Taka-ampuja, B-24, toinen maailmansota

Taka-ampuja oli pommikoneen yksinäinen puolustaja

Konekivääriampujat istuivat yksin happinaamari kasvoillaan sulloutuneena liittoutuneiden pommikoneiden vaarallisimpaan sopukkaan –40 asteessa odottaen kuolemaa. Tilaa ei aina ollut edes laskuvarjolle.

Konekivääriampujat istuivat yksin happinaamari kasvoillaan sulloutuneena liittoutuneiden pommikoneiden vaarallisimpaan sopukkaan –40 asteessa odottaen kuolemaa. Tilaa ei aina ollut edes laskuvarjolle.

Fine Art/Getty Images

Taka-ampuja Richard Rivaz kuuli kuulokkeistaan kipakan huudahduksen: ”Hävittäjiä!”

Rivaz ojentautui salamannopeasti istuimellaan ja tarttui edessään olevan Browning-konekiväärin kahvoihin. Oli 24. heinäkuuta 1941, ja taivas oli sininen kuin meri kaukana Rivazin Halifax-pommikoneen alla.

Rivaz oli tuntikausia tähystänyt koneen perässä olevan konekivääritornin pleksin läpi, ja lopulta tapahtui jotain. Hänen allaan ranskalaisen La Rochellen satamakaupungin edustalla oli saksalainen taistelulaiva Scharnhorst. Korkeuksista katsottuna 235 metriä pitkä alus oli kuin lelu, mutta nyt ei ollut leikin aika.

”Hävittäjä tyyrpuurissa!” Taka-ampuja Richard Rivaz taistelulaiva Scharnhorstin pommituslennolla

Britit yrittivät jo toista kertaa parin kuukauden sisään iskeä taistelulaivaan, ja nyt asialla oli peräti 15 raskasta Halifax-pommikonetta.

Taistelulaivan tykit syytivät pommikoneita kohti ilmatorjuntakranaatteja, ja voimakkaat paineaallot paiskoivat Rivazin konetta ja sen miehistöä. Pian saapui uusi vaara, kun paikalle ilmaantui noin 30 saksalaista hävittäjälentokonetta.

Tulitus oli voimakasta, ja Rivaz tovereineen näki erään brittiläisen pommikoneen lähtevän syöksyyn moottorit tulessa. Sitten Rivaz erotti tornistaan takaapäin lähestyvän viholliskoneen pyörivät potkurit.

Taka-ampuja, pommikone

Useimmissa pommikoneissa oli perässä 2–4 konekivääriä ja ampuja. Wellington-pommikoneen taka-ampuja esittelee konekivääritorniaan.

© Bert Hardy/Getty Images

”Hävittäjä tyyrpuurissa”, Rivaz puuskahti.

Tuskin Rivaz oli saanut sen sanottua radioonsa, kun viholliskoneen konekiväärit jo avasivat tulen. Hän vastasi saman tien tulitukseen neljällä konekiväärillään. Sen olisi paras tehota pian, sillä nopea ja ketterä hävittäjä lähestyi koko ajan pommikonetta. Rivaz yritti pitää päänsä kylmänä nakuttaessaan ammuksia kohti vastustajaansa.

”Miksei hän voi jo pudota?!” Rivaz karjui, mutta pyörivät potkurit sen kuin lähenivät.

Yhtäkkiä ilman halki lensi sivuvakaimen kappale, ja silmänräpäyksessä hävittäjä kääntyi selälleen ja lähti syöksymään pyörien alaspäin.

”Sain sen!” Rivaz huusi voitonriemuisena hävittäjän vajotessa kiihtyvällä vauhdilla kohti merenpintaa.

Britit saivat pommitettua Scharnhorstiin kolme osumaa, jotka aiheuttivat alukseen vakavia vaurioita. Tavoite oli siis saavutettu, mutta se oli käynyt kalliiksi: viisi Halifaxia ja 35 miestä eivät enää palanneet kotiin.

