Helmikuun 13. päivänä vuonna 1945 ilta oli viileä, ja Dresdenin kaupungin yllä Kaakkois-Saksassa lipui kumpupilviä. Kaupungin asukkaat olivat viettäneet keväisen päivän laskiaista viettäen.
Idylli särkyi vasta, kun dresdeniläiset olivat palaamassa koteihinsa Elben rantojen maineikkaista kahviloista.
Ilmahälytys annettiin kello 21.51. Sireenit olivat soineet usein viitenä sotavuotena, mutta hälytykset olivat olleet aina vääriä. Asukkaat eivät enää uskoneet, että Dresdenin kauniita barokkirakennuksia joskus pommitettaisiin.
Kaikki kiiruhtivat silti vanhan kaupunginosan mutkittelevia mukulakivikatuja väestönsuojiin ja kellareihin.
Ensimmäiset brittien pommikoneet ilmestyivät Dresdenin ylle kymmenen minuutin kuluttua ja pudottivat merkkipomminsa. Asukkaat ymmärsivät heti, että nyt ei pommitettu vain tehtaita ja rautateitä vaan myös kaupungin historiallista keskustaa.
Rätisevistä radioista kuuluva ääni ilmoitti, että ihmisten oli heti hakeuduttava pois kaduilta mahdollisimman hyvään suojaan. Brittien pommituslaivueet kiertelivät esteettä esikaupunkien yllä.
255 pommikonetta olivat lentäneet Britannian ilmatilasta neljä tuntia kohteeseensa kohtaamatta matkalla käytännössä lainkaan vastarintaa.
Ensimmäinen pommikone nimeltään U for Uncle avasi pommiluukkunsa kello 22.14. ”Pommit pudotettu”, kuului radiosta, kun tappava kuorma oli päästetty koneen pommiruumasta kohti Dresdenin katuja.
Tuhannet pelokkaat kaupunkilaiset olivat kokoontuneet kellareihin ja väestönsuojiin. He rukoilivat ja itkivät yhteen käpertyneinä.
Ovela taktiikka hämäsi ilmapuolustuksen
Ilmahyökkäykseen osallistui lähes 1 500 lentokonetta. Puolet niistä pommitti Dresdeniä, ja puolet lensi harhautuslentoja, joihin kuuluivat vähäisemmät pommitukset ja sähköinen häirintä. Saksan taitavimmatkaan tutkaupseerit eivät saaneet selville, minne pääjoukko aikoi iskeä.
1. vaihe
Pääjoukko koottiin Etelä-Englannissa Readingin yläpuolella, ja se lensi Saksaan Kölnin ja Düsseldorfin välistä.
2. vaihe
Mosquito-koneet tekivät kaksivaiheisen peitehyökkäyksen Magdeburgiin. Pienemmät ryhmät pommittivat Dortmundia, Bonnia ja Nürnbergiä, ja 368 Halifax-konetta pommitti leipzigiläistä öljynjalostamoa.
3. vaihe
Lancaster-koneet pudottivat nipuittain alumiinisuikaleita Mainzin ja Mannheimin välimaastoon. Tämä nimellä ”window” eli ”ikkuna” kutsuttu hämäys näytti tutkissa suurelta pommitukselta.
4. vaihe
Pääjoukon edellä lensi 10 Halifax-konetta, joiden sähköiset Mandrel-häiriölähettimet häiritsivät tutkasignaaleja ja salasivat siten pommituksen kohteen.
Palopommit sytyttivät tulimyrskyn
Dresdenin keskustan yli lensi uusi pommikone joka seitsemäs sekunti. Toistuvat ujellukset viilsivät ilmaa, ja niitä seurasivat pommien korviahuumaavat räjähdykset.
Paineaalto puski vankkoja rautaovia karmeistaan, rakennukset tärisivät ja rappaukset rapisivat seiniltä. Sitten tulivat palopommit.
