Brittihävittäjä Vanoc pudotti Atlanttiin syvyyspommeja havaittuaan pinnan alla liikkuneen saksalaisen sukellusveneen. 

© Imperial War Museum

Sukellusvenesaalistajat vaanivat Hitlerin pelätyintä asetta

Saksan ”harmaiksi susiksi” kutsutut sukellusveneet upottivat toisen maailmansodan alkuvuosina tuhansia liittoutuneiden rahtilaivoja. Kun Britannian huoltolinjat olivat lähellä murtumista, liittoutuneet päättivät tuhota syvyyksien saalistajat ja käynnistyi armoton sukellusvenejahti.

tiistai 19. maaliskuuta 2019 teksti Else Christensen & Niels-Peter Granzow Busch

Brittiläisen Starlingin kannella kaikui hälytys 1. kesäkuuta 1943 puoli kymmeneltä aamulla. Sotalaiva oli seurannut muutaman päivän ajan rahtilaivojen saattuetta Pohjois-Atlantilla Islannin eteläpuolella. 

Starlingin radiopeilaaja oli juuri siepannut saksalaisen sukellusveneen signaalin noin 30 kilometrin päästä. 92-metrinen sotalaiva vavahteli, kun kapteeni John Walker määräsi sen ajamaan täyttä vauhtia kohti sukellusveneen oletettua sijaintia. Heti Starlingin­ vanavedessä seurasi viisi muuta nopeaa sotalaivaa, sillä sukellusvene ei saanut päästä karkuun.

Kun Walker saapui paikalle, sukellusvene oli painunut pinnan alle karistaakseen jäljittäjänsä. Britit eivät kuitenkaan aikoneet päästää sitä livahtamaan. Starlingin kaikuluotain tutki syvyyksiä,
ja kaivattu kaiku löytyi parin minuutin kuluttua. Vihollinen oli paikannettu.

Starling ja kaksi muuta sotalaivaa ajoivat eteenpäin, ja kaikki kolme laivaa pudottivat viiden sekunnin välein syvyyspommeja alusten perästä sekä 50 metrin päähän niiden sivuille. Meri alusten takana kuohui vedenalaisten räjähdysten voimasta. Sukellusvene oli kuitenkin ehtinyt sukeltaa arvioitua syvemmälle, ja se väisti pommit.

Aika oli Walkerin puolella. Hän hyökkäsi laivoineen heti, kun kaikuluotain paikansi sukellusveneen. Brittiupseeri tiesi, että sukellusvene voisi väistää syvyyspommit, mutta lopulta sen olisi pakko pintautua saadakseen ilmaa. 

Hän oli oikeassa. Starlingin tähystäjä sai sukellusveneen tornin näkyviinsä merenpinnalla pari minuuttia yli puolenyön. Taivaalle laukaistiin valoammus, ja pian laivan tykit tulittivat kiivaasti sukellusvenettä. Walker näki komentosillalta, kuinka uppoavan sukellusveneen miehistö kampesi itsensä kannelle ja hyppäsi mereen. Taistelu oli ohi.

Sukellusvene U-202:n upottaminen osoittautui käännekohdaksi taistelussa Atlantin herruudesta. Britannian laivaston kuukausitiedotteen mukaan operaatio oli ”malliesimerkki paikallistamisesta, jäljittämisestä ja tuhoamisesta”.

John Walkerin kuuden sotalaivan yksikköä kutsuttiin toiseksi tukiryhmäksi, eikä sitä ollut lähetetty muiden laivaston alusten tapaan vain suojaamaan saattueita. 

Ryhmän oli tarkoitus nimenomaan hyökätä: jäljittää ja upottaa Saksan sukellusveneitä missä ne ikinä liikkuivatkaan. Hitlerin harmaista susista tuli saaliita.

Liittoutuneet kehittivät sodan kuluessa tutkan ja kaikuluotaimen, joilla voitiin jäljittää vihollisia sekä meren pinnalla että syvyyksissä. Tutkat olivat sukellusveneiden jäljittämisessä tehokkaimpia apuvälineitä, ja niitä asennettiin laivoihin ja lentokoneisiin.

© AOP/Getty Images

Britit aliarvioivat vihollisensa

Britit tiesivät toisen maailmansodan puhjetessa vuonna 1939, että Saksan sukellusveneet olisivat vakava uhka. Saarivaltio oli riippuvainen ruuan ja sotatarvikkeiden tuonnista, ja valtaosa niistä laivattiin Atlantin yli Yhdysvalloista.

