Lux-in-Fine/Bridgeman Images

Sukellusveneellä ei mennyt kuin Strömsössä

Ranska rakensi vuonna 1927 maailman suurimman sukellusveneen, joka sai nimen Surcouf. Sen tehtävä oli hyökätä saattueita vastaan, mutta se ei koskaan päässyt toteuttamaan tehtäväänsä.

Ranskalaisen Surcouf-sukellusveneen miehistön tunnelma oli kireä kesäkuussa 1940, kun teräsjätti makasi telakalla Brestissä.

Kumpikaan sen die­selmoottoreista ei toiminut, ja telakkatyöntekijät yrittivät kuumeisesti saada niitä kuntoon.

Aika oli kortilla, sillä ­laivastotukikohdassa voitiin melkein jo kuulla lähestyvien natsien panssareiden jylinä. Surcouf oli saatava mahdol­lisimman pian taas merikelpoiseksi, jotta se ei päätyisi vihollisen käsiin.

Saksa oli kuukautta aiemmin vyörynyt salamana Ranskaan, ja Hitlerin joukot olivat pakottaneet ranskalaiset polvilleen.

Ranskan armeijan rippeet sekä brittiläiset apujoukot oli juuri evakuoitu Englannin kanaalin yli, mutta Surcoufin kapteeni Pierre Martin ja hänen reilun sadan hengen miehistönsä olivat yhä toimettomina jumissa Brestissä.

  1. kesäkuuta Martin sai viestin, jonka mukaan Brestin satama päätyisi toden­näköisesti vihollisen käsiin seuraavan kolmen päivän kuluessa, joten Surcoufin lähtöä ei voitu enää viivästyttää.

110 metriä pitkä sukellusvene liukui hitaasti satama-­altaasta ja lähti kohti Britanniaa jättimäiset kaksoistykit sojottaen uhkaavasti suoraan eteenpäin.

Surcouf, Ranskan laivaston ylpeys, näytti mahtavalta sotakoneelta purjehtiessaan pinnalla kohti horisonttia.

Todellisuudessa se oli oikea kovan onnen kapine, joka oli lähes käyttökelvoton eikä koskaan enää palaisi Ranskaan.

Toisen maailmansodan alussa Surcouf oli maailman suurin sukellusvene. Se oli huomattavasti suurempi ja paremmin aseistettu kuin esimerkiksi Saksan kuuluisa tyyppi VII, joka oli sodan ajan eniten valmistettu sukellusvene.

Surcoufista piti tulla merten kauhu

Kun kapteeni Martin kesäkuussa 1940 saapui Surcoufilla Devonportin laivastotukikohtaan Plymouthiin Britanniaan, alus oli ollut käytössä kymmenisen vuotta.

Ranskassa oli jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen alettu pohtia niin kutsutun sukellusristeilijän rakentamista, ja ajatus sai lisää pontta vuoden 1922 kansainvälisen Washingtonin laivasto­sopimuksen solmimisen jälkeen.

Sopimuksella pyrittiin ehkäisemään kilpavarustelua rajoittamalla kansakuntien sotalaivojen määrää ja kokoa, mutta siinä ei erikseen mainittu sukellusveneitä, ja niinpä Ranskan laivasto päätti hyödyntää tätä porsaanreikää.

Rakennustyöt alkoivat vuonna 1927. Rautajätti nimettiin 1800-luvun taitteessa vaikuttaneen ranskalaisen merirosvon Robert Surcoufin mukaan, sillä Surcouf-sukellusveneen piti esikuvansa tavoin hallita maailman meriä.

Apunaan Surcoufilla oli 203 mm:n kaksoistykki, jolla pystyi teoriassa osumaan jopa yli 20 ­kilometrin päässä oleviin kohteisiin.

Tarkoitus oli, että Surcouf nousisi pintaan, ampuisi vihollislaivaa ja sukeltaisi uudestaan, ennen kuin vihollinen edes ymmärtäisi, mitä oli tapahtunut. Sitten miehistö lataisi tykin jälleen sukelluk­sissa ja nousisi ampumaan uudestaan, kunnes kohde uppoaisi.

"Toivottavasti ­meidän ei tarvitse turvautua voimankäyttöön, mutta varautukaa myös vastarintaan.” Revengen komentaja H. L. Jenkins

Kun Surcouf teki ensisukelluksensa heinäkuussa 1931, se oli maailman ylivoimaisesti suurin sukellusvene.

Se oli pelottavan näköinen ja teoriassa tekni­sesti tehokas sota­laiva, mutta ­todellisuus oli toinen.

Se oli ensimmäinen laatuaan, ja monien uranuurtajien tapaan senkään toteutus ei aivan onnistunut tuolloin ­käytössä olevalla tekniikalla.

