Brittiläinen sotavanki Ian Cross ryömi kuorma-auton alle. Hän tiesi, että nyt oli oltava hiiren hiljaa. Jos saksalaisvartijat huomaisivat hänet, hänet ammuttaisiin siihen paikkaan. Cross tarttui kuorma-auton alustaan. Hän uskoi, että jos hän vain jaksaisi roikkua siinä riittävän pitkään, hän pääsisi auton mukana sotavankileiriltä vapauteen.
Silloin vartijoiden päällikkö, Oberfeldwebel Hermann Glemnitz kiiruhti kuorma-auton luo ja nojautui sanomaan jotain kuljettajalle. Cross ei kuullut, mistä miehet puhuivat, mutta yhtäkkiä kuorma-auto lähti ajamaan kovaa vauhtia suoraan hakkuuaukean halki.
Lähistöllä joukko vankeja seurasi auton menoa henkeään pidätellen. He pelkäsivät Crossin murskaantuvan kantoihin ja oksiin hetkenä minä hyvänsä.
Sitten kuorma-auto pysähtyi yllättäen, ja Glemnitz käveli auton luo. Hän kumartui hymyillen kurkistamaan auton alle ja sanoi: ”Nyt voitte tulla pois sieltä, Herr Cross. Meillä on teille eristysselli valmiina!”
”Siinä näette, meidän on oltava todella varovaisia”, sanoi yksi tapahtumia seurannut vanki toisille. Hän oli leveäharteinen mies, jonka toinen silmä oli vahingoittunut lasketteluonnettomuudessa. Toiset kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, kuten aina hänen puhuessaan.
Miehen nimi oli Roger Bushell. Hän suunnitteli ennennäkemättömän laajaa joukkopakoa saksalaisten pakovarmana pidetyltä sotavankileiriltä. Bushell katsoi muita tiukasti: ”Kaiken on pysyttävä salassa.”
Suuren paon arkkitehti: Suuren paon Stalag Luft III -leiriltä suunnitellut Roger Bushell matkasi koko Saksan halki ennen kuin jäi Gestapon haaviin.
Pakosuunnitelmien konkari
Roger Bushellin maine oli kiirinyt hänen edelleen hänen saapuessaan Stalag Luft III -leirille syksyllä 1942. 32-vuotias Britannian ilmavoimien majuri oli kaksi vuotta aiemmin ammuttu alas Ranskan yllä ja oli ollut sotavankina siitä lähtien.
Hän oli toistuvasti yrittänyt paeta, sillä hänen mielestään sotavangit elivät laina-ajalla, jonka hyvä Jumala oli heille antanut yhtä ainoaa tarkoitusta varten: jotta he voisivat tehdä saksalaisten elämästä yhtä helvettiä.
Ensimmäisessä leirissä Bushell oli järjestänyt ”härkätaistelun” vuohen ja vankien välille, ja tapahtumien hälinässä hän oli piiloutunut vuohen karsinaan, josta hän yön pimeydessä livahti leiristä. Hän oli päässyt Sveitsin rajalle asti, ennen kuin hän jäi kiinni.
Hänet vietiin toiseen leiriin, missä hän oli alkanut kaivaa tunnelia, mutta ennen kuin se oli tullut valmiiksi, häntä oli lähdetty siirtämään kolmanteen leiriin. Matkalla hän oli onnistunut tekemään junanvaunun pohjaan reiän ja ryömimään junasta Hannoverissa. Sillä kertaa hän oli ehtinyt Prahaan asti, ennen kuin saksalaiset saivat hänet taas satimeen.
Kun Bushell tuotiin Stalag Luft III:een lokakuussa 1942, muut vangit kihisivät innosta. Leirissä oli vankeina vain liittoutuneiden ilmavoimien miehistöä.
Heitä kaikkia yhdisti polttava halu paeta leiristä, hankkiutua takaisin kotiin ja päästä jälleen lentämään. Monet olivat yrittäneet pakoa jo aiemmin, mutta heidän suunnitelmansa olivat olleet pintapuolisia ja hätäisiä verrattuna Bushellin aivoituksiin.
Tavoitteena joukkopako
Pian leirille tulonsa jälkeen Bushell kutsui pienen joukon vankeja pakokomitean ensimmäiseen kokoukseen. ”Suunnittelu on aloitettava nyt”, sanoi Bushell viitaten leirillä liikkuviin huhuihin, joiden mukaan vangit siirrettäisiin uudelle alueelle maaliskuussa.
