Taistelulaiva Yamato sai itsemurhatehtävän

Työpäivä Yamato-laivalla sisälsi korvatillikoita, väkijuomia ja voimistelua

Yamato oli vaikuttava näky kelluessaan Kuren satamassa. Sen keulassa kimmelsi valtakunnan kultainen symboli, krysanteemi, ja kannella 200 tykinputken seasta kohosi kolme tykkitornia, joissa kussakin oli kolme 46 sentin tykkiä. Missään muussa taistelulaivassa maailmassa ei ollut niin suuria ja voimakkaita tykkejä.

Kun nuori Kobayashi astui Yamatoon, laiva kuhisi elämää. Sadoista teräskantta vasten iskeytyvistä sotilassaappaista lähtevä kopina sekoittui kaiuttimista kuuluvaan metalliseen ääneen, joka taukoamatta jakeli määräyksiä.

Yamaton portaiden ja käytävien pullonkaulat aiheuttivat ruuhkia, ja kaikkialla seisoskeli nuoria miehiä aseitaan tarkastaen tai henkilökohtaisia tavaroitaan vartioiden. Kukaan ei tiennyt matkan määränpäätä, mutta ilma oli odotusta täynnä, kun laivan köydet viimein 28. maaliskuuta 1945 irrotettiin ja Yamato lipui majesteetillisesti Kuren satamasta. Talvi oli ollut ankara, mutta jo kahtena päivänä aurinko oli paistanut niin lämpimästi, että kevään ensimmäiset kukat olivat puhjenneet.

Kobayashi katseli iloisena nuoria naisia, jotka heiluttivat rannalta hyvästejä ylväälle alukselle. Nyt vihollinen saa toden totta tuta voimamme, hän ajatteli itsevarmuutta uhkuen. Ensimmäiset päivät merellä sujuivat rauhallisesti, kun alukselle ei vielä ollut ilmoitettu sen lopullista päämäärää. Joka aamu tasan kello viideltä nuoret merisotilaat käskettiin kannelle, jossa he vielä hämärässä voimistelivat ja harjoittelivat aseiden ja tykkien käsittelyä.

Harjoitukset loppuivat seitsemän aikoihin, jolloin syötiin aamiainen. Sitä seurasi lisää harjoittelua ja erilaisia työtehtäviä laivalla. Kobayashi joutui useimmiten kuuraamaan kantta, ja rankkaa puuduttavaa työtä riitti lounaaseen asti. Sen jälkeen seurasi lisää harjoittelua, kuten painia tai muuta voimainmittelöä, jonka tarkoitus oli vahvistaa sotilaiden fyysisiä voimia, taisteluintoa ja keskittymiskykyä.

Upseerit saattoivat useita kertoja päivässä pysäyttää nuoria sotilaita harjoittelun lomassa ja pyytää heitä lausumaan säkeen japanilaissotureiden kunniaksi: ”Velvollisuus on vuorta painavampi, kuolema höyhentäkin kevyempi.” Jos miehet sekoilivat sanoissaan, seurasi välittömästi korvatillikka tai isku kylkiluiden väliin.

Kaikki odottivat innokkaasti illallista, jota oli valmistamassa 18 taitavaa kokkia. Runsaat sakeannokset pitivät mielialan korkealla, ja keskustelujen sävy oli rento ja toiveikas.

Yamato-laivan kapteeni sai armottoman käskyn

Yamato ankkuroitui Honshun saaren eteläpuolelle 2. huhtikuuta 1945 viisi päivää Kuresta lähtönsä jälkeen. Paikalla oli jo muita japanilaisia sota-aluksia. Nuoret sotilaat odottivat innoissaan taisteluun pääsyä, mutta upseerit suhtautuivat asiaan huomattavasti hillitymmin. Miehistö oletti ilman muuta, että merellä odotti valtava joukko lisää keisarillisia sotalaivoja, mutta upseerit tiesivät, ettei Japanilla ollut tähän tehtävään kymmentä laivaa enempää.

