Talvinen aurinko valaisi hennosti Helsingin aamupäivää 30. marraskuuta 1939. Yhdeksän neuvostoliittolaista pommikonetta ilmestyi yhtäkkiä pilvistä ja kierteli kaupunkia kuin vailla selvää suunnitelmaa.
Yksi koneista pudotti pomminsa satamaan, mutta ne eivät osuneet yhteenkään alukseen. Pommikoneet jatkoivat sitten kohti keskustaa.
Aikeena oli ilmeisesti pommittaa rautatieasemaa, mutta siihenkään ei osuttu. Sen sijaan pommit putosivat Rautatientorille, ja 40 helsinkiläistä kuoli.
Pommikoneet hajaantuivat. Osa niistä pommitti lentokenttää osuen vain yhteen konehalliin, ja pommeja pudotettiin myös teknilliseen korkeakouluun, jossa kuoli useita oppilaita ja opettajia.
Koneet lensivät edestakaisin tulittaen vielä lopuksi työläiskorttelia, kunnes ne asettuivat taas muodostelmaan ja katosivat itään.
Ilmahälytys kuului vasta koneiden jo lähdettyä.
Neuvostoliiton koneet pommittivat Helsinkiä kahdesti talvisodan ensimmäisenä päivänä, ja 200 ihmistä kuoli.
Sireenien kimakka ulvonta ilmoitti, että Suomi oli sodassa valtavan itänaapurinsa kanssa. Venäläiset palasivat neljä tuntia myöhemmin takaisin 15 pommikoneella.
Päivän pommituksissa kuoli kaikkiaan 200 helsinkiläistä.
Kaaoksen keskellä liikkui auto, joka kuljetti puolustusvoimien komentajaa Carl Gustaf Emil Mannerheimia. Työpäivän piti olla Mannerheimin viimeinen, sillä hän oli jättänyt eronpyyntönsä petyttyään hallitukseen.
Mannerheim oli pyytänyt lisää määrärahoja, mutta anomus evättiin.
Hän oli ehdottanut myös neuvotteluja Stalinin kanssa, mutta ilman vastakaikua.
Sodan syttyessä oli silti selvää, että juuri Mannerheimin olisi johdettava Suomen puolustusta.
TARJOUS SINULLE: Toisen maailmansodan dramaattiset hetket – silminnäkijöiden kertomina
EUROOPPA LIEKEISSÄ on HISTORIAn uusi ainutlaatuinen kirjasarja: Sodan viimeisiin silminnäkijöihin kuuluvien ihmisten muistelmat sekä ennen julkaisemattomat kuvat tarjoavat sinulle näkymän sotaan lähempää kuin koskaan ennen.
Saat ensimmäisen kirjan vain 1 eurolla
Pääset lähelle sodan omakohtaisesti kokeneita ihmisiä: sotilaita molemmin puolin rintamaa sekä siviilejä, joiden koti saattoi silmänräpäyksessä muuttua veriseksi taistelukentäksi.
Uudet silminnäkijäkertomukset ja haastattelut sekä alkuperäisten dokumenttien, lehtiartikkeleiden ja kirjeiden käännökset elävöittävät ja havainnollistavat historian todellisuutta.
Stalin halusi suojella Leningradia
Ristiriidat Neuvostoliiton kanssa olivat syventyneet jo vuosia, mutta Stalin esitti vaatimuksensa vasta 18. lokakuuta 1939.
Suomen pitäisi luovuttaa Karjalan kannas, tuhota itäiset puolustuslinjansa ja vuokrata Hankoniemi Neuvostoliiton laivaston tukikohdaksi.
Tarkoitus oli taata teollisuuskaupunki Leningradille suuri turvavyöhyke suojaksi mahdollista sotilaallista hyökkäystä vastaan.
Suomi oli torjunut Stalinin vaatimukset ja vakuuttanut, ettei Leningrad ollut vaarassa, sillä mikään vieras valtio ei saisi käyttää Suomen aluetta hyökkäykseen.
Suomalaiset olettivat Stalinin vaatimusten olevan vasta alkua prosessille, jonka tarkoitus oli liittää Suomi Neuvostoliittoon.
Stalin ei voinut ymmärtää, mistä pieni maa sai itseluottamuksensa, ja hänen epäilyksensä heräsivät.
Hän arveli, että Suomella oli salainen sopimus Neuvostoliiton vihollisten kanssa, ja päätti ottaa haluamansa alueet väkisin.
Stalin nimitti valloitusarmeijan päälliköksi Leningradin alueen sotilaskomentajan marsalkka Kirill Meretskovin.
Marsalkka Mannerheim.