Keväällä olosuhteet olisivat sopivat kaivamiseen, ja muuton aiheuttama hälinä tarjoaisi ainutlaatuisen mahdollisuuden pakoon, hän selitti.
”Pannaan 500 miestä kaivamaan kolmea tunnelia samanaikaisesti. Vartijat voivat löytää yhden tai ehkä jopa kaksi tunnelia, mutta ainakin yhden pitäisi onnistua”, hän selitti. ”Mitä mieltä olette?”
Miehet katsoivat toisiaan ja alkoivat keskustella vilkkaasti siitä, miten pako järjestettäisiin. Kahden tunnin kuluttua he olivat tehneet päätöksensä:
Vangit kaivaisivat kolme tunnelia. Tunneleihin perustettaisiin maanalaiset verstaat ja rakennettaisiin kiskot, joiden avulla maa-ainesta siirrettäisiin pois.
Lisäksi vangit väärentäisivät satoja passeja, ompelisivat siviilivaatteita ja valmistaisivat kompasseja ja karttoja ja sekä perustaisivat oman tiedustelupalvelunsa urkkiakseen vartijoilta tietoja vartiointisuunnitelmista ja turvajärjestelmistä.
Ensimmäiseksi Bushell etsi käsiinsä leirin korkea-arvoisimman vangin ja vankien epävirallisen johtajan, eversti Herbert Masseyn, kertoakseen hänelle suurisuuntaisesta suunnitelmasta. Masseyn jalka oli pahasti haavoittunut, joten hän ei voisi osallistua pakoon, mutta hän kuunteli tarkasti.
”Kuulkaahan, Bushell. Olette yrittänyt karata jo kahdesti. Gestapo pitää teitä silmällä ja nappaa teidät varmasti mielellään vielä kolmannen kerran. Ottakaa rauhallisesti ja jättäkää asia muille. En halua, että saatte kuulan kalloonne”, puuskahti Massey.
”Tällä kertaa he eivät saa minua kiinni”, vastasi Bushell itsevarmasti.
Massey näytti epäilevältä. ”Olkaa ainakin herran tähden varovainen. Pysykää taka-alalla ja antakaa ymmärtää, että olette saanut tarpeeksesenne pakoyrityksistä. Keskittykää suunnitelman vaatimaan aivotyöhön.”
Ennen kuin Bushell lähti huoneesta, eversti lupasi hänelle kuitenkin täyden tukensa ja vakuutti, että koko leiri olisi käytettävissä suunnitelmaa varten.
Tunnelit Tom, Dick ja Harry
Vangit tiesivät, että suunnitelman toteuttaminen olisi äärimmäisen vaikeaa. Stalag Luft III oli maineeltaan parhaiten vartioitu sotavankileiri, joidenkin saksalaisten mielestä jopa täysin
”pakovarma”.
Leiriä ympäröi useita piikkilanka-aitoja, ja vartiotornien aseistetuilla vartijoilla oli käytössään voimakkaat valonheittimet.
Vartijat myös kiersivät leiriä jatkuvasti. Leiri oli havumetsän keskellä, mutta sen ympäriltä oli kaadettu puita leveältä kaistaleelta niin, että vaikka vangit olisivat päässeet aitojen toiselle puolelle, heillä oli pitkä matka lähimpään piilopaikkaan.
Tunnelitkin oli otettu huomioon: saksalaiset olivat rakentaneet vankien parakit suurimmaksi osaksi pylväiden varaan, jottei niistä voinut huomaamatta kaivautua lattian alle. Maahan oli myös asennettu seismografeja, jotka rekisteröivät vaimeatkin maanalaiset liikkeet.
Bushell uskoi silti pystyvänsä huijaamaan saksalaisia. Tunnelit oli vain kaivettava niin syvälle, että sen enempää vartijat kuin seismografitkaan eivät huomaisi mitään. Yhdeksän metrin syvyyden pitäisi riittää, arvioi Bushell. Tunnelien piti myös olla niin pitkiä, että ne ulottuisivat metsään asti.
Pakokomitean johtajana Bushellin koodinimi oli Iso X. Hän nimesi jokaisesta parakista Pikku X:n ja Pikku S:n, joiden tehtävänä oli koordinoida työtä omissa yksiköissään. Pikku S:t vastasivat turvallisuudesta, ja Pikku X:t raportoivat töiden edistymisestä suoraan Bushellille.
