Ranskalaisen Surcouf-sukellusveneen miehistön tunnelma oli kireä kesäkuussa 1940, kun teräsjätti makasi telakalla Brestissä.
Kumpikaan sen dieselmoottoreista ei toiminut, ja telakkatyöntekijät yrittivät kuumeisesti saada niitä kuntoon.
Aika oli kortilla, sillä laivastotukikohdassa voitiin melkein jo kuulla lähestyvien natsien panssareiden jylinä. Surcouf oli saatava mahdollisimman pian taas merikelpoiseksi, jotta se ei päätyisi vihollisen käsiin.
Saksa oli kuukautta aiemmin vyörynyt salamana Ranskaan, ja Hitlerin joukot olivat pakottaneet ranskalaiset polvilleen.
Ranskan armeijan rippeet sekä brittiläiset apujoukot oli juuri evakuoitu Englannin kanaalin yli, mutta Surcoufin kapteeni Pierre Martin ja hänen reilun sadan hengen miehistönsä olivat yhä toimettomina jumissa Brestissä.
- kesäkuuta Martin sai viestin, jonka mukaan Brestin satama päätyisi todennäköisesti vihollisen käsiin seuraavan kolmen päivän kuluessa, joten Surcoufin lähtöä ei voitu enää viivästyttää.
110 metriä pitkä sukellusvene liukui hitaasti satama-altaasta ja lähti kohti Britanniaa jättimäiset kaksoistykit sojottaen uhkaavasti suoraan eteenpäin.
Surcouf, Ranskan laivaston ylpeys, näytti mahtavalta sotakoneelta purjehtiessaan pinnalla kohti horisonttia.
Todellisuudessa se oli oikea kovan onnen kapine, joka oli lähes käyttökelvoton eikä koskaan enää palaisi Ranskaan.
Toisen maailmansodan alussa Surcouf oli maailman suurin sukellusvene. Se oli huomattavasti suurempi ja paremmin aseistettu kuin esimerkiksi Saksan kuuluisa tyyppi VII, joka oli sodan ajan eniten valmistettu sukellusvene.
Surcoufista piti tulla merten kauhu
Kun kapteeni Martin kesäkuussa 1940 saapui Surcoufilla Devonportin laivastotukikohtaan Plymouthiin Britanniaan, alus oli ollut käytössä kymmenisen vuotta.
Ranskassa oli jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen alettu pohtia niin kutsutun sukellusristeilijän rakentamista, ja ajatus sai lisää pontta vuoden 1922 kansainvälisen Washingtonin laivastosopimuksen solmimisen jälkeen.
Sopimuksella pyrittiin ehkäisemään kilpavarustelua rajoittamalla kansakuntien sotalaivojen määrää ja kokoa, mutta siinä ei erikseen mainittu sukellusveneitä, ja niinpä Ranskan laivasto päätti hyödyntää tätä porsaanreikää.
Rakennustyöt alkoivat vuonna 1927. Rautajätti nimettiin 1800-luvun taitteessa vaikuttaneen ranskalaisen merirosvon Robert Surcoufin mukaan, sillä Surcouf-sukellusveneen piti esikuvansa tavoin hallita maailman meriä.
Apunaan Surcoufilla oli 203 mm:n kaksoistykki, jolla pystyi teoriassa osumaan jopa yli 20 kilometrin päässä oleviin kohteisiin.
Tarkoitus oli, että Surcouf nousisi pintaan, ampuisi vihollislaivaa ja sukeltaisi uudestaan, ennen kuin vihollinen edes ymmärtäisi, mitä oli tapahtunut. Sitten miehistö lataisi tykin jälleen sukelluksissa ja nousisi ampumaan uudestaan, kunnes kohde uppoaisi.
"Toivottavasti meidän ei tarvitse turvautua voimankäyttöön, mutta varautukaa myös vastarintaan.” Revengen komentaja H. L. Jenkins
Kun Surcouf teki ensisukelluksensa heinäkuussa 1931, se oli maailman ylivoimaisesti suurin sukellusvene.
Se oli pelottavan näköinen ja teoriassa teknisesti tehokas sotalaiva, mutta todellisuus oli toinen.
Se oli ensimmäinen laatuaan, ja monien uranuurtajien tapaan senkään toteutus ei aivan onnistunut tuolloin käytössä olevalla tekniikalla.
Siinä oli runsaasti mekaanisia ongelmia, ja monia varaosia sai vain sen kotisatamasta Brestistä, joten Surcouf vietti 1930-luvulla paljon enemmän aikaa telakalla korjattavana kuin merellä.
Niinpä kun toinen maailmansota puhkesi syyskuussa 1939, Surcoufin 118 hengen miehistö oli yhä erittäin kokematonta.