Useimmat niistäkin olivat nukkavieruja ja taistelujen kuluttamia. Vielä muutama vuosi aikaisemmin paikalle olisi kerääntynyt fregatteja, hävittäjiä jaristeilijöitä silmänkantamattomiin.
Pikkuinen laivasto odotti tarkempia määräyksiä kahden päivän ajan. Yamaton kapteeni, amiraali Seiichi Ito, lepäsi hytissään varhaisen lounaan jälkeen, kun hänelle tuotiin sinetöity kirje Japanin laivaston komentajalta. Ito nosti lukulasit silmilleen ja aukaisi kirjekuoren. Hän luki viestin kaksi kertaa ja kutsui sitten paikalle lähimmän upseerinsa, kontra-amiraali Nobii Morishitan.

Japani oli menettänyt valtaosan laivastostaan, ja Okinawan menetys vaikutti väistämättömältä. Epätoivoisessa tilanteessa Japanin sodanjohto oli antanut ikivanhojen kunniakäsitysten ja samuraiperinteiden ohjailla päätöksentekoaan ja päättänyt panna kaikki yhden kortin varaan. Antautuminen ei tullut kysymykseenkään.

Määräyksen takana oli etenkin keisarin Hirohiton ja intomielisen kapteeni Shiganori Kamin painostus. Yamaton tulevaisuutta käsittelevässä tärkeässä kokouksessa kapteeni oli pauhannut: ”Jumalat tulkoot avuksemme. Oikea samurai ei kysele, kannattaako tehtävä suorittaa. Hän etsii vain tilaisuutta uhrautua!”

Suunnitelma oli yksinkertainen ja säälimätön: Yamato ja yhdeksän muuta sotalaivaa ajaisivat vihollisen kimppuun ilman ilmavoimien tukea ja niin vähällä polttoaineella, että se ei riittäisi turvalliseen satamaan paluuta varten. Ne taistelisivat viimeiseen mieheen päästäkseen Okinawaan, jossa vielä hengissä olevat sotilaat nousisivat maihin ja surmaisivat mahdollisimman monta vihollissotilasta.

Jumalten apu olisi todella tarpeen, sillä vihollisella oli Okinawaa ympäröivällä merialueella 1 600 alusta, muun muassa 40 lentotukialusta, 18 taistelualusta, 32 risteilijää ja 200 hävittäjää. Operaatio oli käytännössä kamikaze- eli itsemurhaisku, minkä Ito hyvin tiesi. Seuraavina tunteina hänen olisi välitettävä käsky operaatioon osallistuvien laivojen päälliköille.

Käsky aiheutti kiivasta sananvaihtoa esimiehiään tavallisesti kyselemättä tottelevien japanilaiskapteenien keskuudessa. ”Päämaja on ollut kuin unessa kuukausia. Me puolestamme olemme taistelleet ja selvinneet monesta taistelusta. Miksi meidän nyt pitäisi noudattaa avuttomien ja kokemattomien johtajien määräyksiä?” yksi kapteeneista jylisi raivoissaan.

Keskustelulle ei ollut tulla loppua, kunnes Ito totesi: ”Hyvät herrat, meille on annettu tilaisuus uhrautua. Minä en valita, vaan olen valmis täyttämään tehtäväni.” Enempää ei tarvittu, vaan miehet nostivat sakelasinsa ja skoolasivat.

Sotamiehet riemuitsivat Yamato-laivalla

Yamaton miehistö seisoi viivasuorissa riveissä laivan kannella ja kuunteli tehtäväselostusta. Kun he kuulivat, millainen tehtävä heitä odotti, he puhkesivat kovaääniseen riemuun. Monet sotilaista olivat joutuneet katsomaan, miten heidän kotikaupunkinsa oli pommitettu tuhkaksi, ja janosivat kiivaasti kostoa: ”Iskeköön Yamato viholliseen kuin kamikaze! (jumalan tuuli)” miehet huusivat, ja sitten sadat sotilaat yhtyivät heistä yhden spontaanisti aloittamaan kansallislauluun.