Suunnitellut kolme tunnelia saivat koodinimet Tom, Dick ja Harry. ”Niistä puhutaan koodinimillä – ja vain niillä”, määräsi Bushell. ”Jos yksikään idiootti kuunaan käyttää sanaa ’tunneli’, järjestän hänet sotaoikeuteen!”
Bushell nimitti tšekkiläissyntyisen RAF-pilotin Arnošt ”Wolly” Valentan johtamaan tiedustelua. Valenta alkoi koota vankeja, jotka osasivat saksaa, ja ohjeisti heitä hankkiutumaan hyviin väleihin vartijoiden kanssa. Tarkoitus oli kerätä tietoa leiristä ja tunnistaa ne saksalaiset, jotka voitaisiin lahjoa hankkimaan kaivamisessa tarvittavia työkaluja ja materiaaleja.
Tiedustelijoiden lisäksi Bushell tarvitsi vankeja, joilla oli jonkinlaista erityisosaamista. Moni oli aiemmin toiminut esimerkiksi räätälinä, kaivostyöläisenä, kartanpiirtäjänä, insinöörinä tai mekaanikkona.
Sisäänkäynti kamiinan alla
Robert ”Crump” Ker-Ramsay seisoi parakissa 104 kumartuneena kamiinan ylle. Bushell oli päättänyt, että Harry-tunnelin sisäänkäynti olisi juuri siinä, huoneessa 23. Paikka oli valittu huolellisesti, sillä siinä kohtaa parakki ei ollut pylväiden varassa vaan betoniperustuksella, jonka läpi he voisivat kaivautua huomaamatta.
Riuska Ker-Ramsey siirsi ensin kamiinaa ja alkoi sitten irrottaa laattoja sen alta. Hän kiinnitti laatat etukäteen valmistettuun puiseen kehikkoon, josta saatiin näin aivan alkuperäiseltä lattialta näyttävä irrotettava luukku.
Sitten Ker-Ramsey alkoi murskata betoniperustaa vankien itse tekemällä hakulla. Meteli oli melkoinen – jos vartijat tulisivat tutkimaan asiaa, koko pakosuunnitelma paljastuisi saman tien. Niinpä Bushell määräsi nopeasti puolisen tusinaa vankia töihin parakin ulkopuolelle.
Nämä ryhtyivät kilvan naputtelemaan pellistä viattoman näköisiä esineitä, kuten lautasia ja vateja, ja niin pellin paukutuksen ääni peitti parakista tulevan hakun kalkkeen. Töitä jatkettiin useita päiviä, kunnes Ker-Ramsey pääsi läpi parakin betoniperustuksesta.
Parakissa 104 oli kamiina, jonka alla oli Harry-tunneliin vievä suuaukko. Kun siirsi kamiinaa, pääsi tunneliin yhdeksän metrin syvyyteen maan alle.
Hiekkaa alushousuissa
Muidenkin tunneleiden suuaukot valmisteltiin, ja lopulta varsinaiset kaivutyöt saattoivat alkaa. Leiri oli rakennettu keltaiselle hiekkamaalle, ja tunnelista kaivetusta hiekasta eroon pääseminen huomaamatta ei ollutkaan helppoa.
Bushell kutsui lähimmät miehensä pohtimaan ratkaisua. He totesivat, että hiekka oli naamioitava jotenkin. Joku keksi, että vangit perustaisivat pieniä kasvimaita parakkien vierelle. Silloin maaperän muokkaukselle olisi luonnollinen selitys ja maapohjan hiekkaa tulisi joka tapauksessa esiin.
”Mutta miten hiekka saadaan kuljetettua ja levitettyä kasvimaille huomaamatta?” kysyi Bushell. ”Housupusseilla”, vastasi yksi vangeista ja veti esiin oudon kangastekeleen. Siinä oli kaksi irti leikattua pitkien alushousujen lahjetta, jotka oli solmittu pohjasta umpeen.
Muut näyttivät epäileviltä, mutta mies selitti, että hän saattoi kätevästi avata pussit housuntaskusta kulkevan narun avulla.
Pussit täytettäisiin hiekalla, piilotettaisiin housujen lahkeisiin ja sitten tyhjenttäisiin kasvimaille löysäämällä naruja housuntaskujen kautta. ”Sehän voisi jopa toimia!” ilahtui Bushell. ”Olen jo kokeillut”, vastasi vanki. ”Kyllä se toimii!”