”Kuulosti, kuin joku olisi pudottanut suoraan yläpuoleltamme katoille perunoita tai hiilenmurikoita. Sitten kuului sähisevä ääni ja räjähdys”, kertoi koulutyttö Nora Lang, joka oli piiloutunut pommituksia asuintalonsa kellariin.
Kattojen läpi putosi tuhansia magnesiumpommeja, jotka sytyttivät lukemattomia pieniä tulipaloja. Britit pudottivat kahdeksassa minuutissa 881 tonnia pommeja ja palasivat sitten Englantiin.
Dresdenin palolaitoksella ei ollut mitään mahdollisuutta saada tulipaloja kuriin.
Tiiviisiin nippuihin pakatut palopommit pudotettiin koneesta heti voimakkaiden räjähtävien pommien perään.
Ensimmäisten pommien räjähdykset olivat raunioittaneet rakennuksia niin, että ne syttyivät helposti. Kun palopesäkkeet yhdistyivät, kuumuus läheni tuhatta astetta. Kuuma ilma nousi ylöspäin, ja Dresdenin ylle nousi tulipatsas, jonka alle muodostui tyhjiö, ja happi pakeni katutasolta.
21-vuotias insinööriopiskelija Berthold Meyer koki tukalat olosuhteet läheltä:
”Haukoin henkeäni, ja polveni notkahtivat. Se oli kamalaa. Yritimme paeta, mutta kaikki, etenkään vanhukset, eivät jaksaneet. He istuivat lamaantuneina kadulla tai kivikasojen päällä ja yksinkertaisesti tukehtuivat kuoliaaksi.”
Tulimyrsky tuhosi tielleen jääneet puut ja avuttomat ihmiset. Kuumuus oli niin hirvittävä, että rakennukset ja ihmiset syttyivät vaikkeivät edes koskettaneet liekkejä. Järkevimmät kääriytyivät märkiin mattoihin ja pakenivat Elbelle.
Jotkut taas ryhtyivät pelastamaan asunnoistaan omaisuuttaan luullen vaaran olevan ohi. Se oli kuitenkin kohtalokas erehdys.
Kohteena joukkojenkuljetukset
Viisi ensimmäistä vuotta toinen maailmansota ei juurikaan tuntunut koskettavan dresdeniläisiä. Kaupunkia ympäröivälle maaseudulle osui joskus pommeja aiheuttamatta kuitenkaan mainittavaa vahinkoa.
Rintamat olivat kaukana, eikä brittien pommikoneiden kantama riittänyt aivan itäisimpään Saksaan saakka. Tilanne muuttui sodan edetessä, ja Dresdenin kohtalo sinetöityi, kun Arthur Harris nimitettiin Britannian pommitusilmavoimien komentajaksi vuoden 1942 helmikuussa.
Harris esitteli heti uuden strategian eli aluepommitukset. Britit olivat siihen saakka yrittäneet osua kohteisiin täsmäpommituksilla, mutta vain joka kymmenes pommi osui maaliinsa. Harris ymmärsi, etteivät pommikoneet kyenneet millään riittävään tarkkuuteen.
Hänen mukaansa olikin parempi ”pommittaa kaikkea kuin ei mitään”, ja hän määräsi täsmäpommitusten sijaan mattopommituksia palopommeilla määrätyille alueille, yleensä kaupungin keskustaan.
Lisäksi pommituslaivueet alkoivat hyökätä kahtena aaltona puolentoista tunnin välein, mikä lisäsi tuhoisan tulimyrskyn syntymisen todennäköisyyttä.
Esimerkiksi Hampurissa brittien kaksoispommitus synnytti 27. heinäkuuta 1943 valtavan liekkimeren, jossa kuoli peräti 40 000 ihmistä.
Hampurin pommitus oli Harrisille henkilökohtainen menestys, ja sen jälkeen britit pyrkivät käyttämään samaa taktiikkaa päästäkseen samaan tulokseen. Saksalaiset joutuivat vuonna 1944 vetäytymään kaikilla rintamilla.
