Aamulla 6. huhtikuuta 1941 akselivaltojen eli natsi-Saksan, Italian, Unkarin ja Bulgarian joukot tunkeutuivat Jugoslaviaan joka suunnasta Saksan ilmavoimien, Luftwaffen, pommittaessa pääkaupunki Belgradia.
Jugoslavia oli perustamisestaan vuonna 1918 asti ollut valtiona hauraalla pohjalla, ja nyt se romahti kuin korttitalo. Jugoslavian armeija antautui vain kymmenen päivää kestäneiden taistelujen jälkeen, ja kuningas Pietari II hallituksineen pakeni Lontooseen.
Jugoslavian slovenialaiset ja kroatialaiset asukkaat eivät mainittavasti vastustaneet miehitystä, sillä he olivat jo pitkään karsastaneet serbien valtaa maassa.
Video: Saksalaiskoneiden hyökkäys Belgradiin 1941:
Monille slovenialaisille ja kroaateille miehitys merkitsikin vapautusta, ja he ottivat saksalaiset lämpimästi vastaan. Sama tapahtui Makedoniassa bulgarialaisten marssiessa sinne.
Bulgarialaisille hyökkäys Jugoslaviaan puolestaan oli kauan odotettu hyvitys vuonna 1913 koetusta nöyryytyksestä, kun Bulgaria oli menettänyt suuren osan Makedoniasta Serbialle ja Kreikalle.
Natsit aloittivat saksalaistamisen
Jugoslavian antauduttua maa jaettiin neljään osaan. Valtaosa Sloveniasta liitettiin natsi-Saksaan, ja aluetta alettiin kovalla innolla saksalaistaa. Myös Serbian enemmistöltään saksankieliset osat päätyivät Saksan hallintaan.
Italia sai Dalmatian rannikon Kroatiassa, läntisen Makedonian, Kosovon sekä aiemmin itsenäisen Montenegron. Bulgaria otti haltuunsa loput Makedoniasta ja osan Serbiasta.
Unkari taas käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti taas valtaansa ne alueet, jotka olivat vuoteen 1919 asti kuuluneet Unkariin.
Lisäksi koko Bosnia-Herzegovina liitettiin uuteen Kroatian valtioon, jonka johtajaksi nimitettiin Mussolinille kuuliainen kroatialainen fasisti Ante Pavelic.
”Kaikki ne seudut, joissa on serbialaisten hautoja, kuuluvat Serbiaan.” Dragoljub Mihailovicin motto.
Italian antauduttua Saksa otti Kroatian hallintaansa. Lisäksi saksalaiset perustivat Serbiaan entisen puolustusministerin Milan Nedicin johtaman nukkehallituksen. 200 000 serbisotilasta vietiin vankileireille Saksaan.
Yksi vankeuden välttäneistä serbeistä oli eversti Dragoljub Mihailovic, joka onnistui pakenemaan Länsi-Serbiaan pienen sotilasjoukon kanssa. Siellä hän perusti tšetnikeiksi eli ”ryhmäläisiksi” kutsutun vastarinta-armeijan.
Hän sai tukea Jugoslavian Lontooseen paenneelta pakolaishallitukselta, ja liittoutuneiden propagandassa häntä ylistettiin Saksaa vastaan taistelevaksi sankariksi.
Britit myös nimesivät tšetnikit Jugoslavian ”viralliseksi” vastarintaliikkeeksi ja lähettivät omia neuvonantajiaan Mihailovicin päämajaan.
Siviiliväestöä murhattiin raa’asti
Tšetnikkien tärkein tavoite oli palauttaa Serbian monarkia taas valtaan ja perustaa Suur-Serbia, joka pitäisi sisällään myös Bosnia-Herzegovinan ja valtaosan Kroatiaa. Mihailovicin motto olikin: ”Kaikki ne seudut, joissa on serbialaisten hautoja, kuuluvat Serbiaan.”
Mihailovicin sissit taistelivat sodan aikana sekä kroaatteja että muslimeja vastaan, ja esimerkiksi bosnialaisessa Focan kaupungissa he murhasivat vuosina 1941–42 peräti 5 000 muslimisiviiliä ja vuonna 1943 vielä 9 000 ihmistä lisää.