150 vankia pestattiin hiekankuljettajiksi. Heitä alettiin pian kutsua pingviineiksi, sillä hiekkapussit housuissaan he kävelivät hieman jäykästi puolelta toiselle vaappuen.
Paljastuminen oli lähellä
Tom-tunnelin kaivutyöt olivat täydessä käynnissä parakissa 123. Ryhmä pingviinejä oli juuri valmiina kantamaan maata ulos, kun yksi vartija ilmaantui yhtäkkiä parakin luo.
Vahdissa ollut vanki antoi merkin tovereilleen, mutta saksalainen – jota vangit kutsuivat nimellä Pingottaja – marssi suoraan kohti parakin sisäänkäyntiä. Tunnelin luukkuvahti ei millään ehtisi hankkiutua eroon hiekasta ja sulkea luukkua ajoissa.
Pingottaja käveli huoneeseen vain muutaman askelen päähän paikasta, jossa vangit yrittivät kuumeisesti saada luukkua paikoilleen.
Silloin parakin ovi aukeni ja sisään ryntäsi vanki huutaen jotain sekavaa. Hän törmäsi suoraan vartijaan, ja molemmat kaatuivat lattialle. Pingottaja yritti päästä ylös, mutta ei päässyt vangin kompuroidessa hänen päällään.
Ryhmä muita vankeja kerääntyi maassa makaavien ympärille ja auttoi heidät lopulta jaloilleen. Vanki puhkesi pitkään ja sekavaan englanninkieliseen anteeksipyytelyyn, josta vartija häkeltyi niin, että hän vain pudisteli päätään ja poistui parakista yrmeä ilme kasvoillaan.
”Hyvä ajoitus”, kuiskasi luukkuvahti sisään rynnänneelle vangille, joka irvisti takaisin: hän oli oikeasti loukannut polvensa törmäyksessä.
Sortuma tunnelissa
Kaivutyö eteni hitaasti. Hiekkamaahan kaivettuja pitkiä käytäviä vahvistettiin vankien sängynpohjista saaduilla laudoilla. Tunneleihin rakennettiin kiskot ja vaunut, joilla hiekkaa kuljetettiin. Vaunut liikkuivat nopeasti kiskoilla pitkien vetoköysien avulla.
Vaunujen pyörät oli koottu erikokoisista puukiekoista, ja akseleina oli parakkien kamiinoista pihistettyjä metallitankoja. Akselit voideltiin ruoka-annoksista säästetyllä margariinilla, jotta pyörät pyörivät hyvin ja ääneti.
Norjalainen lentäjä Jens Müller rakensi ilmapumpun, jonka ansiosta kaivajat saivat raitista ilmaa tunneliin. Kaikista tukirakenteista ja keksinnöistä huolimatta vaarana oli silti koko ajan se, että tunneli sortuisi ja hiekka hautaisi kaivajat alleen.
Eräänä päivänä kolmen miehen työskennellessä Dick-tunnelissa kuului natisevaa ääntä. Yksi vangeista huomasi tunnelia tukevan laudan haljenneen ja hiekan valuvan kovaa vauhtia tunneliin.
Miehet ryömivät henkensä edestä päästäkseen pois, kun lauta yhtäkkiä pamahti poikki ja hiekka ryöpsähti valtoimenaan tunnelin katosta. Kaksi etumaista vankia pääsi juuri ja juuri turvaan, mutta viimeisenä tullut Wally Floody hautautui hiekkaan. Kuin ihmeen kaupalla kaksi muuta saivat hänet kaivettua esiin ennen kuin hän ehti tukehtua.
Päästyään maan pinnalle Floody kertoi onnettomuudesta. Bushell kirosi ensin hiljaa, mutta kysyi sitten vain viileästi: ”Kuinka nopeasti pääsette taas kaivamaan tunnelia auki?”
”Ole kuin et olisikaan”
Suurin vaara olivat kuitenkin vartijat. Vankien tiedustelupalvelun johtaja Valenta määräsi siksi vangit urkkimaan kaikilta saksalaisvartijoilta tietoja esimerkiksi tupatarkastuksista ja lähimpien kaupunkien junareiteistä.
Yksi tärkeä kohde oli Pingottaja, joka oli ollut vähällä löytää Tom-tunnelin. Saksantaitoinen Axel Zillessen alkoi jutustella Pingottajan kanssa. He polttelivat tupakkaa ja mutustelivat keksejä jutellen sodasta ja elämästään kotona.
