Synteettisen bensiinin piti pelastaa Hitler

Panssarivaunun säiliöön valui pulputtaen polttoainetta.

Ääni oli musiikkia panssarirykmentin komentajan Joachim Peiperin korville. Hän ja muut komentajat olivat jo aivan liian pitkään kärsineet polttoainepulasta ja jatkuvista vaatimuksista säästää bensiiniä.

Juuri nyt Peiperilla oli sitä yllin kyllin, sillä elettiin joulukuuta 1944 ja hänen joukkonsa olivat vastikään käynnistyneessä Ardennien taistelussa valloittaneet liittoutuneiden polttoainevaraston Belgian Büllingenissä.

Peiperin 125 panssarivaunuun ja 475 saattoajoneuvoon tankattiin kaikkiaan 190 000 litraa bensiiniä. Sitten hän oli valmis lähtemään hyökkäykseen varsinaiseen kohteeseensa eli Yhdysvaltojen keskuspolttoainevarastoon Stavelotissa Itä-Belgiassa.

Stavelotin 9,5 miljoonan litran bensiinivarasto oli Euroopan suurin. Saksalaisille olisi todella käyttöä sille, sillä polttoainepula uhkasi lamauttaa koko armeijan ja pitää lentokoneet maassa. Peiper joutui kuitenkin pettymään, sillä matkalla kaikki tuntui menevän pieleen.

Peiperin kartta oli vanhentunut, eikä hän ensin ollut löytää koko varastoa. Kun hän sitten lopulta lähestyi sitä, liittoutuneiden sotilaat sulkivat häneltä tien – ja vieläpä kaatamalla ojaan bensiiniä ja sytyttämällä sen tuleen. Tulimuuri pakotti Peiperin perääntymään, ja kun hän oli saanut joukkonsa uudestaan järjestykseen, oli liian myöhäistä yrittää kohteeseen enää uudestaan: panssarivaunuista oli taas loppunut bensiini.

Peiper olisi voinut kääntää sodan

Jos Peiper olisi onnistunut valtaamaan Stavelotin polttoainevaraston, se olisi tutkijoiden arvioiden mukaan voinut muuttaa historiaa. Ardennien hyökkäys olisi voinut onnistua, ja pian saksalaispanssarit olisivat päässeet Englannin kanaalin rannalle ja voineet vallata Antwerpenin satamakaupungin.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Saksa päinvastoin menetti tuhansia miehiä ja satoja panssarivaunuja ja sen pahin ongelma, polttoainepula, kävi yhä vain pahemmaksi.

Öljyn ja bensiinin huoltovarmuus oli aiheuttanut Saksalle päänvaivaa jo sodan alusta asti, ja kauhukuvat senkaltaisista tilanteista, jollaiseen Peiper sitten joutuikin, olivat kannustaneet natsi-Saksaa valtaisaan panostukseen: se alkoi tuottaa suuria määriä synteettistä polttoainetta.

Hitler halusi tehdä Saksasta öljyn suhteen omavaraisen, ja sen eteen uhrattiin satoja ihmishenkiä ja miljoonia valtakunnanmarkkoja.

Keksintö oli vanhaa perua

Synteettistä bensiiniä ei keksitty Hitlerin tarpeisiin, vaan tutkimustyö oli alkanut jo 1900-luvun taitteessa. Vuosisadan alussa kaikkialle Saksan merkittäviin kaupunkeihin rakennettiin huimaa vauhtia uusia tehtaita, ja niiden diesel- ja bensiinikäyttöiset koneet kasvattivat maan öljynkulutusta merkittävästi.

Saksan maaperästä ei ollut löytynyt öljyä vaan maa oli tuontiöljyn varassa, joten saksalaiset tutkijat alkoivat kehitellä kotimaista vaihtoehtoa öljylle.

Läpimurto tapahtui vuonna 1913, kun kemisti Friedrich Bergius keksi, miten hiilestä voitiin vedyn avulla valmistaa bensiiniä. Kyseessä oli monimutkainen kemiallinen prosessi, joka vaati runsaasti energiaa ja kalliita investointeja tuotantolaitoksiin. Raaka-ainetta oli kuitenkin saatavilla Saksan lukuisista hiilikaivoksista lähes loputtomasti.