Pommikoneita, toinen maailmansota, pommitus

Brittiläiset ja yhdysvaltalaiset pommikoneet lensivät Euroopassa 1,5 miljoonaa tehtävää usein ilman hävittäjäsaattueita.

© Mondadori Portfolio/Getty Images

Tarkkuutta harjoiteltiin vanerimalleihin

Richard Rivazin tehtävä oli hengenvaarallinen, sillä pommikoneen miehistön jäsenistä taka-ampuja oli suojattomimmassa asemassa. Hän oli aivan yksin ja erillään muista tehtävänään puolustaa konettaan ja tovereitaan hävittäjien hyökkäyksiltä takaapäin. Surullisen usein palkkio uhkarohkeasta työstä oli kuolema.

Scharnhorstin pommitus ei ollut Rivazin ensimmäinen tehtävä. Taidehistoriaa opiskellut britti oli toisen maailmansodan sytyttyä ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Britannian ilmavoimiin (Royal Air Force, RAF). 32-vuotias Rivaz ei enää päässyt kouluttautumaan lentäjäksi, mutta hänestä tehtiin pommikoneen ampuja. Kesällä 1940 hän sai paikan taka-ampujana RAF:n 102. laivueessa, jonka tukikohta oli Yorkshiressa.

Britit olivat pari kuukautta aiemmin alkaneet pommittaa saksalaisten strategisia kohteita, kuten satamia ja telakoita. Pommikoneet saivat kuitenkin vastaansa Saksan ilmavoimien Luftwaffen hävittäjiä, joten ne varustettiin tehokkailla konekivääreillä.

Rivazin koulutus taka-ampujaksi oli intensiivinen. Ensin hänen oli opittava tuntemaan läpikotaisin aseensa, brittiläinen Browning .303 -konekivääri. Se pystyi ampumaan 1 150 laukausta minuutissa, joten se oli tehokas ase nopeita hävittäjiä vastaan.

Harjoitus, ampujia, koulutus

Tarkkuusammuntaa harjoiteltiin muun muassa hävittäjiä esittäviin vanerisiin malleihin.

© Keystone/Getty Images

Rivaz harjoitteli purkamalla ja kokoamalla asettaan yhä uudestaan päivästä toiseen. Se piti saada onnistumaan kahdessa minuutissa – silmät sidottuina.

Asekoulutuksen jälkeen tutustuttiin pommikoneen ampumatorneihin. Pleksilasisia torneja oli koneen nokassa, keskellä ja perässä. Ampuja pystyi kääntämään tornia puolelta toiselle sähkön ja hydrauliikan avulla.

Kaikkein tärkeintä oli ampujan kyky arvioida tähtäyskulma suhteessa vastustajan nopeuteen. Ampujat harjoittelivat liikkuvaan maaliin ampumista itse liikkeestä ampumalla harjoitusradalla vanerista tehtyjä hävittäjäkoneiden malleja.

Mallit oli pystytetty soikion muotoiselle radalle, jonka vieressä oleva harjoitustorni heilui eteen ja taakse ampujan tähdätessä ja ampuessa raiteilla kulkevia malleja.

Koulutuksen päätyttyä Rivaz lähetettiin yhteen sodan suurimmista ja verisimmistä taisteluista, julmaan ilmasotaan, jossa 69 000 liittoutuneiden lentokonetta kohtasi 61 000 saksalaiskonetta ja jossa kuoli pitkälti yli satatuhatta liittoutuneiden sotilasta.

Jää kuorrutti kiväärit

Richard Rivaz sai tulikasteensa öljynjalostamoiden pommituksissa Kölnissä ja Saksan suurimmalla teollisuusalueella, Ruhrin alueella. Hänen koneensa joutui sekä hävittäjien että ilmatorjuntatulen kohteeksi, mutta tutuiksi tulivat myös taka-ampujan kaksi muuta vihollista: kylmyys ja yksinäisyys.

Muut miehistön jäsenet näkivät toisensa tuntikausia kestäneiden lentojen aikana, mutta taka-ampuja oli täysin muista eristyksissä eikä tiennyt lainkaan, mitä muualla koneessa tapahtui.