Suomen tärkein upseeri
Suomenruotsalainen aristrokraatti Carl Gustaf Emil Mannerheim liittyi nuorena miehenä tsaarin armeijaan ja yleni pian kenraaliluutnantiksi.
Hän palasi vuonna 1917 Suomeen ja toimi sisällissodassa valkoisten joukkojen johtajana.
Mannerheim oppi suomea vasta aikuisena, eikä hän puhunut sitä koskaan sen virheettömämmin kuin peribrittiläinen Winston Churchill ranskaa. Hän oli jo aikeissa jäädä eläkkeelle, kun talvisota syttyi.
Eläkepäivät vaihtuivat kolmeen sotaan kuuden vuoden kuluessa.
Hyökkäys käynnistyy
Valmistelut oli tehty marraskuun 30. päivän vastaiseen yöhön mennessä. Meretskov komensi armeijansa taisteluun:
”Toverit! Täytän Neuvostoliiton hallituksen ja suuren isänmaamme toiveen antamalla tämän käskyn: Leningradin sotilaspiirin joukot marssivat rajan yli, murskaavat Suomen joukot ja turvaavat siten Neuvostoliiton luoteisen rajan ja Leninin kaupungin, proletariaatin vallankumouksen kehdon.”
Meretskovin armeija rynnisti Suomeen koko tuhannen kilometrin rajan mitalta aina Barentsinmereltä Suomenlahdelle.
Armeijan vahvuus oli yli 500 000 sotilasta, ja sen ylivoima Suomeen nähden oli kolminkertainen.
Meretskovilla oli myös 30-kertainen määrä lentokoneita ja 200 kertaa enemmän panssarivaunuja kuin Suomella.
Hänen suurin pelkonsa oli se, ettei puna-armeija malttaisi pysähtyä ennen Ruotsin rajaa. Meretskov arvioi valloittavansa Suomen 12 päivässä.
Suomalaissotilas ja Molotovin cocktail.
Mannerheimilta puuttui kaikkea
Marsalkka Mannerheim puhui sotilailleen kiihkeään sävyyn:
”Suomen urhoolliset sotilaat. Sain tämän tehtävän hetkenä, jolloin arkkivihollisemme on jälleen hyökännyt maahamme. Johtajaan luottaminen on nyt onnistumisen tärkein edellytys.”
Mannerheim luotti kykyihinsä, sillä tsaarin armeijan entisenä upseerina hän tunsi sodankäynnin, mutta kaikkea muuta puuttui.
Suomalaisten aseistus oli pääosin tsaarinajalta, ja ammuksia oli vain viikoiksi.
Mannerheim tiesi, ettei Suomi voisi millään voittaa sotaa.
Hän toivoi vain voivansa pidätellä Neuvostoliiton hyökkäystä niin kauan, että muu maailma ehtisi Suomen avuksi.
Mannerheim keskittyi ensisijaisesti Karjalan kannaksen puolustamiseen, jottei puna-armeija pääsisi etenemään Helsinkiin.
”Vihollisemme ovat petollisia ja raukkamaisia.” Neuvostoliittolainen sotakirjeenvaihtaja
Puna-armeija juuttui paikalleen
Pohjoisessa suomalaiset perääntyivät, ja Meretskovin sotilaat etenivät ripeästi. Petsamo Barentsinmeren rannalla menetettiin jo ensimmäisenä hyökkäyspäivänä, eikä puna-armeija kohdannut vastarintaa myöskään Itä-Lapin metsissä.
Venäläiset saivat alkuvaiheessa tunkeutua maahan lähes esteettä.
Voimakkaampaan vastarintaan ryhdyttiin kuitenkin heti Karjalan kannaksella, missä oli tarkoitus hidastaa neuvostojoukkojen etenemistä tai pysäyttää ne niin pitkäksi aikaa, että pääpuolustus saatiin kuntoon.
”Suomalaiset ovat huijaamisen mestareita”, valitti neuvostoliittolainen sotakirjeenvaihtaja. ”Maalaiskylien kaivot ovat täynnä maata, kun janoiset sotilaat haluavat juoda. Vihollisemme ovat petollisia ja raukkamaisia. Ensimmäinen puna-armeijan sotilas ehti vasta astua Suomen maaperälle, kun hän räjähti jo kappaleiksi. Miinoja on kaikkialla.”
Venäläisiltä kesti viikon edetä 30 kilometriä Mannerheim-linjalle, joka oli Karjalan kannaksen sulkeva Suomen tärkein puolustuslinja. Sitten hyökkäys pysähtyi.
