Sukellusvene U-110:llä oli hiirenhiljaista, kun kapteeni Fritz-Julius Lemp miehineen kuunteli hydrofonia sukellusveneen komentokeskuksessa. Lopulta he kuulivat laivan potkureista lähtevän matalan äänen. Se oli peräisin noin 40 brittiläisen rahtilaivan saattueesta, jota saksalaissukellusvene oli etsinyt jo pitkään. Saattue oli noin viiden kilometrin päässä.
U-110 oli kolme viikkoa kestäneen purjehduksen aikana upottanut Pohjois-Atlantilla vasta yhden rahtilaivan. Se oli vähän Lempille, joka oli aiempien upotustensa johdosta saanut loppukesällä 1940 ritariansiomerkin Saksan sukellusvenelaivaston komentajalta Karl Dönitziltä. Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin rahtilaivojen upottaminen oli vaikeampaa, koska liittoutuneet olivat alkaneet koota niitä sotalaivojen suojaamiksi saattueiksi.
Se ei Lempiä pelottanut. Hän nosti aluksensa hetkeksi pintaan aamuhämärissä 9. toukokuuta, ja vaikka hän näki kuunvalossa selvästi hävittäjän vanaveden, hän alkoi silti suunnitella hyökkäystä. Pintahyökkäys suojatun saattueen kimppuun ei tullut kuuloonkaan, joten Lemp jäi odottamaan päivän valkenemista saadakseen periskoopin kautta paremman tilannekuvan.
”Miehittäkää asemat!”, kaikui sukellusveneessä kello 12.30, kun Lemp oli valmis hyökkäykseen.
Sukellusveneen väijyessä pinnan alla miehistö tarkkaili tilannetta pinnalla periskoopin kautta.
Komento pani miehiin vauhtia. 76 metriä pitkässä ahtaassa sukellusveneessä heidän oli vähän väliä puskettava toistensa ohitse päästäkseen paikoilleen. Nyt oltiin tosipaikan edessä, ja moni hikoili pitkän purjehduksen aikana kasvaneen partansa alla. U-110 hivuttautui lähemmäs saattuetta Lempin tähyillessä ulos. Kello 13 hän näki rahtilaivan selvästi periskoopin tähtäimessä.
”Onko putki 1 valmis?” kapteeni kysyi.
”Putki 1 valmis”, ilmoitti torpedohuoneen miehistö.
Hetken kuluttua Lemp komensi: ”Putki 1, tulta!”
Sukellusvene vavahti kevyesti, kun torpedo ampaisi putkestaan kohti rahtilaivaa hieman pinnan alla. Lemp antoi laukaista vielä kaksi torpedoa. U-110:ssa oli jälleen aivan hiljaista, sillä kaikki kuuntelivat jännittyneinä, kuinka kävisi.
Koko 47-jäseninen miehistö pohti vain sitä, saisivatko torpedot täysosuman, eikä kenenkään päähän pälkähtänytkään, että pian heistä itsestään tulisikin ajojahdin kohteita. Kukaan ei osannut aavistaa, että edessä olisi pian ehkä sodan lopputuloksen kannalta merkittävin Pohjois-Atlantilla käytävä taistelu.
Hävittäjällä tehtiin hälytys
Joe Baker-Cresswell seisoi hävittäjä HMS Bulldogin komentosillalla tietämättä, että hänen suojelukseensa asetettuja rahtilaivoja kohti kiisi juuri pinnan alla kolme torpedoa.
40-vuotias kapteeni johti OB 318 -saattuetta suojelevaa 3. saattoryhmää. 38 rahtilaivan saattue oli matkalla Britanniasta Yhdysvaltoihin hakemaan elintärkeitä täydennyksiä. Se oli 500 kilometrin päässä Grönlannin Kap Farvelista, ja saattomatkaa oli jäljellä vielä 70 kilometriä. Sitten oltaisiin jo niin kaukana lännessä, ettei sukellusveneitä enää tarvinnut juuri pelätä.
