat ja Pohjois-Belgiaan ja Hollantiin sijoitetut neljä liittoutuneiden armeijaa jäisivät mottiin.
Hitler nimitti Gerd von Rundstedtin Ardennien taistelun komentajaksi, vaikka tämä vastusti hyökkäystä. Hänen mielestään suunnitelma oli liian uskalias, ja hän ehdotti suppeampaa operaatiota, jonka Hitler kuitenkin hylkäsi.
Saksalaiset olivat onnistuneet siirtämään länsirintamalle kaikessa hiljaisuudessa 200 000 kokentta sotilasta.
Heidän tuekseen Hitler oli määrännyt panssaridivisioonien vielä toimintakykyiset rippeet sekä tuhansittain tykkejä.
Yllätysmomentti oli Ardennien taistelussa saksalaisten kannalta ratkaisevan tärkeä, minkä vuoksi suurhyökkäyksen koodinimi Wacht am Rhein – ”Reinin vartio” oli valittu harhauttamaan mahdollisia vakoojia.
Nimen oli määrä saada liittoutuneet uskomaan, että Hitler valmisteli Reinin puolustusta eikä suinkaan mittavaa hyökkäystä.
Suunnitelman mukaan Saksan joukot tunkeutuisivat nopeasti läpi liittoutuneiden puolustuslinjoista, ennen kuin nämä ehtisivät siirtää vahvistuksia Ardenneille.
”Saksalaisia on kaikkialla”. Yhdysvaltalainen partio Ardennien hyökkäyksen alussa
Ardennien taistelun ensimmäisenä päivänä saksalaisten oli määrä ylittää vaikeakulkuiset ja lumen peittämät kukkulat ja ottaa nopeasti hallintaansa alueen tärkeimmät tiet ja sillat.
Yksi tärkeimmistä teiden solmukohdista oli Bastognen kaupunki, joka saksalaisjoukkojen piti vallata ensimmäisen vuorokauden kuluessa ja varmistaa siten hyökkäyksen nopea eteneminen.
Lisäksi saksalaisten oli määrä ylittää luoteessa virtaava Meusejoki neljässä päivässä.
Meusen pohjoispuolella maasto oli tasaista ja eteneminen Antwerpeniin olisi nopeaa ja helppoa.
Bastognen puolustajat kovilla
Suurhyökkäyksen käynnistyminen joulukuun 16. päivän aamuna kello 5.30 oli liittoutuneille täydellinen yllätys.
Yllättyneitä olivat myös Yhdysvaltain 28. jalkaväkidivisioonan sotilaat, jotka oli siirretty Ardenneille keräämään voimia kuukausia kestäneiden kiivaiden taistelujen jälkeen.
Hyökkäyksen alettua 28. divisioonan komentaja eversti Hurley Fuller heräsi saksalaisten kranaattien räjähdyksiin.
Hänen Clervaux’hon sijoitetut joukkonsa valvoivat Bastogneen johtavaa tietä, ja pian Fuller saikin liittoutuneiden Euroopan joukkojen komentajalta Dwight D. Eisenhowerilta selkeän määräyksen: Clervaux’n asemat oli pidettävä hinnalla millä hyvänsä.
Saksalaiset etenivät nopeasti, ja ensimmäiset panssarivaunut saapuivat Clervaux’hon jo muutaman tunnin kuluttua.
Liittoutuneiden uloin puolustuslinja oli murtunut, ja saksalaiset alkoivat hävittää kaupunkia talo talolta.
Kiivas tykkituli moukaroi Clervaux’n raunioiksi, ja itärintaman veteraanit kävivät armotta yhdysvaltalaisten kimppuun.
Saksalaisen panssarivaunun alettua tulittaa Fullerin komentopaikkana toiminutta hotellia eversti joukkoineen päätti paeta.
Samalla hetkellä, kun ryhmä kömpi ulos rakennuksen takaosan ikkunasta, talon sisältä kuului askelia ja saksankielisiä huutoja.
Fuller pakeni Clervauxista kohti länttä ja liittoutuneiden linjoja, mutta ei ehtinyt pitkällekään, kun hän joutui saksalaisten vangiksi.
Ardennien hyökkäyksen ensi tunteina vallitsi kaaos
Saksalaisten säätieteilijöiden ennusteiden mukaisesti sää oli Ardennien taistelun alussa Hitlerin joukkojen puolella.