Simo Häyhä käytti tarkka-ampujana venäläisen Mosin Nagant -kiväärin suomalaista kopioita. Hänen luoteihinsa kuoli satoja venäläisiä sotilaita.
Neuvostosotilaat pelkäsivät näkymättömiä tarkka-ampujia.
Kommandoisku yön pimeydessä
Mannerheimin taktiikka oli oikea, mutta viikko vetäytymistä oli koetellut sotilaiden taistelumoraalia. Mannerheim ärsyyntyi siitä, kuinka helposti pohjoisen joukot perääntyivät. Puolustustahtoa vahvistaakseen hän määräsi hyökkäyksen venäläisten leiriin Laatokan pohjoispuolella Tolvajärven läheisyydessä.
Kaikkiaan 140 suomalaisen sotilaan joukko lähestyi yön pimeyden turvin hiihtäen sotilasleiriä. Venäläisten lämpimikseen sytyttämä nuotio teki heistä helppoja maalitauluja. Suomalaiset jakautuivat mäen harjalla pienemmiksi ryhmiksi. He liukuivat ääneti alas leiriin, tappoivat kaikki vihollissotilaat ja poistuivat paikalta vain muutaman minuutin kuluttua.
Sekasorto säikäytti muiden leirien venäläiset, ja he ryhtyivät ammuskelemaan silmittömästi pimeyteen. Neuvostoliiton sotilaat taistelivat hetken kuluttua keskenään, ja suomalaiset pääsivät livahtamaan turvaan lähes tappioitta.
Voitto oli täydellinen. Tolvajärven menestys vakuutti suomalaiset siitä, että yhteistyössä luonnon kanssa he voisivat tosiaan pärjätä mahtavalle viholliselle.
Väärän sodan varusteet
Luonto oli vastustaja, jonka venäläiset olivat aliarvioineet täysin. Sotilaat lähetettiin pohjoisen jäätäväään talveen oliivinvihreissä kesäunivormuissaan, jotka eivät pitäneet kylmää eivätkä sulautuneet lainkaan lumiseen maastoon.
Harvoilla sotilailla oli edes talvisaappaita, eikä kukaan heistä osannut hiihtää. Niinpä venäläiset eivät päässeet liikkumaan lumisissa metsissä raskaiden varusteidensa kanssa. Puna-armeija oli sidottu teihin, joten valtava hyökkäysarmeija venyi kymmenien kilometrien pituisiksi hitaasti eteneviksi kolonniksi.
Suomalaiset sotilaat pääsivät hiihtämään valkoisissa asuissaan huomaamatta aivan kolonnien viereen. Sitten he sujahtivat kuorma-autojen ja panssarivaunujen väliin, heittivät käsikranaatteja tai Molotovin cocktaileja ja katosivat vain hetkeä myöhemmin. Kolonnan sai pysäytettyä myös muutamalla tielle kaadetulla puulla, ja jos kärkijoukon panssarivaunut saatiin sytytettyä tuleen, niin sotajoukko pysähtyi tuntikausiksi.
Meretskovin armeija juuttui paikalleen miltei koko rajan mitalta, sillä se oli varustautunut vain salamasotaan Keski-Euroopan avoimissa maastoissa.
Suomalaiset tuhoavat divisioonia
Pahimmin kävi Neuvostoliiton 163. divisioonalle, joka yritti päästä joulukuun alussa poikittain Suomen halki päämääränään Pohjanlahti. Perille päästyään se olisi katkaissut Suomen kahtia ja sulkenut maayhteyden Ruotsiin.
Mannerheimin täytyi luottaa ratkaisevan taistelun käynnistyessä aloitteelliseen reservinupseeriin Hjalmar Siilasvuohon, joka komensi 17 000:n kevyesti aseistautuneen sotilaan joukkoa.
Suomalaiset polttivat lähitienoon talot maan tasalle ennen kuin 163. divisioona ehti Suomussalmelle. Sitten kaikki sinne johtavat tiet suljettiin niin, että koko vihollisdivisioona jäi saarroksiin.
Suomussalmen taistelu. Kaksi Neuvostoliiton divisioonaa motitettiin Suomussalmella. Pakkanen ja toistuvat hyökkäykset lannistivat saarretut.
Neuvostoliiton 44. divisioona lähestyi samaan aikaan Suomussalmea kaakosta. Sen oli tarkoitus tuoda tuoreita joukkoja saarretun 163. divisioonan tueksi.
Suomalaiset pysäyttivät 44. divisioonan etenemisen kaadetuilla puilla ja toistuvilla hyökkäyksillä 40-kilometrisen kolonnan sivustoilta. Sitten suomalaiset kävivät 163. divisioonan kimppuun.