”Hyviä uutisia”, eräs nuoren Kobayashin sotilastovereista riemuitsi heidän palatessaan miehistön oleskelutiloihin. Kobayashi nyökkäili innostuneena ja kuvitteli, miten vihollinen pian olisi hänen tähtäimessään. ”Rata-tata-tata”, toinen hänen tovereistaan papatti konekivääriä jäljitellen, ja pian sotilaat olivat aloittaneet riehakkaan leikin, jossa he olivat hyökkäävinään vihollisen kimppuun ja nousevinaan maihin Okinawassa. ”Mutta miten voimme nousta maihin, jos meillä ei ole riittävästi aseita?” joku sotilaista kysäisi äkkiä.

”Viemme tietenkin aseet kuolleilta amerikkalaisilta”, vastasi toinen nopeasti, ja kommentti sai miehet taas innostumaan: ”Suurin tykkimme pystyy murskaamaan kokonaisen divisioonan kerrallaan. Montako divisioonaa amerikkalaisilla on? Viisi? Kuusi? Bang! Bang! Bang!”

”Niin, mutta kuinka monta torpedoa aluksemme oikeastaan kestävät?” Sarkastinen kommentti muutti riehakkaan ilon epäilyksiksi, ja nopeasti synkkä mieliala levisi kaikkialle Yamatolle. Pohdittiin, saisiko Yamato lainkaan ilmatukea, ja yritettiin arvioida, miten vahvat vihollisjoukot heitä lopulta olisivat vastassa.

Yamato-laivan kapteeni kirjoitti jäähyväisviestin vaimolleen

Aamulla 6. huhtikuuta japanilaisten kymmenen alusta täyttivät öljytankkinsa viimeisen kerran Tokuyaman öljyvarastolla Honshun eteläkärjessä, ennen kuin ne ottivat suunnan kohti Okinawaa. Öljy oli lähes lopussa, ja laivat saivat määräyksen ottaa polttoainetta vain sen verran, että ne pääsisivät 500 merimailin päähän Okinawaan. Paluumatkasta ei ollut puhetta.

Kun viimeiset polttoainepisarat valuivat Yamaton säiliöön, vara-amiraali Seiichi Ito alkoi tehdä valmisteluja kuolemansa varalle. Hän poistui muiden upseerien seurasta ja meni hyttiinsä. Häntä suututti se, miten hätäillen operaatio oli jyrätty läpi, mutta silti hän hyväksyi kohtalonsa. Hytissään hän kirjoitti jäähyväiskirjeen vaimolleen Chitoselle, jonka kanssa hän oli viettänyt 23 onnellista vuotta:

”Vaimoni Chitose...(…) Käytän tilaisuuden hyväkseni kertoakseni, miten paljon olen nauttinut yhdessä viettämästämme ajasta. Mutta nyt on tullut minun aikani kohdata loppuni laivaston upseerina. Tiedän, että sinulla tulee olemaan vaikeaa ja yksinäistä, mutta haluan helpottaa oloasi kertomalla, että uskon siihen, mitä teen, ja että olen viimeisenä hetkenäni onnellinen. Toivon sinulle kaikkea hyvää koko sydämestäni. Seiichi.”

Sitten Ito käski nostaa ankkurin ja ottaa kurssin kohti Okinawaa. Aurinko alkoi juuri laskea, kun alukset ohittivat Honshun eteläisimmän kärjen, ja sotilaat pakkautuivat kannelle luodakseen viimeisen silmäyksen kotimaahansa. Kukkivat kirsikkapuut värjäsivät vuorenrinteet vaaleanpunaisiksi, ja korkealla laskevan auringon yllä ohuet pilvet raidoittivat taivasta.