Siinä oli runsaasti mekaanisia ongelmia, ja monia varaosia sai vain sen kotisatamasta Brestistä, joten Surcouf vietti 1930-luvulla paljon enemmän aikaa telakalla korjat­tavana kuin merellä.

Niinpä kun toinen maailmansota puhkesi syyskuussa 1939, Surcoufin 118 hengen miehistö oli yhä erittäin kokematonta.

Se ei ollut koskaan ollut taistelussa, eivätkä miehet olleet kokeilleet edes harjoituksissa, miten suunniteltu pintaan nousu, tykkien laukaisu ja jälleen näkymättömiin sukeltaminen hyökkäyksessä tapahtuisivat.

Kaikesta huolimatta monet Ranskan johtajat pitivät jättimäistä sukellus­venettä laivaston korvaamattomana kruununa, ja siksi kapteeni Martin sai kesäkuussa 1940 ohjeet purjehtia Surcouf turvaan Etelä-Englantiin.

Kenraali Charles de Gaulle piti ­Surcoufia todisteena siitä, että vaikka Ranska oli antautunut Saksalle, sillä oli vielä vahva laivasto.

© Wiki Mediacommons

Britit valtasivat aluksen

Surcouf saapui turvallisesti Devonportiin, mutta kapteeni Martin ei tuntenut oloaan rauhalliseksi. Hän aisti pian saavuttuaan, että vaikka he olivat nyt liittolaisten luona, jotain oli tekeillä.

Ranskassa oli 25. kesäkuuta alkanut aselepo, ja britit arvasivat saksalaisten yrittävän pakottaa Ranskan laivaston ­kutsumaan kaikki alukset kotiin.

Siksi Churchill käynnisti operaatio Katapultin, jolla haluttiin estää natseja saamasta ­käsiinsä ranskalaisia laivoja ja sukellusveneitä.

Brittiläisen sotalaiva Revengen miehistö käskettiinkin ­Devonportissa ottamaan haltuun ranskalainen taistelulaiva Paris ja Surcouf-sukellusvene.

”Meidät on määrätty nousemaan ­ranskalaisiin aluksiin. Toivottavasti meidän ei tarvitse turvautua voimankäyttöön, mutta ­varautukaa myös vastarintaan”, brittiläisen Revengen komentaja H. L. Jenkins ohjeisti miehiään 3. heinäkuuta puoli kahden maissa yöllä.

Muutamaa tuntia myöhemmin brittiläiset sotilaat saapuivat yön pimeydessä Surcoufin luo.

Sukellusveneen pahaa-aavistamaton var­tija hämmästyi, kun hänen alukseensa yhtäkkiä virtasi vieraan vallan sotilaita.

Britit tunkeutuivat hetkessä sukellus­veneen käytäville ja ottivat aluksen haltuunsa.

Kapteeni Martin upseereineen löysi ­itsensä pian istumasta messissä aseistettujen brittien edessä, eikä hän voinut muuta kuin paheksua brittien toimintaa.

”Olen pahoillani. Noudatan vain käskyjä”, brittejä komentanut Denis Sprague joutui vastaamaan yhä uudestaan.

Yhtäkkiä sukellusveneessä kajahti laukauksia. Kaksi ranskalaista oli yrittänyt panna hanttiin, mikä johti siihen, että toinen heistä kuoli kiväärinlaukaukseen ja surmansa sai myös kivääriä käyttänyt britti.

Tunnelma messissä kiristyi entisestään ja kärjistyi pian sielläkin lau­kaustenvaihdoksi.

”Surcouf on suuri, ­monimutkainen ja surkea sukellusvene, jolla ei ole operationaalista arvoa.” Brittiläinen laivaston tiedustelija, 1942

Eräs aseistautunut ranskalainen luutnantti haavoitti kuolettavasti Spraguea ja toista brittiä, ennen kuin tilanne saatiin jälleen hallintaan ja kaikki ranskalaiset riisuttiin aseista ja vietiin pois. Surcoufin miehistö oli ensimmäistä kertaa joutunut taisteluun.

Operaatio Katapultin jälkeen Lontoossa maanpaossa oleva ranskalainen kenraali Charles de Gaulle perusti Vapaan Ranskan laivaston jatkamaan taistelua natsi-Saksaa vastaan.

Surcoufin miehistö sai valita, haluaisivatko he vielä lähteä sotaan liittoutuneiden rinnalla.

Surcoufin miehistön alkuperäisistä 118:sta jäsenestä vain 16 liittyi de Gaullen joukkoihin.

Kapteeni Martin ei ­kuulunut heihin, joten de Gaullen yhä superaseena pitämän sukellusveneen sai komentoonsa kokematon Pierre Ortoli.

Surcouf oli oikea ongelmakimppu

Ranska ylpeili Surcoufilla, jolla se aikoi hallita maailman meriä. Käytännössä sukellusristeilijässä oli lukuisia ongelmia, ja se oli kelvoton taistelussa.

