Singaporen taistelu: Japanin hämäys houkutti britit ansaan
Kukaan ei ajatellut, että vihollinen voisi joskus tunkeutua tiheän viidakon läpi brittien hallitsemaan Singaporeen. Mutta juuri niin japanilaiset tekivät 75 vuotta sitten.
Japanilainen upseeri johtaa kenraali Arthur Percivalin Ford-tehtaalle, jossa 15. helmikuuta allekirjoitettiin antautuminen.
Singaporen eli "Idän Gibraltarin" väitettiin olevan valloittamaton. Kuitenkin helmikuussa 1942 japanilaisten joukkojen hyökätessä ei kulunut viikkoakaan, ennen kuin puolustajat antautuivat. Tieto sai aikaan shokin koko brittiläisessä imperiumissa.
Helmikuu 1942. Monsuunikauden runsaat sateet olivat loppuneet. Pahin kuumuus ja kosteus olivat hellittäneet hiukan. Singaporen saaren luoteisella rannikolla 22. prikaatin sotilaat katsoivat yli salmen, joka erottaa Singaporen Malakan niemimaasta. Usean päivän ajan japanilaisjoukot olivat käyneet asemiin veden toisella puolella. Britit olivat odottaneet hyökkäystä saaren toiselta puolelta.
Entisiä sotilaita
Australialaisjoukot koostuivat suurelta osin jo palvelleista veteraaneista ja nuorista sotilaista ilman taistelukokemusta. Tämä oli kaiken kaikkiaan selvästi heikoin lenkki liittoutuneiden puolustuksessa Singaporessa. Maineeltaan kaupunki oli kuitenkin voittamaton linnake. Linnoitettu saari tärkeine satamineen tunnettiin nimellä ”Idän Gibraltar”, ja se oli brittiläisen imperiumin vallan symboli.
Japanilaiset pommittavat Singaporea 1942.
Japanin hyökkäys alkoi intensiivisellä pommituksella. Tykkien tulta satoi australialaisten asemiin 15 tunnin ajan. Tiiviimmillään voitiin laskea 80 kranaattia minuutissa. Kukaan ei ollut kokenut niin voimakasta hyökkäystä aiemmin – ei edes eräs neljä vuotta ensimmäisen maailmasodan juoksuhaudoissa viettänyt arpinen upseeri.
Miehitetty Malakan niemimaa
Kaksi kuukautta aiemmin japanilaisjoukot olivat hyökänneet Malakan niemimaalle Singaporen pohjoispuolella. Isku aloitettiin 8. joulukuuta 1941 – samaan aikaan hyökättiin myös amerikkalaistukikohta Pearl Harboriin, joskin eri vuorokauden puolella.
Tästä lähtien japanilaiset harhauttivat brittijoukkoja kerta toisensa jälkeen ja pakottivat nämä takaisin viidakon halki. Liittoutuneita, erityisesti englantilaisia,australialaisia ja intialaisia, sotilaita oli määrällisesti enemmän, mutta he eivät olleet niin treenattuja, varusteet olivat heikompia, ja he olivat vähemmän motivoituneita kuin japanilaiset.
Helmikuun alussa brittikomentaja Arthur Percival oli päättänyt hylätä Malakan niemimaan ja kerätä kaikki joukot Singaporen puolustukseen. Suunnitelmien mukaan saaren piti kestää hyökkäystä kolme kuukautta. Ajan piti olla enemmän kuin tarpeeksi Iso-Britannian sotajohdolle, että he olisivat ehtineet lähettää vahvistuksia Kaakkois-Aasiaan. Jos vain Singapore kestäisi hyökkäyksen, olisi japanilaisten eteneminen estettävissä ja liittoutuneet kävisivät vastahyökkäykseen.
Kuitenkin saman tien, kun japanilaisjoukot iskivät 8. helmikuuta, nämä toiveet osoittautuivat täysin epärealistisiksi. Ensimmäiset japanilaiset siirtyivät illalla salmen yli pienillä laivoilla ja astuivat maihin Singaporen puolella.
Australialaissotilaat tekivät tiettävästi vastarintaa, mutta vain muutaman tunnin jälkeen japanilaiset pystyivät hyödyntämään liittoutuneiden liian laajalle levinnyttä puolustuslinjaa. Japanilaiset tunkeutuivat puolustajien asemien läpi ja saivat koko rintaman väistymään ja romahtamaan. Jo seuraavana aamuna suuri osa 22. prikaatista oli joko perääntynyt tai eliminoitu.
Pakko perääntyä
Japanilaisten eteneminen vaikutti koko brittiläiseen puolustuslinjaan Singaporen pohjoisrannikolla. Jos britit jäisivät asemiinsa, syntyisi riski joutua hyökkäyksen kohteeksi takaapäin. Siksi heidän oli pakko vetäytyä – minkä takia japanilaiset pystyivät laskemaan maihin joukkonsa käytännössä ilman minkäänlaista vastarintaa.