”Me emme ole ikuisesti vihollisia”, sanoi Zillessen Pingottajalle. ”Joten emmekö voisi olla ystäviä jo nyt.” Pian Pingottaja alkoi hoitaa vahtivuoronsa yhä ylimalkaisemmin ja viettää yhä enemmän aikaa Zillessenin seurassa.
Bushell oli tyytyväinen. Pingottaja ei enää ollut uhka, ja vangit saivat vähitellen kerättyä tietoa leiriä ympäröivän metsän teistä, juna-aikatauluista sekä oloista ulkomaailmassa Saksan miehittämässä Euroopassa.
Uusia vankeja opastettiin tiukasti: ”Mitä sitten näetkin, niin ole kuin et olisikaan. Vaikka näkisit puunrungon pistävän esiin takapuolestani, niin älä tuijota. Mitä tahansa teemme, teemme sen hyvän asian puolesta.”
Stalag oli hiekkamaalla, ja vangit perustivat sinne pieniä kasvimaita. Hiekkaa salakuljetettiin tunnelista housunlahkeissa.
Saksalaisten epäilykset heräsivät
Massey kertoi pakokomitealle kuulleensa, että kaikki yhdysvaltalaisvangit siirrettäisiin leirin toiseen osaan, josta ei päässyt tunnelityömaille. Uutinen oli järkytys, sillä yhdysvaltalaiset olivat osallistuneet suunnitelmaan innokkaasti toivoen pääsevänsä sen avulla vapauteen.
”Se tapahtunee parin kuukauden kuluttua”, sanoi Massey. ”Mitäs nyt tehdään, Bushell?”
”Ilmeisesti meidän on keskitettävä voimamme vain yhteen tunneliin, sir. Tom on pisimmällä. Jos meillä on onnea, saamme sen ajoissa valmiiksi”, totesi Bushell.
Tom oli siis saatava valmiiksi ennen amerikkalaisvankien siirtoa. Kaivutyötä oli nopeutettava, ja kiihtyvä työtahti merkitsi väistämättä turvallisuuden heikentymistä.
Eräänä iltana yksi pingviini laski hiekkansa lähelle vankeja, jotka pelasivat lentopalloa. Hieman kauempaa ilmaantui vanginvartijoiden johtaja Glemnitz. Pingviini näki hänet ja alkoi kiivaasti potkiskella hiekkaa. Glemnitzin ilmekään ei värähtänyt, eivätkä vangit voineet
tietää, oliko hän huomannut jotain.
Kyllä oli, sillä seuraavana aamuna vartijat ryntäsivät leiriin ja tonkivat vankien kasvimaat pohjia myöten. Kun he eivät löytäneet mitään, he poistuivat. Bushell kutsui kokouksen koolle. ”Vartijat tietävät, että täällä kaivetaan tunnelia”, hän sanoi.
”Emme voi lopettaa nyt!” protestoi yksi vangeista. ”En haluakaan lopettaa”, vastasi Bushell selittäen, että jos vankien rutiinit muuttuisivat, se voisi herättää liikaa epäilyksiä.
Pingviinien olisi kuitenkin toimittava entistä varovaisemmin, eikä Glemnitz saanut missään tapauksessa ymmärtää, kuinka laajasta operaatiosta oli kyse. ”Annetaan hänen uskoa, että kyse on vain muutaman miehen yrityksestä. Muuten hän penkoo koko leirin läpikotaisin”, sanoi Bushell.
Tarkastukset kuitenkin tiukkenivat. Glemnitz lähetti solkenaan vartijoita leiriin kaivamaan maata ja etsimään tunneleita sekä penkomaan parakkeja todisteiden löytämiseksi. Myös Gestapo alkoi nuuskia leirissä – löytämättä sekään mitään.
Vaara tuntui olevan ohi. Bushell kuitenkin tiesi, että yksikin virheliike voisi romahduttaa koko suunnitelman. Vangit jatkoivat jo 79 metriä pitkän Tom-tunnelin kaivamista. Amerikkalaisten siirto tapahtuisi kahden viikon kuluttua. Bushell arvioi tunnelin yltävän jo metsän reunaan ja päätti, että oli aika alkaa kaivaa ylöspäin.
Eräänä päivänä Glemnitz johti itse jälleen yhtä tarkastusta, tällä kertaa parakissa 123, jossa oli Tom-tunnelin sisäänkäynti. Bushell seisoi ulkopuolella tarkkailemassa parakissa hyöriviä vartijoita.