Ardennien yllä lepäsi paksu pilviverho, jonka vuoksi liittoutuneiden lentokoneet eivät päässeet maajoukkojen tueksi.
Saksalaisten kannalta kaikki sujui suunnitelman mukaan.
Clervaux’n valtauksen jälkeen saksalaiset jatkoivat kohti Bastognea ja valtasivat Luxemburgin rajan tuntumassa sijaitsevan Losheimin yhtä helposti kuin Clervaux’n.
”Saksalaisia on kaikkialla”, viestitti yhdysvaltalainen partio ennen perääntymistään.
Liittoutuneet siirsivät Belgiaan kuukaudessa noin 700 000 sotilasta ja nujersivat Saksan hyökkäysjoukot.
Eräs toinen joukko-osasto lähetti läheisestä kylästä radiosanoman juuri ennen kuin saksalaiset avasivat 70 metrin päästä tulen suoraan kohti yhdysvaltalaisten komentopaikkaa.
Iskussa kuoli kolme yhdysvaltalaista sotilasta, ja loput 87 antautuivat.
Antautuminen vahvisti saksalaisten uskoa operaation onnistumiseen, sillä Hitler kenraaleineen oli arvioinut kokemattomien yhdysvaltalaisten antautuvan tai ryntäävän pakoon ylivoimaisen vihollisen uhatessa.
Alun menestyksestä huolimatta saksalaisten eteneminen kuitenkin pian pysähtyi.
Toivuttuaan alun järkytyksestä alakynnessä olleet yhdysvaltalaiset ryhtyivät tekemään kiivasta vastarintaa lähes koko rintamalinjan pituudelta.
Wahlhausenissa Clervaux’n itäpuolella eräs yhdysvaltalaisosasto pyysi epätoivoissaan tykistökeskitystä omiin asemiinsa, jotta saksalaisten panssarivaunu saataisiin tuhottua.
Vain yksi yhdysvaltalaissotilas selvisi keskityksestä elossa.
Itärintaman taktiikka tuotti tulosta
Saksalaiset kohtasivat tiukkaa vastarintaa pohjoisessa, mutta etelässä hyökkäys eteni joutuisammin, ja 17. joulukuuta yksi 1. SS-panssaridivisioonan taisteluosasto murtautui syvälle liittoutuneiden linjojen taakse.
Osastoa johti vasta 29-vuotias Obersturmbannführer Joachim Peiper, joka oli saavuttanut itärintamalla kyseenalaista mainetta polttamalla lukemattomia venäläiskyliä ja hankkinut siten osastolleen lisänimen ”soihtupataljoona”.
Nyt Peiperin taisteluosaston sata panssarivaunua etenivät vauhdilla Ardennien poikki.
Matkalla osastoon liittyi ryhmä toiseen yksikköön kuuluneita suuria Tiger-panssarivaunuja.
Eräs amerikkalaissotilas kertoi myöhemmin seuranneensa kiikareilla Peiperin taisteluosaston etenemistä maastossa ja panneensa merkille, kuinka maa järähteli raskaiden panssarivaunujen painosta.
Hän kertoi myös, kuinka saksalainen sotilas oli ohjannut valtavien panssarivaunujen kulkua heiluttamalla valkoista nenäliinaa.
Ardennien taistelun aikana saksalaiset joukot käyttivät muun muassa Tiger II -panssarivaunuja liittoutuneiden linjojen läpi murtautumiseen. Kuvan Tiger II -panssarivaunu on esillä Munsterissa Saksan panssarimuseossa.
70 tonnin painoiset Tigerit olivat suurimpia toisessa maailmansodassa käytettyjä panssarivaunuja.
Niiden panssarointi oli jopa 18 senttimetrin paksuinen, ja niiden tarkka 88 millimetrin tykki pystyi tuhoamaan yhdysvaltalaisen Shermanpanssarivaunun 700 metrin päästä.
Yhdysvaltalaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia voittaa Tigereita avoimessa taistelussa, ja usein liittoutuneiden panssarivaunut perääntyivätkin Tigerien vyöryessä näkyviin.
Ne harvat, jotka jäivät taistelemaan, kokivat karun lopun.
Yhdysvaltalaiset pyrkivät yllättämään Saksan panssarijoukot asettumalla väijyksiin mäenharjanteiden taakse.
Saksalaiset noudattivat kuitenkin itärintamalla hyväksi havaittua taktiikkaa: miehistö ampui heti mäen ylitettyään valokranaatteja, jotka sokaisivat vihollisvaunun kuljettajan ja toivat vihollisen hyvin näkösälle.