Brittiläinen siirtokunta kaatui, vaikka puolustamassa oli 80 000 sotilasta.
Seuraavina päivinä käytiin väkivaltaisia taisteluita. Puolustajat pakotettiin takaisin Singaporen kaupunkiin. Selväksi kävi myös se, ettei liittoutuneiden sotajohto toiminut. Korkeimmilla komentajilla oli vaikeuksia tehdä yhteistyötä, eivätkä he päässeet strategiasta yksimielisyyteen.
Pian toivottomuuden tunne levisi ja koko joukko sotilaita karkasi. Muun muassa kokonainen intialaisdivisioona siirtyi japanilaisten puolelle. Tämän lisäksi brittien ilmavoivat oli tuhottu muutaman päivän jälkeen.
Japanilaiset hankkivat itselleen lähes täydellisen ilmatilan herruuden. Edes Singaporen sataman kanuunat eivät voineet tarjota kunnon vastusta. Pelättyjen tykkien piti taata, ettei yksikään vihollinen pääsisi kaupungin lähelle, mutta varusteina oli ainoastaan ammuksia, jotka oli tarkoitettu tunkeutumaan panssarialusten läpi. Laajalle levinneitä maavoimia vastaan tykit olivat lähes käyttökelvottomia.
Churchill reagoi
Helmikuun 10. päivän iltana Iso-Britannian pääministeri Winston Churchill reagoi tapahtumien kehitykseen Aasiassa. Sähkeessään hän totesi liittoutuneiden pystyvän voittamaan japanilaiset ongelmitta.
Siinä luki: ”Tässä tilanteessa ei voida miettiä joukkojen säästämistä tai paikallisväestön suojelemista”, Churchill kirjoitti. ”Taistelu täytyy käydä loppuun hinnalla millä hyvänsä […] Päälliköiden ja upseerien tulee olla valmiita kuolemaan sotilaittensa kanssa. Pelissä on brittiläisen imperiumin ja armeijan kunnia”.
Taistelut jatkuivat, mutta japanilaisten hyökkäys voimistui. Brittiläisjohdon tiedossa ei kuitenkaan ollut sitä, että japanilaisten vahvuus koostui vain 30 000 miehestä, mikä oli noin kolmannes liittoutuneiden joukoista.
Sitä paitsi japanilaisten huoltolinjat olivat joutuneet venymään äärimmilleen. Kärsittiin pulaa sekä ruuasta että ammuksista. Jälkikäteen japanilaiskomentaja Tomoyuki Yamashita sanoi hyökkäyksen olleen ”huijaus, joka toimi”.
Voitokkaat japanilaisjoukot marssivat Singaporen keskustassa Fullerton Square -aukion halki brittien antautumisen jälkeen.
”Tiesin, että jos minun tarvitsisi taistella kauan voittaakseni Singaporen, tulisin häviämään. Siksi yritin saada heidät antautumaan. Pelkäsin kaiken aikaa brittien huomaavan määrällisen alivoimamme ja varusteiden puutteemme ja pakottavan minut katastrofaalisiin katutaisteluihin.”
Vastaisku tai tappio
Kaupungissa ei kuitenkaan syttynyt taisteluita. Aamulla 15. helmikuuta liittoutuneiden upseerit kokoontuivat viimeiseen neuvonpitoonsa. Joukkojen piti joko käydä saman tien vastahyökkäykseen ja yrittää ajaa japanilaiset takaisin – tai luovuttaa.
Upseerit olivat yhtä mieltä siitä, että taistelun jatkaminen olisi hyödytöntä. Joukot olivat pahasti tuhoutuneet, ja ammuspula oli akuutti. Samana iltana Japanin lippu nostettiin Singaporen korkeimman rakennuksen katolle. Japanilaisten sotilaiden perässä seurasi kenraaliluutnantti Percival kohti Ford-tehdasta, jossa odotti tapaaminen kenraali Yamashitan kanssa. Percival pakotettiin julistautumaan virallisesti hävinneeksi.
Symbolinen häviö
Brittiläisen imperiumin nöyryyttävin antautuminen ja yksi historian pahimmista tappioista oli tosiasia.
Noin 80 000 sotilasta vangittiin. Monet heistä joutuivat viettämään loppusodan hirvittävissä vankileiriolosuhteissa. Yli 10 000 heistä kuoli vankeudessa.
Samanaikaisesti Singaporen tappio oli tapahtuma, jolla oli suuri symbolinen merkitys. Japanin armeija oli näyttänyt lopullisesti, että vanhat siirtomaavallat todellakin voidaan voittaa avoimessa taistelussa. Se oli myös todiste eurooppalaisen maailmanherruuden loppusoitosta.