Sotalaivojen suojelemat saattueet olivat brittien tehokkain toimi natsien sukellusveneitä vastaan. Toisen maailmansodan käynnistyttyä syksyllä 1939 Dönitzin ”harmaat sudet” olivat upottaneet lähes 900 liittoutuneiden rahtilaivaa Atlantilla. Tonneittain pinteessä oleville briteille tarkoitettua amerikkalaista rahtia oli painunut merenpohjaan varsinkin Britannian rannikon lähistöllä.
”He löysivät meidät! He saivat meistä kaiun. Kuulin pingin!” Radisti Georg Högel vihollisen kaikuluotaimen havaittua saksalaisen sukellusveneen
Keväällä 1941 Churchill julisti, että taistelu Atlantista olisi tärkeämpää kuin mikään muu ja että Britannian laivaston oli ryhdyttävä hyökkäykseen Saksan sukellusveneitä vastaan.
Saattoaluksien piti tuhota nuo lähes näkymättömät viholliset syvyyspommien avulla.
Baker-Cresswellillä oli alaisuudessaan kolme hävittäjää, kolme korvettia ja kaksi suurta sukellusvenesotaa varten muokattua kalastusalusta. Saattoalukset purjehtivat rahtilaivojen ympärillä suojaten noin neljän neliökilometrin alueen. Liverpoolista lähdön jälkeen kaikki oli sujunut tähän asti rauhallisesti.
Baker-Cresswell oli vähäpuheinen ja vakavailmeinen mies, mutta hän oli hyvällä tuulella tähystellessään kiikarilla saattuetta yhdessä Bulldogin yliperämiehen John Aitkenin kanssa. Rauhallisesti taittunut matka antoi uskoa siihen, että kaikki selviäisivät ehjinä perille. Sitten rauha kuitenkin rikkoutui.
”Hyvä isä! Sir, katsokaa!” huusi Aitken osoitellen kohti rahtilaiva Esmondia.
Sotaa pinnan alla ja päällä
IXB-SUKELLUSVENE
Huippunopeus 18 meripeninkulmaa tunnissa pinta-ajossa, eli sukellusvene oli nopeampi kuin vihollisen saattoaluksina yleisesti käyttämät korvetit.
Jäljitysjärjestelmä perustui hydrofoneihin eli vedenalaisiin mikrofoneihin, jotka rekisteröivät potkurien ja moottorien äänen ja suunnan meressä.
Pääasiallinen aseistus olivat torpedot, jotka laukaistiin ennakoiden kohteen oletettu vauhti ja etenemissuunta.
Lisäaseita olivat 44 TMA-miinaa, 105 mm:n laivatykki kannella sekä kaksi ilmatorjuntatykkiä.
Historia
B-LUOKAN HÄVITTÄJÄ
Huippunopeus oli peräti 35 meripeninkulmaa tunnissa, joten tehokas hävittäjä pääsi nopeasti uhattuna olevan rahtilaivan avuksi.
Jäljitysjärjestelmä ASDIC-kaikuluotain havaitsi sukelluksissa olevia sukellusveneitä niistä takaisin heijastuvien ääniaaltojen avulla.
Pääasiallinen aseistus taistelussa sukellusveneitä vastaan olivat syvyyspommit, jotka laukesivat ennalta asetetussa syvyydessä.
Lisäaseita olivat neljä 120 mm:n tykkiä, kaksi ilmatorjuntatykkiä sekä kahdeksan torpedoputkea.
Historia
5 000 tonnia painavan aluksen vierestä kohosi valtaisa kuohuva vesipatsas, ja pian Aitken ja Baker-Cresswell näkivät veden syöksyvän kauhealla voimalla myös kauppalaiva Bengore Headin keskiosasta.
Räjähdysten jyly kantautui Bulldogin komentosillalle, ja hetken kuluttua siellä nähtiin, kuinka Bengore Head taittui kahtia niin, että sekä sen keula että perä kohosivat ilmaan. Asiasta ei ollut epäilystäkään: käynnissä oli sukellusvenehyökkäys. Vain torpedoisku saattoi aiheuttaa sellaista tuhoa niin yllättäen.
”Molemmat turpiinit täyttä vauhtia eteen! Kurssi kolme-neljä-nolla!” komensi Baker-Cresswell hävittäjän sireenin ulvoessa sen merkiksi, että miehistön oli valmistauduttava taisteluun.