”Aloin tuntea itseni aika yksinäiseksi ja unohdetuksi. Aloin myös pohtia sitä, mitä toisaalla lentokoneessa mahtoi tapahtua. Vetivätkö muut ehkä jo kiireellä laskuvarjoja niskaansa? Tai olivatko he peräti jo saaneet varjot niskaansa ja hypänneet koneesta ilman minua?” Rivaz kertoi tuntemuksistaan ensimmäisten lentojen aikana.

”Puin aina mahdollisimman paljon vaatteita.” Taka-ampuja Richard Rivaz konekivääritornin kylmyydestä

Vielä pahempaa oli pureva kylmyys. Lennettäessä 6 000 metrin korkeudessa lämpötila eristämättömissä ampumatorneissa laski usein –40 asteeseen, joten tornin sisäpuoli peittyi kuuraan ja kiväärin pinnalle kertyi useita senttimetrejä jäätä.

Kylmyydeltä pystyi suojautumaan hieman pukemalla päällekkäin lukuisia ohuita vaatekerroksia. Eräällä lennolla Rivazilla oli lentopukunsa ja univormupaitansa lisäksi vielä liivi, housut, paita, kolme poolopaitaa, villapaita, neljät sukat ja kaulahuivi.

”Puen aina mahdollisimman paljon vaatteita. On mahdoton pitää itseään oikeasti lämpimänä, mutta siinä on silti suuri ero, että paleleeko vai paleleeko sietämättömästi”, Rivaz kirjoitti päiväkirjaansa.

Kylmää ja yksinäisyyttä ei kuitenkaan auttanut jäädä pohtimaan.

Kranaatti repi reiän koneeseen

Saksalaiset puolustivat teollisuuslaitoksiaan ja kaupunkejaan kaikella, mitä sotateollisuudella oli tarjota. Eräällä yölennolla Rivazin Halifax-kone tärähti yhtäkkiä voimakkaasti lähestyessään Kölniä.

”Muistan korviahuumaavan räjähdyksen ja sokaisevan punaisen valon”, Rivaz kirjoitti.

Taka-ampuja, hävittäjäkone, toinen maailmansota

Pommikoneiden pahimmat viholliset: hävittäjäkoneet
Saksalaishävittäjät olivat ainakin kolmanneksen pommikoneita nopeampia. Ne yrittivät usein tehdä yllätyshyökkäyksiä takaa tai alhaalta, mikä takia taka-ampuja oli erityisen alttiina. Yksikin osuma saattoi murtaa pleksin ja tappaa ampujan.

© Pictorial Press Ltd/Imageselect

Moottoreiden jyrinä vaimeni, ja kaikki pimeni ja hiljeni. Rivaz pelkäsi, että hänen taakseen koneeseen oli osunut saksalaisten ilmatorjuntakranaatti, joka oli irrottanut perän koneen rungosta. Pimeässä hän ei nähnyt mitään, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän putoaisi.

”Näinkö kaikki loppuu? Ehdinkö tajuta sitä, kun iskeydyn maahan?” Rivaz pohdiskeli pimeässä tyhjyydessä.

Juuri kun hän oli varma siitä, että iskeytyisi aivan pian maahan, hän kuuli ritisevän äänen korvissaan. ”Revs, tule tänne eteen”, lentäjä kutsui häntä.

Taka-ampuja, ilmatorjunta

Pommikoneiden pahimmat viholliset: ilmatorjunta
Saksalaiset tehostivat ilmatorjuntaansa sodan mittaan valtavasti. Saksalla oli kaikkiaan 9 000 raskasta ja 30 000 kevyttä ilmatorjuntatykkiä, joita käytti yli miljoona miestä. Saksalaisten it-tulitus täytti usein koko taivaan.