Saksan joukot etenivät kohti Jugoslavian pääkaupunkia Belgradia huhtikuussa 1941.
Tšetnikeillä oli tapana viiltää uhriensa kurkku auki ja heittää näiden ruumiit läheisiin vesistöihin.
Pari kuukautta sen jälkeen kun akselivallat olivat miehittäneet Jugoslavian, Saksa aloitti 22. kesäkuuta 1941 operaatio Barbarossan eli hyökkäyksen Neuvostoliittoon, joka rikkoi Hitlerin ja Stalinin solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen.
Jugoslavian kommunistipuolue sai heti Moskovasta ohjeet järjestäytyä vastarintaan ja aloittaa sissisodan akselivaltoja vastaan.
Tito johti joukkoja
Jugoslavian kommunisteja johti kroatialainen Josip Broz, joka tunnetaan paremmin salanimellä ”Tito”. Kommunistit eivät piitanneet etnisistä jaoista, mikä osoittautui nopeasti suureksi eduksi etnisesti sekoittuneilla alueilla.
Vastarintaliike, jonka jäseniä alettiin Venäjän vastarintaliikkeen tapaan kutsua partisaaneiksi, otti etäisyyttä suurserbialaiseen ja -kroatialaiseen ajatteluun.
Kommunisteista tuli varteenotettava vaihtoehto niille, jotka halusivat Jugoslavian olevan jatkossa maa, jossa kansallisuudella tai etnisyydellä ei ollut väliä.
Saksalaiset kävivät ankaria taisteluita Jugoslavian vastarintaryhmiä vastaan.
Mihailovic ja Tito tapasivat syksyllä 1941 voidakseen koordinoida vastarintaa miehittäjiä vastaan, mutta kun kommunistien suosio ja mahti kasvoivat, tšetnikit vetäytyivät yhteistyöstä vuonna 1942.
Mihailovicin joukot tekivät yhteistyötä akselivaltojen ja Nedicin natsimielisen nukkehallinnon kanssa, ja ne saivat siksi toimia vapaasti Bosniassa ja Kroatiassa.
Nedicin johtama Serbia aloitti juutalaisten systemaattisen joukkomurhan, ja syksyyn 1943 mennessä maan juutalaisäestö oli käytännössä tuhottu.
Vastarintaryhmät sotivat keskenään
Etniset ristiriidat pahenivat entisestään. Kroatian fasistiliike Ustaša (”Kapinalliset”) toteutti avoimen serbialaisvastaista politiikkaansa, ja vuosina 1941–43 Kroatiasta karkotettiin noin 400 000 serbiä.
Ustaša yritti pakkokäännyttää serbejä, hyökkäsi rajusti heitä vastaan ja toteutti serbien joukkomurhia. Sen raakuudella ei tuntunut olevan rajoja Kroatian serbienemmistöisillä alueilla.
Ustašan perimmäinen tavoite oli ”etnisesti puhdas” Kroatia, minkä se pyrki saavuttamaan tuhoamalla myös juutalaisia ja romaneja. Yli 80 prosenttia kroatialaisista ja bosnialaisista juutalaisista ja lähes kaikki romanit murhattiin sodan aikana.
VIDEO: Kartta partisaanien alueista 1941–45:
Partisaanit hallitsivat suurta osaa Jugoslaviasta natseja vastaan käydyn sodan aikana. Lopulta puna-armeija ajoi saksalaiset pois Jugoslaviasta.
Vaikka Ustaša ja saksalaiset olivat sekä Titon että Mihailovicin päävihollisia, Titon partisaanit ja Mihailovicin serbinationalistit taistelivat myös keskenään.
Sodan alkuvuosina partisaanien kannatus oli Serbiassa vähäistä, ja valtaosa Serbian maanviljelijöistä kannatti Mihailovicin tšetnikkejä. Vähitellen Tito kuitenkin värväsi joukkoihinsa yhä enemmän montenegrolaisia, slovenialaisia, kroaatteja ja bosnialaisia.