Baker-Cresswell oli tyytyväinen nähdessään sekä hävittäjä Broadwayn että korvetti Aubretian kiiruhtavan täyttä vauhtia musta savu piipuista tupruten kohti aluetta, jolta torpedot mitä ilmeisimmin oli laukaistu. Vihollinen oli osunut kahteen rahtilaivaan, jotka uppoaisivat, mutta Baker-Cresswell ei aikonut päästää saksalaisia livahtamaan.
Riemu vaihtui pian peloksi
Räjähdykset oli kuultu myös U-110:llä, jossa ne saivat miehistön joukossa aikaan riemunkiljahduksia.
”Hienoa työtä!” kehui Lemp, joka tunnettiin tavastaan antaa miestensä juhlia voittoja. Toisin kuin monet tiukat kapteenit, Lemp salli miestensä jopa soittavan englantilaista viihdemusiikkia, jonka natsihallinto oli muutoin ankarasti kieltänyt.
Vielä ei kuitenkaan ollut juhlan aika. Lemp käski kääntää sukellusveneen ympäri, jotta myös peräpään torpedot voitaisiin laukaista. Silloin hydrofonista kuitenkin kuului yllättäen erittäin huolestuttava ääni.
”Kyllä tämä tästä. Kyllä me selviämme. Ette kai te luule, että antaisin niiden napata minut?” Sukellusvenekapteeni Fritz-Julius Lemp miehistölleen taistelun aikana
Saksalaiset tunsivat hyvin vihollisen ASDIC-kaikuluotaimen, jonka ääniaaltojen avulla brittiläiset saattoalukset etsivät merestä vedenalaisia kohteita. Radisti Georg Högel kuuli juuri kuulokkeistaan todisteen siitä, että ASDIC oli havainnut U-110:n:
”He löysivät meidät! He saivat meistä kaiun. Kuulen pingin!”
Hymy hyytyi vielä äsken riemuinneiden partasuiden kasvoille. Lemp ei ehtinyt kääntää periskooppia kuin hitusen, kun brittiläisen saattoaluksen siluetti jo täytti näkymän. Se oli tulossa suoraan heitä kohti.
”Hätäsukellus!” karjaisi kapteeni.
Britit kävivät vastahyökkäykseen
Baker-Cresswell suuntasi kiikarinsa kohti korvetti Aubretiaa, jonka komentosillalta väläyteltiin juuri merkinantolamppua.
”Aubretia on paikantanut kohteen suoraan edessä ja hyökkää”, kertoi Baker-Cresswellin viestiupseeri innoissaan.
Korvetti valmistautui syvyyspommihyökkäykseen, mutta Baker-Cresswellin yllätykseksi miehistö myös avasi tulen kannella olevilla pienillä konetykeillä. Aubretian kapteeni oli havainnut sukellusveneen periskoopin juuri ennen kuin se katosi pinnan alle.
Karl Dönitz nautti suurta arvostusta kollegojensa, alaistensa ja Saksan kansan keskuudessa.
Kaikki rakastivat Karl Dönitziä
Saksan sukellusvenelaivaston komentaja Karl Dönitz oli suosittu niin sukellusvenelaivastossa, natsijohdossa kuin kansan keskuudessakin ennen kaikkea pätevyytensä ja miellyttävän olemuksensa ansiosta.
Karl Dönitz oli palvellut sukellusvenekapteenina ensimmäisessä maailmansodassa. Vuonna 1933 hän ryhtyi kehittämään Saksalle sukellusvenelaivastoa, ja vuonna 1936 hänet nimitettiin sen komentajaksi.
Sukellusveneiden miehistöt kunnioittivat amiraaliaan tämän laajan kokemuksen ja tietämyksen johdosta. Dönitz toimi läheisessä yhteistyössä kapteeniensa kanssa ja osallistui hyökkäysten taktiseen suunnitteluun. Sukellusveneissä koettiin, että heidän johdossaan oli mies, joka ymmärsi heitä.
Kansan keskuudessa Dönitziä arvostettiin hänen saatuaan loistavia tuloksia sodan alkuvaiheessa – sekä siksi, että hän esiintyi uutiskatsauksissa stoalaisen rauhallisena isähahmona.