© ullstein bild Dtl./Getty Images

Rivaz onnistui kääntymään ahtaalla paikallaan ja lähti käsillään tunnustellen pyrkimään kohti koneen etuosaa. Tornin ja lentokoneen rungon välinen liukuovi oli palasina, ja hän erotti edempää punaisen, tulipalosta kertovan kajon. Edetessään kohti ohjaamoa hän huomasi koneen rungossa ammottavan aukon.

Rivaz alkoi sammuttaa tulipaloa samalla kun lentäjä vakautti konetta ja kääntyi kohti Englantia. Koko miehistö oli ihme kyllä yhä hengissä, kun kärsinyt kone monta tuntia myöhemmin laskeutui.

Pommikone, toinen maailmansota, pommeja

Pommikoneiden pahimmat viholliset: omat koneet
Pommikoneet lensivät tiiviissä muodostelmissa päällekkäin ja sivuttain – ja se aiheutti yllättäviä ongelmia. B-17-koneen korkeusvakaimeen on osunut ylempänä lentäneen oman koneen pommi (ympäröity).

© Bettmann/Getty Images

Pian Rivaz oli jälleen Kölnin yläpuolella, kun brittiläiset koneet mattopommittivat kaupungin teollisuusalueita. Pleksikopistaan Rivaz näki, mitä he olivat saaneet aikaiseksi. Täysosumista saatua voitonriemuista hyvänolontunnetta varjosti pommitusten karmea vaikutus.

”Tuli leimusi Kölnissä jatkuvasti, ja ihmiset kärsivät siellä hirvittävästi”, Rivaz kirjoitti. ”Jotkut riutuivat varmasti hengissä mutta murskautuneina, kykenemättä liikkumaan ja aistien ympärillään vain kivimurskan katkua ja pilaantuvan lihan lemua.”

Saksalaiset piti murtaa tulella

Muutama kuukausi myöhemmin Rivaz tovereineen lähetettiin jälleen kerran Kölniin, jonka ilmatorjuntaa oli sillä välin tehostettu. Pommikoneet vyöryivät kaupungin ylle satojen saksalaisten valonheittimien ja ilmatorjuntapatterien etsiessä kohteita taivaalta.

”Tuijotin ihmeissäni. Varmaan sata valonheitintä osoitti samalle alueelle, ja paikka, jossa valokeilat ristesivät, leimusi ja kipinöi”, Rivaz kuvaili.

Yksinäinen pommikone oli jäänyt valokeilojen otteeseen, ja ilmatorjuntapatterit tulittivat sitä armotta.

”Kipinöiden keskellä välähti punainen hehku. Se jakautui kahdeksi hehkuvaksi läiskäksi, jotka lähtivät putoamaan yhä valokeilojen armottomassa otteessa”, Rivaz muisteli.

”Suuret liekit leimahtivat korkeuksiin pommien iskeytyessä tuohon hornankattilaan.” Taka-ampuja Ron Smith Berliinin pommituksesta

Pian toinen läiskistä räjähti sammuttaen lopullisesti toivon siitä, että yksikään seitsemän hengen miehistöstä olisi voinut selvitä hengissä.

Vuoden 1941 lähetessä loppuaan oli käynyt selväksi, että RAF:n sotilas- ja teollisuuskohteiden tarkkuuspommitukset eivät tuottaneet haluttua tulosta. Keskimäärin vain yksi viidestä pommikoneesta osui edes kahdeksan kilometrin säteelle kohteestaan.

Strategiaa oli siis muutettava. Helmikuussa 1942 alettiinkin pommittaa kaupunkeja, jotta saksalaiset kääntyisivät natsijohtoa vastaan. Tehokkain – ja pelottavin – keino tuhota suuria kaupunkialueita oli tulipalo, joten koneet lastattiin täyteen palopommeja.

Vietettyään tuntikausia yksin pimeässä tornissaan taka-ampujat järkyttyivät nähdessään, kuinka pommitukset muuttivat kohdekaupungit hirvittäviksi tulimeriksi. Ron Smith oli taka-ampujana 65 lennolla legendaarisessa Lancaster-pommikoneessa. Näky palavaan Berliiniin painui hänen muistiinsa pysyvästi.