Liittoutuneiden sodanjohto harkitsi mahdollisuutta pakottaa Hitler antautumaan Berliiniin kohdistetulla suurpommituksella. Se jäi kuitenkin suunnitelmaksi, kun saksalaiset 16. joulukuuta 1944 aloittivat vastahyökkäyksen Ardenneilla.
200 000 Saksan sotilasta ja 600 tankkia rynnisti murtamaan liittoutuneiden linjoja Belgiassa.
Dresdeniä kutsuttiin Elben Firenzeksi, ja Elben jokirannan kävelykatu oli 1800-luvulla suosittu matkailukohde.
Dresden oli Elben helmi
Dresden oli toisen maailmansodan loppuvaiheissa yksi harvoista Saksan kaupungeista, jota ei ollut pommitettu raunioiksi.
Vuonna 1697 saksilainen kruununprinssi Fredrik August kruunattiin Saksin ja Puolan kuninkaaksi August II:ksi. Monarkki oli ihastunut Italian renessanssiin ja halusi vaikuttavan pääkaupungin.
Valinta osui Dresdeniin, mikä oli ilouutinen kaupungin käsityöläisille ja taiteilijoille. Kaupunkiin rakennettiin hiekkakivipalatseja ja kirkkoja, ja vuonna 1734 sinne valmistui kaunis protestanttinen kirkko, Frauenkirche.
Kirkon korkea kupoli hallitsi Dresdenin siluettia seuraavat kaksisataa vuotta kaupungin vaurauden tunnusmerkkinä.
August II:n poika August III jatkoi ehostamista. Hänen rakennuttamansa kävelykadut kuuluivat Euroopan komeimpiin, ja Dresdeniä alettiinkin nimittää Elben Firenzeksi.
1800- ja 1900-luvuilla kaupunki oli suosittu matkakohde, jonne saapui turisteja joka puolelta Eurooppaa, myös Britanniasta. Kaupunkilaiset
eivät olisi mitenkään voineet kuvitella, että britit joskus pommittaisivat heidän kotinsa hajalle.
Alkuyllätyksen jälkeen liittoutuneet onnistuivat pysäyttämään Saksan etenemisen, mutta hyökkäys todisti silti, ettei Saksaa ollut vielä lyöty. Se oli valmis taisteluun nurkkaan ahdistettunakin.
Pelkän Berliinin sijaan liittoutuneet päättivätkin pommittaa parannelluilla Lancaster-koneilla myös muita kaupunkeja ja heikentää siten saksalaisten taistelumoraalia.
Brittiläinen ilmamarsalkka Charles Portal esitti, että massiivista tuhoa saataisiin aikaan kohdistamalla koko hyökkäys johonkin muuhun suurkaupunkiin kuin Berliiniin. Vaikutus olisi erityisen suuri, ellei kaupunkia ollut pommitettu aiemmin.
Dresden oli ilmeinen suurhyökkäyksen kohde. Se oli Saksan seitsemänneksi suurin kaupunki ja lähes vahingoittumaton. Oleellista oli se, että kaupunki oli itärintaman liikenteen solmukohta.
Joukkoja kuljettavat junat kulkivat päivittäin Dresdenin läpi rintamalle, ja tuhannet pakolaiset kulkivat toiseen suuntaan. Puna-armeija oli vain 113 kilometrin päässä kaupungista, ja liittoutuneet halusivat edistää sen etenemistä.
Tiedustelutietojen mukaan saksalaiset kykenisivät panemaan helmikuun 15. päivän tienoilla liikekannalle puoli miljoonaa miestä. Suuri osa joukoista kulkisi Dresdenin läpi, joten sen rautateiden pommittaminen hidastaisi joukkojen siirtämistä merkittävästi.
Brittien pommitusilmavoimat eivät halunneet tyytyä vain Dresdenin lähistön rautateiden pommittamiseen. Keskustan pommittaminen lamauttaisi viestintäkeskukset ja ajaisi ennen kaikkea siviiliväestön kaaokseen.