Hitler piti Dönitziä niin vakaana ja luotettavana, että hän nimitti tämän hieman yllättäen seuraajakseen 30. huhtikuuta 1945. Saksan antautumisen jälkeen Dönitz joutui Nürnbergin sotarikostuomioistuimeen. Hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankilaan sotarikoksista ja rikoksista rauhaa vastaan.
Aubretian laukaukset eivät osuneet, ja korvetti jatkoi eteenpäin. Myös hävittäjä Broadway lähestyi. Molemmilla aluksilla miehistö oli valmiina pudottamaan syvyyspommit heti, kun he olisivat sukellusveneen oletetun sijainnin kohdalla.
Pommit oli asetettu laukeamaan 50–70 metrin syvyydessä, ja niiden 130 kilon räjähteet riittäisivät tuhoamaan sukellusveneen moottorit ja akut jopa 16 metrin päässä kohteesta.
Saksalaiset kuulivat uhan ylhäältä
Saksalaiset tuijottivat U-110:n komentokeskuksessa tiiviisti syvyysmittareiden lukemia meriveden täyttäessä sukellusveneen painolastitankkeja. He kuulivat lähestyvien brittialusten potkurien piiskaavat äänet.
Kun potkurien ääni vaikeni, sukellusveneen miehistö jäi henkeään pidätellen odottamaan syvyyspommeja. Lemp muutti kurssia sukellusveneen painuessa yhä syvemmälle. Sekunnit kuluivat, ja sitten kuului ensimmäinen räjähdys. Se rytisytti sukellusvenettä niin voimakkaasti, että miehet kaatuilivat toisiaan päin, mutta alus ei vaurioitunut, sillä pommi oli räjähtänyt sukellusveneen yläpuolella.
Lemp yritti karistaa ahdistelijansa vaihtelemalla koko ajan kurssia ja syvyyttä, mutta britit pysyivät hänen kannoillaan. Lopulta aivan U-110:n ympärillä räjähti useita pommeja, ja se heittelehti kuin keskellä rajua maanjäristystä.
Valot sammuivat, ja täydellisessä pimeydessä miehet kuulivat, kuinka rakenteet natisivat ja venttiilit alkoivat vuotaa. Vettä syöksyi sisään monin paikoin, ja tuhoutuneista putkista vuoti dieselöljyä. Miehet olivat auttamatta satimessa, ja vain sukellusveneen kovia kokenut runko erotti heidät toisella puolella vaanivasta kylmästä ja vetisestä kuolemasta.
”Minuun osui! En näe mitään vasemmalla silmälläni!” U-110:n miehistön jäsen
Lopulta syttyi sininen hätävalaistus. Miehillä tuli kiire tarkistaa sukellusveneen tila ja tiivistää vuotavia venttiilejä. Kuolemanpelko sai hetkeksi väistyä.
”Kyllä tämä tästä. Kyllä me selviämme. Ette kai te luule, että antaisin niiden napata minut?” sanaili Lemp yrittäen valaa uskoa miehiinsä.
Eri puolilta alusta kantautuneiden vahinkoilmoitusten myötä tunnelma kuitenkin synkkeni jälleen. Ruori ei toiminut, syvyysmittari oli tuhoutunut, ja vaurioituneista akuista leijui pahaenteinen kloorin haju. Pahinta oli, että sukeltamiseen ja nousuun tarvittavien painolastitankkien säätölaitteisto ei toiminut. U-110 oli ilmeisesti vapaassa pudotuksessa kohti merenpohjaa.
Herbert Langsch, yksi sukellusveneen neljästä radistista, kuuli sihisevän äänen paineilmasäiliöstä. Se oli ilmaa, jota syötettiin painolastitankkeihin sukellusveneen nostamiseksi pintaan. Jopa Lemp – sukellusveneässä, jolla oli tilillään 19 upotusta – alkoi vaikuttaa toivottomalta.
”Ei auta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu. Parasta on vain ajatella läheisiänne kotona – tai jotain muuta oikein kaunista”, hän totesi.
Ässät kisasivat pinnan alla
Otto Kretschmer (1912–1998)
Sukellusvenekapteeneista menestynein oli Otto Kretschmer, joka upotti 47 alusta – mm. neljä sotalaivaa – ennen kuin jäi vangiksi maaliskuussa 1941.