Bergiuksen koetehdas valmistui kuitenkin vasta vuonna 1919, ja sodanjälkeiset vuodet olivat hänelle hankalaa aikaa.

Laukkaava inflaatio ja taloudellinen alamäki leikkasivat polttoaineen kysyntää, minkä lisäksi vastaan tuli yhä uusia teknisiä ongelmia. Lopulta Bergius myi patenttinsa Badische Anilin & Soda-Fabrikille eli BASFille. BASF fuusioitui vuonna 1925 muiden kriisistä kärsivien saksalaisten kemian alan yritysten kanssa, ja niin syntyi johtava kemian alan konserni I. G. Farben.

I. G. Farbenissa yhdistyi runsaasti tietoa ja pääomaa, ja aika alkoi vaikuttaa kypsältä synteettisen bensiinin läpimurrolle. Vuonna 1930 Yhdysvalloista Texasista löydettiin kuitenkin valtavat öljyesiintymät, joiden vuoksi maailmanmarkkinoille tulvi pian edullista öljyä. Synteettisen bensiinin valmistus maksoi kymmenkertaisesti sen, mitä maasta pumpattu öljy, joten siitä tuli kaupallisesti kannattamaton ajatus.

Hitler pelasti konsernin

Matala öljynhinta ei luvannut hyvää I. G. Farbenin synteettiselle bensiinille, ja Saksan poliittiset tuuletkin puhalsivat väärään suuntaan. Natsipuolue ei vielä ollut noussut valtaan, mutta sen odotettiin menestyvän hyvin parlamenttivaaleissa heinäkuussa 1932, ja puolue suhtautui ynseästi I. G. Farbeniin.

Puolueen hallitsemissa lehdissä kirjoitettiin muun muassa yhtiön johtajien olevan ”kansainvälisiä raharuhtinaita ja rahanahneita juutalaisia”. Natsien mielestä synteettisen bensiinin valmistus oli silkkaa ajan ja rahan hukkaa.

I. G. Farbenin johto päätti parantaa yrityksen asemaa ja järjesti kemisti Heinrich Bütefischille ja markkinointipäällikkö Heinrich Gattineaulle tapaamisen natsipuolueen johtajan Adolf Hitlerin kanssa. Tapaamisesta kesäkuussa 1932 tuli käännekohta.

Miehet tapasivat Hitlerin yksityisasunnossa Prinzregentenplatzilla Münchenissä. Gattineau ja Bütefisch
selittivät, että synteettinen bensiini voisi vähentää Saksan riippuvuutta tuontiöljystä ja parantaa kauppatasetta.

Miesten yllätykseksi Hitler oli pelkkänä korvana. Hän ymmärsi nopeasti, että ”saksalainen bensiini” sopi täydellisesti hänen suunnitelmaansa rakennuttaa moottoriteitä ja vauhdittaa siten maan taloutta.

”Saksalaisten on valmistettava itse polttoainetta. Siksi on suorastaan välttämätöntä, että hiilestä aletaan valmistaa bensiiniä”, Hitler ilmoitti ja lupasi, että natsilehdistö lopettaisi sanalliset hyökkäyksensä välittömästi. Vastavuoroisesti I. G. Farben lupasi jatkossa tukea natsipuoluetta suurilla rahallisilla avustuksilla.

Tuotanto käynnistyi valtion tuella

tammikuuta 1933 Hitler vannoi valtakunnankanslerin valan, ja hän alkoi pian toteuttaa suunnitelmaansa Saksan motorisoimisesta.

Hän julisti ylpeänä, että kyseessä oli ”käännekohta Saksan liikennehistoriassa”, ja allekirjoitti I. G. Farbenin kanssa
sopimuksen mittavista synteettisen bensiinin toimituksista. Se takasi konsernille korkean hinnan ja valtion säännölliset tilaukset. Pian bensiinitehtaita perustettiin ympäri Saksaa.