”It-tuli sivalsi repaleisten valaistujen pilvien läpi sulavasti ylöspäin tornini ohi. Yksi Lancaster liukui yötaivaalla perässään yksinäinen hävittäjä kuin koneita olisi yhdistänyt näkymätön lanka. Kaupunki allamme kupli ja kiehui, ja suuret liekit leimahtivat korkeuksiin pommien iskeytyessä tuohon hornankattilaan,” Ron Smith kirjoitti.

Taka-ampuja, pommikone, alasampuminen

Yksikin ilmatorjunnan osuma saattoi tarkoittaa kuolemaa koneen koko miehistölle. B-24 Liberator viimeisellä matkallaan.

© Photograph From The Hugh W. Cowin Aviation Collection/Ritzau Scanpix

Laskuvarjo paloi poroksi

Ilmavoimien johto pysyi kovana, ja vuosina 1942 ja 1943 saksalaiskaupunkien pommituksia vain tehostettiin.

Kesällä 1942 Yhdysvalloista saapui Britanniaan lentokoneita osallistumaan pommituksiin. Mukana oli B-17-tyypin pommikoneita, jotka pystyivät lentämään korkeammalla, nopeammin ja kauemmas kuin useimmat muut. Kone kesti ilmatorjuntaa ja kivääritulitusta niin hyvin, että se sai lisänimen ”Lentävä linnoitus”.

B-17:ssä oli puolustuksena hävittäjiä vastaan peräti 13 konekivääriä. Taka-ampujien olosuhteet eivät silti olleet sen paremmat. Heidän oli sujautettava saappaansa edeltä lattialle ja vääntäydyttävä sitten sukkasillaan ahtaaseen torniin.

B-17, alatorni

Alatorni eli ”gondoli” roikkui pommikoneen alla, ja siellä kyyristeli yleensä miehistön pienin jäsen.

© Philip Jarrett From The Aviation Images Collection/Ritzau Scanpix & Shutterstock

Ampuja kyyristeli kuolemanloukussa

Yhdysvaltalaisia B-17-pommikoneita lähetettiin Saksaan runsain mitoin. Konetta puolusti peräti viisi ampujaa. B-17:ssä oli ampuja myös koneen alapuolella, mutta alatorni oli hengenvaarallinen paikka.

Saksalaiset hävittäjät pyrkivät yleensä hyökkäämään liittoutuneiden pommikoneiden kimppuun takaa tai alhaalta, jotta niitä ei huomattaisi niin helposti. Siksi yhdysvaltalaisiin B-17-pommikoneisiin lisättiin pieni pyöreä konekivääritorni myös alapuolelle, josta viholliset olisi helpoin havaita.

Ampujalla oli kaksi tehokasta 12,7 mm:n konekivääriä, ja hänen piti suojella konetta alhaalta tulevilta hyökkäyksiltä. Alatorni ei ollut kuin noin metrin halkaisijaltaan, joten se oli erittäin ahdas. Ampujan oli kyyristeltävä siellä yhtäjaksoisesti koko 8–10 tuntia kestävän pommituslennon ajan.

”Siellä oltiin kirjaimellisesti polvet sylissä, ja niiden välissä olivat konekiväärit. Vaadittiin todella hyviä hermoja, että siellä pystyi olemaan”, kertoi ampuja Gary Lewi.

Alatornissa oli muitakin riskejä kuin ammutuksi tuleminen. Torni pyöri hydraulisen järjestelmän avulla, mutta jos mekaniikka vikaantui, ampuja ei päässyt lentokoneen ulkopuolella sijaitsevasta tornista pois. Jos taas koneen laskutelineet eivät jostain syystä toimineet, koneen oli tehtävä mahalasku, jolloin alatorni iskeytyi maahan ja murskaantui koneen alle.

Brittiläisessä Lancaster-pommikoneessa puolestaan taka-ampujalla ei ollut tilaa edes laskuvarjolleen, vaan se piti sijoittaa tornin ulkopuolelle. Sen sai karvaasti kokea muun muassa taka-ampuja Nicholas Alkemade.