Scherl/Süddeutsche Zeitung Photo/Ritzau Scanpix
Wolfgang Lüth (1913–1945)
Wolfgang Lüth oli 46 upotuksellaan Saksan sukellusveneässien kakkonen. Hän kuoli sodan loppupuolella, kun saksalainen vartiosotilas ampui hänet vahingossa.
Ullstein Bild Dtl./Getty Images
Günther Prien (1908–1941)
Günther Prienistä tuli sankari, kun hän upotti brittien taistelulaiva HMS Royal Oakin Scapa Flow’n tukikohdassa lokakuussa 1939. Hän kuoli vuonna 1941 upotettuaan kaikkiaan 30 alusta.
Ullstein Bild Dtl./Getty Images
Günther Hessler (1909–1968)
Günther Hessler teki eniten upotuksia yhdellä purjehduksella upottaessaan 14 alusta huhti-kesäkuussa 1940. Kolmannen purjehduksensa jälkeen hän pääsi Karl Dönitzin esikuntaan.
uboat.net
Erwin Rostin (1907–1942)
Erwin Rostin upotti vain kahdella tehtävällä peräti 17 vihollislaivaa. Toinen tehtävä jäi myös Rostinin viimeiseksi, sillä hän kuoli aluksensa U-158:n tuhoutuessa.
uboat.net
Hiljaisuus laskeutui jälleen. Miehet tuijottivat mitään näkemättä eteensä tai sulkivat silmänsä ajatellessaan rakkaitaan, joita he eivät näkisi enää koskaan.
47 saksalaisen odottaessa kuolemaa U-110 keikahti yhtäkkiä niin, että miehet joutuivat haromaan tukea kiinteistä rakenteista, jotteivät kaatuisi. He odottivat, että vedenpaine murskaisi heidät hetkenä minä hyvänsä, mutta sen sijaan yksi miehistön jäsenistä kajauttikin yllättäen kaikille vapauttavan viestin:
”Olemme pinnalla! Olemme pelastuneet!”
Kukaan ei ymmärtänyt, miten niin oli voinut käydä, mutta sen sijaan, että sukellusvene olisi painunut pohjaan, se olikin noussut pinnalle. Ehkä he eivät kuolisikaan vielä tänään.
Laivat ampuivat U-110:tä
Kello 13.35 sukellusveneen torni puhkaisi yllättäen vedenpinnan.
”Herranjestas! Siinä se nyt on!” hihkaisi Aitken Bulldogin komentosillalla.
”Me saimme sen!” huudahti Baker-Cresswell ja käski aliluutnantti David Balmea valmistelemaan hävittäjän panssarin läpäisevät tykit.
”He ampuvat suoraan päin! Olemme saarroksissa! Kaikki miehet, jättäkää laiva!” Sukellusvenekapteeni Fritz-Julius Lemp miehilleen
”He tulevat ulos”, huomasi Aitken, kun sukellusveneen etuluukku aukesi – samalla hetkellä Balme huusi ”Tulta!” ja tykit alkoivat jylistä.
Britit eivät olleet varmoja, mitä saksalaiset aikoivat. Ehkä he yrittivät päästä miehittämään tykkinsä sukellusveneen kannella jatkaakseen taistelua. Myös sukellusveneen tornin luukku aukesi, ja sieltä kurkisti muutama pää. Baker-Cresswell jatkoi itsepintaisesti ampumista. Meteliin sekoittui Bulldogin ilmatorjuntatykkien pauke ja hävittäjän konekiväärien nakutus.
Miehistö heittäytyi aaltoihin
Kapteeni Lemp kurkisti ensimmäisenä U-110:n torniluukusta, ja hän näki helvetin olevan valloillaan Pohjois-Atlantilla.
”He ampuvat suoraan päin! Olemme saarroksissa! Kaikki miehet, jättäkää laiva!” Lemp karjui miehilleen.