Britannian pääministeri Winston Churchill oli silti luottavainen. Rahtilaivoja oli ryhdytty kokoamaan pian sodan puhjettua saattueiksi, joita suojasivat sotalaivat. Taktiikka oli ollut menestys ensimmäisessä maailmansodassa, ja brittilaivaston aluksilla oli käytössä uusinta tekniikkaa: ASDIC-kaikuluotain.

”Uskollinen ASDIC-kaikuluotaimemme”, Churchill totesi tyytyväisenä laitteesta, jonka ääniaallot paljastivat syvyyksiin kätkeytyneet sukellusveneet.

Churchillin optimismi ehtyi silti pian. Saksan sukellusveneet upottivat sodan ensi kuukautena 50 alusta, ja se oli vasta alkua. Susilaumoiksi kutsutut sukellusveneiden ryhmät iskivät haavoittuvien saattueiden kimppuun ja upottivat 282 alusta pelkästään vuoden 1940 heinä-lokakuussa. Pahinta tuhoa kärsineisiin kuului saattue SC-7, joka menetti syyskuussa 34 aluksestaan 15.

Tappioluvut olivat briteille katastrofaalisia. Jos sama tahti jatkuisi, brittien huoltolinjat olivat todellisessa vaarassa.

Saksalaiset väistivät kaikuluotaimen

Britit turhautuivat, kun Churchillin kehuma kaikuluotain varoittikin sukellusveneistä vain harvoin. Syynä oli se, että kaikuluotain etsi aluksia pinnan alta. Saksalaiset olivat omaksuneet taktiikan, jossa torpedot laukaistiin pinnalta. 

Tällöin britit joutuivat luottamaan vain kiikareihinsa, ja sukellusveneen tornia oli hankala havaita Atlantin aallokoissa.

Usein vaarasta varoitti vasta torpedon vaalea vana merenpinnalla, ja silloin oli liian myöhäistä. Saattueet olivat lähes puolustuskyvyttömiä öisin, jolloin hyökkäyksiä tehtiin eniten. Otto Kretschmerin tapaiset sukellusveneässät ujuttautuivat usein saattueiden keskelle laukaisemaan torpedonsa.

Kretschmer upotti tällaisella hyökkäyksellä muutamassa minuutissa viisi alusta iskettyään saattueen kimppuun maaliskuussa 1941. 

Sotalaivat tutkivat heti merialueen saattueen ympärillä toivoen, että sukellusvene piileksi siellä. Britit olivat kuitenkin piinallisen tietoisia siitä, etteivät he tienneet alkuunkaan, mistä hyökkäys tuli.

”Sukellusvene saattoi ampua torpedonsa mistä tahansa ilmansuunnasta tai sitten se piileksi meidän keskellämme”, muisteli brittilaivaston kapteeni Donald Macintyre, josta tuli John Walkerin ohella yksi sodan menestyneimmistä sukellusveneiden saalistajista. 

Liittoutuneet etsivät sukellusveneen hylyn osia pinnalta varmistuakseen sen tuhoutumisesta syvyyspommituksessa. 

© Library and Archives Canada

Uusi tekniikka tasoitti tilannetta

Britit ymmärsivät, ettei kaikuluotain voinut estää pintahyökkäyksiä. Britit kehittivät siksi syksyllä 1940 yksinkertaisen laivatutkan, joka löysi sukellusveneen tornin vedenpinnalta parin kilometrin etäisyydeltä. Toisin kuin kaikuluotain ääniaaltoineen, tutka oli äänetön, ja se sopi yllätyshyökkäyksiin.

Tutka osoitti hyödyllisyytensä jo 25. helmikuuta 1941, kun viisi sukellusvenettä hyökkäsi OB293-saattueen kimppuun. Saattueen tukena oli kaksi sotalaivaa uusine tutkineen. Hyökkäykseen osallistui kaksi Saksan parasta sukellusvenekapteenia: Otto Kretschmer ja Günther Prien.

Saksalaiset huomasivat heti hyökättyään, että saattueen neljä sotalaivaa olivat aiempaa vaarallisempia. Ne löysivät kolme lähimpänä saattuetta ollutta sukellusvenettä ja pakottivat nämä sukeltamaan. Sitten käynnistyi säälimätön kaikuluotainjahti, ja U-70 upotettiin syvyyspommeilla. Myös Günther Prienin U-47 löydettiin yöllä ja upotettiin miehistöineen.