Yhdysvaltalaiset ehtivät tuskin tajuta mitä oli tapahtumassa, kun kranaatit jo sytyttivät heidän panssarivaununsa liekehtiväksi pätsiksi.
Ardennien taistelun aikana joukkomurhat yleistyivät
Peiperin tavoitteena oli edetä länteen liittoutuneiden linjojen taakse raivaamaan tietä muille saksalaisyksiköille ja levittämään pelkoa vihollisen keskuuteen, jotta sen taistelutahto romahtaisi.
- joulukuuta joukko Peiperin osaston sotilaita vei ryhmän yhdysvaltalaisia sotavankeja Malmédyn kylän vieressä olevalle pellolle ja alkoi ampua.
Osa yhdysvaltalaisista onnistui pakenemaan tulitusta seuranneessa paniikissa, mutta lumiseen maahan jäi makaamaan 84 yhdysvaltalaisvangin ruumiit.
Jos soluttautujat joutuivat yhdysvaltalaisten käsiin, heidät teloitettiin välittömästi. Näin tapahtui muun muassa kuvassa olevalle Günther Billingille Ardennien taistelun aikana.
Myös liittoutuneet syyllistyivät ajoittain vihollisen mielivaltaisiin teloituksiin. Rintamalinjan molemmin puolin sotavankien kohtalo riippui yleensä sotilaiden mielialasta: jos vangitsijat olivat juuri nähneet toveriensa kuolevan vihollisen luodeista, he olivat alttiimpia kostamaan kuolemat vangeille.
Joskus taas joukko-osastot eivät pystyneet kuljettamaan vankeja mukanaan, jolloin nämä usein ammuttiin siihen paikkaan.
Saksalaisten eteneminen hidastui pian: liittoutuneiden joukot tekivät niin kiivasta vastarintaa, että vielä päivien kuluttua hyökkäyksen alkamisesta saksalaiset joutuivat yhä taistelemaan tärkeiden kohteiden hallinnasta, joka heidän olisi hyökkäyssuunnitelman mukaan pitänyt varmistaa muutamassa tunnissa.
Liittoutuneiden pioneerijoukot räjäyttelivät kappaleiksi tärkeitä siltoja koko rintaman pituudelta niin, että saksalaisten joukot joutuivat etsimään kiertoteitä tai odottamaan, kunnes heidän omat pioneerijoukkonsa saivat rakennetuksi tilapäisiä siltoja.
”Juoskaa! Paetkaa! Ne teurastavat teidät! Heillä on kaikkea! Panssareita, konekiväärejä, hävittäjiä”. Yhdysvaltalaiset sotilaat Ardennien taistelun aikana Bastognessa
Yksi tarkkaan sijoitettu räjähdyspanos saattoi saada aikaan enemmän tuhoa kuin sata kivääriä.
Sen joutui toteamaan myös Joachim Peiper hänen panssariosastonsa jouduttua pysähtymään Stavelotin kaupungin lähistölle liittoutuneiden tuhottua Stavelotin sillan.
Etelämpänä Fullerin rykmentin rippeet uhrasivat henkensä hidastaakseen saksalaisten etenemistä Bastogneen. Heidän uhrauksensa ansiosta liittoutuneet saivat kipeästi kaivattua aikaa siirtää paikalle lisäjoukkoja.
Fullerin rykmentin 5 000 sotilaasta vain 532 selvisi saksalaisten hyökkäyksestä elossa.
Veteraner redder Bastogne
Kun Ardennien hyökkäys käynnistyi, yhdysvaltalainen 101. laskuvarjodivisioona Screaming Eagles oli Koillis-Ranskassa toipumassa Hollannissa käydyistä rajuista taisteluista.
Saksan hyökkäys katkaisi kuitenkin amerikkalaisten levon lyhyeen: 18. joulukuuta miehet nousivat kuorma-autoihin ja heidät kuljetettiin Bastogneen vahvistamaan strategisesti tärkeän kaupungin puolustusta.
”Juoskaa! Paetkaa! Ne teurastavat teidät! Heillä on kaikkea! Panssareita, konekiväärejä, hävittäjiä”, he huusivat kauhuissaan.
Kun 101. divisioonan sotilaat marssivat joukkojenkuljetusautoilta kohti kylää, heitä vastaan kiiruhti joukoittain saksalaisia pakenevia amerikkalaissotilaita paniikin vallassa.