Jonon etuosassa 21-vuotias radisti Herbert Langsch pääsi jo imaisemaan kauan kaivattua raitista ilmaa keuhkoihinsa, mutta hän myös kuuli selvästi kranaattien äänet ja luotien metallisen paukkeen niiden osuessa sukellusveneen runkoon. Yhtäkkiä tornin luukusta putosi hehkuva kranaatinsirpale sukellusveneen lattialle miesten eteen.
Langschille tuli kiire päästä ulos, ja luotien viuhuessa ympärillään hän laskeutui sukellusveneen kannelle. Hän vetäisi pelastusliiviensä kahvasta, jolloin pieni paineilmapanos täytti liivin – mutta juuri kun hän oli hyppäämässä veteen, joku tarttui häntä käsivarresta.
”Minuun osui! En näe mitään vasemmalla silmälläni!” voihki mies.
Langsch näki miehen toisen silmän olevan aivan tohjona.
”Se on vain haavasta silmääsi vuotanutta verta”, hän tyynnytteli miestä valheellisesti.
”Saatte kahdeksan miestä, joista yksi on radisti. Otatte mukaan aseet ja valmistaudutte kohtaamaan vastarintaa.” Kapteeni Joe Baker-Cresswell sukellusveneeseen lähtevän partion johtajalle
Rohkaistuneena silmäpuoli sotilas uskaltautui hyppäämään mereen. Hän painui pinnan alle eikä enää koskaan noussut. Langsch hyppäsi perään ja toivoi itselleen armollisempaa kohtaloa.
Hetkeä myöhemmin kannelle kömpi Helmut Ecke. Hän oli 23-vuotias toimittaja, joka oli ollut U-110:n matkassa mukana kirjoittaakseen ylistäviä artikkeleita natsien sukellusvenesodasta, eikä hänellä ollut sotilaskoulutusta eikä mitään tietoa sukellusveneen kriisitilanteessa toimimisesta. Kannelle päästyään Ecke lamaantui pelosta, kun hän näki kranaatin osuvan maanmiestään päähän. Miehen pää murskautui kannelle, ja päätön ruumis putosi veteen.
Karmea näky sai Ecken heittäytymään suin päin veteen. Hän ei ollut täyttänyt pelastusliiviään, eikä hän tuntenut sen toimintaa tai osannut vetää kahvasta. Ecke kamppaili epätoivoisesti aalloissa huutaen apua.
”Jokainen auttakoon itseään!” puuskahti joku saksalaissotilas uidessaan kauemmas sukellusveneestä.
Sodan alkuvaiheessa Saksan sukellusveneet hallitsivat Atlanttia, mutta sitten liittoutuneet saivat yliotteen.
Taistelu Atlantista kääntyi vuonna 1943
Toisen maailmansodan alkupuolella Saksan sukellusveneet hallitsivat sotaa Atlantilla. Tilanne muuttui vasta kun liittoutuneet alkoivat lähettää merelle suuria saattueita.
Syyskuu 1939
Karl Dönitzin johtama Saksan sukellusvenelaivasto sai ensimmäisen suuren voittonsa, kun U-47 upotti taistelulaivan Scapa Flow’n luonnonsatamassa Orkneysaarilla.
Kesä 1940
Saksalaiset elivät ”onnellista aikaa”, kun heidän sukellusveneensä upottivat heinä-elokuussa 1940 yhteensä yli 200 rahtilaivaa.
Kevät 1941
Britit alkoivat turvata elintärkeitä rahtilaivojaan kokoamalla niitä sotalaivojen suojaamiksi saattueiksi Atlantin rannikkovesille.
Huhtikuu 1942
Myös Yhdysvallat alkoi käyttää saattueita saksalaisten sukellusveneiden upotettua yli 200 alusta Amerikan rannikolla.
Toukokuu 1943
Saksalaiset menettivät 43 sukellusvenettä kuukaudessa liittoutuneiden parempien tutkien ja kaikuluotainten vuoksi.
Ecke oli jo antamassa periksi ja painumassa lopullisesti pinnan alle, kun radisti Herbert Langsch ui muutamalla riuskalla vedolla hänen avukseen. Langsch sai täytettyä Ecken pelastusliivit ja auttoi tämän kauemmas sukellusveneestä.