Hitler avasi itse Berliinin vuosittaisen autonäyttelyn vuonna 1936. Hän kertoi tilaisuudessa Saksan löytäneen ”tehokkaan ratkaisun synteettisen bensiinin tuotantoon” ja mainitsi, että asia oli ”poliittisesti erittäin merkittävä”.

Maailma sai pian nähdä, mitä Hitler sillä tarkoitti. Vuonna 1936 Saksa miehitti demilitarisoidun Reininmaan Ranskan rajan tuntumassa. Miehitys rikkoi Versaillesin rauhansopimusta, mutta muut maat eivät tehneet asialle mitään. Ilahtuneena Hitler laati suunnitelman, jonka myötä Saksa olisi jo neljässä vuodessa valmis sotaan. Synteettisellä polttoaineella oli suunnitelmassa ratkaiseva rooli.

”Saksan polttoainetuotantoa on kehitettävä mahdollisimman nopeasti. Tätä tehtävää on ajateltava ja toteutettava samanlaisella päättäväisyydellä kuin sotaa, sillä tuleva sota riippuu siitä”, Hitler selitti suljetulle lähipiirilleen.

Synteettisen bensiinin valmistaminen oli huomattavasti kalliimpaa kuin bensiinin valmistaminen öljystä, mutta Hitlerin mukaan sillä ei ollut merkitystä. Valtio säänteli tiukasti taloutta ja synteettistä bensiiniä valmistavat tehtaat saivat auliisti lainoja, työvoimaa ja kaiken muunkin tarvitsemansa.

I. G. Farben ei ollut ainoa synteettisen bensiinin valmistaja, mutta se oli alalla maailman johtava toimija, ja siksi natsit solmivat tiiviit yhteydet yrityksen johtoon.

Natsi-ideologia muokkasi konsernia. Johtavissa asemissa ei enää sallittu juutalaisia, ja useat hallituksen jäsenet liittyivät puolueeseen. I. G. Farbenin hallituksen jäsen Carl Krauch jopa avusti Saksan sotasuunnitelmia johtavaa Hermann Göringiä.

Kun Saksa valloitti Puolan syyskuussa 1939, Saksassa toimi jo 14 niin kutsuttua hydrierwerke-tehdasta, ja vuonna 1940 ne tuottivat yhteensä 11,4 miljoonaa litraa synteettistä polttoainetta päivässä. Se vastasi 46:ta prosenttia Saksan kokonaispolttoainehuollosta.

Ilmavoimien kannalta synteettinen bensiini oli vieläkin tärkeämpää, sillä jopa 95 prosenttia Luftwaffen käyttämästä korkeaoktaanisesta bensiinistä oli synteettisesti valmistettua. Bensiinitehtaiden rakentaminen jatkui, ja kolmessa vuodessa niiden tuotanto lähes kaksinkertaistui.

Työvoimaa saatiin keskitysleireiltä

Valtava panostus synteettiseen polttoaineeseen vaati työvoimaa, josta oli sodan aikana pulaa miljoonien miesten ollessa asepalveluksessa. I. G. Farben ratkaisi ongelman käyttämällä pakkotyötä: lähes kolmannes bensiinitehtaiden työntekijöistä oli sotavankeja ja Saksaan pakkotyöhön lähetettyjä miehitettyjen maiden kansalaisia.

Tehostaakseen tuotantoa entisestään I. G. Farben jopa perusti tehtaan Puolaan lähelle Auschwitzin tuhoamisleiriä, jotta leirin vankeja voitiin käyttää tehtaassa orjatyössä. Alueella oli myös varsin runsaat hiiliesiintymät, joten I. G. Farbenin edustajat kehuivat uuden tehtaan olevan ”sijainniltaan erityisen edullinen”.

Pian kävi ilmi, että reilun kuuden kilometrin kävelymatka Auschwitzista bensiinitehtaaseen vei nääntyneiltä keskitysleirivangeilta viimeisetkin voimat niin, etteivät he enää jaksaneet tehdä raskasta tehdastyötä. I. G. Farben päätti rakentaa uuden vankileirin aivan tehtaan viereen.