Screaming Eagles -divisioonan sotilaat olivat kuitenkin kokeneita veteraaneja kuten hyökkäävät saksalaisetkin, ja he perustivat pian Bastognen ympärille juoksuhaudoista koostuvan puolustusrenkaan.
Sotilaat olivat kuitenkin joutuneet lähtemään etulinjaan kiireessä ilman riittäviä muonavaroja ja talvivarusteita. Lämpötila oli reilusti pakkasen puolella, ja lumipyry piiskasi kaupunkia tauotta.
Öisin miehet nukkuivat juoksuhaudoissa vieri vieressä pysyäkseen lämpiminä. Päivisin he vahvistivat asemiaan puunrungoilla, mutta ilman kirveitä työ oli vaivalloista.
Paikoin yhdysvaltalaiset kasasivat kaatuneiden saksalaisten jäätyneitä ruumiita suojamuuriksi juoksuhautojen eteen.
Saksalaiset saapuivat vihdoin Bastogneen 21. joulukuuta, neljä päivää suunnitellusta aikataulusta jäljessä.
Kaupunkia puolustaneet noin 12 000 yhdysvaltalaissotilasta jäivät loukkuun saksalaisten linjojen taakse.
Ammuksista oli pulaa
Seuraavana päivänä neljä saksalaista sotilasta lähestyi Bastognea valkoista lippua heiluttaen.
He vaativat amerikkalaisia antautumaan karmeiden seurausten uhalla. 101. laskuvarjodivisioonan komentaja prikaatinkenraali Anthony McAuliffe tyrmäsi saksalaisten vaatimuksen kirjoittamalla lyhytsanaisen vastauksen: ”Nuts” – oletteko järjiltänne.
Bastognen saarron jatkuessa yhdysvaltalaisilta alkoivat loppua niin ruoka kuin ammuksetkin.
Esimerkiksi Bastognesta pohjoiseen Foyhin johtavaa tietä vartioivassa tykkiasemassa oli lopulta jäljellä vain kolme kranaattia, yksi lipas kiväärinammuksia miestä kohti ja yksi laatikollinen ammuksia konekivääriä kohti.
Ardennien taistelun aikainen varustepula sai sotilaat varastamaan vainajilta muun muassa vaatteita, kenkiä, ammuksia ja aseita.
Tilanne oli kriittinen, mutta apu tuli viime hetkellä: 23. joulukuuta sää kirkastui ja C-47-kuljetuskone onnistui saksalaisten kiivaasta ilmatorjuntatulesta huolimatta pudottamaan Bastogneen saarretuille joukoille ruokaa ja ampumatarvikkeita.
Lisäksi ryhmä vapaaehtoisia lääkäreitä ja kirurgeja onnistui laskeutumaan purjelentokoneilla keskelle Bastognea. He ryhtyivät hoitamaan haavoittuneita välittömästi laskeuduttuaan.
Bastogneen lähetetty apu ratkaisi hyökkäyksen lopputuloksen. Saksalaiset eivät onnistuneet valtaamaan Bastognea, ja pohjoisessa saksalaisten eteneminen oli pysähtynyt täysin.
Yhdysvaltalaiset sotilaat joutuivat kantamaan itse pois saksalaisten Malmédyssä ampumien tovereidensa ruumiit.
SS teloitti amerikkalaisia sotavankeja
Hitler halusi pelotella liittoutuneiden sotilaita ja määräsi joukkonsa taistelemaan Ardenneilla yhtä raa’asti kuin aikaisemmin itärintamalla.
Taisteluissa oli siihen saakka enemmän tai vähemmän noudatettu sodankäynnin kunniasääntöjä, mutta 17. joulukuuta eversti Joachim Peiperin johtamat SS-sotilaat veivät 120 yhdysvaltalaissotilasta Malmédyn kylän lähistöllä sijaitsevalle pellolle
ja teloittivat suuren osan vangeista.
Joukko yhdysvaltalaisia onnistui pakenemaan teloittajilta ja piiloutui kylän kahvilaan.
Saksalaiset kuitenkin estivät ulospääsyn rakennuksesta ja sytyttivät sen palamaan.
Malmédyn verilöyly oli ensimmäinen lajissaan länsirintamalla, ja siinä kuoli yhteensä 84 yhdysvaltalaissotilasta.