Kobayashi kääntyili levottomana vuoteellaan ja mietti, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Hän oli varma, että Yamatolla ei olisi hätää, mutta miten hän itse selviytyisi tehtävästään? Ehkä hän ampuisi alas ensimmäisen viholliskoneensa, ehkä jopa useita! Vähitellen hänen ajauksensa kävivät yhä sumeammiksi, ja pian hän nukahti täyttä vauhtia eteenpäin puskevan Yamaton moottorien hurinaan. Sade ropisi yötaivaalta aluksen kannelle.

Sadekuurot olivat tervetulleita, sillä heikko näkyvyys haittaisi vihollisen ilmahyökkäyksiä. Vahdit seisoivat tummina varjoina partaan vieressä päät syvällä vihreiden sadehuppujen suojassa. Odottaminen oli ikävää, mutta lopulta horisontissa siinsi taas valoa ja laiva heräsi eloon, kun sadat sotilaat heräsivät ja riensivät kannelle.

Yhtäkkiä he kuulivat korkealla taivaalla viiden japanilaisen Zero-hävittäjäkoneen jylinää. Koneet kiersivät laivastoryhmän kolmesti sotilaiden riemuitessa ja vilkuttaessa alusten kannella. ”Hölynpölyä, ettei meillä olisi ilmatukea. Siinähän ne ovat”, Kobayashi ajatteli japanilaiskoneiden kadotessa horisonttiin.

Yamato otti kurssin kohti vihollista

Puoli yhdeltä iltapäivällä miehistö havaitsi yhtäkkiä vihollisen koneen kaukaisuudessa sateesta raskaiden pilvien alapuolella. Hälytyssireenit alkoivat soida, ja tykkimiehet valmistautuivat puolustamaan alusta. Kobayashi ihmetteli, miten mitättömiltä ja vaarattomilta viholliskoneet näyttivät. Ne olivat kuin pieniä pisteitä sateisella taivaalla, ja ne tuntuivat lähestyvän kovin hitaasti.

Kobayashia ei pelottanut, kun hän yritti vangita pienet koneet konetykkinsä tähtäimeen. Olihan hän Yamatolla, maailman suurimmalla taistelualuksella, Japanin ylpeydellä, jolla oli suojanaan 21 000 tonnin panssarointi ja yli 200 tykkiä. Aallokko oli ankaraa, mutta Yamato ajoi täyttä vauhtia kohti vihollista kuin näyttämisen halusta. Kobayashi riisui voitonriemuisena kypärän päästään, jottei mikään estäisi häntä näkemästä ja toimimasta kunnolla, kun taistelu vihdoin alkaisi.

Yhtäkkiä taivaalta kuului kimeää ulinaa, joka säikäytti Kobayashin lähes tolaltaan. Amerikkalainen Helldiver-syöksypommittaja ampaisi taivaalta lähes 90 asteen kulmassa ja pudotti pommin suoraan kohti laivaa. Muutamaa sekuntia myöhemmin 450-kiloinen panssaripommi osui Yamatoon. Pommi kimposi yhdestä laivan tornista ja murskasi matkallaan kaksi 25 millin tykkiä, minkä jälkeen se putosi läpi kannen ja räjähti laivan sisällä kaksi kantta alempana.

Tuskin sen aiheuttama jylinä oli vaiennut, kun jo toinen samankokoinen pommi osui tutkahuoneeseen ja räjäytti sen kappaleiksi. Metallinpalasia satoi ilmassa, ja savu ja liekit valtasivat kannen. Horisontissa näkyneet pienet pisteet olivat nyt kasvaneet suuriksi, ja hyökkäyksestä selvinneet upseerit ja miehistön jäsenet heittäytyivät suojaan, kun parvi amerikkalaisten Wildcateja latasi konekivääriluotisateen kannelle.

Tulitus heitteli sotilaita kuin paperinukkeja, ja verta ja repeytynyttä lihaa roiskui kannelle sinne tänne. Vasemmalla vanha Hamakaze-hävittäjäalus yritti suojella sekä itseään että lippulaiva Yamatoa, mutta siihen osui samanaikaisesti sekä pommeja että torpedoja, ja muutaman minuutin kuluttua hyökkäyksen alkamisesta Hamakaze taittui kuin kääntöveitsi ja upposi meren pohjaan.