Monowitz-niminen uusi leiri rakennettiin Auschwitzin mallin mukaisesti, ja siellä oli sodan mittaan 300 000 vankia. Yksi heistä oli nuori Italian juutalainen Primo Levi, joka kuvaili bensiinitehdasta myöhemmin näin:

”Tuo valtava raudan, betonin, liejun ja putkien viidakko oli kaiken kauniin vastakohta. Tehdasalueella ei kasvanut ruohonkorttakaan, ja maa oli hiilestä ja bensiinistä peräisin olevien myrkyllisten suolojen kyllästämä. Siellä eläviä olivat vain koneet ja orjat – ja ensin mainitut enemmän kuin jälkimmäiset.”

Tehtaita pommitettiin laiskasti

Liittoutuneet eivät tienneet keskitysleirivankien kärsimyksistä bensiinitehtailla, mutta sen ne tiesivät, miten tärkeää synteettinen bensiini Hitlerille oli. Britit suunnittelivat tehtaiden pommituksia alusta asti, mutta kerta toisensa jälkeen koneet ohjattiinkin toisaalle.

Esimerkiksi Saksan sukellusveneiden upottaessa liittoutuneiden saattueita Atlantilla huolestuttavissa määrin pommitukset suunnattiinkin Saksan sukellusvenetelakoille.

Niinpä Saksan synteettisen bensiinin tuotanto saattoi nousta rauhassa vuoteen 1943 asti. Kun liittoutuneet sitten saivat yliotteen ja alkoivat suunnitella Normandian maihinnousua, tulilinjalle joutuivat lopulta myös bensiinitehtaat. 12. toukokuuta 1944 Saksan taivaalle ilmestyi 935 pommikonetta, ja yksi niiden kohteista oli I. G. Farbenin bensiinitehdas Leunassa lähellä Leipzigia.

Varusteluministeri Albert Speer lähti heti iskun jälkeen tarkastamaan tuhoja ja näki tehtaan paikalla vain vääntyneitä putkia ja savuavia raunioita. Vierailun jälkeen Speer kirjoitti Hitlerille:

”Vihollinen on osunut heikoimpaan kohtaamme. Jos näin jatkuu, meillä ei pian ole enää lainkaan maininnan arvoista polttoainetuotantoa.”

Hermann Göring, jonka vastuulla oli suojata Saksan teollisuutta ilmaiskuilta, oli raivoissaan. Hän piti Leunan tehtaiden 12 metriä korkeita savupiippuja järjettöminä maamerkkeinä viholliselle ja arvosteli tehtaiden heikkoa rakennetta. Hänen mielestään tehtaiden haavoittuvuus johtui ”kauppiasmaisesta innosta säästää”. I. G. Farbenin hallituksen puheenjohtaja puolustautui sanomalla, että tehtaat oli rakennettu rauhanomaisiin tarkoituksiin eikä niitä ollut tehty kestämään ilmapommituksia.

Hitler määräsi vahvistamaan bensiinitehtaita niin, että ne pystyisivät jatkamaan tuotantoaan keskeytymättä vihollisen pommituksista huolimatta. Niinpä natsihallinnon rakennushankkeita toteuttava elin Organisation Todt sai erityistehtävän: ”Sondereinsatz Hydrierwerke”. Synteettisen bensiinin tuotanto oli pidettävä käynnissä.

Pommittajia yritettiin huijata

Organisation Todt hankki työvoiman ja materiaalit ja järjesti tarvittavat kuljetukset iskunkestävien bensiinitehtaiden rakentamiseen. Uusia pienempiä, hajautetumpia ja paremmin suojattuja tehtaita rakennettiin vanhojen raunioihin mutta myös esimerkiksi kivilouhoksille ja maan alle. Saksalaiset rakensivat myös bensiinitehtaiden näköisiä houkutuskohteita toivoen, että liittoutuneet pudottaisivat pomminsa niihin ennen kuin löytäisivät oikeat tehtaat.

Siitä ei kuitenkaan ollut apua. Kaksi päivää Normandian maihinnousun jälkeen kesäkuussa 1944 brittiläiset ja yhdysvaltalaiset pommituslennot saivat seuraavan käskyn: ”Tärkein strateginen tavoite on nyt estää polttoainetoimitukset vihollisen asevoimille.”