Kommunistijohtaja pakeni Bosniaan
Syksyllä 1941 saksalaiset hyökkäsivät Länsi-Serbiassa rajusti partisaaneja ja siviilejä vastaan. He myös kostivat jokaisen saksalaissotilaan kuoleman teloittamalla sata siviiliä.
Saksan hyökkäys pakotti Titon sissit pakenemaan vuonna 1942 Pohjois-Bosniaan, jonka metsäinen ja vuoristoinen maasto sopi hyvin sissisodankäyntiin.
Bosniassa Titon monietninen partisaaniarmeija kasvoi ja vahvistui, kunnes siitä vielä samana vuonna tuli Jugoslavian suurin vastarintaryhmittymä.
Vuonna 1942 Jugoslavian pakolaishallitus nimitti Mihailovicin sotaministeriksi, ja tämä toivoi brittien valtaavan Jugoslavian ja palauttavan serbimonarkian valtaan. Tito taas odotti Neuvostoliiton hyökkäävän Jugoslaviaan ja tekevän maasta kommunistisen valtion.
- marraskuuta 1942 bosnialaisen Bihacin alueen partisaanit järjestivät tapaamisen AVNOJ:n (”Jugoslavian vapautuksen antifasistinen neuvosto”) kanssa. Muutkin kuin kommunistit olivat tervetulleita taistelemaan fasismia vastaan.
Jugoslavian kuningaskunta perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
I maailmansota synnytti Jugoslavian
Slaavilaiset kansat ovat hallinneet Balkanin niemimaata 600-luvulta lähtien, ja keskiajalla sekä serbit että kroaatit perustivat alueelle oman kuningaskuntansa.
Serbit ja kroaatit puhuvat sukulaiskieliä, mutta he kuuluvat eri kirkkokuntiin.
Bysantin vaikutuksen vuoksi idempänä asuvista serbeistä tuli kreikkalaiskatolisia, kun taas pohjoisemmilla kroaateilla oli tiiviit yhteydet Italiaan ja heistä tuli roomalaiskatolisia.
1300-luvulla islaminuskoinen Ottomaanien valtakunta laajeni voimakkaasti länteen Euroopan alueelle. Serbit, albaanit, bosnialaiset ja makedonialaiset joutuivat ottomaanien vallan alle, kun taas kroaatteja ja sloveeneja hallitsivat pohjoiset valtiaat, enimmäkseen Itävallan keisarit.
Serbit saivat oman valtionsa
1800-luvulla Ottomaanien valtakunta heikkeni, jolloin serbit irtaantuivat sen vallasta ja perustivat oman valtionsa. Monet serbit halusivat hallita myös Bosniaa, mutta samaa halusi myös suurvalta Itävalta-Unkari.
Vuonna 1914 Itävalta-Unkarin kruununperillinen Frans Ferdinand ammuttiin Sarajevon kaupungissa Bosniassa. Salamurha oli lähtölaukaus ensimmäiselle maailmansodalle, jossa Venäjä, Britannia ja Ranska tukivat serbejä.
Kun sota neljä vuotta myöhemmin loppui, serbien liittolaiset olivat sen voittajia. Niinpä serbit saivat hallintaansa uuden valtion, joka syntyi, kun Kroatia ja Slovenia irtautuivat Itävallasta, ja johon liitettiin osia myös Unkarista ja Ottomaanien valtakunnasta.
Tuloksena oli monien kansojen muodostama Jugoslavian kuningaskunta.
Bihacin kokous päättyi merkittävään julkilausumaan, jonka mukaan kaikilla asiakirjassa nimetyillä kansoilla olisi tulevaisuuden Jugoslaviassa yhtäläiset oikeudet. Ennen sotaa vain serbit, kroaatit ja sloveenit oli tunnistettu omiksi kansoikseen, mutta julkilausumassa mainittiin ensi kertaa myös montenegrolaiset ja makedonialaiset (bosnialaiset tosin tunnustettiin omaksi kansakseen vasta vuonna 1967).