Hän seurasi vartijoiden työtä kaksi tuntia ilmeettömin kasvoin. Leirissä levisi hermostunut jännitys. Useiden kuukausien työ saattoi olla menossa hukkaan.
Silloin parakista kuului voitonriemuisa kiljahdus ja Glemnitz asteli ulos leveä virne kasvoillaan. Tom oli paljastunut.
Myös Dick menetettiin
Toivo hiipuu helposti vankileirillä. Tomin paljastumisen jälkeen saksalaiset räjäyttivät tunnelin, ja vankien mieliala laski pohjalukemiin. Jotkut olivat vankeusaikanaan kaivaneet muitakin pakotunneleita, mutta mikään niistä ei ollut yhtä lupaava kuin Tom.
Vaikka Bushellkin oli masentunut, hän yritti pitää mielialaa korkealla pakokomitean tapaamisessa leirin teatterissa. ”Meillä on yhä kaksi ässää hihassamme”, hän sanoi tovereilleen.
Pian koitti kuitenkin talvi, ja Bushell päätti odottaa uuden vuoden puolelle, ennen kuin työtä jatkettaisiin. Siihen asti oli vain toivottava, että Harry ja Dick eivät sortuisi.
Yhdysvaltalaiset siirrettiin leirin toiseen osaan, ja saksalaiset alkoivat kaataa lisää puita leirin ympäriltä. Kävi ilmi, että saksalaiset aikoivat jälleen laajentaa leiriä – ja juuri siihen, missä Dickin piti suunnitelmien mukaan nousta pintaan. Niinpä myös Dick oli nyt menetetty, sillä sitä oli mahdotonta pidentää niin paljon, että se yltäisi uuden leirialueen alitse.
Enää Harry oli jäljellä. Talvi tiukensi otettaan, ja nälkä ja epätoivo yltyivät vankien keskuudessa. Leirin ulkopuolella liittoutuneiden joukot painostivat Saksan armeijaa yhä kovemmin, mutta Stalag Luft III:ssa asiat olivat ennallaan.
Toivottomuus ajoi vankeja epätoivoisiin yrityksiin. Yksi vangeista kiipesi eräänä yönä katolle, mistä hänet ammuttiin, ja toinen ammuttiin hänen heittäydyttyään piikkilanka-aitaa vasten.
Kaivutyöt jatkuivat
- tammikuuta 1944 Bushell kutsui jälleen pakokomitean koolle. Oli tullut aika jatkaa töitä.
”Saamme Harryn valmiiksi muutamassa kuukaudessa, eivätkä vartijat osaa odottaa meidän yrittävän mitään ennen kevättä”, sanoi Bushell. Muut vaikuttivat epäileviltä, mutta kun tunnelista kaivettavalle hiekalle oli löydetty uusi paikka – nyt sitä kuljetettiin leiriin rakennetun teatterin nousevien penkkien alle – kaivutyöt jatkuivat taas rivakasti.
Tunneli eteni päivä päivältä tarkastuksista huolimatta. Myös miesten mieliala kohosi, kun he kuulivat, että yksi sinnikkäimmistä vartijoista, joka oli pitkän kaulansa takia saanut lisänimen Kumikaula, olisi lähdössä kahden viikon lomalle 1. maaliskuuta.
Päivää ennen lomalle lähtöään Kumikaula marssi leiriin 30 vartijan kanssa. He luettelivat nimeltä 19 vankia, joiden he epäilivät suunnittelevan pakoa. Bushellia ei mainittu. Hetken vangit pelkäsivät, että vartijat olivat löytäneet Harryn, mutta lopulta mainitut 19 vain siirrettiin toiseen leiriin.
Kumikaulan lähdettyä vangit jatkoivat kaivamista kuin vimmattuina. Kymmenen päivän kuluttua Ker-Ramsey mittasi tunnelin. Harry oli 106 metriä pitkä – se siis ulottui arvioiden mukaan neljä metriä metsän puolelle asti.
Ker-Ramsey pujottautui luukusta epätodellisen tunten vallassa. Vuodessa he olivat tehneet mahdottomasta mahdollista. Hän kertoi Bushellille, että enää piti kaivaa noin seitsemän metriä ylöspäin, ja he olisivat vapaita.
Ylöspäin kaivaminen oli vaikeaa ja vaarallista. Hiekkaa valui jatkuvasti Ker-Ramseyn päälle, mutta hän onnistui tukemaan käytävän ja rakentamaan tikapuut. Kahden viikon kuluttua Harry oli valmis. Sen suuaukkoa peitti enää lumi ja ohut pintamaakerros.