Saksalaisia bensiinitehtaita alettiin pommittaa säännöllisesti. Jokaisen iskun jälkeen Organisation Todtista, jonka 350 000 miehestä suurin osa oli pakkotyöläisiä, lähetettiin välittömästi iskujoukkoja korjaustöihin.

Syksyllä 1944 tehtaiden korjaaminen kävi kuitenkin yhä vaikeammaksi ja synteettisen bensiinin tuotanto romahti 14,5 miljoonasta litrasta päivässä 0,8 miljoonaan litraan. Tilanne oli heikoin korkeaoktaanisen lentobensiinin osalta. Hermann Göringin johtamat ilmavoimat saivat koneisiinsa loppuvuodesta enää kuusi prosenttia siitä bensiinimäärästä, jonka ne olivat saaneet vielä saman vuoden alussa.

Seuraukset olivat katastrofaaliset. Uusia lentäjiä ei koulutettu ilmassa lainkaan, ja hävittäjät seisoivat kentällä sen sijaan, että ne olisivat nousseet hätyyttämään Saksan alueiden ylle saapuvia vihollisen pommikoneita. Edes vastikään kehitetyt uudet hävittäjät, joiden piti kääntää sodan suunta, eivät päässeet ilmaan.

Hävittäjälentäjien koulutuksesta vastaava kenraali Adolf Galland valitteli, että kyseessä oli ”ratkaiseva isku Luftwaffea vastaan”. Hän kirjoitti: ”Polttoainepula kävi syyskuusta alkaen kestämättömäksi. Ilmaoperaatioita oli lähes mahdotonta toteuttaa.”

Kehno sää ja huono näkyvyys antoivat syksyn mittaan saksalaisille hieman lisäaikaa saada synteettisen polttoaineen tuotanto taas jaloilleen, mutta joulukuussa liittoutuneiden ilmaiskut lamauttivat uudetkin tehtaat.

joulukuuta Hitler kävi viimeiseen epätoivoiseen hyökkäykseen Ardenneilla. Muun muassa eversti Peiperin panssarivaunujen piti ajaa britit ja yhdysvaltalaiset merelle liittoutuneiden oman polttoaineen voimin.

Peiperin epäonnistunut yritys vallata Stavelotin miljoonat polttoainelitrat sinetöi Kolmannen valtakunnan kohtalon. Saksalaisten panssarivaunut pysähtyivät tankki tyhjänä ennen ratkaisevaa läpimurtoa.

”Panssarivaunuja ei saatu siirrettyä. Ne jököttivät niillä sijoillaan polttoainepulan vuoksi – jumissa ja hajallaan 160 kilometrin matkalla – juuri silloin, kun niitä olisi todella tarvittu”, kirjoitti eräs saksalainen päällystön jäsen kokemuksistaan Belgian lumisilla teillä.

Joulupäivänä, kymmenen päivää Ardennien hyökkäyksen käynnistymisestä, liittoutuneet pakottivat saksalaiset perääntymään.

Hitler poltettiin bensiinillä

Hitler piiloutui Berliiniin bunkkeriinsa, josta hän Alfred Speerin mukaan kuin kuumehoureisena käski toimittaa yksiköihin lentokoneita, joilla ei voinut polttoainepulan vuoksi lentää. Liittoutuneet jatkoivat bensiinitehtaiden pommittamista, ja joukot etenivät Saksaan sekä idästä että lännestä.

huhtikuuta 1945 brittiläiset pommikoneet tekivät sodan viimeisen ilmaiskun bensiinitehtaisiin pommittamalla Lützkendorfin lähistöllä olevan tehtaan. ”Öljykohteita ei enää ole”, raportoi tehtävän johtaja.

Vain kolme viikkoa myöhemmin Hitler teki itsemurhan Neuvostoliiton joukkojen edettyä jo muutaman sadan metrin päähän hänen bunkkeristaan. Hänen ruumiinsa polttamiseen käytettiin 200 litraa bensiiniä.

Synteettisen bensiinin piti pelastaa Hitler viime hetkellä