Se ei ollut koskaan ollut taistelussa, eivätkä miehet olleet kokeilleet edes harjoituksissa, miten suunniteltu pintaan nousu, tykkien laukaisu ja jälleen näkymättömiin sukeltaminen hyökkäyksessä tapahtuisivat.
Kaikesta huolimatta monet Ranskan johtajat pitivät jättimäistä sukellusvenettä laivaston korvaamattomana kruununa, ja siksi kapteeni Martin sai kesäkuussa 1940 ohjeet purjehtia Surcouf turvaan Etelä-Englantiin.
Kenraali Charles de Gaulle piti Surcoufia todisteena siitä, että vaikka Ranska oli antautunut Saksalle, sillä oli vielä vahva laivasto.
Britit valtasivat aluksen
Surcouf saapui turvallisesti Devonportiin, mutta kapteeni Martin ei tuntenut oloaan rauhalliseksi. Hän aisti pian saavuttuaan, että vaikka he olivat nyt liittolaisten luona, jotain oli tekeillä.
Ranskassa oli 25. kesäkuuta alkanut aselepo, ja britit arvasivat saksalaisten yrittävän pakottaa Ranskan laivaston kutsumaan kaikki alukset kotiin.
Siksi Churchill käynnisti operaatio Katapultin, jolla haluttiin estää natseja saamasta käsiinsä ranskalaisia laivoja ja sukellusveneitä.
Brittiläisen sotalaiva Revengen miehistö käskettiinkin Devonportissa ottamaan haltuun ranskalainen taistelulaiva Paris ja Surcouf-sukellusvene.
”Meidät on määrätty nousemaan ranskalaisiin aluksiin. Toivottavasti meidän ei tarvitse turvautua voimankäyttöön, mutta varautukaa myös vastarintaan”, brittiläisen Revengen komentaja H. L. Jenkins ohjeisti miehiään 3. heinäkuuta puoli kahden maissa yöllä.
Muutamaa tuntia myöhemmin brittiläiset sotilaat saapuivat yön pimeydessä Surcoufin luo.
Sukellusveneen pahaa-aavistamaton vartija hämmästyi, kun hänen alukseensa yhtäkkiä virtasi vieraan vallan sotilaita.
Britit tunkeutuivat hetkessä sukellusveneen käytäville ja ottivat aluksen haltuunsa.
Kapteeni Martin upseereineen löysi itsensä pian istumasta messissä aseistettujen brittien edessä, eikä hän voinut muuta kuin paheksua brittien toimintaa.
”Olen pahoillani. Noudatan vain käskyjä”, brittejä komentanut Denis Sprague joutui vastaamaan yhä uudestaan.
Yhtäkkiä sukellusveneessä kajahti laukauksia. Kaksi ranskalaista oli yrittänyt panna hanttiin, mikä johti siihen, että toinen heistä kuoli kiväärinlaukaukseen ja surmansa sai myös kivääriä käyttänyt britti.
Tunnelma messissä kiristyi entisestään ja kärjistyi pian sielläkin laukaustenvaihdoksi.
”Surcouf on suuri, monimutkainen ja surkea sukellusvene, jolla ei ole operationaalista arvoa.” Brittiläinen laivaston tiedustelija, 1942
Eräs aseistautunut ranskalainen luutnantti haavoitti kuolettavasti Spraguea ja toista brittiä, ennen kuin tilanne saatiin jälleen hallintaan ja kaikki ranskalaiset riisuttiin aseista ja vietiin pois. Surcoufin miehistö oli ensimmäistä kertaa joutunut taisteluun.
Operaatio Katapultin jälkeen Lontoossa maanpaossa oleva ranskalainen kenraali Charles de Gaulle perusti Vapaan Ranskan laivaston jatkamaan taistelua natsi-Saksaa vastaan.
Surcoufin miehistö sai valita, haluaisivatko he vielä lähteä sotaan liittoutuneiden rinnalla.
Surcoufin miehistön alkuperäisistä 118:sta jäsenestä vain 16 liittyi de Gaullen joukkoihin.
Kapteeni Martin ei kuulunut heihin, joten de Gaullen yhä superaseena pitämän sukellusveneen sai komentoonsa kokematon Pierre Ortoli.
Surcouf oli oikea ongelmakimppu
Ranska ylpeili Surcoufilla, jolla se aikoi hallita maailman meriä. Käytännössä sukellusristeilijässä oli lukuisia ongelmia, ja se oli kelvoton taistelussa.
Erityislaatuiset torpedot
Torpedoputket sijaitsivat sukellusveneen etu- ja takaosassa. Ranskalaiset käyttivät erikokoisia torpedoja kuin britit, joten käytettyjen torpedojen tilalle oli vaikea saada uusia.
Tykki oli kelvoton sukellusveneeseen
203 mm:n kaksoistykki oli Surcoufin pääase, mutta koska sukellusvene keikkui aalloilla, osumatarkkuus oli huono. Kohteen oli lisäksi oltava lähes suoraan edessä, sillä tykkejä pystyi kääntämään vain kahdeksan astetta.