Otto Kretschmer ehti upottaa rahtilaivan U-99-aluksellaan, mutta sitten hänkin joutui perääntymään. Kaksi brittien sotalaivaa yllätti kaksi viikkoa myöhemmin U-99:n, kun se oli hyökännyt uuden saattueen kimppuun. Toista sotalaivaa komensi Donald Macintyre, joka saalisti sukellusvenettä syvyyspommein.

”Kaikki laitteet tuhoutuivat. Valoa saatiin vain taskulampuista”, kertoi Kretschmerin alainen Volkmar­ König.

”Sukelsimme uskomattoman syvälle, ja hoin itsekseni: sekunti vielä ja kuuluu kova pamaus, ja sitten me rutistumme kasaan kuin tyhjä säilykepurkki.”

U-99 vajosi 210 metrin syvyyteen, kunnes tankkeihin saatiin tarpeeksi ilmaa pintaan nousemiseksi. Alus oli vaurioitunut perin pohjin, ja Kretschmer antautui. Briteille voitto oli tärkeä, sillä se osoitti, että Saksan paraskin sukellusvenekapteeni voitiin poistaa pelistä.

Kapteeni Walker sai joulukuussa 1941 toisen tärkeän voiton, kun hän upotti kuuden sotalaivan voimin neljä saattueen kimppuun hyökännyttä sukellusvenettä. Walker näytti, että sukellusveneiden ryhmäkin voitiin kukistaa.

Sukellusvenesodan verisin vuosi

Kahden kokeneen kapteenin menettäminen oli kova isku saksalaisille, joita vastassa olivat vuonna 1942 sekä Britannian että Yhdysvaltojen laivastot. 

Sukellusveneiden määrä kasvoi vastaavasti vuoden 1942 alkupuoliskolla 350:een, jolloin niitä oli lähes kymmenen kertaa enemmän kuin sodan syttyessä.

Saksan sukellusveneet kävivät suurina ryhminä saattueiden kimppuun ja saivat vuonna 1942 saalikseen yli 1 300 liittoutuneiden laivaa, joista osa tuhottiin, osa vaurioitui. Se oli lähes kolme kertaa enemmän kuin edellisvuonna.

Liittoutuneilla oli saksalaisten varalle kuitenkin vielä yksi yllätys. He olivat kehittäneet kaikessa hiljaisuudessa pienikokoisen tutkan, joka mahtui pommikoneeseen, ja näin liittoutuneiden lentokoneet kykenivät paikantamaan öisin pintautuneita sukellusveneitä. Eräänä ensimmäisistä sen joutui kokemaan U-159, joka valaistiin yöllä 13. kesäkuuta yhtäkkiä valonheittimillä yläilmoista:

”Lentokone oli juuri hyökkäämässä. Se tuli suoraan kohti. Käännyin jyrkästi, mutta kone pudotti kolme syvyyspommia aivan aluksen viereen. Se oli lähellä”, muisteli kapteeni Helmuth Witte.

Kahden muun sukellusveneen kimppuun käytiin samana yönä samalla tavalla. Saksalaiset tajusivat, mistä oli kysymys, ja asensivat aluksiinsa niin sanotun Metox-vastaanottimen. Laite tunnisti tutkan signaalin ja antoi siten sukellusveneille aikaa sukeltaa. 

Britit kehittivät parissa kuukaudessa uuden lentokonetutkan, jota saksalaisten Metox ei kyennyt paljastamaan. Sen seurauksena liittoutuneiden lentokoneista tuli sukellusveneiden pelätyimpiä vihollisia.

Liittoutuneet kävivät hyökkäykseen

Vuoden 1942 suurten tappioiden jälkeen liittoutuneet nostivat sukellusveneiden torjumisen tärkeysjärjestyksen kärkeen. 

Ne piti murskata kerralla ja lopullisesti. 5 000 laivaston upseeria lähetettiin vuoden 1943 alussa saamaan lisäkoulutusta sukellusveneiden torjumisessa. Valikoituja sota-aluksia koottiin myös laivueiksi, jotka eivät vastanneet tietystä saattueesta vaan saivat saalistaa havaittuja sukellusveneitä vapaasti.