Kommunistien suunnitelmat olivat kuitenkin vähällä jäädä toteutumatta, sillä saksalaiset tekivät heitä vastaan useita rajuja hyökkäyksiä vuonna 1943.
Neretvajoen taistelussa keväällä 1943 saksalaiset, serbit ja italialaiset hyökkäsivät partisaanien kimppuun yksissä tuumin. Tito räjäytti joen ylittävät sillat ja onnistui siten hämäämään hyökkääjät luulemaan, että sissit aikoivat murtautua rintamasta läpi toisaalla.
Harhautuksen aikana Titon sissit rakensivat kiireen vilkkaa väliaikaisen sillan paikkaan, jota vihollisen oli vaikea pommittaa, ja valtaosa partisaaneista onnistui ylittämään joen ja pakenemaan.
Natsit yrittivät murskata Titon
Saksalaiset iskivät vähän myöhemmin uudelleen Sutjeskajoella Bosniassa, ja he saartoivat Titon päämajan ja partisaanien kenttäsairaalan. Pommi surmasi Titon koiran ja brittiläisen sotilasneuvonantajan, mutta partisaanijohtaja itse haavoittui vain käsivarteen ja pääsi pakoon.
Saksalaisten valtavasta ylivoimasta huolimatta noin kaksi kolmasosaa partisaaneista onnistui pakenemaan saarroksista. Titon kansansuosio vahvistui entisestään, ja kommunistipartisaaneihin liittyi runsaasti uusia jäseniä.
Bosnialaiset taistelivat II maailmansodassa Kroatian armeijassa Saksan puolella.
Samaan aikaan Saksa ja sen liittolaiset kärsivät muilla rintamilla useita tappioita. Helmikuussa 1943 saksalaiset joutuivat antautumaan Stalingradissa, ja saman vuoden heinäkuussa liittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa.
Italia antautui kaksi kuukautta myöhemmin. Italian romahduksen seurauksena saksalaisten ote Kroatiasta höltyi, ja yhä enemmän kroaatteja liittyi Titon partisaaneihin.
- marraskuuta 1943 partisaanit pitivät Bosnian Jajcessa AVNOJ:n kanssa toisen kokouksen, jossa he perustivat Jugoslaviaan väliaikaishallituksen.
Liittopresidentiksi valittiin kroatialainen Ivan Ribar, joka ei ollut kommunisti, mutta maan todellinen hallitsija oli Tito, joka nimitettiin Jugoslavian marsalkaksi.
Churchill päätti tukea partisaaneja
Tammikuussa 1944 myös Mihailovic kutsui koolle kongressin, johon osallistui monia entisen Jugoslavian poliitikkoja.
Kongressin tavoitteena oli palauttaa monarkia sodan loputtua. Sen suunnitelmissa Jugoslavia koostuisi edelleen Serbiasta, Kroatiasta ja Sloveniasta, joista kahdessa jälkimmäisessä vallitsisi jonkinasteinen itsehallinto. Muita Jugoslavian alueen kansallisuuksia ei edes mainittu.
Vaikka tšetnikit olivat syyllistyneet raakoihin hyökkäyksiin ja tehneet yhteistyötä saksalaisten ja italialaisten kanssa, Britannian pääministeri Churchill päätti vasta alkuvuodesta 1944 asettua tukemaan Mihailovicin sijasta Titoa. Tuolloin näytti yhä todennäköisemmältä, että Saksa häviäisi sodan ja Jugoslavia päätyisi Titon partisaanien hallintaan.
Titolla oli hyvät suhteet Moskovaan, mutta hänen partisaaninsa toimivat itsenäisesti eivätkä Stalinin käskyjen mukaan. Moskova alkoi aktiivisesti tukea Titon vastarintaa vasta sen jälkeen, kun Britannia ja Yhdysvallat olivat ilmaisseet tukensa Titon kommunisteille.
Sodan jälkeen Tito (oik.) kannatti riippumattomuutta sekä Yhdysvalloista että Neuvostoliitosta. Kuvassa hän poseeraa Egyptin presidentin Gamal Abdel Nasserin kanssa.