Divisioonan hajaantuneet joukot yrittivät paeta 28. joulukuuta metsiin idän suuntaan.
Suomussalmelle jäi paljon venäläistä sotamateriaalia, kuten panssarivaunuja, tykkejä, kuorma-autoja ja ammuksia, joita Hjalmar Siilasvuo käytti 44. divisioonan tuhoamiseen.
Paleltuneet ja lamaantuneet venäläissotilaat eivät enää edes haaveilleet hyökkäämisestä.
He tuijottivat koko valveillaoloajan lumisiin metsiin, joissa tarkka-ampujat väijyivät. Suomalaiset hiihtivät kerta toisensa jälkeen kolonnan sivuilla heittäen käsikranaatteja ja polttopulloja tankkeihin ja ampuen samalla venäläisiä.
Suomussalmen taistelu. Pakkanen ja toistuvat hyökkäykset lannistivat saarretut neuvostoliittolaiset, ja heiltä saatiin tonneittain ammuksia ja muuta materiaalia.
Suomalaiset tuhosivat määrätietoisesti divisioonan suuret kenttäkeittiöt, jotka oli helppo havaita paksun savun perusteella. Kun kenttäkeittiöt oli tuhottu, yhä suurempi joukko neuvostosotilaita joutui selviämään 40 asteen pakkasessa ilman lämmintä ruokaa.
Suomalaiset pilkkoivat kolonnan pieniksi ryhmiksi, joita kutsuttiin moteiksi. Kylmä ja nälkä lamaannuttivat motitetut venäläisoukot liki taistelukyvyttömiksi.
Tilanne oli 6. tammikuuta 1940 niin epätoivoinen, että 44. divisioonan komentaja antoi käskyn, jonka mukaan sotilaat olivat oman onnensa nojassa. Tuloksena oli paniikki. Pakenevat sotilaat talloivat toisiaan kuoliaaksi, ja vain 700 pääsi karkuun hengissä.
”Emme nähneet suomalaisia”
Historioitsijoiden arvion mukaan Suomussalmen 48 000 neuvostosotilaasta kuoli yli 25 000.
Määrä oli 30-kertainen suomalaisten tappioihin verrattuna. Pakenevilta sotilailta jäi mittava sotasaalis: 65 panssarivaunua, 400 kuorma-autoa, 6 000 kivääriä, miltei 300 konepistoolia ja valtava varasto ammuksia.
Suomelta puuttui koko sodan ajan aseita ja ammuksia. Osa tarpeesta katettiin neuvostojoukkojen taistelukentille jättämillä aseilla ja tarvikkeilla. Kuvan suomalaissotilaalla on käsissään neuvostoliittolainen tarkkuuskiväärin.
Suomalaiset ryhtyivät kuulustelemaan nääntyneitä neuvostosotilaita.
Miksi ette yrittäneet murtautua ulos?
”Yritimme tietenkin hyökätä ja avata etenemisreitin, mutta se oli kuin pään hakkaamista seinään”, vastasi ketjussa tupakkaa polttanut venäläisupseeri.
”Emme nähneet suomalaisia ollenkaan. Usko tai älä, mutta ensimmäiset näkemäni suomalaiset olivat ne, jotka vangitsivat minut. Heitä oli silti joka puolella, ja jos joku meistä lähti leiristä, hän lähti varmaan kuolemaan”, upseeri selitti suomalaiselle tulkille.
Valkoisissa asuissaan suomalaissotilaita oli vaikea havaita lumisissa metsissä, kun taas neuvostosotilaat olivat kesäisen vihreissä univormuissaan kuin maalitauluja.
Tuhotun 44. divisioonan epäpätevä kenraali pääsi pakenemaan tuntematonta reittiä Neuvostoliittoon, ja hän joutui sotilastuomioistuimeen.
Syytteenä oli 55 kenttäkeittiön menettäminen, ja syylliseksi todettu kenraali teloitettiin.
Stalin raivostui
Neuvostoliiton johto eli kovassa hermopaineessa. Suurvalta oli maailmalla naurunalainen, ja sen uskottavuus oli uhattuna. Stalin ojensi kenraaleitaan:
”Puna-armeijan sotilaallinen voima on Neuvostoliiton kansallisen turvallisuuden tae. Neuvostovastaiset imperialistiset voimat saavat uutta intoa, jos joudumme kamppailemaan pitkään lyödäksemme heikon vastustajan.”