Koulutus tuotti nopeasti tuloksia. Käännekohta koettiin 4. toukokuuta 1943, kun 40 rahtilaivan saattue ONS5 eteni Islannin eteläpuolella. Siellä odotti lähes 50 Saksan sukellusvenettä, joille oli annettu selkeät ohjeet tuhota saattueen laivat.

Sukellusveneet noudattivat ohjeita ja upottivat yöllä seitsemän rahtilaivaa, mutta seuraavana päivänä tilanne muuttui. Sankka sumu saartoi saattueen, ja näkyvyys heikkeni olemattomaksi. Liittoutuneilla oli nyt etu puolellaan, sillä monissa aluksista oli HF/DF-laite, jolla kyettiin peilaamaan sukellusveneen sijainti sen radioliikenteen perusteella.

Yöllä 5. toukokuuta liittoutuneet upottivat viisi saksalaista sukellusvenettä. Saksalaiset menettivät yhteensä kahdeksan sukellusvenettä, kun liittoutuneilta upposi vain 11 rahtilaivaa. 

Saksalaisille taistelu oli katastrofi, sillä sukellusveneiden mukana upposi kokeneita, korvaamattomia miehistöjä. Sukellus-venesodassa kokemus oli ensiarvoista. Laskelmat osoittivat, että kolme neljästä saksalaisesta sukellusveneestä ei upottanut koskaan yhtään vihollisalusta.

Toukokuun päättyessä saksalaiset olivat menettäneet 41 sukellusvenettä ja upottaneet 50 rahtilaivaa. Epätoivoinen suuramiraali Dönitz kutsui heti valtaosan sukellusveneistä pois Pohjois-Atlantilta. Liittoutuneet olivat voittaneet.

Siili: Sotalaivoihin lisättiin vuoden 1942 kuluessa ”siiliksi” kutsuttu heitin. Laitteessa oli 24 pientä syvyysammusta, jotka voitiin ampua yhtaikaa 200 metrin etäisyydelle laivan keulan eteen.  

© Imperial War Museum

Kostoretkien aika

Liittoutuneet eivät halunneet päästää saksalaisia pälkähästä. Sukellusveneitä jahtaamaan lähetettiin erityislaivueita. Yksi niistä oli kapteeni John Walkerin toinen tukiryhmä, johon kuului kuusi laivaa. Kapteenin käsky upseereilleen ei jättänyt epäilyksiä ryhmän tavoitteesta:

”Tehtävämme on tappaa. Vaikka onnistuisimme suojelemaan saattueita, olemme epäonnistuneet, jollemme pysty tuhoamaan sukellusveneitä.”

Walkerin ensimmäinen saalis oli U-202, jonka hänen ryhmänsä upotti 1. kesäkuuta 1943 peräti 15 tunnin jahdin ja 250 syvyyspommin jälkeen. Ryhmä upotti kesäkuussa vielä neljä muuta Saksan sukellusvenettä.

Walker käytti paljon mattopommituksia, mutta hän kehitti myös taktiikan, jossa yksi aluksista etsi sukellusveneen sijainnin kaikuluotaimella. 

Alus pysytteli niin etäällä, ettei sukellusvene pitänyt sitä vaarallisena, mutta se opasti radiolla kahta niin hitaasti etenevää sotalaivaa, ettei niiden ääntä kuulunut sukellusveneeseen. Laivat lipuivat sukellusveneen luo ja pudottivat syvyyspommit pahaa-aavistamattoman sukellusveneen päälle niin, ettei sillä ollut mitään mahdollisuutta paeta.

Liittoutuneet upottivat vuonna 1943 lähes 250 sukellusvenettä, ja Walker upotti vuoden 1944 alussa peräti kuusi sukellusvenettä yhdellä partioretkellä.

Tarmokas 48-vuotias kapteeni jäi lomalle kesäkuussa 1944, mutta hän kuoli vain viikon kuluttua aivohalvaukseen. Tuolloin Saksan sukellusveneet olivat jo hävinneet merisodan. Sukellusveneiden saalistajat olivat kostaneet tuhansien kuolleiden merimiesten puolesta.

Lue lisää

Ed Offley: Turning the Tide, Basic Books, 2011. David Owen: Anti-Submarine Warfare, Seaforth Publishing, 2007. Andrew Williams: The Battle of The Atlantic, Basic Books, 2004.  Donald MacIntyre: U-Boat Killer, Cassell & Co, 2000.

Ehkä sinua kiinnostaa...