Saksalaisten taistelutahto haluttiin murskata liittoutuneiden voiton nopeuttamiseksi. Liittoutuneet halusivat halvaannuttaa koko Dresdenin alueen, ja Harris kertoi kirjeessään Churchillille haluavansa ”pommittaa Saksan täysin maan tasalle”.
Pääministeri hyväksyi ilmahyökkäyksen tammikuun lopussa vuonna 1945. Berliiniin, Dresdeniin ja Chemnitziin oli määrä iskeä mahdollisimman pian, ja 13. helmikuuta sää oli sopiva Dresdenin pommittamiseen.
Kaupunkiin hyökättäisiin kolmessa tunnissa kahdesti Arthur Harrisin suunnitelman mukaisesti.
Toinen aalto viimeisteli tuhon
Kaiken tuhoava tulimyrsky sulki Dresdenin tappavaan syleilyynsä. Brittien pommikoneiden toinen aalto, joka saapui kaupungin ylle kello 1.07, oli nähnyt kuuman ilmapatsaan jo 160 kilometrin päästä.
Kilometrien korkeuteen nousevat savupilvet heikensivät lentäjien näkyvyyttä, ja liekkimeren valtava kuumuus tuntui ohjaamoissa jopa kolmen kilometrin korkeudessa.
Dresdenissä kaupungin asukkaalle Christian Justille selvisi yhtäkkiä, että lisää pommeja oli tulossa:
”Kuulimme yhtäkkiä sireenien kaukaisen ulvonnan kaakkoisista esikaupungeista. Se oli ilmahälytys! Jotkut alkoivat huutaa kauhuissaan. Sitten alkoi näytös, joka jäi lähtemättömästi mieleeni: moottoreiden jylinää, pommien ujellusta ja korviahuumaavia räjähdyksiä. Sitten hetki hiljaisuutta ennen kuin sama toistui yhä uudelleen ja uudelleen.”
Sähköt olivat katkenneet, ja keskustan sireenit pysyivät vaiti, joten pommitus tuli useimmille varoittamatta. Kaupunki muuttui teurastamoksi. Monet kuolivat kaduille yrittäessään turvaan, toiset taas yrittäessään pelastaa omaisuuttaan.
Gerhard Erich Bähr ehti juuri ja juuri paeta kellariinsa, ennen kuin pommeja alkoi pudota:
”Seinät huojuivat ja tiiliä putoili päällemme seinästä. Ilma oli niin täynnä pölyä, ettemme saaneet henkeä. Jalkani hautautuivat putoilevaan ja sinne tänne sinkoilevaan romuun; niiden päällä oli kivenjärkäle, matkalaukku ja kostealta tuntuva harmaa säkki. Kun yritin työntää säkkiä pois päältäni, huomasin, että se olikin päätön mies.”
Toisen hyökkäysaallon 1 175 tonnia palopommeja vahvisti kaupungin tulimyrskyä entisestään. Palavia puunkappaleita lenteli ilmassa, kipinät sinkoilivat ja liekit levisivät uhaten ihmisiä, jotka yrittivät epätoivoissaan paeta vanhan kaupunginosan sokkeloisilta kaduilta.
Eräs heistä oli tuolloin 18-vuotias Gertraud Freundel:
”Ulkona riehui tulimyrsky. Se puhalsi hirveällä voimalla ja ajoi meitä kohti keskustaa. Isä otti minua tiukasti kädestä kiinni. Meidän oli pakko mennä läpi helvetillisen liekkimeren, joka riehui valtoimenaan Reichstrassella. Olin kauhuissani ja epäröin, mutta isä kiskoi minua ja huusi tulen mylvinnän keskeltä, että meidän on pakko mennä.”
Valtava kuumuus sulatti katujen asfaltin. Tuolloin kengät saattoivat sinetöidä ihmisen kohtalon. Jollei jalassa ollut tiukkaan nyöritettyjä vankkoja jalkineita, joutui helpommin tulimeren vangiksi.