Ampuminen oli vaivalloista
Ammusten nostolaite mahdollisti 203 mm:n kranaattien saamisen sukellusveneen pohjalta laukaisutilaan. Tykkien valmisteleminen ampumakuntoon oli hidasta, sillä vesitiiviit suojat sai poistettua putkien suulta vasta kun tykit olivat kunnolla pinnalla.
Sukeltaminen kesti liian kauan
Komentosilta oli aluksen hermokeskus – ja hermoilla siellä pitikin muun muassa siksi, että alus oli niin hidas sukeltamaan: kesti 2,5 minuuttia päästä 12 metriin.
Vestitasoa piti koota ja purkaa
Vesitasolla tehtiin tiedustelulentoja ja etsittiin laivoja, joihin Surcouf voisi iskeä. Lentokone piti aina koota ennen käyttöä ja purkaa sen jälkeen, ja se oli hankalaa ja vei aikaa.
Hangaari oli epäkäytännöllinen
Vesitiivis hangaari suojeli vesitasoa, kun Surcouf sukelsi – kunhan kone oli ensin saatu purettua osiin ja vietyä hangaariin.
Dieselmoottorit pettivät usein
Dieselmoottorit olivat tehokkaita mutta erittäin epäluotettavia ja pettivät usein osittain tai kokonaan.
Sähkömoottorit eivät olleet juuri parempia
Sähkömoottorien eristys oli erittäin heikko, mikä aiheutti toimintavaikeuksia lähes jatkuvasti.
Sukeltaminen oli vaarallista
Ballastisäiliöitä säädettiin venttiilien avulla, mutta aluksen sukelluksen hallinta oli monimutkaista ja epäonnistui useasti niin, että Surcouf päätyi vaarallisen syvälle.
Epäonni seurasi toistaan
De Gaulle piti Surcoufia tärkeänä symbolina, joka todisti maailmalle Ranskan olevan yhä suuri laivastomahti.
Brittiläiset laivastoasiantuntijat olivat kuitenkin toista mieltä Surcoufin todellisesta arvosta: he olisivat olleet valmiit romuttamaan rautajätin.
Britit eivät myöskään täysin luottaneet ranskalaisiin liittolaisiinsa sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat tehneet vastarintaa Surcoufin haltuunoton yhteydessä.
Jotkut pelkäsivät sen miehistön jopa vakoilevan Hitlerin kanssa yhteistyöhön ryhtyneen Ranskan Vichyn hallituksen hyväksi. Churchill kuitenkin myöntyi de Gaullen tahtoon, ja niin Surcouf kunnostettiin ja sille osoitettiin uusi ranskalainen miehistö.
Kun Surcouf oli valmis merille helmikuussa 1941, se lähetettiin Kanadaan, sillä Britteinsaarilla olevia sukellusveneitä komentanut vara-amiraali Max Horton halusi sen kauas Euroopan vaarallisilta vesiltä.
Todellisuudessa se näet oli kaikkea muuta kuin superase.
Surcoufin suurin heikkous oli, että se sukelsi erittäin hitaasti: siltä kesti yli kaksi minuuttia päästä kokonaan pinnan alle, kun useimmat muut sukellusveneet painuivat näkymättömiin alle 30 sekunnissa.
Surcouf oli aiottu hyökkäysaseeksi, joka voisi upottaa vihollisen saattueiden aluksia, mutta se oli käytännössä mahdotonta, sillä saattueilla oli usein turvanaan lentokoneita, jotka ehtisivät hyvin pommittamaan Surcoufin ennen kuin se ennättäisi painua turvaan syvyyksiin.
Lehdistö luuli, että Surcouf oli tehokas sukellusvene, mutta todellisuus oli toinen.
Niinpä Surcouf päätyi saattoalukseksi. Se ei kuitenkaan ollut siinäkään hyvä, sillä se oli niin hidas, että saatettavien laivojen oli hidastettava omaa nopeuttaan, jottei se olisi jäänyt niistä jälkeen.
Sitten Surcouf määrättiin Bermudalle ”tuhoamaan vihollisen huoltolaivoja”. Nyt kapteeni Ortoli uskoi, että hänen aluksensa voisi lopulta todistaa arvonsa.
”Surcouf sopii tehtävään täydellisesti”, Ortoli julisti toukokuussa 1941.
Ongelmia tuli kuitenkin heti. Eräs kokematon miehistön jäsen unohti sulkea tornin luukun, jolloin konehuoneen akkuihin pääsi vettä.
Siitä seurannut räjähdys aiheutti huomattavaa tuhoa aluksessa, joka joutui pelastautumaan takaisin Bermudalle.