22-vuotiaan Alkemaden kone lähti 24. maaliskuuta 1944 Berliiniin yhdessä 810 muun pommikoneen kanssa. Kotimatkalla koneen kimppuun iski saksalainen hävittäjä. Lancaster sai osuman ja syttyi tuleen, ja Alkemaden konekivääritornin pleksi hajosi.

Ulkopuolelta häntä vasten iski jääkylmä ilmavirta, ja takanaan hän tunsi palavan koneen polttavan kuumuuden. Lentäjä käski kaikkia vetämään laskuvarjot niskaansa ja poistumaan koneesta, mutta kun Alkemade avasi liukuoven etsiäkseen omaa varjoaan, kuumuus oli niin kova, että hänen happinaamarinsa alkoi sulaa. Koko koneen takaosa oli jo liekeissä – ja niin oli hänen laskuvarjonsakin.

”Hetken ajattelin, ettei itse asiassa tuntunut kummalliselta kuolla muutamassa sekunnissa.” Nicholas Alkemade hypätessään viiden kilometrin korkeudesta ilman laskuvarjoa

Alkemaden vaatteetkin olivat tulessa hänen heittäytyessään viiden kilometrin korkeudessa ulos konekivääritornistaan ilman laskuvarjoa. Hän lähti syöksymään 200 kilometrin tuntivauhtia kohti maata:

”Oli aivan hiljaista, vain koneen jylinä kuului kaukaa. En tuntenut lainkaan putoavani. Pääajatukseni oli harmi siitä, etten pääsisi kotiin, ja hetken ajattelin, ettei itse asiassa tuntunut kummalliselta kuolla muutamassa sekunnissa.”

Kolme tuntia myöhemmin Alkemade heräsi lumihangesta. Puiden oksat ja lumi olivat jarruttaneet hänen alastuloaan, ja hän oli kuin ihmeen kaupalla yhä hengissä. Hän päätyi saksalaisten vankileirille.

Harva oli yhtä onnekas: sodassa kuoli noin 20 000 lentokoneiden ampujaa.

Ampuja, B-17, pommikone

B-17-pommikoneessa oli aseistuksena 13 konekivääriä. Kahta niistä käyttivät jäätävässä kylmyydessä seisovat ampujat.

© Pictorial Press Ltd/Imageselect

Superkone aloitti uuden ajan

Armottomat pommituksetkaan eivät kuitenkaan murtaneet saksalaisia. Edetessään Normandian maihinnousun jälkeen kesäkuussa 1944 kohti Berliiniä liittoutuneiden sotilaat huomasivat, ettei pommituksilla ollut haluttua vaikutusta. Niinpä niitä tehostettiin entisestään.

Vuoden 1944 jälkipuoliskolla liittoutuneilla oli keskimäärin 3 000 lentokonetta Saksan ilmatilassa joka päivä. Pommeja satoi saksalaisten niskaan päivin öin, eikä heillä tuolloin ollut jäljellä enää kuin noin 400 hävittäjää. Liittoutuneiden maajoukkojen taistellessa tietään eteenpäin julma ilmasota jatkui, ja hävittäjien puutteessa Saksa pyrki turvaamaan taivaansa ilmatorjuntakranaateilla.

”Koko muodostelma ammuttiin hajalle. En ole kokenut niin tehokasta ilmatorjuntaa millään muulla lennolla. He paiskasivat meitä päin kaiken mahdollisen”, muisteli taka-ampuja Kenneth Green Berliiniin 15. maaliskuuta 1945 suuntautunutta pommituslentoa.

”Menetin sillä matkalla seitsemän kiloa painostani pelkästään hikoilemalla”, kertoi Green, joka laski paluunsa jälkeen koneen rungosta 36 reikää.

Pommikoneet olivat hitaina helppoja kohteita viholliselle. Niille pyrittiin järjestämään hävittäjäsaattueet, mutta aina se ei ollut mahdollista. Pommituslennot aiheuttivat niin liittoutuneille kuin saksalaisillekin kauhistuttavan suuria tappioita.