Kapteeni Lemp oli koko ajan seissyt kannella tornin luukun luona varmistamassa, että kaikki miehet pääsivät ulos. Hän huokaisi helpotuksesta, kun britit lopettivat ampumisen. Meteli hiljeni, mutta Lemp arveli, ettei aikaa ollut paljon.
”Onko alhaalla enää ketään?” Lemp huusi alas luukusta.
”On! Olen juuri tulossa”, vastasi radisti Heinz Wilde, joka oli viimeisenä saksalaisena aluksessa.
”Nyt nopeasti kauas sukellusveneestä. Se uppoaa ihan kohta!” hoputti Lemp, kun Wilde vielä siristeli kannella yrittäessään totutella päivänvaloon.
”Meillä on yhä salaista materiaalia aluksessa”, Wilde muistutti viitaten muun muassa sukellusveneen Enigma-salauslaitteeseen ja koodikirjoihin.
”Antaa niiden olla, Wilde. Ne uppoavat kohta aluksen mukana”, vakuutti Lemp.
Sitten Wilde hyppäsi veteen Lemp perässään.
Britit tekivät jättilöydön
Bulldogin kapteeni Baker-Cresswell oli keskeyttänyt tulituksen ja pysäyttänyt aluksensa. Hävittäjä oli enää sadan metrin päässä vaurioituneesta sukellusveneestä. Ensin Baker-Cresswell aikoi upottaa kohteensa lopullisesti ajamalla sitä päin. Viime hetkellä hänen päähänsä pälkähti, että ehkä vihollisaluksesta voisikin löytyä jotain tärkeää sotasaalista.
”Kokoa partio valtaamaan alus”, kapteeni sanoi aliluutnantti Balmelle komentosillalla.
”Saatte kahdeksan miestä, joista yksi on radisti. Otatte mukaan aseet ja valmistaudutte kohtaamaan vastarintaa. En tosin usko, että siellä on enää saksalaisia. Ensisijainen tehtävänne on kerätä kaikki löytämänne asiakirjat, koodikirjat ja merikortit. Selvittäkää myös vahinkojen laajuus ja se, voimmeko ottaa aluksen hinaukseen.”
”Ymmärretty, sir”, vastasi Balme, ja pian hän jo oli yhdellä Bulldogin pelastusveneistä matkalla kohti aalloilla keikkuvaa U-110:tä.
”Se oli yksi elämäni pahimmista hetkistä. Millainen triumfi olisikaan ollut purjehtia Hvalfjordiin hinaten U-110:tä.” Kapteeni Joe Baker-Cresswell U-110:n menetyksestä
Vesi pärskyi aalloilla keikkuvan sukellusveneen yli, ja vasta 20-vuotias Balme yritti varoa liukastumista kulkiessaan sukellusveneen kannella kohti tornia. Revolveriaan puristaen ja jännityksestä täristen Balme sujahti ensimmäisenä tornin luukusta alas. Hänen helpotuksekseen aluksessa ei ollut enää ketään.
Britit alkoivat tutkia alusta, mutta heidän oli oltava jatkuvasti varuillaan. Jos alus osoittaisi uppoamisen merkkejä, heillä olisi kiire ulos.
Vaara kuitenkin unohtui nopeasti ja he saivat muuta ajateltavaa, kun radiohuoneesta löytyi varsinainen salaisuuksien aarreaitta: Enigma-salauslaite, koodikirjoja ja -taulukoita, merikortteja sekä karttoja saksalaisten miinakentistä. He olivat osuneet jättipottiin.
Enigma-laitteella salattiin ja purettiin salaisia sotilasviestejä.
Saalis auttoi koodinpurkajia
Britannian tiedustelupalvelu oli pitkään yrittänyt ratkaista Saksan laivaston koodeja mutta onnistui siinä lopulta muun muassa U-110:sta saadun Enigma-laitteen ansiosta.
Joe Baker-Cresswell oli osunut kultasuoneen hankittuaan briteille toimivan Enigma-laitteen ja koodikirjan, jonka avulla saksalaisupseerit pystyivät lukemaan salattuja viestejä.
”Tätä on odotettu koko sodan ajan!” riemuitsi eräs tiedustelu-upseeri saaliin luovutustilaisuudessa.