Surcoufin korjauskustannukset nousivat 800 000 dollariin, mikä oli enemmän kuin koko sen alkuperäinen hintalappu.
Britit raastoivat hiuksiaan, ja heidän luottamuksensa ranskalaiseen miehistöön oli nollassa.
Sukellusveneessä olleet kaksi brittiläistä yhteysupseeria uskoivat, että yli puolet miehistöstä oli valmis tukemaan Saksa-mielistä Vichyn hallitusta.
Yhteysupseerit kertoivat ranskalaisten sylkevän heidän päälleen sukellusveneen kapeilla käytävillä.
Britannian tiedustelu-upseeri Bermudalla, Guy Ridgeway, ei myöskään peitellyt näkemyksiään.
Hänen mielestään Surcoufin miehistö oli taitamatonta, ja hän kirjoitti huippusalaisessa sähkeessään helmikuussa 1942:
”Kuri on huono, ja upseerien ote on heikko. Surcouf on suuri, monimutkainen ja surkea sukellusvene, jolla ei ole lainkaan operationaalista arvoa.”
Yhdysvaltalaiset yllättyivät, kun he löysivät valtaamastaan I-400-sukellusveneestä mm. kolme hangaaria.
Japani teki oman jättiläisen
Valtavan kokoinen Surcouf jäi toiseksi vasta, kun Japani rakensi omat jättiläissukellusveneensä toisen maailmansodan aikana.
Ranska sai idean sukellusristeilijästä Saksasta, jossa suunniteltiin risteilijän ja sukellusveneen yhdistelmää jo ensimmäisen maailmansodan aikana.
Sodan jälkeen muun muassa britit ja yhdysvaltalaiset kehittivät omat sukellusristeilijänsä, mutta yksikään niistä ei yltänyt 110 metriä pitkän Surcoufin mittoihin.
Ne ylitti vasta japanilainen 122 metriä pitkä ja jopa kolmea vesitasoa kuljettanut sukellusveneluokka I-400 vuonna 1943.
Ne jäivät kuitenkin maailman viimeisiksi sukellusristeilijöiksi: 6 000 tonnia painaneet alukset olivat hitaita sekä sukeltamaan että etenemään pinnan alla, ja oli selvää, etteivät jättimäiset sukellusveneet olleet niiden vaatimien resurssien arvoisia.
Surcouf katosi jälkiä jättämättä
Britit halusivat Surcoufin mahdollisimman kauas ja päättivät lähettää sen Tahitille suojelemaan saarta japanilaisilta.
Surcouf lähti kohti uutta määränpäätään 12. helmikuuta 1942. Sen oli tarkoitus kulkea seitsemän päivän kuluttua Panaman kanavan läpi, mutta se ei koskaan saapunut kanavaan.
Alus katosi selittämättömästi lähettämättä edes mitään hätäviestejä.
Kukaan ei tiedä, mitä Surcoufille kävi, mutta sukellusveneistä vastannut vara-amiraali Horton ja hänen maanmiehensä olivat sen katoamisesta lähinnä hyvillään.
Tapauksen jälkimainingeissa epäiltiin jopa brittien upottaneen itse Surcoufin, sillä kapinahenki laivalla oli voimistunut niin, että britit halusivat pysäyttää laivan, ennen kuin se päätyisi saksalaisten käsiin.
Jotkut uskoivat brittien lähettäneen pommikoneitaan hoitamaan Surcouf pois pelistä.
Todennäköisin selitys Surcoufin katoamiselle on kuitenkin, että se törmäsi 18. helmikuuta yhdysvaltalaiseen miehistönkuljetusalus Thompson Lykesiin.
Thompson Lykes raportoi tuona päivänä törmäyksestä ”tunnistamattomaan alukseen, joka ilmeisesti upposi välittömästi kello 22.30”.
Kapteenin kertoman mukaan vieras alus oli ollut ”erittäin syvällä vedessä tai osin sukelluksissa” ja hänen aluksensa ”törmäsi voimalla päin kohdetta ja jatkoi suoraan sen yli”.
Kaikki siis viittasi siihen, että kuljetusalus oli osunut sukellusveneeseen, mutta yhdysvaltalaiset eivät löytäneet jälkeäkään törmäyksen toisesta osapuolesta – eikä Surcoufin hylkyä ole paikallistettu koskaan myöhemminkään.
Tutkimuskomissio piti kuitenkin oletettavana, että kyse oli ollut Surcoufista.
Ranskassa laivaston esikuntapäällikkö totesi Surcoufin menetyksen olleen ”äärimmäisen kova isku Vapaan Ranskan laivastolle.”
Ranskalaiset eivät kuitenkaan enää sen koommin yrittäneet rakentaa uutta jättiläissukellusvenettä. Unelma voittamattomasta sukellusristeilijästä painui pohjaan Surcoufin mukana.