Kansalaisille syötettiin propagandaa, jolla selitettiin, miksi Suomi nöyryytti voittamatonta puna-armeijaa. Sääolot ja vaikea maasto olivat vain osa selityksistä. Neuvostoliittolaisille väitettiin, että Yhdysvallat tuki Suomea tuhannella parhaalla lentäjällään ja että Mannerheim-linja oli vahvempi kuin Ranskan maineikas Maginot-linja Saksan rajalla.
Vain noin sadan betonisen ja puisen bunkkerin puolustuslinja oli todellisuudessa melko alkeellinen. Bunkkerit olivat niin kaukana toisistaan, että niiden välistä pääsi hyökkäämään tankeilla. Meretskov ei ollut huomannut tätä vaihtoehtoa.
Stalin vaihtoi jouluna tehottoman Meretskovin ystäväänsä Semjon Timosjenkoon. Uusi ylipäällikkö huomasi heti Meretskovin taktiikan surkeuden. Pohjois-Suomen metsien valtaamisen sijaan kaikki voimat olisi keskitettävä Karjalan kannakselle, joka oli reitti Helsinkiin.
Timosjenko siirsi alueelle tammikuussa puolen miljoonan sotilaan tuoreet joukot. Mannerheim-linja piti murskata maan tasalle. Uusi taktiikka perustui raakaan voimaan. Tehokkuus oli tarpeen, sillä Stalin halusi ratkaista talvisodan ennen kuin Ranska ja Britannia ehtisivät lähettää joukkojaan Suomeen.
Suomen tueksi ilmoittautui 8 700 vapaaehtoista Ruotsista sekä 1 050 tanskalaista ja 895 norjalaista.
Pohjoismaat tukivat Suomea
Suomalaiset yrittivät voittaa aikaa, jotta ulkomainen apu ehtisi perille. Avustustoimia odotettiin kuitenkin turhaan.
Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen herätti suuttumusta, mutta Suomi jäi silti vaille suoraa tukea.
Ruotsi, Norja ja Tanska olivat puolueettomia, eivätkä ne voineet osallistua sotaan. Puolueettomuus tarkoitti sitäkin, etteivät ranskalaiset tai brittiläiset joukot päässeet Itämerta pitkin suomalaisten tueksi.
Yksityiset ihmiset organisoivat kyllä tukitoimia.
Tavaratalon johtaja P. M. Daell oli mukana lähettämässä Suomeen 1 050 tanskalaisen joukkoa.
Valtaosalla tanskalaisista ei ollut sotilaskoulutusta, eivätkä he osallistuneet taisteluihin kuten ruotsalaiset, joiden vastuulla oli talvisodan lopussa Pohjois-Suomen ilmapuolustus.
Myrsky nousee
Karjalan kannaksen tulimyrsky alkoi 1. helmikuuta. Neuvostoliiton raskas tykistö moukaroi suomalaisten asemia tuntikausia, ja taivas pimeni pommikoneista. Murskaava hyökkäys vain voimistui seuraavina päivinä.
Maaperä myllääntyi metrien syvyyteen, ja raskaat betonibunkkerit räjähtivät kappaleiksi.
Maailmassa ei ollut koettu yhtä voimakasta tykistökeskitystä sen jälkeen, kun saksalaiset hyökkäsivät 1916 Verduniin.
Suomalaisilla ei ollut paljon mahdollisuuksia. Vihollinen liikkui näkyvästi, mutta tykkejä ei päästy juuri käyttämään. Suomalaiset joutuivat suojautumaan, kunnes vihollinen oli keveiden aseiden kantaman sisäpuolella.
Suomalaiset eivät uskaltaneet sytyttää edes nuotiota, sillä se olisi vetänyt tykkitulen heti puoleensa.
Sotilaat palelivat ensimmäistä kertaa nälissään, mutta he pitivät epätoivoisella rohkeudella pintansa vielä 12 vuorokautta.
Sitten neuvostojoukot pääsivät Mannerheim-linjan läpi ja kykenivät etenemään kahden ja puolen kuukauden viivytyksen jälkeen.
Suomen joukot vetäytyivät väliaikaiselle puolustuslinjalle, joka oli rakennettu kiireessä muutama kilometri lännemmäksi. Puna-armeija kuitenkin ahdisteli Suomen puolustusasemia ankarasti.
Viimeinenkin toivo ulkomaisen avun ehtimisestä hiipui. Apua ei tullut, ja Suomen oli pakko solmia rauha Neuvostoliiton kanssa 13. maaliskuuta 1940. Rauhansopimus merkitsi Suomelle 57 000 neliökilometrin aluemenetyksiä.
”Saimme sen verran maata, että voimme haudata kuolleemme”, venäläinen kenraali totesi kuivakkaasti.