Yamato keinui rajusti hyökkäysten voimasta, ja sen asevaraston lämpötila alkoi uhkaavasti kohota. Koko laiva oli vaarassa räjähtää. Pian tilanne muuttui entistä pahemmaksi, kun useita torpedoita osui aluksen vasemmalle puolelle saaden koko laivan hetkiseksi nousemaan aalloilta. Yamaton laipiot estivät merivettä täyttämästä sitä kokonaan, mutta nyt se oli menettämässä tasapainonsa. Alus alkoi vähitellen kallistua vaarallisen näköisesti.

Taistelu Yamatolla jatkui

Pommien aiheuttama paineaalto vei Kobayashilta jalat alta, mutta kuin ihmeen kaupalla hän säilyi hengissä ja vahingoittumattomana. Hän ryömi takaisin paikalleen ja oli juuri asettautunut aloilleen, kun amerikkalainen Helldiver kävi uuteen hyökkäykseen. Sen pommit eivät onneksi osuneet, ja kun kone oikaisi ja kääntyi lentääkseen poispäin se paljasti harmaavalkoisen vatsansa, jolloin Kobayashi tovereineen alkoi tulittaa sitä silmittömästi.

Muutaman tulisarjan jälkeen koneen perään ilmestyi savujuova, ja pian japanilaiset näkivät lentokoneen miehistön pelastautuvan laskuvarjoilla. Kobayashi ja hänen toverinsa kiljuivat riemusta. Ei ollut varma, että juuri heidän osumansa olivat pudottaneet koneen, mutta tuntui hyvältä nähdä vihollisen putoavan, kun itse oli keskellä pommisadetta. Kesken riemuitsemisen laiva sai kuitenkin jälleen osuman, joka paiskasi yhden Kobayashin tovereista ilmaan ja repäisi tämän rintakehän auki.

Koneet lensivät niin matalalla, että Kobayashi saattoi nähdä lentäjien kasvot ohjaamossa. Pilottilasit välkehtivät auringon osuessa niihin, ja lentäjien valkoiset hampaat loistivat heidän joko irvistäessään vihanpuuskassa tai hymyillessään saadessaan tuhota vihollisensa. Yhtäkkiä Kobayashi tunsi otsassaan viiltävää kipua, ja ohimolta valuva veri sokaisi hänet. Hänen silmäkulmastaan tökötti viidentoista senttimetrin pituinen metallikappale.

Kobayashi veti kappaleen pois, jolloin hän näki toisen tovereistaan makaavan kuolemaisillaan edessään. Tämä oli vaarassa vuotaa kuiviin valtimonsa revettyä, ja Kobayashi alkoi kiskoa häntä kannen alle. Aluksen käytävät olivat nopeasti täyttyneet haavoittuneista ja kuolevista. Osa oksensi, osa valitti tuskissaan tai huusi apua.

”Palatkaa tykkinne luo! Mies on kuollut, viskatkaa hänet tuonne”, huusi joku upseeri nähdessään Kobayashin. Upseeri viittasi kohti kylpyosastoa, ja Kobayashi raahasi ystävänsä lämpimään veteen altaaseen, jossa he olivat nauttineet elämästään vielä muutama päivä aiemmin. Nyt suuressa altaassa kellui kymmenittäin heidän kuolleita sotilastovereitaan.

Kun Kobayashi pääsi takaisin asemapaikalleen, hän sai samassa osuman, tällä kertaa polveensa, josta alkoi vuotaa verta. Kobayashi yritti tukahduttaa verenvuodon otsaltaan repimällään siteellä. Häntä alkoi pyörryttää, ja hän tajusi äkkiä, että alus oli kallistunut entisestään. Sitten hän huomasi ympärillään olevan aivan hiljaista. Enää ei kuulunut laukauksia, ei räjähdyksiä eikä hyökkäävän lentokoneen ääntä.