Joidenkuiden kengät jäivät kiinni sulaan asfalttiin, ja heidän jalkapohjansa paloivat nopeasti karrelle niin, etteivät he enää päässeet eteenpäin.
Ilmapuolustus oli puutteellista
Kun liittoutuneet päättivät pommittaa Dresdeniä, he eivät voineet kuvitella, että hyökkäyksestä muodostuisi eräs historian tuhoisimmista. Monet syyt edesauttoivat kaupungin tuhoa.
Dresdenissä ei ensinnäkään ollut juuri minkäänlaista ilmapuolustusta. Kaupungin ilmatorjunta-asemat oli purettu muutamaa viikkoa aiemmin ja kuljetettu toistuvasti pommitetulle Ruhrin alueelle.
Lisäksi saksalaiset eivät polttoaine-pulan vuoksi lähettäneet hävittäjiään ilmaan, ennen kuin brittien pommitusten kohde oli varmistunut.
Polttoainetta oli niin niukasti, että Saksan ilmavoimien koneita vedettiin kiitoradoille hevosilla ja härillä. Brittien pommikoneet saivatkin lentää esteettä Dresdenin ylle ja pudottaa tappavan lastinsa. Kaupungissa oli liian vähän bunkkereita ja väestönsuojia, ja ne oli rakennettu huolimattomasti.
Useimmissa ei ollut paloturvallisia seiniä tai ovia eikä tuuletusta, joka olisi varmistanut ilman kiertämisen ja myrkyllisten kaasujen pysymisen ulkona. Näiden puutteiden takia tulimyrsky imi väestönsuojista ja kellareista kaiken ilman, ja hengitettäväksi jäi vain hengenvaarallista häkää.
Dresdenissä asui pääasiassa naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka eivät uskaltaneet lähteä kellareista sammuttamaan asuntojensa tulipaloja, joten liekit pääsivät leviämään tuhoisasti.
Britit lisäksi tiesivät tarkkaan, mitä tekivät. Sodan lopussa heillä oli käytössään valtavasti koneita ja pommeja, ja he olivat jo ennen Dresdeniä sytyttäneet tulimyrskyjä useissa Saksan kaupungeissa ja kehittäneet kaksoishyökkäyksen tehon huippuunsa.
Vangit etsivät kellareista ruumiita
Seuraavana päivänä koko Dresdenin yllä leijui likaisenharmaa savu. Savuverho oli niin sankka, etteivät kaikki edes huomanneet aamun valkenemista. Päivä oli kuin sattuman oikkuna kirkollisessa kalenterissa tuhkakeskiviikko, josta alkoi pääsiäistä edeltävä 40 päivän paasto.
Dresdenin asukkaille päivä oli synkkääkin synkempi. Tulipaloja riehui edelleen joka puolella, ja henkiin jääneet ja palomiehet yrittivät päästä eteenpäin raunioiden keskellä. Monin paikoin oli yhä liian kuumaa kulkea, ja vastassa oli irvokkaita näkyjä.
Margret Mayer oli vielä edellisenä päivänä odottanut innokkaana häitään. Nyt hän etsi kihlattuaan ja näki suihkulähteissä kiehuneita ruumiita:
”Sieltä täältä sojotti käsiä, jalkoja ja paljaita kalloja. Suihkulähteet olivat ääriään myöten täynnä kuolleita. Ruumiit näyttivät pullistuneilta ja olivat täynnä keltaisia ja ruskeita läiskiä.”
Dresdenin asukkaiden ahdinko ei ollut vieläkään päättynyt. Kello 12.17 palaneiden raunioiden ylle ilmestyi 316 yhdysvaltalaista B17-pommikonetta. Ne oli komennettu Dresdeniin, sillä pilvet olivat peittäneet niiden pommituksen ensisijaisen kohteen. Dresdenin kovia kokeneet ja pelokkaat asukkaat saivat niskaansa vielä 782 tonnia pommeja.