Tito ei taipunut Stalinin tahtoon
Toisen maailmansodan aikana Tito oli stalinistinen kommunisti, ja hänen partisaaninsa murhasivat mittavissa kostoiskuissa tuhansia kroaatteja, sloveeneja, unkarilaisia ja saksankielisiä balkanilaisia.
Esimerkiksi toukokuussa 1945 britit luovuttivat partisaaneille satatuhatta jugoslavialaista pakolaista, joista valtaosa teloitettiin tai kuoli kuolemanmarsseilla kohti etelää.
Sodan lopun häämöttäessä Titon ja Stalinin välit viilenivät. Titon partisaanit miehittivät Itävallassa ja Italiassa alueita, joiden väestö oli osittain slaavilaista alkuperää, mutta Stalin ei halunnut enää sodan lopulla tukea länsiliittoutuneita ja pakotti siksi Titon joukot vetäytymään.
Tito yritti myöhemmin perustaa Balkanille kommunistisen liittouman, johon myös Albania ja Kreikka olisivat kuuluneet. Stalin esti senkin, ja kun Tito anoi ja myös sai taloudellista apua Yhdysvalloilta, diktaattorien välit katkesivat lopullisesti.
Stalin yritti murhauttaa Titon
Jugoslavia suljettiin muiden kommunististen valtioiden välisen yhteistyön ulkopuolelle, ja se harjoitti sodan jälkeen huomattavasti muita itäblokin valtioita itsenäisempää talous- ja ulkopolitiikkaa.
Se kasvatti Titon suosiota Jugoslaviassa ja suututti Stalinia. Stalinin seuraajan Nikita Hruštšovin mukaan Tito oli kirjoittanut Stalinille: ”Lakkaa lähettämästä salamurhaajia. –– Jos et lopeta, minä lähetän miehen Moskovaan, eikä minun tarvitse lähettää toista.”
Tito johti Jugoslaviaa diktaattorina kuolemaansa asti vuonna 1980. Hänen rautainen otteensa piti eri etnisten ryhmien väliset kiistat kurissa, mutta kymmenen vuotta Titon kuoleman jälkeen Jugoslavia alkoi natista liitoksissaan.
Toukokuussa 1944 saksalaiset hyökkäsivät vielä kerran Titon joukkoja vastaan, ja Tito pakeni Adrianmeren saarelle, jonka brittijoukot olivat vallanneet.
Kuukautta myöhemmin Jugoslavian pakolaishallitus erotti Mihailovicin sotaministerin virasta ja britit pakottivat Jugoslavian kuninkaan tunnustamaan Titon Jugoslavian uudeksi johtajaksi.
Syyskuussa Tito tapasi Stalinin Moskovassa. Vähän myöhemmin puna-armeija marssi Jugoslaviaan, ja 20. lokakuuta se vapautti Belgradin.
Mihailovic pakeni, mutta partisaanit vangitsivat hänet Bosniassa maaliskuussa 1945, ja hänet teloitettiin vuonna 1946. Keväällä 1945 Titon partisaanit saivat hallintaansa Kroatian.
Puna-armeija raiskasi ja murhasi
Puna-armeijan toiminta oli monille serbeille järkytys, sillä sen sotilaat käyttäytyivät kuin raa’at valloittajat, eivät kuin vapauttajat. Stalinin kätyrit yrittivät esimerkiksi perustaa Jugoslaviaan vakoojaverkoston ja soluttautua partisaaneihin.
Pahinta oli puna-armeijan siviileihin kohdistama väkivalta. Jugoslavialaisissa lähteissä neuvostojoukkojen kontolle on kirjattu 1 219 raiskausta, 329 raiskausyritystä, 111 raiskausmurhaa, 248 raiskausmurhan yritystä ja 1 204 ryöstöä.
Raakuudet olivat yksi syy Jugoslavian ja Neuvostoliiton suhteiden viilenemiseen. Tito irtisanoutui Stalinista, ja Jugoslavia toteutti kylmän sodan aikaan muuhun itäblokkiin verrattuna suhteellisen itsenäistä politiikkaa.