Kun hiljaisuutta oli kestänyt riittävän kauan, Kobayashi uskalsi panna tupakaksi. Hänen kätensä tärisivät, ja hän mietti kuumeisesti, olivatko amerikkalaiset lopettaneet hyökkäyksensä. Yamaton olisi pysyteltävä pinnalla vielä pari tuntia, pimeään asti, jolloin he voisivat yön suojassa yrittää korjata sen kärsimiä vahinkoja.

Tilanne ei kuitenkaan näyttänyt hyvältä. Sotilaat yrittivät saada tykkejään toimimaan, ja osa yritti säädellä laipioita niin, että laiva ei kallistuisi enempää. Väsyneiden sotilaiden ponnistelut osoittautuivat turhiksi. Hiljaisuutta kesti vain vartin, minkä jälkeen taivaalle ilmaantui taas parvi Helldivereita, ja pian tuhoon tuomitun laivan ylle putoili jälleen pommeja. Osa tykeistä lensi räjähdysten voimasta laidan yli, ja Yamaton valtava ankkuri irtosi ja vajosi pohjaan.

Useimmat amerikkalaisten pommeista osuivat laivan vasempaan laitaan, ja Yamato alkoi vähitellen murtua iskujen alla. Viiden asteen kallistus kasvoi ensin kymmeneen, sitten viiteentoista ja lopulta kahteenkymmeneen asteeseen, ja sitten laivaan osui taas torpedo. Aluksen potkuri pysähtyi, sähköt katkesivat ja tykkitornit sortuivat.

Potkuria ei enää pystynyt ohjailemaan komentokannelta, ja valtava laiva alkoi kiertää hallitsemattomasti ympyrää. Horisontissa näkyi savua ja tulen loimotusta muilta japanilaisaluksilta. ”Pelastakaa keisarin muotokuva”, eräs upseeri huusi epätoivoisena, ja pian kuului käsky, jota kaikki pelkäsivät: ”Jättäkää alus. Kaikkien miesten on jätettävä laiva!”

Yamato kellahti kyljelleen

Yamatossa ei ollut pelastusveneitä, koska kenellekään ei ollut tullut mieleenkään, että se voisi upota. Kobayashi yritti epätoivoissaan saada kannella otteen jostakin, kun alus kallistui yhä enemmän ja enemmän. Miltähän hukkuminen tuntuu, hän ajatteli. Hän oli joltakulta kuullut, että hukkumiskuolema oli melko tuskaton. Kun keuhkot täyttyivät vedellä, ihminen menetti nopeasti tajuntansa ja ikään kuin liukui pois.

Laivan kallistuessa Kobayashi alkoi ryömiä kantta ylöspäin. Hänen ohitseen valui ihmisiä, varusteita ja tykkejä, jotka katosivat synkkään veteen. Sitten Kobayashi kipusi jo kaatuvan laivan kylkeä pitkin, ja vesilinjan alle takertuneet kotilot raapivat hänen polvensa ja kätensä verille hänen taistellessaan tietään ylöspäin.

Joka puolella ympärillä ihmisiä katosi aaltoihin; jotkut lauloivat kansallislaulua, jotkut kirkuivat ja huusivat. Valtava räjähdys heitti Kobayashin yhtäkkiä ilmaan, ja hän putosi mereen. Hän oli kuulevinaan äitinsä äänen vajotessaan meren syliin, ja sitten hän menetti tajuntansa.

Maailman suurin taistelualus Yamato vajosi pohjaan ammusvarastonsa räjähdettyä taisteltuaan turhaan 102 minuuttia. Upotessaan siitä nousi ilmaan satojen metrien korkuinen savupilvi. Veden varaan joutuneet japanilaissotilaat takertuivat kaikkeen, mistä vain kiinni saivat, ja vaikka alus oli uponnut, vihollinen ampui edelleen kohti aalloissa epätoivoisina hengestään kamppailevia ihmisiä. Vasta kun alkoi taas sataa hiljalleen, lentokoneiden jylinä vaimeni, ja eloonjääneet kuulivat enää tuulen suhinan ympärillään. Taistelu oli ohi.