Aineisto välitettiin brittiläisille koodinpurkajille Bletchley Parkiin, missä uuden Enigma-tietämyksen ansiosta pystyttiin jatkossa purkamaan saksalaisten useimmin käyttämiä operaatiokoodeja 24 tunnin sisällä.
Jo kesäkuussa 1941 tämän ansiosta onnistuttiin löytämään ja tuhoamaan kaikki Saksan huoltoalukset, joiden avulla sotalaivat olivat pystyneet operoimaan merellä pitkiä aikoja yhtäjaksoisesti. Myös sukellusveneiden uhka voitiin torjua nopeammin, kun britit pystyivät kartoittamaan niiden alueet.
Joe Baker-Cresswell ja David Balme saivat kuningas Yrjö VI:lta Distinguished Service Cross -ansiomerkin arvokkaasta työstään.
”Se oli ehkä koko merisodan tärkein yksittäinen tapahtuma”, kuningas sanoi seremoniassa.
Kun Balmen partio palasi Bulldogille esittelemään arvokasta lastiaan, Baker-Cresswell oli haltioissaan. Hänen mielialansa sen kuin parani, kun Balme kertoi sukellusveneen vaikuttavan ”riittävän merikelpoiselta hinattavaksi”.
Muut saattoalukset etsivät yhä hengissä selvinneitä mereltä – ensisijaisesti brittiläisiä Esmondilta ja Bengore Headilta ja sitten saksalaisia – Bulldogin miehistön kiinnittäessä sillä aikaa hinaustouvia U-110:een, jotta se voitaisiin hinata saattoalusten tukikohtana toimivaan Hvalfjordin satamaan Islantiin. Kaikki tieto saksalaisten tehokkaista IX-luokan sukellusveneistä olisi arvokasta Britannian laivastolle.
Sukellusvene ei kestänyt
Kello 18.30 Bulldogin turpiinit pärähtivät jälleen käyntiin, ja hävittäjä alkoi kyntää tietään Atlantin poikki kohti tukikohtaansa Islannin Hvalfjordissa. Meri oli rauhallinen koko yön, mutta seuraavana aamuna tuuli yltyi. Aallot alkoivat moukaroida Bulldogia armotta, ja Baker-Cresswell seurasi hermostuneena aallokossa poukkoilevaa U-110:ä.
Sukellusveneen perä painui aalto aallolta yhä syvemmälle pinnan alle, ja yhdentoista maissa kovia kokenut alus ei kestänyt enää. Aluksen etuosa kohosi pystyyn ja hinaustouvi repeytyi irti. U-110 seisoi hetken lähes pystysuorana meressä ja solahti sitten aaltojen syleilyyn ja katosi pinnan alle.
HMS Bulldog otti U-110:n hinaukseen taistelun jälkeen, mutta sukellusvene upposi matkalla Islantiin.
”Se oli yksi elämäni pahimmista hetkistä. Millainen triumfi olisikaan ollut purjehtia Hvalfjordiin hinaten U-110:tä”, Baker-Cresswell kirjoitti myöhemmin.
Sukellusveneen menetyksestä huolimatta kapteeni miehineen oli antanut Saksan sukellusvenelaivastolle kovan iskun takavarikoimalla U-110:n salaisia laitteita ja asiakirjoja. Voitto sukellusveneestä oli myös todistanut saattueiden olevan tehokas ase ”harmaita susia” vastaan.
Saksalaisten sukellusveneiden radiohuoneessa oli yleensä aina yksi huippusalainen Enigma-laite.
JÄLKIKIRJOITUS: Vain yksi britti kuoli U-110:n upottamilta kahdelta rahtilaivalta. Saksalaiset Helmut Ecke, Heinz Wilde, Georg Högel ja Herbert Langsch selvisivät hengissä kaksintaistelusta Atlantilla, mutta 15 heidän maanmiestään menehtyi.
Menehtyneisiin kuului myös Fritz-Julius Lemp. Kapteeni oli silminnäkijän mukaan yrittänyt uida takaisin U-110:lle huomattuaan, ettei se uponnutkaan. Hän ei kuitenkaan onnistunut upottamaan alusta eikä pelastamaan itseään. Jotkut uskovat hänen tehneen itsemurhan.