Taka-ampuja, tappioluvut, pommikoneita
© Shutterstock

3 000 liittoutuneiden konetta Saksan yllä joka päivä

Liittoutuneet tuottivat paljon enemmän lentokoneita kuin Saksa. Joulukuussa 1944 liittoutuneilla oli Euroopassa käytössään 42 500 lentokonetta, ja vuoden 1944 jälkipuoliskolla niistä oli Saksan ilmatilassa keskimäärin 3 000 joka päivä.

Taka-ampuja, tappioluvut, ammuksia
© Shutterstock

76,9 miljoonaa laukausta liittoutuneiden koneista

Pommikoneet puolustautuivat tarmokkaasti. Jokaisessa B-17-pommikoneessa oli 1,3 tonnia konekivääriammuksia (kaliiperi 50). Yhdysvaltojen Englannista toimivat pommi- ja saattokoneet laukoivat kaikkiaan 76,9 miljoonaa ammusta.

Taka-ampuja, tappioluvut, hävittäjä
© Shutterstock

6 098 saksalaishävittäjää ammuttiin alas

Yhdysvaltojen Englannista Saksan ylle lentäneet koneet pudottivat yhteensä 6 098 saksalaishävittäjää. Saksalaisten suurten kone- ja lentäjätappioiden vuoksi heillä oli vuoden 1944 lopussa ilmatilaansa puolustamassa enää noin 400 hävittäjää.

Taka-ampuja, tappioluvut, pommikone
© Shutterstock

21 914 liittoutuneiden pommikonetta ammuttiin alas

Saksan hävittäjät ja ilmatorjunta pudottivat yhteensä 40 379 liittoutuneiden pommikonetta ja hävittäjää. Pommikoneet onnistuivat kuitenkin lentämään peräti 1,5 miljoonaa tehtävää, ja niitä saattaneet hävittäjät lensivät 2,7 miljoonaa tehtävää.

Taka-ampuja, tappioluvut, sotilas
© Shutterstock

159 000 lentomiehistön jäsentä kuoli

Lennot Saksan ylle aiheuttivat valtavia miestappioita. Raskaissa pommikoneissa oli 7–10 hengen miehistö, joten jokainen pudotus oli paha isku. Schweinfurtin pommituksessa vuonna 1943 kuoli yhdessä päivässä yli 600 miestä.

Taka-ampuja, siviilitappiot, raunioita
© Shutterstock

593 000 saksalaista kuoli pommi-iskuissa

Sodan kuluessa liittoutuneiden koneet pudottivat Saksaan noin 2,6 miljoonaa tonnia pommeja. Varsinkin kaupunkien pommituksissa kuoli valtavat määrät ihmisiä. Asiantuntija-arvioiden mukaan raunioihin menehtyi noin 593 000 siviiliä.

Liittoutuneet lopettivat pommitukset vasta maaliskuun lopussa 1945. Pommeja oli pudotettu lähes kolme miljoonaa tonnia – ja pommikoneita ja hävittäjiä oli menetetty 40 379.

Noin kuukauden kuluttua natsit antautuivat. Sodan päättymisen vuoksi Yhdysvaltojen ilmavoimien mullistavaa Boeing B-29 Superfortress -konetta ei koskaan lähetetty Saksaan. Se oli sodan kallein lentokone – se oli maksanut peräti miljardi dollaria enemmän kuin atomipommin kehittäminen.

Monin tavoin edistyksellisessä Superfortressissa oli myös ampujien kannalta mullistava uudistus: sen aseet voitiin ampua mukavasti paineistetusta ohjaamosta keskitetyn tulenjohtojärjestelmän avulla. Se aloitti uuden aikakauden.

Richard Rivaz ei saanut elää tuota uutta aikakautta. Hän selvisi kyllä hengissä sodasta, mutta hän kuoli ollessaan matkustajana RAF:n koneen lento-onnettomuudessa Belgiassa lokakuussa 1945.