Bridgeman Images

Erityislaatuiset torpedot

Torpedoputket sijaitsivat sukellusveneen etu- ja taka­osassa. Ranskalaiset käyttivät erikokoisia torpedoja kuin britit, joten käytettyjen torpedojen tilalle oli vaikea saada uusia.

Bridgeman Images

Tykki oli kelvoton sukellusveneeseen

203 mm:n ­kaksoistykki oli ­Surcoufin pääase, mutta koska sukellusvene keikkui aalloilla, osumatarkkuus oli huono. Kohteen oli ­lisäksi oltava lähes suoraan edessä, sillä tykkejä pystyi kääntämään vain ­kahdeksan astetta.

Bridgeman Images

Ampuminen oli vaivalloista

Ammusten nostolaite mahdollisti 203 mm:n kranaattien ­saamisen sukellusveneen pohjalta laukaisutilaan. Tykkien valmis­teleminen ampumakuntoon oli hidasta, sillä vesitiiviit suojat sai poistettua putkien suulta vasta kun tykit olivat kunnolla pinnalla.

Bridgeman Images

Sukeltaminen kesti liian kauan

Komentosilta oli aluksen hermokeskus – ja hermoilla siellä pitikin muun muassa siksi, että alus oli niin hidas sukeltamaan: kesti 2,5 minuuttia päästä 12 metriin.

Bridgeman Images

Vestitasoa piti koota ja purkaa

Vesitasolla tehtiin ­tiedustelulentoja ja ­etsittiin laivoja, joihin Surcouf voisi iskeä. ­Lento­kone piti aina koota ennen käyttöä ja purkaa sen jälkeen, ja se oli hankalaa ja vei aikaa.

Bridgeman Images

Hangaari oli epäkäytännöllinen

Vesitiivis hangaari suojeli ­vesitasoa, kun Surcouf sukelsi – ­kunhan kone oli ensin saatu purettua osiin ja vietyä hangaariin.

Bridgeman Images

Dieselmoottorit pettivät usein

Dieselmoottorit olivat tehokkaita mutta erittäin epäluotettavia ja ­pettivät usein osittain tai kokonaan.

Bridgeman Images

Sähkömoottorit eivät olleet juuri parempia

Sähkömoottorien eristys oli erittäin heikko, mikä aiheutti toimintavaikeuksia lähes jatkuvasti.

Bridgeman Images

Sukeltaminen oli vaarallista

Ballastisäiliöitä säädettiin ­venttiilien avulla, mutta aluksen ­sukelluksen hallinta oli moni­mutkaista ja epäonnistui useasti niin, että Surcouf päätyi vaarallisen syvälle.

Bridgeman Images

Epäonni seurasi toistaan

De Gaulle piti Surcoufia tärkeänä sym­bolina, joka todisti maailmalle Ranskan olevan yhä suuri laivastomahti.

Britti­läiset laivastoasiantuntijat olivat kuitenkin toista mieltä Surcoufin todellisesta arvosta: he olisivat olleet valmiit romuttamaan rautajätin.

Britit eivät myöskään täysin luottaneet ranskalaisiin liittolaisiinsa sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat tehneet vastarintaa Surcoufin haltuunoton yhteydessä.

Jotkut pelkäsivät sen miehistön jopa ­vakoilevan ­Hitlerin kanssa yhteistyöhön ryhtyneen Ranskan Vichyn hallituksen hyväksi. Churchill kuitenkin myöntyi de Gaullen tahtoon, ja niin Surcouf ­kunnostettiin ja sille osoitettiin uusi ranskalainen miehistö.

Kun Surcouf oli valmis merille helmi­kuussa 1941, se lähetettiin Kanadaan, sillä Britteinsaarilla olevia sukellusveneitä komentanut vara-amiraali Max Horton halusi sen kauas ­Euroopan vaaral­lisilta vesiltä.

Todellisuudessa se näet oli kaikkea muuta kuin superase.

Surcoufin suurin heikkous oli, että se sukelsi erittäin hitaasti: siltä kesti yli kaksi minuuttia päästä kokonaan pinnan alle, kun useimmat muut sukellus­veneet painuivat näkymättömiin alle 30 sekunnissa.

Surcouf oli aiottu hyökkäysaseeksi, joka voisi upottaa vihollisen saattueiden aluksia, mutta se oli käytännössä mahdotonta, sillä saattueilla oli usein turvanaan lentokoneita, jotka ehtisivät hyvin pommittamaan Surcoufin ennen kuin se ennättäisi painua turvaan syvyyksiin.

Lehdistö luuli, että Surcouf oli tehokas sukellusvene, mutta todellisuus oli toinen.