Vain 220 pääsisi mukaan
Seuraavana aamuna Kumikaula palasi lomaltaan. Hän tutki koko parakin 104 ja liikkui taajaan Harryn sisäänkäynnin tienoilla. Tarkastus kesti neljä tuntia ja oli pisin, jonka vangit olivat kokeneet. Lopulta vartijat kuitenkin poistuivat löytämättä mitään.
”Emme selviä enää toisesta tällaisesta tarkastuksesta”, Bushell murisi. ”Mutta emme voi paeta nyt”, muut vastustelivat viitaten yhä runsaaseen lumipeitteeseen. ”Voimme, jos meidän on pakko”, ilmoitti Bushell
- maaliskuuta oli tulossa kuuton yö. Se saattoi olla heidän ainoa tilaisuutensa. Koko leiri alkoi kuhista. Bushell arvioi, että vaikka suunnitelmaa oli ollut toteuttamassa kuutisensataa miestä, enintään 220 vankia ehtisi kulkea tunnelin läpi yhdessä yössä.
Vankien johtoryhmä nimesi 70 aktiivisinta vankia, joukossa erityisesti saksaa puhuvia, joilla oli parhaat mahdollisuudet selvitä pakomatkasta, ja loput arvottiin.
Varsinaista kaivutyötä tehneitä sijoitettiin pakenijoiden joukkoon tasaisin väliajoin, jotta he voisivat nopeasti raivata mahdolliset paonaikaiset sortumat.
Kaikille nimetyille annettiin peitetarina, väärennetyt paperit, siviilivaatteet, kartta, kompassi, rahaa ja ruokaa. Miehet auttoivat toinen toisiaan tarkistamaan varusteita ja varmistamaan peitetarinansa yksityiskohtia.
Jäätyneet laudat tien tukkona
Illan hämärtyessä 24. maaliskuuta kaikki nimetyt vangit olivat valmiita parakeissaan. Pimeän turvin he saapuivat kiertoteitä parakkiin 104 tasan 30 sekunnin välein. Vartijat kiersivät aitojen viertä ja vartiotorneista valonheittimet pyyhkivät maata tavalliseen tapaan. Saksalaiset eivät aavistaneet mitään.
Parakki 104 täyttyi pian vangeista. Kello 19.45 yksi heistä, David Torrens, huomasi parakin ulko-oven avautuvan yhtäkkiä.
Sisään astui saksalainen upseeri, joka käveli riuskoin askelin suoraan häntä kohti. Osa vangeista kipaisi paniikissa seuraavaan huoneeseen pelosta vapisevan Torrensin mennessä saksalaisesta vastaan. Hän oli varma, että kaikki oli mennyttä.
Saksalaisupseeri pysähtyi, ja lopulta Torrens tunnisti miehen: tämä ei ollutkaan saksalainen vaan yksi vangeista, joka oli pukeutunut väärennettyyn saksalaisunivormuun. Torrens huokaisi helpotuksesta.
Bushell seisoi tunnelin suuaukolla. He olivat jo nyt jäljessä aikataulusta. Kello 20.45 Lester Bull ja Henry Marshall laskeutuivat lopulta ensimmäisinä pimeään tunneliin. Bull asettui pienen vaunun päälle, ja Marshallin vetäessä vaunun vetoköydestä Bull syöksyi ahtaaseen tunneliin.
Vanki toisensa jälkeen asettautui vaunulle ja kiskottiin tunneliin. Pian tunnelissa oli 17 miestä. ”Uskoisin, että voit avata suuaukon nyt”, Bushell sanoi Bullille, jonka tehtävänä oli kaivaa viimeinenkin ruohomätäs tunnelin uloskäynnin suuaukolta.
Bull murahti, ja hetken kuluttua hän katosi ylös nousevan kuilun pimeyteen. Tunnelissa hikiset miehet vetivät hitaasti paksua, tunkkaista ilmaa keuhkoihinsa. Miehet kuulivat Bullin työskentelevän ylhäällä pitkään. Alkoi tuntua siltä, kuin hän olisi ollut siellä jo tuntikausia.
”Miten siellä menee?” kuiskasi Marshall.
”En saa näitä hemmetin suojalautoja irti”, vastasi Bull. Kuilu oli jäätynyt niin tiiviisti, etteivät laudat suostuneet irtoamaan.