Upseeri halusi jatkaa taistelua

Vain kolme japanilaisalusta oli selvinnyt hyökkäyksestä, ja niiden komentosillalla pohdittiin, mitä pitäisi tehdä. Hävittäjä Yukikazella joku upseereista ehdotti, että itsemurhaoperaatiota oli jatkettava. Avuksi voitaisiin onkia merestä sotilaat, jotka eivät olleet haavoittuneita. ”He voivat taistella rinnallamme, kun pääsemme Okinawaan”, hän perusteli. Muut upseerit kuitenkin hylkäsivät hänen ehdotuksensa, ja kun päämaja virallisesti keskeytti operaation, alukset alkoivat etsiä merestä eloonjääneitä.

Tuhoutuneen Yahagi-risteilijän kapteeni Tameichi Hara oli lojunut meressä jo kaksikymmentä minuuttia, kun hän näki Yamaton vajoavan. Hän oli sitonut itsensä köydenpätkällä valtavaan lokikirjaansa, joka pitäisi hänet pinnalla, vaikka hän kuolisi. Hän kuuli, miten jossakin kaukana muut eloonjäänet lauloivat ja yrittivät siten roikkua kiinni ohuessa elämänlangassa. Hara muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän muisteli äitinsä lauluja, isoisäänsä, kouluaikojaan ja kokemaansa rakkautta. Ihanat muistot nostivat kyyneleet hänen silmiinsä.

Muistoihinsa vajonnut Hara kuuli yhtäkkiä Hatsushimo-hävittäjän äänen. Etsintäpartio oli paikallistanut hänet, ja kapteeni nostettiin pilkkopimeässä laivaan, jossa hänelle tarjottiin
kupillinen sakea. Tameichi Hara istuutui kuppia tiukasti käsissään puristaen ja sanoi sitten terävästi: ”Olen taistellut viimeisen taisteluni.”

Nuori Masanobu Kobayashi ajelehti jonkin matkan päässä ymmärtämättä oikeastaan edes olevansa vielä elossa. Räjähdyksen jälkeen hän oli vajonnut pinnan alle ja menettänyt tajuntansa joksikin aikaa. Hän oli kuitenkin kohonnut takaisin pintaan ja tullut tajuihinsa, ja nyt hän oli kouristuksenomaisesti takertunut meressä kelluvaan sänkyyn kolmen muun sotilaan kanssa. Miehet lauloivat lakkaamatta pitääkseen toivoa yllä mutta joutuivat näkemään ympärillään toverinsa toisen jälkeen luovuttavan ja vajoavan syvyyksiin.

Pimeä oli jo laskeutumassa, ja kylmyys alkoi verottaa Kobayashinkin voimia. Hänen pieni ryhmänsä ehti virua vedessä yli neljä tuntia, ennen kuin hävittäjä Yukikaze havaitsi sen. Alus lipui varovasti nelikon luo, ja kannelta heitettiin köysi veteen. Kobayashi sitoi köyden vyötärölleen, ja hänet vedettiin laivaan.

Japanilaisalukset päättivät tehtävänsä ja palasivat yön turvin Japaniin. Vain hieman yli vuorokauden kestänyt operaatio oli maksanut 4 000 ihmishenkeä. Pelkästään Yamatolla uhreja oli 2 475, joista yksi oli aluksen kapteeni Ito. Silminnäkijöiden mukaan hän oli sitonut itsensä kiinni laivan raskaaseen kompassiin varmistaakseen uppoavansa aluksensa mukana.

Masanobu Kobayashi selvisi hengissä, mutta sodan kauhut eivät vielä loppuneet hänen osaltaan: hän oli ensimmäisten pelastajien joukossa Hiroshimassa atomipommin jälkeen. Hän selviytyi säteilystä ja loi uran valokuvaajana.