© Worldofwarships.eu

Niinpä Surcouf päätyi saattoalukseksi. Se ei kuitenkaan ollut siinäkään hyvä, sillä se oli niin hidas, että saatettavien laivojen oli hidastettava omaa nopeuttaan, jottei se olisi jäänyt niistä jälkeen.

Sitten Surcouf määrättiin Bermudalle ”tuhoamaan vihollisen huoltolaivoja”. Nyt kapteeni Ortoli uskoi, että hänen aluksensa voisi lopulta todistaa arvonsa.

”Surcouf sopii tehtävään täydellisesti”, Ortoli julisti toukokuussa 1941.

Ongelmia tuli kuitenkin heti. Eräs ­kokematon miehistön jäsen unohti sulkea tornin luukun, jolloin konehuoneen akkuihin pääsi vettä.

Siitä seurannut ­räjähdys aiheutti huomattavaa tuhoa aluksessa, joka joutui pelastautumaan takaisin Bermudalle.

Surcoufin korjaus­kus­tannukset nousivat 800 000 dollariin, mikä oli enemmän kuin koko sen alku­peräinen hintalappu.

Britit raastoivat hiuksiaan, ja heidän luottamuksensa ranskalaiseen miehistöön oli nollassa.

Sukellusveneessä olleet kaksi brittiläistä ­yhteysupseeria uskoivat, että yli puolet miehistöstä oli valmis tukemaan Saksa-mielistä Vichyn hallitusta.

Yhteysupseerit kertoivat ranskalaisten sylkevän heidän päälleen sukellusveneen kapeilla käytävillä.

Britannian tiedustelu-upseeri Bermudalla, Guy Ridgeway, ei myöskään peitellyt ­näkemyksiään.

Hänen mielestään Surcoufin miehistö oli taitamatonta, ja hän kirjoitti huippusalaisessa sähkeessään helmikuussa 1942:

”Kuri on huono, ja upseerien ote on heikko. Surcouf on suuri, monimutkainen ja surkea sukellusvene, jolla ei ole lainkaan operationaalista arvoa.”

Yhdysvaltalaiset yllättyivät, kun he ­löysivät valtaamastaan I-400-sukellus­veneestä mm. kolme hangaaria.

© Library of Congress

Japani teki oman jättiläisen

Surcouf katosi jälkiä jättämättä

Britit halusivat Surcoufin mahdollisimman kauas ja päättivät lähettää sen Tahitille suojelemaan saarta japanilaisilta.

Surcouf lähti kohti uutta määränpäätään 12. helmikuuta 1942. Sen oli tarkoitus kulkea seitsemän päivän kuluttua Panaman kanavan läpi, mutta se ei ­koskaan saapunut kanavaan.

Alus katosi selittämättömästi lähettämättä edes ­mitään hätäviestejä.

Kukaan ei tiedä, mitä Surcoufille kävi, mutta sukellusveneistä vastannut vara-­amiraali Horton ja hänen maanmiehensä olivat sen katoamisesta lähinnä hyvillään.

Tapauksen jälkimainingeissa epäiltiin jopa brittien upottaneen itse Surcoufin, sillä kapinahenki laivalla oli voimistunut niin, että britit halusivat pysäyttää laivan, ennen kuin se päätyisi sak­salaisten ­käsiin.

Jotkut uskoivat brittien lähet­täneen pommikoneitaan hoitamaan Surcouf pois pelistä.

Todennäköisin selitys Surcoufin katoamiselle on kuitenkin, että se törmäsi ­18. helmikuuta yhdysvaltalaiseen miehistönkuljetusalus Thompson Lykesiin.

Thompson Lykes raportoi tuona päivänä törmäyksestä ”tunnistamattomaan alukseen, joka ilmeisesti upposi välittömästi kello 22.30”.

Kapteenin kertoman mukaan vieras alus oli ollut ”erittäin ­syvällä vedessä tai osin sukelluksissa” ja hänen aluksensa ”törmäsi voimalla päin kohdetta ja jatkoi suoraan sen yli”.

Kaikki siis viittasi siihen, että kuljetusalus oli osunut sukellusveneeseen, mutta yhdysvaltalaiset eivät löytäneet jälkeäkään törmäyksen toisesta osapuolesta – eikä Surcoufin hylkyä ole paikallistettu koskaan myöhemminkään.

Tutkimus­komissio piti kuitenkin oletettavana, että kyse oli ollut Surcoufista.

Ranskassa laivaston esikuntapäällikkö totesi Surcoufin menetyksen olleen ­”äärimmäisen kova isku Vapaan Ranskan laivastolle.”

Ranskalaiset eivät kuitenkaan enää sen koommin yrittäneet rakentaa uutta jättiläissukellusvenettä. Unelma voittamattomasta sukellusristeilijästä painui pohjaan Surcoufin mukana.