Tunnelin lähtöaukolla hermostuneena odottavat vangit alkoivat ihmetellä, mikä tunnelissa kesti. Tien vapauteen piti olla auki kello 21. Nyt kello oli jo 22. Bull oli ahertanut uloskäynnillä jo puoli tuntia. ”Herran tähden, selvitä nyt, mitä siellä oikein tapahtuu”, kivahti Bushell Marshallille.
Marshall kapusi tikkaita rättiväsyneen Bullin paikalle. Hän runnoi lautoja hullun lailla, ja kymmenen minuutin kuluttua hän tunsi ensimmäisen laudan höltyvän. Bull palasi työhönsä. Hiekan rapina oli musiikkia odottajien korville.
Tunneli oli liian lyhyt
Bull tuuppasi lapion viimeisen turvekerroksen läpi. Hänen hikisille kasvoilleen virtasi raitista ilmaa, ja hän näki tähtitaivaan yllään.
Bull nousi viimeiset askeleet. Kun hän lopulta pisti päänsä pinnalle, näky oli kuin isku vasten kasvoja: hänen ympärillään ei ollutkaan tiheää metsää vaan avointa maastoa.
Harry oli jäänyt liian lyhyeksi! Puiden rungot kohosivat vasta kolmen metrin päässä, ja toisessa suunnassa häämöttivät piikkilanka-aita ja vartiomies vain viidentoista metrin päässä.
Bull vetäytyi salamana takaisin tunneliin ja selitti tilanteen muille. Tunnelissa oli hiirenhiljaista. Bushell harkitsi tilannetta kylmän rauhallisesti. Hän punnitsi hetken paon keskeyttämistä mutta päätyi sitten toisiin aatoksiin
”Meidän on jatkettava”, hän totesi. ”Kaikki asiakirjat on päivätty, ne eivät kelpaa enää kuukauden kuluttua, emmekä pääse puusta pitkälle ilman niitä. Meidän on lähdettävä tänä yönä.”
Muut nyökkäsivät vakavina.
Sovittiin, että Bull ottaisi mukaansa köyden, jonka toinen pää jäisi tunneliin. Kun hän olisi turvallisesti metsässä ja reitti olisi selvä, hän antaisi köydellä merkin seuraavalle.
Bull työnsi varovasti päänsä uudestaan tunnelista. Vartija katseli vakaasti leirin suuntaan. Bull kohottautui maasta ja ryömi hiljaa kohti metsää.
Kun kaikki oli valmista seuraavaa tulijaa varten, hän nykäisi köydestä kahdesti. Vangit putkahtivat tunnelista hiljaisuuden vallitessa ja kipaisivat lumipeitteisen maan poikki. Ensin tuli Marshall, joka oli irrottanut viimeiset lankut, ja sitten tiedustelupäällikkö Valenta. Heitä seurasi Bushell.
He olivat päässeet vapauteen, paon ensimmäinen askel oli otettu. Miehet kiiruhtivat pimeään metsään ja aloittivat pitkän taipaleen Saksan halki kohti kotia.
Sodan jälkeen britit selvittivät, ketkä olivat vastuussa teloituksista. Moni entinen Gestapon mies sai oikeudenkäynnissä kuolemantuomion.
Vain kolme pääsi kotiin
Tunnelista onnistui pakenemaan 76 miestä, mutta lähes kaikki jäivät kiinni pian paon jälkeen muun muassa siksi, että korkea lumipeite oli pakottanut heidät yleisille teille metsien ja peltojen sijaan.
Vain kolme selvisi pois Saksasta: norjalaiset Per Bergsland ja Jens Müller pääsivät junalla Stettinin satamakaupunkiin, jossa he sattumalta kohtaamiensa ruotsalaisten merimiesten avustuksella nousivat ruotsalaiseen alukseen.
Muutaman päivän kuluttua he olivat Göteborgissa, mistä he pääsivät lopullisesti turvaan Kanadaan.
Hollantilainen Bram van der Stok pakoili kolme kuukautta, kunnes ylitti rajan puolueettomaan Espanjaan. 8. heinäkuuta 1944 van der Stok pääsi Britannialle kuuluvaan Gibraltariin ja sieltä Britanniaan. Hän palasi nopeasti palvelukseen ja osallistui muun muassa maihinnousun jälkeen Normandian taisteluihin.
73 kiinnijääneestä saksalaiset teloittivat 50 – joukossa muun muassa Roger Bushell, Ian Cross, Arnošt Valenta ja Lester Bull.