Arthur Harrisin sodanaikaiset toimet herättävät yhä voimakkaita tunteita. Hänen patsastaan Lontoossa on töhritty toistuvasti, ja sitä vartioidaan koko ajan.
Harrisista tuli vihattu mies
Arthur Harrisin sodanaikaiset toimet herättävät yhä voimakkaita tunteita. Hänen patsastaan Lontoossa on töhritty toistuvasti, ja sitä vartioidaan koko ajan.
Natsien propagandakoneisto alkoi toimia täysillä Dresdenin ilmahyökkäyksen jälkeen. Myötätunnon keräämiseksi kaikkien tuhosta kertovien lukujen perään lisättiin nolla. Sveitsiläiset ja ruotsalaiset lehdet kertoivat jopa 200 000 ihmisen kuolleen pommituksissa. Britit ja varsinkin pommitusilmavoimien komentaja Arthur Harris leimattiin piittaamattomiksi murhaajiksi.
Vuoden 1945 alussa varsinkin yhdysvaltalaiset halusivat pommitusilmavoimien keskittyvän hyökkäämään tiettyihin öljynjalostamoihin Saksan kaupunkien aluepommitusten sijaan. Harris kimpaantui ja uhkasi erota
pommitusilmavoimien johtajan paikalta, sillä hän uskoi, että siviiliväestön pommittaminen oli ainoa keino saksalaisten vastarinnan murtamiseen.
Sodanjohto antoi periksi, ja Harris sai luvan valita haluamansa maalit. Hänen arvostelijoidensa mukaan se johti aivan liian usein kylmäverisiin kaksoishyökkäyksiin saksalaisiin kaupunkeihin ja siviilien tappamiseen.
Britannian poliittinen ilmapiiri muuttui Dresdenin pommituksen jälkeen. Winston Churchillia huolestutti muiden maiden suhtautuminen.
”Nyt on aika harkita, kannattaako Saksan kaupunkeja pommittaa enää pelkästään pelon lietsomiseksi. Muuten valloitettavaksemme jää täysin tuhottu maa”, Churchill totesi Harrisille ja kehotti tätä vähentämään pommituksia. Britannian kansa ei vaatinut pommitusten lopettamista, sillä Saksan V1- ja V2-raketit moukaroivat Etelä-Englantia joka yö.
Harris sai lisänimen Pommittaja, ja sodan jälkeen häneen kohdistui ankaraa arvostelua. Siitä suivaantuneena hän muutti Etelä-Afrikkaan.
Kaupungin suurimmat palopesäkkeet olivat liekeissä vielä seuraavana päivänä, ja seuraavina viikkoina 2 000 sotilasta ja tuhat sotavankia puhdisti katuja ja tyhjensi kellareita ja väestönsuojia häkään kuolleista ruumiista.
Työ oli kammottavaa. Sotavangit vertasivat tehtäväänsä työskentelyyn kaivoksessa, josta etsittiin mineraalien sijaan kuolleita ihmisiä.
Peräti 21 neliökilometriä Dresdenistä oli raunioina. Rakennuksia tuhoutui noin 12 000 ja tehtaita 200. Ihmisiä kuoli 25 000, ja yli 50 000 jäi kodittomaksi. Dresdenin vanha tori eristettiin 21. helmikuuta valtavaksi krematorioksi, jossa poltettiin ruumiita.
Siten yritettiin estää tartuntatautien leviäminen tuhoutuneessa kaupungissa. Pommitusten aiheuttamista tuhoista ja ihmisuhreista huolimatta Saksan joukkojenkuljetukset itärintamalle jatkuivat eikä saksalaisten taistelumoraali murentunut.
Dresdenin junaliikenne palautui normaaliksi kahdessa viikossa, ja kaupunkilaiset pysyivät uskollisina Hitlerille katkeraan loppuun saakka. Dresden oli ainoa Saksan kaupunki, jossa liehui hakaristilippu vielä kahdeksan päivää Hitlerin kuoleman jälkeen. Se laskettiin alas vasta, kun venäläiset valloittivat kaupungin 8. maaliskuuta.