Vain Peiperin taisteluosasto eteni yhä, mutta samana päivänä, kun Bastognen puolustajat saivat kaipaamaansa apua, Peiper joukkoineen joutui eristyksiin saksalaisten pääjoukoista ja samalla muona- ja polttoainevarastoista.
Peiperin taisteluosasto pysähtyi odottamaan apujoukkoja. Kun niitä ei kuulunut, Peiper lähti raivaamaan tietään takaisin kohti saksalaisten linjoja.
Osasto joutui kuitenkin hylkäämään valtaosan raskaasta kalustostaan. Vetäytyminen onnistui, ja Peiper joukkoineen pääsi turvaan.
Kaluston menetys Ardenneilla haittasi suuresti Saksan sotatoimia sodan loppuvaiheessa.
George Patton mursi Bastognen saarron
Kolme päivää myöhemmin Bastognen saarto murtui, kun kenraali Pattonin johtaman Yhdysvaltain 3. armeijan panssarivaunut vyöryivät Bastogneen etelästä.
Pattonin joukot kulkivat Assenois’n kylän kautta, missä 19-vuotias James Hendrix kunnostautui valtaamalla yksinään, pelkkä kivääri aseenaan, saksalaisten aseman, jossa oli kaksi 88 millimetrin panssarintorjuntatykkiä.
Hän sai myöhemmin korkea-arvoisen Medal of Honor -kunniamerkin rohkeudestaan.
VIDEO: Ardennien taisteluun osallistuneen sotaveteraanin James Hendrixin haastattelu
Bastognen saarron murruttua saksalaisten hyökkäys oli lopullisesti murskana. Suurhyökkäys oli pysähtynyt lähes koko rintaman pituudelta, ja liittoutuneet olivat päässeet niskan päälle.
Saksan kenraalit tiesivät, että laaja läpimurto Ardenneilla oli epäonnistunut täysin.
Sotamarsalkka Gerd von Rundstedt otti vastuulleen epämieluisan tehtävän kertoa uutisen Hitlerille.
Tämä ei kuitenkaan tuntunut ymmärtävän kuulemaansa ja oli yhä vakuuttunut siitä, että läpimurto oli vain ajan kysymys.
”Tilanne lännessä on muuttunut. Täydellinen menestys on ulottuvillamme”, Hitler vaahtosi innoissaan, vaikka Ardennien taistelu oli hävitty.
Ardennien taistelun jälkeen sota oli lopullisesti hävitty
Vuodenvaihteen tienoilla tilanteen synkkyys alkoi valjeta jopa Hitlerille, joka käynnisti uuden hyökkäyksen etelämpänä Alsacessa. Hyökkäyksen tavoitteena oli pakottaa liittoutuneet siirtämään joukkoja pois Ardenneilta, jotta Ardennien hyökkäys pääsisi uuteen vauhtiin.
Samaan aikaan Luftwaffe käynnisti viimeisen suurhyökkäyksensä ja pommitti onnistuneesti liittoutuneiden lentokenttiä Belgiassa ja Hollannissa.
Iskuissa tuhoutui lähes 500 liittoutuneiden lentokonetta, mutta menestys kävi Saksalle kalliiksi.
Luftwaffe menetti 280 lentokonetta eikä toipunut menetyksestä sodan koko loppuaikana. Liittoutuneet sitä vastoin pystyivät korvaamaan menetetyt koneet muutamassa viikossa.
Dwight D. Eisenhower vastasi yhdysvaltalaisten joukkojen liikuttelusta ja taktiikasta Ardennien taistelun aikana.
- tammikuuta 1945 Hitler antoi Saksan joukoille luvan ryhtyä perääntymään kaikilla rintamilla. Seuraavien viikkojen kuluessa saksalaiset perääntyivät Ardenneilla kiivaasti taistellen kohti Saksaa.
Valtaosa joukoista jäi asemiin niin sanotulle Siegfried-linjalle, joka oli pitkä linnoitusketju Saksan länsirajalla, puolustamaan isänmaata liittoutuneiden väistämättömältä miehitykseltä.
Siegfried-linjan taistelu oli verinen.
Siinä kaatui noin 19 000 yhdysvaltalaissotilasta, ja tuhansia haavoittui tai jäi saksalaisten vangiksi. Se on enemmän kuin Yhdysvallat on koskaan menettänyt sotilaita yhdessä taistelussa.
Saksan tappiot nousivat yhtä mittaviksi.
Miestappiot sekä kaluston menetykset olivat lopullinen kohtalonisku natsi-Saksan sotavoimille.